Sormi, joka osoittaa kohti tietoisuutta, on itse tietoisuus työssään

Hotei [eli Budai]opettaa, että sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu. Minä opetan, että sormi. joka osoittaa tietoisuutta, on nimenomaan tietoisuuus - muttei niinkään sormena kuin omassa osoittamisen aktissaan.

1
Kommentti Tomille ja eräälle masuuni-pyykkärille heidän edellisessä päreessäni esittämiinsä kommentteihin.
*
Psykologia on lopultakin aina pseudotiedettä missä viitekehyksessä tahansa [neuropsykologia on hieman eri juttu], mutta psykoanalyysiin sisältyvä metapsykologinen kysymyksenasettelu kiinnostaa minua filosofisesti.

Ennen psykoanalyysi-pärettä [joka tulee sitten aikanaan] pitää kuitenkin 'päivittää' tietoisuuden ongelma [jälleen kerran (;], koska sen määritteleminen toimii ikäänkuin johdantona myös freudilaista minä-struktuuria [yliminä, minä, alitajunta] ja lacanilaisen tajunnan rekisterien/järjestysten kolmijakoa [toisiinsa limittyneet: symbolinen, imaginaarinen, reaalinen] koskeviin pohdintoihin.

2
Tietoisuuteen liittyvät kysymykset voidaan tietysti muotoilla deskriptiivis-semanttisen verifikaation periaatteilla, mutta niihin vastaaminen ei tule onnistumaan tätä periaatetta noudattaen ilman, että vaihdetaan puheenaihetta, mikä tarkoittaa, että kun puhutaan juuri tietoisuudesta, niin itse asiassa juuri sormi [tai sen intentio], joka osoittaa tietoisuudesta tehtyä/saatua havaintoa [esim. tietokoneen näytölle ilmestynyt muistijälki neuroverkossa], onkin se, mitä kysyttiin, eikä suinkaan tuo muistijälki, jota tässä kutsutaan tietoisuuden neurologiseksi ilmentymä-objektiksi.

Näyttöpäätteen esittämä kuva on materiaalinen merkki tietoisuuden toiminnan vaikutuksesta [kyseessä on tietysti äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutus] - ei itse tietoisuus aktuaalisuudessaan.

On pidettävä tiukasti mielessä Wittgensteinin Tractatus, sillä siinä on ehkä selkeimmin esitetty ne ehdot, joita luonnontieteellisen ajattelun pitäisi [vaikka se tässä oletuksessaan/vaatimuksesaan epäonnistuukin] loogisesti täyttää ollakseen 'puhdasta' luonnontiedettä [en taaskaan puhu matematiikasta - esim. tilastollisesta kausaliteetista].

Me emme kuitenkaan pysty nousemaan tai irtautumaan käsitteistä niiden kanssa isomorfiseen [rakenneyhtäläiseen] tosiasioiden 'taivaaseen', koska tietoisuus, jolla ja jonka ehdoilla välttämättä kysymme, ei voi kysyä ilman, että kysytty [tietoisuutena] pakenee meiltä ja 'reifikoituu' ontologisesti toiselle tasolle, kuin mikä sen mieli kysymisen aktissa [siis tietoisuutena] alunperin oli, ja jollaisena [rakenneyhtäläisyyden säilyttäen] myös vastauksen pitäisi tosiasiana 'ilmestyä' - eikä siis materiaalistua tietoisuuden aktin ulkopuolle sen objektiksi [ontologis-kategorinen siirtymä/katkos].

Sormi osoittaa kuuta, mutta se ei ole kuu. Tämä on hieman outoa saivartelua. Sillä tietoisuus kuuta osoittavan sormen aktina voi tietää ja ymmärtää jotain vain tuossa osoittavassa aktissa. Muutenhan sille jäisi kaksi vaihtoehtoa: a) joko pelkkä subjektiivinen kokemus kuusta, jolloin esim. puhtaasti fantisoitu tai uneksittu kuu on yhtä todellinen kuin havaittu tai b) havaitsijan tietoisuuden pitäisi kadota häiritsemästä itse havainnon välittömyyttä ja muuttua näkemäkseen kohteeksi - tässä siis kuuksi.

Jälkimmäinen vaihtoehto on ehkä vielä mielettömämpi kuin ensimmäinen, mutta eikö Hotei nimenomaan väitä, että juuri näin pitää tapahtua, jotta tietäisimme kuun olemassaolon varmasti ja oikein?

Kolmas vaihtoehto olisi ajatella kuun ilmenevän sormen sitä osoittavassa aktissa eli tietoisuudessa, joka ei ole pelkkä sormi - siis solipsistinen fantasia tai sulautumista itse kohteeseen.

Kolmannessa vaihtoehdossa havainto prosessoituu kohteen uusintavaksi ideaksi tietoisuuden mahdollisuuden ehdoilla, jolloin havainto, joka kuusta muodostuu, on tajunnan kohteesta saaman ärsykkeen transsendentaalisten kausaalisuusehtojen alainen representaatio - eikä siis kohdetta kysyvä solipsistinen sormi [illuusio/fantasia] eikä myöskään siihen jollain tietoisuuden haihduttaneella meditaatiolla samaistuva [empiirisen eli kontingentin kausaliteetin alainen] välitön ja suora kokemus.

Hotein sormi ja kuu ovat molemmat tavallaan psykoottisia ratkaisuja. Kolmas vaihtoehto sen sijaan noudattelee Kantin Puhtaan järjen kritiikin toiseen painokseen lisättyä täydennystä ja selvennystä [skeptisismi- ja subjektivismi-kritiikkiä vastaan] ulkomaailman ja tajunnan välisestä suhteesta [ks. PS.]

Kutsun tällaisia kysymyksiä/ongelmia filosofisiksi, mutta nimityksestä voidaan tietysti kiistellä, vaikkei se muutakaan itse asiasisältöä yhtään miksikään.

3
Kuvailisin sormi-kuu-ongelmaa myös seuraavalla tavalla.

Tietoisuus on materiaalisten osiensa vaikutus, seuraus ja/tai summa - mutta ei viime kädessä niiden kausaalinen summa.

Sillä jossain vaiheessa ihmisen havaintopäättelyn kehitystä hänen reflektiivisessä itseymmärryksessään tapahtui prosessuaalinen mutta samalla radikaali repeämä, katkos tai irtiotto [joka huipentui Kantin tietoisuuden filosofiaan], joka 'pakottaa' meidät kysymään tietoisuutta itseään [sen mahdollisuuden ehtoja] ja juuri tämä 'taaksepäin ei-mihinkään kääntyvä' kysymys, joka annetun positiivisen [empiirisen] vastausyrityksen muodossa kadottaa sen, mitä kysytään, on tíetoisuus itse.

Zeniläiset koanit tavoittavat joskus erinomaisesti kyseisen paradoksin, joskin kuten edellä kävi ilmi, minun kontekstissani ja tulkinnassani tietoisuudella on sekä teoreettisesti että praktisesti hyvin toisentyyppinen rooli kuin subjektittomalla zen-buddhalaisuudella [myös 'sormi-kuu' eli solipsismi on subjektittomuutta, koska se on unta/hallusinaatio siinä missä 'yhtyminen' oikeaan kuuhunkin].

Evoluutio ei kuitenkaan tarvitse tällaisia kysymyksiä toimiakseen [kopioidakseen informaatiota] optimaalisesti. Eihän jäniskään kysy, miksi sillä on niin erinomaisen soveltuvat etuhampaat porkkanan jyrsimiseen.

Tai sitten vain on niin, että evoluutio, joka on itseään tuhoava voima [lajeja syntyy ja kuolee], saavuttaa rationaalisessa ihmisessä itsensä [ja muut biosfäärin oliot] ehkä kaikkein nopeimmin ja tehokkaimmin tappavan elollisen muodon.

Tällainen asiaintila ei tosin ole ihmisen tietoisuuden ehtojen saneleman mielekkyyden alainen kehitysprosessi vaan pikemminkin kaikki perspektiivit tuhoava Apokalypsi.

Tietoisuudella ei ole siinä 'muuta virkaa' kuin toimia sekä oman tuhoutumisensa aiheuttajana että sen etukäteen tiedostavana todistajana.

Ihmisen olemassaolo hänen tietoisuutenaan, joka tuon olemassaolon transsendoi [tajuisuuden esteettis-käsitteellinen [itse-]reflektio ylittää annetut kausaaliset ehdot], on ytimeltään perverssi projekti - ja sitä perverssimmäksi se muuttuu, mitä enemmän sitä luonnontieteen ja teknologian välinein esineellistetään.

4
Ehkä Timothy Leary sittenkin oli oikeassa kehottaessaan: Turn on, tune in, drop out.

Jokaisen täytyy kuitenkin itse tulkita, miten hän haluaa häivyttää itsensä tästä kirotusta kulutusnautinnon pakon kaikkialle tunkevasta oravanpyörästä, jollaiseksi elämä kapitalismissa on peruuttamattomasti kieroutunut.

PS.
Idealismin kumoaminen

Kant lisäsi Puhtaan järjen kritiikin toiseen painokseen osan nimeltään "Idealismin kumoaminen", jonka tarkoituksena oli vastata teoksen saamaan kritiikkiin, jonka mukaan transsendentaalinen idealismi kieltää ulkoisten olioiden todellisuuden. Se kääntää idealismin "pelin" itseään vastaan väittämällä, että itsetietoisuus otaksuu ennalta ulkoisten avaruudellisten olioiden olemassaolon.
Kant määrittelee itsetietoisuuden itsen määritelmäksi ajassa ja väittää, että kaikki ajan määrittelyt otaksuvat ennalta jotain pysyvää aistittua ja että tämä pysyvä ei voi olla itsessä, koska itsen olemassaolo ajassa voidaan määrittää vain pysyvyyden kautta. Tämä argumentti käänsi mielen ja tiedon filosofiaa Descartesin päivistä hallinneen asetelman, jossa sisäistä arvostettiin ulkoista kokemusta enemmän, toisin päin [wiki].

http://fi.wikipedia.org/wiki/Puhtaan_j%C3%A4rjen_kritiikki
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Budai
http://en.wikipedia.org/wiki/Turn_on,_tune_in,_drop_out
http://www.awakeblogger.com/2008/11/the-meaning-of-the-finger-pointing-to-the-moon/
http://steadydietofbooks.blogspot.com/2007/12/alan-w-watts-way-of-zen.html

Kuka puhuu? Ei kukaan vai? - - Mutta eiväthän nobodyt osaa puhua...

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:n kommenttiin edellisessä päreesäni Heidegger, oleminen ja zen, jne.

Kielimafia kävi editoimassa klo:21.22.
***
Kiitos Tapsa. Pitkästä aikaa järkevä ja asiasta puhuva kommentti. - - Silti esität asian mielestäni jotenkin liian helppona ja yksinkertaisena, mutta olet toki täysin oikeassa suunnassa.

Minähän en henkilökohtaisesti väitä tuossa siteeraamassasi tekstikohdassani mitään. Sen sijaan koko Platonista ja Aristoteleesta alkanut länsimainen filosofia ja sittemmin etenkin yksilöllistä tahtoa korostanut, juutalais-kristillinen ajattelu (Augustinus ja latinalainen teologia, itäisempi on lähempänä buddhalaisuutta) väittää.

Filosofian ja teologia historiasta löytyy totta kai myös niitä, jotka lähentyvät itämaista subjektittomuutta (itäisissä kielissä yksilöllisen subjektin käsite on muuten oleellisesti 'heikompi' kuin läntisissä) lukuunottamatta mystikoita ja reduktionisteja, jotka ikäänkuin palauttavat subjektin totaalisti perustavmpiin osiinsa - joko Jumalaan (esim. Heideggerin ihailemmat Eckhardt ja Silesius), materiaan (luonnontieteelliset reduktionistit) tai olemiseen kuten Heidegger.

Minun mielestäni Zizekin lacanilais-hegeliläinen käsitys subjektin ja substanssin dialektisesta yhtäaikaisuudesta, jossa kumpaakaan ei voi olettaa ilman toista, on kuitenkin oikea.

Subjekti on kyllä olemassa vääristyneesti eli imaginaarisena, narsistisena fantasiana ja symbolisesti, lausuttuna, kieliopillisena määreenä, mutta itse fantasioiva ja lausuva subjekti on sitten asia erikseen ja jää tuntemattomaksi, koska ytimeltään (lacanilaiseen reaaliseen kuuluvana) se on tyhjä, ei-mikään.

Toistan, että ohitat Tapsa subjektin olemassaolon tavan liian ongelmattomasti. Sinä se puhut puhuessasi, vaikket olisikaan kuin suhteellinen minä tai mieli/harha, mutta yhä silti se olet sinä, joka puhut.

Mutta vaikka tuo merkillinen mieli - ei siis mikään metafyysinen subjekti! - ajattelee meissä, niin meidän on mahdollista ymmärtää subjektina olemistamme juuri fantasian (esim. uskomukset ja ideologiat) sekä symbolisen (kieli funktioineen) muodossa - kuitenkin samanaikaisesti muistaen, että cogitomme olemassaolostaan huolimatta on perimmältään tyhjä.

Tämänkaltainen itsensä muistaminen ei-olevana on tietenkin kokemuksellis-tietoisesti eli fenomenogisesti mahdotonta, eli joudumme väistämättä käyttämään sen oivaltamiseksi loogis-matemaattis-symbolista kieltä: 'kaavaa'.

Kyseessä on siis kuitenkin 'kaava' - ei mikään zeniläinen koan, joka kaikkein parhaiten ilmaisisi minuuden paradoksaalisen ei-olemisen myös kokemisen tasolla. Valitettavasti vain koanit eivät kommunikoi, ja siksi zizekiläinen (fantasioidun) subjektin/(minimaalisen tai tyhjän) substanssin dialektiikka on käyttökelpoisempaa (mutta ei kuitenkaan syvällisempää kuin zen) filosofian kannalta.

Yleisesti ottaen: mitään pelkästään metafyysis-substantiaalista minuutta ei ole olemassa, joskin se, mitä kutsumme minuudeksi yhä silti on vaikkakin juuri jonkinlaisena harhana (fantasia, ideologia, kieli).

Mutta jos tuota harhaa ei olisi, emme ymmärtäisi maailmaa, toisia ja itseämme tai ymmärtäisimme hyvin eri tavalla kuin tähän asti - olkoonkin, että kieli (symbolinen), jonka avulla reaalinen avautuu avatessaan samalla rajaa, reifikoi ja ikäänkuin murhaa sitä ei-kielellistä olemista (reaalinen), joka todellinen minuutemme yhtä aikaa on ja ei ole (reaalinen ei ole kielellistä).

Väittäisin, että Zizekin lacanilais-hegeliläinen (fantasioitu) subjekti/(minimaalinen tai tyhjä) substanssi-malli on näennäisestä monimutkaisuudestaan huolimatta erinomaisen selityvoimainen 'synteesi' välttäessään tyhjän/triviaalin mystiikan ja luonnontieteen triviaalit reduktionismit, jotka ajautuvat ristiriitaan itsensä kanssa heti siitä väistämättömästä hetkestä, kun niiden kannajilta kysytään, mikä heissä ajattelee.

Vastaukseksi reduktionistit konstruoivat mystikkojen ja zen-buddhalaisten tapaan äkkiä kehiin tuon zeniläis-tyyppisen mielen tai ylipäätään sanovat, että minuus on materian emergenssi (tai dekoherenssin ilmentymä), joka kuitenkin palautuu aina alkuperäänsä.

OK - olkoon niin, mutta emme kovin hyvin pysty ymmärtämään minuuttamme tällaisen silmänkääntötempun puitteissa. Sitäpaitsi se vaikuttaisi kaiken lisäksi olevan ristiriidassa alkuperäisen teoreettisen lähtökohtansa kanssa, sillä pelkästään materian (puhumattakaan tyhjyydestä) mahdollistama minuus on oletuksena kategoriavirhe - ajattelun väärinkäsitys.

Reduktionisti kuten mystikkokin joutuu ikäänkuin taikomaan minuuden/subjektin jostain ad hoc-postulaatista kuten taikuri kaniinin hatustaan. Hyvä temppu mutta tempuksi jää, joten ei voi kuin ihmetellä, miksi monet luonnontieteilijät ovat langenneet selitysvoimaltaan näin kyseenalaiseen ja keinotekoiseen käsitykseen subjektista.

Siten minuus pitää olettaa hiukan 'vahvemmin' kuten edellä on esitetty (vielä kerran: ei kuitenkaan metafyysisena substanssina), jotta voisimme käyttää sitä tavalla, jolla on muutakin kuin pelkkä triviaalis-nominalistinen mieli ja merkitys (meillä jokaisella on esim. ajallinen kokemushistoria).

On paitsi terveen järjen myös teoreettisen intuition vastaista, jos joku tulee ja sanoo minulle, että tässä minä nyt puhun sinulle, mutta minä olen silti harha(a). - - Vastaan hänelle pokkana: et sinä ole harhaa, ainakaan niin kauan kuin kuin minä olen olemassa!
*
Zeniläistä ajattelua on vaikea ymmärtää siksi, koska olemme täällä länsimaisessa perinteessä kasvaneet niin tiukasti yksilöllisen subjektikäsityksen ympärille esim. juuri (latinalais-)kristillisen uskon pelastusopillisten perusratkaisujen kautta.

Toisaalta tuo subjektikäsitys on myös ollut tähänastisen menestyksemme eräs perimmäisiä 'salaisuuksia', mutta kuten Heidegger osoitti, olemme saattaneet todella pahasti harhautua olemisen suhteen (myös luonnon suhteen) tehdessämme minuudesta ja minän kyvystä rakentaa maailmasta tosia/epätosia propositioita ajattelun ja jopa olemisen perimmäisen perustan.

Zen ja Heidegger ovatkin erinomainen haaste/vaihtoehto perinteiselle käsityksellemme ajattelusta, olemista ja minuudesta, vaikka minun mielestäni Slavoj Zizek on jo mainitusta vaikeaselkoisuudestaan huolimatta määritellyt subjektin (minimaalisen) ontologian toistaiseksi kaikkein hyväksyttävimmin ja 'käyttökelpoisimmin'.

Heidegger nimittäin ajautui kommunikaation ulkopuolelle: - mystiikka yhdistyi hänen kielenkäytössään solipsismiin, kuten aina käy - niin psykoottisille kuin zeniläisillekin.

Zeniläiset tosin ovat pystyneet tekemään koaneista ikäänkuin elämäntavan. Ja sitä minä pidän lähes ylittämättömänä eksistentiaalisena saavutuksena - - tai pikemminkin inhimillisen ajattelun historian parhaimpana 'temppuna', joka kumoaa inhimillisen ajattelun mahdollisuuden.

Zenin mukaan vain tyhjä jää. - - Minulle tuo tyhjä on kuin se taiottu kaniini eli minuus, jota ei itse asiassa ole olemassakaan, mutta joka kumma kyllä puhuu ei-olemassaolevaksi suorastaan epäuskottavan paljon taikojansa suulla.
*
Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin päreessäni Murhattu subjekti kartesiolaisena cogitona.
*
http://www.fullertonj.com/loft/

1) Heidegger, oleminen ja zen, 2) Nietzsche, Wagner ja oidipuskompleksi

Kirjoitettu Mummon päreen "Uhrit" kommentteihin van Vaarille, Tapsa P:lle ja Mummolle itselleen.

(Kielimafia teki lisäyksiä: linkkejä sekä kappale Heideggerin sodanjälkeisestä tilanteesta + PS. - - - Kappalelisäys Nietzschen viimeisestä kriittisestä Wagner-esseestä sekä aiempien Wagner-kritiikkien koosteesta- 9.11)
I
Vaari kirjoitti:

Ymmärsinkö oikein, että olemme Tapsan kanssa jonkinlainen maallis-kaupallinen vastavoima sinun henkiselle heideggeriläisyydellesi?

Sinä ja Tapsa olette vastavoima apaattiselle pessimismilleni. Saan teistä voimaa hermostuessani joihinkin mielipiteisiinne ;]

Tapsa kirjoitti:

Miksei ihminen saisi olla onnellinen - sulkeeko maailman tiedostaminen tai kaiken ymmärtäminen tyhjyydeksi onnen pois elämästä?

Onnea ei ole olemassa ilman vastakohtaansa (huoli, ahdistus, kärsimys), mutta voimmeko täysin ongelmattomasti kutsua länsimaisen, subjektikeskeisen liberalismin ja prgamatismin alunperin aristoteelista, teleologista eudaimonia-käsitystä onneksi?

Arska tosin painotti yksilöllisen hyveen palvelevan väistämättä myös yhteisöä (ja siten velvollisuutta yhteisöllisen roolin ilmentäjänä) paljon enemmän kuin modernit libertaristit tekevät.

Sitäpaitsi onnesta voi olla pelkästään määritelmiä ja ennakkoluuloja. - - Hetkellistä hyvän olon kokemista eli iloa ja mielihyvää toki ilmenee - joskus ehkä useinkin, mutta kyseessä on siis aina vain hetkellinen, enemmän tai vähemmän sattumanvarainen, subjektiivinen ilmiö, kun taas onnen täytyy, ollakseen onnea, toteuttaa myös ja juuri päinvastaiset ominaisuudet

Mummo kirjoitti:

"Zen oli Heideggerille syvempää ajattelua", on minusta muutamallakin tavalla kummallinen muotoilu,

Olet ihan oikeassa: kirjoittamani 'Zen oli Heideggerille syvempää ajattelua', vaikuttaa hieman kummalliselta sekä Heideggerin että zeniläisyyden kannalta.

II
Zenhän ei ole ajattelua - ei ainakaan yksinomaan onttis-propositionaalisessa mielessä - kuten ei ole Heideggerinkaan filosofia, joten ilmaisin harhaanjohtavasti molempien: niin Martin Heideggerin kuin zenin peruslähtökohtia suhteessa olemiseen/todellisuuteen.

Mutta jos kyseessä ei ole onttis-propositionaalinen päättely, niin miten tällainen ajattelu pystyy kommunikoimaan? - - Sillä jos ajattelun kieli ja termit eivät viittaa (referoi) todellisuuteen korrespondentiaalisuuden (vastaavuuden) merkityksessä, niin miten niillä ylipäätään on mahdollista ilmaista luotettavasti yhtään mitään - niin todellisuutta kuin omia intentioita.

Performatiivinen eli 'esittävä' ajattelu on kömpelö termi (ja suomennos) sekä Heideggerin että zenin kannalta, mutta se ilmaisee ainakin länsimaiselle ihmiselle hiukan paremmin, millaisesta todellisuuskuvasta tässä saattaa olla kyse.

Syvempää tuo 'ajattelu' (Heidegger ei myöhäisvaiheessaan käytä enää sanaa filosofia vaan vetää ruksit sen yli) ei itse asiassa myöskään ole, koska varsinkaan zen ei tunne vastakkainasettelua pinnan ja syvyyden välillä kuten läntisemmät rationaalisuusopit.

Heideggerille jako onttiseen ja ontologiseen kuitenkin implikoi tietyssä mielessä jaon syvempään ja pinnallisempaan, vaikka hän ei esim. teknologiaa suoralta kädeltä runttaakaan', sillä H:n mukaan toki myös teknologia avaa/paljastaa olemista (aletheia) kuten kaikki ihmisen oleminen (Daseinin käytännöt).

Heideggerin mielestä teknologia (laajasti ottaen kaikki diskurssit) nimittäin kätkee enemmän kuin paljastaa eli siten myös typistää, reifikoi ja vääristää olemista.

Kuitenkin juuri Heideggerin ajatteluun sisältyvä peruslähtökohta: ontologisen eron(ttelun) tekeminen olevan ja olemisen välillä implikoi (ainakin minun mielestäni) lopulta sen, että H. on kuin onkin toisella jalallaan yhä kiinni länsimaisessa rationaalisuusperinteessä, vaikka hän kerrassaan radikaalilla tavalla onnistuukin (mahdottomassa) ajoittain myös täysin irtautumaan siitä - 'toisella jalallaan' - painottaessaan filosofisten peruskäsitteitten etymologian avaamista ja ymmärtämistä.

Heidegger jatkaa Nietzschen etymologis-filologisis-filosofisilla linjoilla jopa luovemmin kuin Nietzsche itse.

Nietzschen toista - etymologiaan kytkeytyvää peruslinjaa eli moraalin ja totuuden genealogista tutkimusta (historiallis-psykologista syntyoppia) jatkoi puolestaan Foucault, jonka lähtökohta 'Seksuaalisuuden historiassa 1-3)' on Nietzschen käsityksessä totuuden- ja tiedontahdosta (osa 1) sekä esteettisessä etiikassa (esteettinen minä-projekti eli hyvä/huono erotuksena velvollisuuseettiselle hyvä/paha-moraalille, osat 2 ja 3) .

Heidegger oli hyvin tietoinen yrityksensä paradoksaalisesta ja äärimmäisen hankalasta luonteesta luopuessaan subjektista ja substanssista ajattelun metafyysisinä perustoina, koska ne - totuudeksi kivettyneinä mutta alunperin sattumanvaraisina metaforina /Nietzsche - jopa estävät tai ainakin rajoittavat ja esineellistävät olemisen avautumista (aletheia), ja koska filosofinen ajattelu elää koko ajan tämänkaltaisessa käsitteellisessä perinteessä ja perinteestä.

Silti Heidegger ei suinkaan hylkää traditiota kulttuurisena eetoksena, mutta aivan niin pitkälle kuin Gadamer hän ei ymmärtääkseni mene. Arkkihermeneutikko Gadamer nimittäin tekee traditiosta suorastaan viimekätisen perustan ihmisten ja diskurssien välisen kommunikaation (ymmärryksen) mahdollistamiseksi.

Mutta.

Näin ymärrettynä traditio saattaa kuitenkin muodostua lähtökohdaksi totalitarismille, mistä Habermas ja Derridakin Heideggeria kritisoivat. - - Silti keskeneräiseksi jääneen 'Olemisen ja ajan' (1927) loppupuolella Heidegger ajautuu käyttämään esimerkiksi 'maata ja maaperää' lähes myyttisinä metaforina - ikäänkuin oleminen olisi hänelle analogista Saksan 'maan', kansan ja kielen (joka muistutti hieman antiikin kreikkaa kieliopiltaan) ('yli-') historiallisen tehtävän kanssa, mikä merkitsi H:lle Euroopan kulttuurisen rappion eli teoreettisesti ilmaistuna: perinteisen onttisen järjen reifikoivan ylivallan voittamista (H. käyttää tästä prosessista käsitettä destruktio, josta Derrida johtaa käsitteensä dekonstruktio) ja siten ajattelun perustan = kulttuurin uudistamista (Saksassa ja muualla).

Juuri näitten lähes mytologisten analogioiden on sanottu ilmentävän ja valmistelevan Heideggerin natsisympatioita ja hänen liittymistään natsipuolueeseen 1933 - - olkoonkin, että natsien 'intellektuaalinen kyvyttömyys' selvisi Heideggerille nopeasti, eikä hän toiminut (natsien valitsemana) Freiburgin yliopiston rehtorina kuin vajaat kaksi vuotta 1933-34, minkä jälkeen erosi virasta vaikka luennoikin loppuikänsä Freiburgissa.

Heidegger ei silti koskaan irtautunut virallisesti ja julkisesti natseista eikä milloinkaan elämänsä aikana pyytänyt julkisesti anteeksi natsimenneisyyttään ja erityisesti tiettyjä rehtorinvirassa tehtyjä ilmeisen natsimielisiä ja siten rasistiseksi leimattavia päätöksiään yliopistovirkojen valinnassa ja erottamisissa - muun muassa juutalaisen oppi-isäänsä Husserlin suhteen, vaikka hän Husserlia koko ikänsä arvostikin.

Heidegger ei esim. suostunut poistamaan kokonaan Olemisen ja ajan omistuskirjoitustaan Husserlille kirjan myöhemmistä painoksista, ja niinpä ko. omistus löytyy kirjan alkupuolelta mutta ei siis kuitenkaan ensimmäiseltä sivulta, mihin omistuskirjoitus alunperin (perinteisen tavan mukaan) oli sijoitettu.

On myös muistettava, että vaikkei katunutkaan julkisesti, niin myöhemmin olemisen ajattelijamme nimitti poliittista aktiivisuuttaan natsien suuntaan hairahdukseksi ja erehdykseksi. Kyseessä olikin hänen ammatillisen elämänsä ikävällä tavalla muuttanut harharetki ja virhearviointi, sillä Heidegger joutui sodan päätyttyä luentokieltoon saksalaisissa yliopistoissa 1950-luvun alkuun saakka (ks. PS.).
*
Zen ymmärtääkseni elää niin erilaisessa ('subjektittomassa') traditiossa, ettei sen sisällä aseteta kysymystä perinteestä sen sisällöstä puhumattakaan samassa mielessä kuin Euroopassa - olkoonkin, että Heidegger siis kokee zeniläisyyden olevan 'sukua' omalle ajattelulleen - aivan kuten zeniläiset vastaavasti löytävät sukulaisuutta Heideggerin ontologiasta oman henkisen perinteensä kanssa.

Myös Heidegger hylkää metafyysisen subjektin ja käyttää ihmisen olemisesta 'subjektipakoista' käsitettä Dasein ('täällä oleminen'). - - Termin konnotaatioita on vaikea kääntää ja ilmaista suomeksi yhdellä tai edes kahdella sanalla.

Heidegger in Japan (You Tube)
Keiji Nishitani and Buddhist Existentialism in Japan (You Tube)

III
Minun mielestäni Heidegger on paljon lähempänä itämaista ajattelua kuin buddhalaisuuden ensimmäistä kertaa vakavasti eurooppalaisen filosofian näyttämölle tuonut Schopenhauer, jonka kokonaisnäkemys on merkillinen sekoitus (gnostilais-uusplatonistista) voluntarismia ja saksalaista idealismia. - (Schellingin luonnonfilosofian epäsuora vaikutus Schopenhaueriin on ilmeinen, vaikka Arthur haukkuu hänetkin samaan syssyyn kuin Hegelin ja Ficten.)

Kantin moraalifilosofiaa, joka ei noteeraa ihmisluonnon psykologiaa ja epärealistisen pyyteetöntä esteetistä kokemusta Schopenhauer ei pidä mahdollisena (eikä siten ymmärrä), mutta Kantin Puhtaan järjen kritiikki (I Kritiikki) on hänen filosofiansa ensimmäinen ja ehkä suurin systemaattinen vaikuttaja sekä lähtökohta, joskin Kantin tuntemattomaksi jättämän 'olion sinänsä' Schopenhauer korvaa kaikkivaltiaalla Tahdolla.

Schopenhauerin väitöskirja Riittävän syyn periaatteen nelinkertaisesta perustasta on Kantin inspiroima ja eräänlainen johdanto hänen magnum opuksensa - Maailma tahtona ja mielteenä (1. painos 1819) - systematiikkaan.

Mutta jo nuori filologian opiskelija Friedrich Nietzsche, johon Schopenhauerin kokonaisesitys kuitenkin kolahti todella lujaa - aivan kuten Nietzschen korvaavaan isähahmoon Richard Wagneriin 15 vuotta aiemmin - kysyi itseltään, miten pitäisi suhtautua filosofiseen systeemiin, joka on niin täynnä 'reikiä' (holes) tarkoittaen mm. ilmeisiä ristitiitaisuuksia, joita Schopenhauerin yleisesitykseen sisältyi.

Myöhemmin Wagner merkitsi Nietzschelle isää, jonka kanssa hän väistämättä ajatui sisäisiin ja ulkoisiin erimielisyyksiin ja joka Nietzschen oli 'voitettava' oman itsenäisyytensä ja luovan edistymisen vuoksi. Wagner nimittäin oli erittäin dominoiva mies huolimatta siitä (tai juuri sen takia), että hän ikäänkuin adoptoi Nietzschen henkiseksi pojakseen ja oli tähän erinomaisen tytyväinen Tragedian synnyn ja etenkin Nietzschen ensimmäisen Epäajanmukaisia tarkasteluja esseen vuoksi. Tuo poleeminen kirja oli oli eräänlainen tilaustyö, jossa Nietzsche käytti kritiikin maalitauluna mm. kuuluisan Das Leben Jesu-kirjoittajaa - David Straussia.

Nietzsche ei tuntenut Straussia henkilönä lainkaan ja oli loppujen lopuksi melko lailla samoilla linjoilla tämän nuoruuden teoksen kanssa (kuten oli Nietzschen elämänikäinen hyvä ystävä ja seinänaapuri 5. vuoden ajalta: Baselin yliopiston teologian ja kirkkohistorian professori Frans Overbeck), mutta koska Strauss oli viimeisimmässä kirjassaan tölväissyt Wagnerin elämäntapaa (tuhlailevaisuus ja eläminen monia vuosia toisen miehen vaimon - Cosima Lisztin (Frans Lisztin tytär) - kanssa, Wagner halusi kostaa kritiikin ja sai nuoren 'lakeijansa' Nietzschen ylipuhuttua tähän tehtävään.

Nietzsche nimitti Straussin porvarilliseksi kulttuurifilisteriksi, joka toistaa moralistisesti sovinnaista ja opportunistista elämäntapaa. Termi jäi elämään puhuttaessa opillisesti sivistyneistä joskin ajattelun- ja mielenlaadultaan melko pinnallisista besserwissereistä.

Mutta Nietzsche ei voinut pitemmän päälle hyväksyä Wagnerin dominoivuutta ja pikkumaisuutta. - - W. jopa loukkaantui siitä, kun Nietzsche toi kerran - ilmeisesti tahallaan ja kokeilumielessä - erään Brahmsin partituurin tullessaan kyläilemään (nyt Bayreuthissa, jossa N. vieraili vain muutaman kerran) ja soitti sitä pianolla. - - Tästä W:n omahyväisestä narsismista huolimatta Nietzsche piti tapaamisiaan ja ystävyyttään Wagnerin kanssa elämänsä ehkä parhaana aikana.

Nietzsche vieraili noin 25 kertaa (1869-72), yleensä useita päiviä kerrallaan, Wagner-fanaatikko Baijerin kuningas Ludwig II Wagnerin käyttöön antamalla huvilalla Sveitsin Tribschenissä, Lucerne-järven rannalla.- - Wagnerin muutettua Bayreuthiin toukokuun lopulla 1872 Nietzschen vierailut vähenivät johtuen sekä hänen professorin työstään Baselissa, monista sairauskohtauksista ja lopulta siitä syystä, että N. vieraantui Wagnerista monestakin syystä. - Hänelle oli sitäpaitsi koitunut Wagner-ystävyydestä haittaa yliopistossa tultuaan leimatuksi Wagnerin lakeijaksi. - - Akateeminen maailma ei arvostanut liian vapaamuotoista Tragedian syntyä ('henkevää lurjustelua' totesi N:n aiempi opettaja sekä tukija, professori Ritschl). Mutta muusikkojen ja taiteilijoiden piireissä ylipäätään Nietzsche otettiin innokkaasti vastaan.

Nietzsche oli kuitenkin eri mieltä myös Wagnerin vankkumattoman antisemitismin (vaikka esim. osa hänen muusikoistaan oli juutalaisia ja siten tuttavia!) ja nationalistisen aatteellisuuden (poliittisen esinatsismin) kanssa.

Kohtalokkaaksi osoittautuneista asenne-ja luonne-eroista huolimatta Nietzschen on sanottu jopa rakastaneen (kritisoidessaankin) nuorena kuolleen isänsä ikäistä (ja jopa näköistä - näin on väitetty!) Wagneria (sekä tämän nuorta vaimoa Cosimaa, joka oli vain 7 vuotta Nietzscheä vanhempi) oikeastaan koko loppuikänsä - - On jotenkin niin noloa ja hölmöä luopua rakastamasta yhtä elämänsä tärkeintä ihmistä vain sen vuoksi, että tietää olevansa oikeassa joidenkin asioiden suhteen, kirjoittaa Nietzsche Peter Gastille, Overbeckin ohella toiselle parhaimmista ystävistään.

Tämä kulttuurihistoriallisesti merkittävä ystävyyssuhde - josta voimme esittää freudilaisen 'juorun', jonka mukaan kyseessä oli oidipaalinen asetelma: Nietzsche (kuten aiemmasta sitaatistakin voimme päätellä) rakastui paitsi suuresti ihailemaansa ja kunnioittamaansa Wagneriin myös tämän vaimoon - oli kaikesta tunnemyllerryksestään ja suhteen tahallisesta katkaisemisesta (joka tuli Wagnerille täytenä yllätyksenä) huolimatta Nietzschelle hänen elämänsä tärkein:

Välillämme ei koskaan lausuttu pahaa sanaa, enkä ole milloinkaan nauranut niin paljon kuin silloin, kirjoitti dionyysinen filosofimme nostalgisen surumielisesti eräässä myöhäisessä tekstissään, ja kun Nietzsche kuuli Wagnerin kuolemasta Venetsiassa alkuvuodesta 1883, hän kutsui tämän kuolinhetkeä pyhäksi.

Thomas Mann kirjoitti pitkässä esseessään Nietzschestä (Totuudesta ja kauneudesta, esseitä Manniin vaikuttaneista kirjailijoista ja taiteilijoista, suom. 1987), miten vaikea hänen oli pidätellä hämmästynyttä liikutustaan, kun Nietzsche Wagneriin kohdistamiensa ilkeitten arvostelujen jälkeen, säveltäjän kuolemasta kuultuaan, kirjoittaakin tuosta pyhästä hetkestä, jolloin Richard Wagner kuoli Venetsiassa.

Wagnerin kuoleman jälkeen Nietzsche jatkoi ambivalentin ja siten itsetuntoaan samalla oudosti soimaavan kritiikkinsä julkaisemista, vaikka hän kirjeessään kehuu Gastille Wagnerin Parsivalin (1883) alkusoittoa ehkä parhaaksi koskaan kuulemistaan Wagner-teemoista - - Niinpä niin: 'miten noloa onkaan lakata/luopua rakastamasta elämänsä ehkä tärkeintä ihmistä vain siksi, että tietää tietyissä asioissa olevansa oikeammassa kuin tämä').

Toiseksi viimeisin kriittinen essee-pamfletti on musiikillis-kulttuuripoleeminen Tapaus Wagner (1888) ja kaikkein viimeisin Nietzsche contra Wagner (1889). - - Viimeksi mainitun luonnosta eli teoksistaan kronologiseen järjestykseen valikoimia tekstejä (joista voimme seurata Nietzschen (kriittisen) Wagner-asenteen kehittymistä) tämä puristi kouristuksenomaisesti käsissään Overbeckin tultua tapaamaan ja hakemaan häntä Torinosta Baseliin - tammikuun alussa 1889 - historian professori Burckhardtille ja professori Overbeckille itselleen lähetettyjen erittäin omituisten kirjeitten jälkeen.

Oli muuten erittäin lähellä (Nietzsche muistaa asian), etteivät nämä kaksi neroa olisi tavanneet Venetsiassa juuri vähän ennen Wagnerin kuolemaa (ensimmäisen kerran sitten vuoden 1877). - - Psykosomaattisesta tilastaan johtuen levottomana ja säätiloihin nopeasti reagoivana Nietzsche oli lähtenyt Venetsiasta vain hieman ennenkuin Wagner ja Cosima olivat tulleet sinne. Wagner yritti vielä sairautensa vuoksi lämpimämpään talvenviettopaikkaan tultuaan jatkaa uuden oopperan kirjoittamista, mutta työ jäi kesken.

PS.

After leaving the Nazi Party in May 1945, Heidegger did not again participate in any other political organizations. However, he never repudiated his prior statements praising Hitler and National Socialism. Citing his Nazi ties during the years 1933 to 1945, the French Occupation Authority ruled that Heidegger had been a "Mitläufer" (fellow traveller, tagalong) with the Nazis and banned him from teaching in Germany. Authorities later rescinded this decision in 1951, and Heidegger became Professor emeritus with all privileges. He then taught regularly from 1951 until 1958, and by invitation until 1967.

*

Heidegger and Asian Thought

Heiddeger and Zen: An Exploration

Transmetaphysical thinking in Heidegger and Zen Buddhism

http://www.amazon.com/Heidegger-Soleil-dans-ceur-French/dp/2901696317

http://www.librarything.com/work/9043549

http://yalepress.yale.edu/yupbooks/book.asp?isbn=9780300076400

Kun vastaus on aina väärä - tietoisuuden tuolla puolen - ja vähän tälläkin

Kirjoitettu Tapsa P:n ja anonyymin kommenttien aikaansaaman 'vaikutuksen' johdosta päreeseeni Lierihattu, luovuus ja leikin loppu.

Kielimafialaiset sanoivat: me juomme nyt kahvia, kun olivat korjanneet hieman mm. viimeistä kappaletta ja havainneet monia typeriä typoja sekä huomauttaneet tekstisisällön junnaavasta toistosta että kappaleitten katkonaisuudesta. Vastasin niille, että tiedetään, tiedetään - mutta olennaiseen päästään käsiksi (jos päästään) vasta seuraavassa ja mahdollisesti sitä seuraavassa luvussa; - viimeisimmät muutokset - lähinnä linkkilisäykset + typokorjauksia tehty 11.2 klo: 23.30.

*
Okei. Antakaa tulla vaan tuutin täydeltä, kunhan ette nimittelemään ja vittuilemaan rupea. Siinä vaiheessa alkaa meikäläisen leikkuri siivuttamaan.

Mä olen mielestäni melko vilpittömästi kiinnostunut zenistä ja buddhalaisuudesta. Sikäli kuin ylipäätään olen enää mistään todella kiinnostunut tässä elämässä.

Ja mitä propositionaaliseen ajatteluun tulee, niin tiedostan - en ainoastaan koiramaisesti nyökyttele, että vaikka en sitä enää arvostakaan samalla tavoin kuin ennen, niin ajatteluni toimii yhä sen ehdoilla ja sapluunassa.

Tämä lieneekin mulle yksi vaikeimpia esteitä buddhalaisuuden oivaltamisessa.

Toisaalta - miten te - anonyymi ja Tapsa - voitte väittää ajattelevanne ei-propositonaalisesti? Siinä ihan vain pikku pähkinä 'koanisteille'.
*
Toistaiseksi ehkä aamun paras:

Seksi-addiktista tuli stimulanttinsa käytön seurauksena kokainisti. Mutta miten ja miksi zen-buddhalainen meditoi itsensä koanistiksi?

Kelpais varmaan Alivaltiosihteerin pojille? Mutta tehän selvitätte edellä kysytyn kuin mestari-silmänkääntäjätemppuilijat ikään näyttämällä minulle, miten yhdellä kädellä taputetaan.

(Jos kyseinen huumori loukkaa zeniläisiä, niin sitten pannaan heti tästä poikki. Minä en tarvitse heitä, eivätkä he minua.)
*
Propositionaalisen argumentaation puitteissa tuo kysymys: 'miten ei-propositionalisti voi todistaa, ettei ajattele propositionaalisesti', on aika lailla samaa muotoa kuin kysyisi skeptikolta, miten tämä voi väittää skeptisismin olevan pätevä kanta ikäänkuin hän kykenisi esittämään tuon kantansa kielen geneeristen uskomusjärjestelmien, siihen ladattujen ajattelun - jopa eettisten asenteitten metaehtojen - ulkopuolta käsin.

Tällainen - transsendentaaliargumenttina tunnettu väite skeptisismiä - siten myös relativismia vastaan - on tietenkin kehä, mutta ne, jotka sitä kannattavat, pitävät kyseisen kaltaista - ikäänkuin metakehää - ajattelun edellytysten/ehtojen sekä etenkin kielen ja ajattelun välisen luotettavuuden mahdollisuuden kannalta välttämättömänä ja väistämättömänä.

Voiko kukaan, joka väittää asettuneensa kielen ja sen kaikkien uskomusjärjestelmien ulkopuolelle, esittää oikeastaan mitään kielen puitteissa ilmaistua kritiikkiä transsendentaalista ajattelumallia (joka kysyy aina ensin ajattelun mahdollisuuden ehtoja) vastaan - skeptis-relativistisen kannan puolesta, ajautumatta fataaliin ristiriitaan itsensä kanssa?

Skeptikko näyttäisi ottavan ikäänkuin Jumalan kaikkitietävän roolin - samalla tavoin kuin tieteellinen, 'kontrollikokeellinen', arvo-objektiivisuutta muka edustava tutkija.

Mutta mitä muuta on - ainakin transsendentaali-argumenttiin sitoutuneitten mielestä - kielen ja samalla siis arvojen ulkopuolelle asettunut (mutta eikö tiede tarvitse arvoja jo tutkimuksenteon eettisten periaatteiden - siis hyveitten merkityksessä?) henkilö kuin ajanut itsensä joko a) täydelliseen ristiriitaan ja umpikujaan sekä teoriassa että käytännössä tai että hän b) pystyy kyllä puolustamaan itseään teoriassa, mutta on kielellisesti kommunikoivana olentona jatkuvasti kiinni kielenkäytön transsendentaalisten ehtojen puitteissa.

Itse ajattelen, että solipsisti, skeptikko, relativisti, nihilisti, ääri-empiristi (ajatuskokeellinen hahmo, koska kukaan ei voi saada tietoa yksinomaan havainnosta - kuten ei myöskään pelkästään rationaalis-loogisista aksioomeista, käsitteistä ja dialektiikasta = käsiteanalyysista ja argumenttiretoriikasta) sekä täydelliseen ei-propositionaaliseen filosofiseen asenteeseen pyrkivä henkilö (ajatuskokeellinen hahmo hänkin - minun mielestäni); - - kaikki he juontuvat mainituilla kriteereillä ikäänkuin samasta juuresta (perusongelmaan kuulumattomat seikat sulkeistaen siten myös Nietzsche ja zen-buddhistit) eivätkä oikeastaan enää elä samassa kommunikaatio-universumissa kuin kantilaisista, transsendentaalifilosofian perusteluista lähtevä ihminen.

(Valitan, että edellisestä kappaleesta tuli yksi helvetin piikkilankavirke, mutta en ryhdy sitä nyt enää totaalisti purkamaan ja rakentamaan uudestaan.)
*
Transsendentaali-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida ja melko vakavasti sekä osuvasti.

Tarkoitukseni on kirjoittaa tätä aloittavaa lukua ikäänkuin valmistavaksi tai esitteleväksi osaksi laajempaa aihetta, jolle en vielä ole antanut edes luonnostelevaa työnimeä.

Joka tapauksessa yritän tässä (ties monennenko kerran!) avata ainakin itselleni tietä ymmärtää empirististä kritiikkiä rationalismia ja transsendentalismia vastaan.

Olennaista olisi pohtia ja selvittää, miten propositionaalisen filosofisen asenteen hylkääminen ylipäätään on mahdollista ilman, ettei siinä mene pesuveden mukana jotain sellaista, mikä ignoroi järjen tavalla, joka yksinkertaisesti ei (enää) ole edes mahdollista, tai joka jättää ajattelulle mahdollisesti roolin, jossa se kyllä lopulta kohtaa ihmisluonnon sellaisena kuin tuo 'luonto' ilman uskomusten vääristävää vaikutusta on - toisin sanoen jättää meidät perimmäisten biologisten vaistojemme ja siten perimmäisen biologisen 'luontomme tai luonteemme' varaan - sikäli kuin ihmisen kohdalla voidaan enää puhua vaistoista samassa mielessä kuin eläimen - esimerkiksi seksuaalisuutta pohtiessamme.

Silti tuo pohdinta mahdollistuu todella vakavasti vasta sitten, kun ja mikäli pääsemme oletettuun ei-propositionaaliseen 'olotilaan' (lainausmerkit, koska tila konnotoi tässä rajoitettuun ulottuvuuteen, eikä ei-propositonaalinen zen-buddhalainen 'oleminen' ole mikään 'tila').

(Kas - eikö vain Heideggerin filosofian peruslähtökohdallinen termi sovellukin paremmin zeniin kuin Kant tai edes newtonilaisen fysiikan ajallis-paikallis-tilallinen perspektiiviajattelu, jonka varaan Kant aikoinaan oman filosofiansa luonnontieteellis-kosmologisen perustan laski).

Näin ilmaistuna tavoite on äärimmäisen yksipuolinen mutta eri perspektiivit kuitenkin tyydyttävän selkeästi erotteleva kärjistys - ymmärtämisen heuristista oivalluskykyä hieman 'öljytäkseni' - ei suinkaan pohdintaa ja johtopäätelmiä etukäteen tiettyyn suuntaan manipuloidakseni.
*
Seuraavassa osiossa pyrin siis pohtimaan transsendentaaliargumentin kritiikkiä tarkemmin.

Mitä perusteluja esimerkiksi skeptikolla on esittää oman kantansa puolesta ilman, että hän kumoaa itse itsensä heti, kun ryhtyy kommunikoimaan samassa todiste-kielipelissä opponenttinsa kanssa - ja lopulta ylipäätään käyttämään kieltä kritisoidakseen tuota samaista todistekielen - propositionaalisen argumentaatio-apparaatin käytön pätevyyttä.

Mikä on skeptikon perustelujen Arkhimedeen piste, josta käsin hän arvioi ja kritisoi niitä, joille juuri kieli mahdollistaa konsensuksen ja yhteisymmärryksen - transsendentaali-argumentatiiviseen kommunikaatioluonteeseensa sisältyvänä päätöksentekoprosessin 'takaajana' sekä performatiivisena puheaktina (esim. Apel ja Habermas)?

Transsendentalismin vastustajien linjaukset perustuvat yleensä tieteelliseen, empiiriseen tutkimukseen, joka kritisoi ajatusta transsendentaalisesta egosta, minästä, subjektista, joka on toisaalta pakko, toisaalta täysin luontevaa, olettaa hypoteettisesti (ei kuitenkaan pelkkänä ajatuskokeena) olemassaolevaksi, mikäli ihmiset jakavat keskenään yhteisissä ajattelun mahdollisuuden ehdoissa, jotka ilmenevät kielellisessä kommunikaatiossa, sellaisia yhdistäviä ja yhteisiä piirteitä, jotka pystytään ymmärtämään sekä loogisesti että intuitiivisesti - yhteisen transsendentaalisen identiteetin, siis yhteisen mielen peruskategorioksi - toisin sanoen: transsendentaaliseksi egoksi.

Kysynkin tähän loppuun:

1) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi c) zen-buddhalainen tarkoittaa puhuessaan minästä, minuudesta, subjektista ja/egosta?

2) - Miten edellä lueteltujen ajattelu- ja olemisjärjestelmien egokäsitykset eroavat transsendentaalisen egon aksiomaattisista ehdoista ja perusteista?

Kolmanneksi kysymykseksi lisään, joskaan en välttämättä vielä tässä vastattavaksi vaan ikäänkuin alustavasti käsiteltäväksi.

3) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi ja c) zen-buddhisti 'tarjoavat transsendentaalisen egon tilalle'?
*
Ennenkuin ollaan valmiita käsittelemään kolmoskysymystä, lienee syytä pohtia tosi tarkkaan, mitä eri ajattelu- ja olemislinjat ensimmäisessä kysymyksessä esitetyistä termeistä, olioista, faktoista, harhoista jne. lopulta itse asiassa väittävät.

Vastaamme edellyttäen kuitenkin, että tyydyttävää selvitystä on ylipäätään mahdollista antaa - ja joku sanoisi nyt: on ylipäätään edes tarpeen antaa, koska kysymykseemme ei ehkä voida vastata lainkaan nimenomaan 'vastaamalla' siihen.

*

http://www.allposters.com/-sp/Believe-Nothing-Buddha-Posters_i2071864_.htm

PS.

Kolmas kysymyskohta voidaan kääntää ikäänkuin päälaelleen ja kysyä: missä määrin zen-buddhalaisuudella ja transsendentaalisella egolla on aitoja yhtymäkohtia - enemmän kuin itse olen tässä päreessä halunnut esittää ja olettaa? (ks. aihetta sivuava alla oleva linkki)

http://www.scribd.com/doc/502/The-Ego-The-Transcendental-Ego-and-the-Self

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Phenomenology_(philosophy)

http://dic.academic.ru/dic.nsf/enwiki/27254 (Transsendentaalissta meditaatiosta)

*

www.newworldencyclopedia.org/entry/Transcendental_idealism (Kantin tiedon kritiikin ja tiedon mahdollisuuden ehdoista I:ssä Kritiikissä - 'of Pure Reason').

Blogikirjoittamisesta sekä maailmankatsomusten ja teknokratian vuorovaikutussuhteista

Kommentti Iineksen kommenttiin päreessään Talvipäiväkirja 8. sivu.
*
Kielimafian jengi korjaili tekstiä kieli keskellä suuta - vilkaisten minua aina välillä päitään pudistellen. Periaatteessa oltiin samoilla linjoilla, mutta olin kuulemma valinnut aivan liian monimutkaisesti rönsyilevien virkkeitten kanssa pelailun.

Pitää olla - sanottiin - lukijaystävällisempi. Kuka muka lukee hielihyvikseen Kantia - Hegelistä nyt puhumattakaan? Ja että oliko Kierkegaard Hegeliä parodioimalla kritisoidessaan (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus) yhtään sen suopeampi lukijaa kohtaa?

Pysyttelin lähes vaiti. Ei oikein ollut kanttia - eikä edes Kantia - väittää täysin uskottavasti vastaan. Totesin vain: Älykästä pöhköilyä - se saa riittää motiiviksi. Jopa teille - te kaikkitietävät! Joka maksaa, se määrää sekä sisällön että tyylin peruslinjauksista. Hienosäädöissä teillä kyllä on sananvaltaa vaikka kuinka paljon, vaikkette te erehtymättömiä olekaan...

Kielimafia ehdotti vielä muutamia linkkilisäyksiä, ja ilman muuta hyväksyin ne informaation kannalta oleellisen tärkeinä - klo: 12.45.
I
Minä hieman provosoin sinua saadakseni sinulta kommentin juuri tähän asiaan. Valitan yksittäisen esimerkin puuttumista. Se ei ollut tietenkään kovin reilua keskustelun kannalta.

Kirjoitit:
'On yleistä, että kuvan etsintä saattaa kestää tunteja, kirjoitus 5 min.
...
Olen aina kirjoittanut kaikki tekstini niin, että kun aloitan, minulla ei ole aavistustakaan, miten teksti päättyy, ei edes sitä, mitä teksti tulee käsittelemään. Kaikki muttuu hetkessä, kun saan idean.'
*
Tapamme väsätä näitä päreitämme on näköjään lähes samankaltainen. Mutta luulenpa, että tätä 'metodia' käyttää moni muukin bloggaaja.

Tosin minulla kirjoitusprosessi saattaa kestää tosi pitkään riippuen siitä, miten haluan kulloisenkin juttuni/asiani ilmaista (pelkkä 'sanoa' ei tässä riitä kuvaamaan kirjoitusprosessini tuntemuksia). Tapoja muokata virkkeitä ja kappaleita on lukemattomia. Kaiken lisäksi kirjoitan liian usein liian monista teemoista yhtä aikaa, joten joudun kokoamaan kappaleet ja jaksot joskus täysin uusiksi ja uuteen järjestykseen.

Kaoottista? Kyllä. Kunnes olen tyytyväinen lopputulokseen - mahdollisesti kielimafian viidennen tai seitsemännen ;] korjauksen jälkeen - jos sittenkään. Toiston välttämiseksi metonymiavarastosta/-muistista onkin tullut minulle tärkeämpi kuin metaforista, joita kyllä keksin omasta päästäni tarpeen mukaan mielin määrin.

Metonymioissa sen sijaan tarvitaan enemmän kyseessä olevan termin/käsitteen informatiivisen kontekstin hallintaa. Ei voi korvata jotain käsitettä ihan millä tahansa 'sinne päin' viittaavalla konnotaatiolla.

Myös adverbien ja ylipäätään sidesanojen - etenkin niiden toistensa korvaavuuden hallinta (joskin nyt lähinnä syntaksin, ei niinkään kognitiivis-semanttisten yhtäläisyyksien vuoksi) tekstin sujuvuuden kannalta, on tullut asiatekstiä kirjoittaessa varsin tärkeäksi tyylikeinoksi.

Kuvaa minäkin saatan etsiä tosi pitkään. En tosin ole kai ihan niin perusteellinen kuin sinä.
Mutta esimerkiksi telakalle jäänyt Second Coming-blogini (283 pärettä) rakentui ensisijaisesti kuvien varaan.

Kun löysin mieleisen kuvan, joka sopi jollain (en tiedä alunperin kovin hyvin millä) tavalla sen hetkiseen tunnelmaani, tai jos tietty kuva yhtäkkiä sattuikin inspiroimaan minua, lähdin rakentamaan sille jotain nasevaa otsikointia ja/tai lisämääritystä - anekdoottia tvs.

Second Coming ei suinkaan ole mikään porno-blogi, jos joku on sellaisen käsityksen siitä saanut.
Olen nimittäin jo kauan sitten poistanut siitä ne viimeiseksi jääneet kuvat - pornokuvat - sopimattomina blogifoorumille.

Saahan sellaisia 'palvoa' sitten kukin pornosivuilla, jos haluaa. Kuka jättimäistä fallosta, kuka nakeilla täpötäytettyä vaginaa. Kuka molempia!

(Tähän kohtaan transkriboidaan joko/sekä naurua tai/että säälivää halveksuntaa ilman aplodeja).

Joten Peace - Iines. Väliaikainen rauhantila vallitkoon taas (hetken) välillämme.

II
Mitä päreesi kysymykseen tulee, niin yleinen asenneilmasto on nykyään juuri sitä, mistä oikeistopoliittinen trendi kertoo. Emme välitä siitä, mitä muille tapahtuu kuin pelkästään uteliaisuudesta, kateudesta tai vahingonilosta.

Mutta kuten catulux asiaa kuvailee: kun tähän ollaan päädytty, paluuta ei enää ole. Lisään ja tarkennan itse seuraavasti:

Yhteisöllisyys koetaan enää pelkästään holhoavuudeksi, ja kaikki holhoavuus taas mielletään puuttumiseksi toisten vapausoikeuksiin, jotka ilmentävät pyhää uskoa vapaan kilpailun autuaaksi tekevään voimaan - niin henkisesti, sosiaalisesti kuin fyysisesti autuaaksi tekevään.

Toistan: paluuta entiseen ei ole.

Sivistyneimmät valtiot matkaavat kohti sivistyneintä barbariaa - kutsuen tätä asiaintilaa ihmistä kunnioittavaksi humanismiksi ja/tai evoluution aidosti implikoimaksi (siis oikeaksi) moraaliseksi asenteeksi.

Voimme tietysti keskustelemalla vastustaa tällaista asenteellisuutta, mutta sellainen vastustus ei välttämättä kovin paljoa auta vaan saattaa pahimmillaan päinvastoin tuudittaa kaikki ajattelemaan, että kun nyt osoitin olevani huolestunut, osoitin myös olevani humaani ja altruistinen - en mikään kyyninen ja nihilistinen hirviö, jota muut (tosin liian usein juuri kaksinaismoralistit) syystäkin paheksuvat.

Mutta tällainen selittely on liian usein samaa kuin panisi päänsä pensaaseen.

Kertaan mielipiteenäni, että emme kuitenkaan voi enää muuttaa ihmisiä, koska se muutos jarruttaisi kaikkea edistykseksi kutsuttua sivilisaation (en kutsu maailmaamme enää kulttuuriksi) kehitystä.

Ne edellytykset, joiden varaan aiempi yhteisöllisyys rakentui, ovat murtuneet kuten esimerkiksi kansallisvaltioaate informaatioteknologian invaasion myötä. Eihän nationalismi tietenkään täysin katoa, mutta sen pragmaattiset ja rationaaliset perustelut menettävät huomattavasti legitimoivuudestaan.

Jäljelle jäävä emotionaalis-uskonnollinen yhteisöllisyys puolestaan menettää integroivaa merkitystään oleellisesti, mikäli valtiot muuttuvat talouspoliittisesti täysin ulkoa-ohjatuiksi, mikä merkitsee samalla talouspoliittisen - siis pääoman omistajien - kulttuurisen eetoksen leviämistä sinne, missä yhteinen teknologia alkaa vähitellen vaikuttaa pääoman edustamaa kulttuuria indoktrinoiden ja sosiaalistaen sen vaikutuksessa eläviä omista lähtökohdistaan käsin.

Näinhän on tapahtumassa esimerkiksi islamilaisissa valtioissa, ja tälle kehitykselle ei juurikaan voi jarruja asettaa, koska se merkitsisi osaltaan myös tipahtamista taloudellisen kilpailun hännille.

Islam on kuitenkin vahva uskonto, ja maahanmuuttajat pyrkivät legitimoimaan perinteisen identiteettinsä ylläpitämällä ja/tai elvyttämällä kotimaansa uskontoa ja kulttuuria. Tuloksena on liian usein avoin konflikti - sekä kotimaassa, talouspolitiikan hallinnoijien kanssa, että maassa, johon on paettu tai muutettu paremman elämän toivossa, mikäli oman, alkuperäisen kulttuurin tavat, ajautuvat ristiriitaan uuden kotimaan tapojen kanssa.

Ja väitän edelleen, että maahanmuuttaneitten valtion tapauksessa teknologia eli pääoman omistajien sivilisaatio tapoineen vie voiton, jos vain valtion/kansan poliittinen enemmistö edustaa maan totuttuja tapoja.

Joka tapauksessa tämä prosessi vaatii melkoisen osan maahanmuuttajista integroituvan vahvasti uuden kotimaansa tapakulttuuriin.

On kuitenkin vaikea ennustaa, miten pitkään islam pystyy vastustamaan teknologiaa, joka ei varsinkaan heidän puoliteokraattisen poliittisen järjestelmänsä suhteen ole - eikä ilman konflikteja muutu ikäänkuin neutraaliksi kulttuurisesti, vaikka joku tekno-luupää niin väittäisikin, koska - kuten edellä totesin, juuri talouspoliittinen hallinta, joka on samaa kuin korkeimman teknologian hallinta, muokkaa maasta, jonne se on asettunut, eräiltä olennaisilta osiltaan sellaisen, mikä tuon teknologian on synnyttänytkin - siis länsimaisen, pragmaattis-naturalistista pseudokonsensus-politiikkaa edustavan, jatkuvan kasvun myyttiin uskovan, kapitalistis-kaksinaismoralistisen tekno-plutokratian, jossa elitistinen nepotismi toimii hallinnoivana hegemoniana, joka puolestaan pystyy legitimoimaan omat tavoitteensa lainsäädäntöteitse - ja kontrolloi näiden tavoitteittensa toteutumista myös itse asettaminsa poliisivoimin.

Tämä - tämäkö siis on todellista demokratiaa USA:ssa, jonka presidentinvalinnan ääntenlaskentakäytännöissä otetaan huomioon äänestäjien tahto muutenkin kuin puolueellisten mielipidemittaajien varsinkin omien ehdokkaidensa odotusarvoihin indikoimien ja noihin -arvoihin sidottujen muuttujien ennen äänestystä annettu lähtöpisteytys sekä tietenkin myös äänestyksen jälkeinen lopputulosarvo/-pisteytys - ja huom! - painottaen tulkinnallisten, osavaltioista riippuvaisten korrelaatiosuhdekertoimien näennäisen luonnollista'vinoutumaa' - - jos siis ei muuten saada/saatu eniten vaalikampanjarahaa vielä omaavan mieleistä äänestystulosta - tai - ellei sitten silkan äänten laskennallisen huijauksen eli silkan petoksen menetelmin valita/valittu maalle ensimmäisen kauden ulkopolitiikan traumojen aiheuttaman paranoia-aallon vanavedessä jopa toisen kauden ajaksi se sama entinen eli sellainen presidentti, joka tuhoaa/tuhosi sekä USA:n talouden että sen yleispoliitisen uskottavuuden!?

Toistan: Kaikki tämä tapahtui muodollisen demokratian virallisesti toteutuessa?! Kuten Saksassa 1933.
*
Uskonto - varsinkin kalvinistis-amerikkalaisessa muodossaan on kaksinaismoralismia: puhutaan virallisesti toista (predestinaatio-oppi) mutta ajatellaan ja lopulta myös tehdään toista (kielletään predestinaatio-oppi sen antagonismilla eli pelagiolaisuudella!).

En osaa sanoa, mistä tulisi se vastavoima, joka yhdistäisi ihmisten omattunnot huolehtimaan toinen toistensa hyvinvoinnista ja/tai pahoinvoinnista sellaisilla perusteilla, jotka todella myös koettaisiin legitimoiduiksi haasteiksi - jopa velvollisuuksiksi - kantilaiseen tapaan - järjen vapauden periaatteeseen kuitenkin yhä perustuen.
*
Joku ehdottaa itämaisia ajattelutapoja - zen-buddhalaisuutta.

Siitä aion vielä kirjoittaa tulevaisuudessa enemmän, mutta kun tarkastelee esim. Japanin ja Kiinan historiaa - varsinkin nykyistä taloushistoriaa, voi vain kysyä, että missähän se zen-buddhalaisuus oikein luuraa näissä maissa?

Käytännössä niissä vallitsee kapitalistinen maailmankatsomus - tuo uskonnolliseen eetokseen rinnastettava asenne.

Toisaalta etenkin Kiinan konfutselaisuus sopii hyvin myös valtiokapitalismin eetokseen - samoin Japanin säälimätön mutta muka sankarillinen samurai-etiikka.

Zenit ja buddhalaisuudet sen sijaan vaikuttavat enää pelkän muodollisen perinteen sisäisesti tyhjässä protokollassa tai lähes autenttisina, täydellisessä marginaalissa - joko esimerkiksi yksittäisten kirjallisuusihmisten kiinnostuksen kohteena tai pieninä harrastajaryhminä - tai sitten erillisen pikku valtion muodossa - tarkoitan tietysti Tiibetin sinänsä kunnioitettavaa joskin Kiinan (alunperin mongolien) melko törkeästi poliittisin perustein vainoamaa buddhalaista traditiota.

Länsimaisten ihmisten kääntymisiä buddhalaisuuteen (esim. jotkut New Age-sekopäät, jotka yhdistävät toisiaan lähentyviä äärignostilaisia sekä 'maltillisen' buddhalaisia teemoja) pidän aina ensi alkuun kiinnostavina mutta epäillyttävinä yrityksinä yhdistää keskenään kaksi aatehistoriallisesti toisiinsa kytkeytyvää mutta samalla myös toistensa suhteen - jos ei sentään antagonistista niin keskenään hyvin hankalasti sovitettavaa asiaa:

1) Henkilökohtainen mielenrauha ja 2) Universaalinen sanoma (joskin ihmisen kehittämä sanoma, koska buddhalaisuudessa ei tunneta Jumalaa tai jumalia elleivät boddhisatvat sitten ole ikäänkuin jumalien korvikkeita ja Nirvana teistisen Jumalan mystis-tyyppinen, ei-persoonallinen 'olotila'.
*
Lopuksi kuitenkin tyhmä kysmys, joka kootkoon edelliseen pohdintaan sisällyttämäni ongelman ja ristiriidan:

Miten voi yhtä aikaa arvostaa yli kaiken rahaa pyrkien samalla pysyvään mielenrauhaan?

Mahdotonta.

Tämä on kuitenkin vain minun - ja lähinnä antiikin kyynikkojen, alkukristillisten apokalyptikkojen sekä esim. ortodoksi-hesykastien ajattelutapa. Myös Rousseaulla ja Thoreaulla oli siihen epäsuorasti liittyen paljonkin sanottavaa.

Hipitkin sitä kokeilivat. Kunnes jättivät huumeet ja sekoilun ryhtyen finanssipankkiireiksi. Nyt he käyvät buddhalaistenmunkkien luona etsien mielenrauhaa ja harrastaen hyväntekeväisyyttä. Hieno yhdistelmä. Jos se nimittäin toimii.

Varsinkin viimeiseksi kirjoittamani oli vain minun provokaatiotani. Ei Totuus. Joka löytyy luultavasti ja lopullisesti vain kaurapuurosta...
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Greek_mythology

http://en.wikipedia.org/wiki/Hindu_mythology

hhttp://en.wikipedia.org/wiki/Zen

http://en.wikipedia.org/wiki/Buddhism

http://en.wikipedia.org/wiki/Dalai_Lama

Tunnustuksia, muistumia ja intellektuaalista häirintää tietoisuuden tällä puolen

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Ei ehkä haittaa (ja vähän aiempienkin M:n päreiden kommentteihin).
(Kielimafia on tehnyt runsaasti lisäyksiä, korjauksia ja muutoksia tähän tekstiin klo: 23.25)
*
Huom! Alkuun ilmoitus.

Kirjoitin tätä kommenttia (joka ei ollut alunperin tarkoitettu päreeksi) pitkään anonyymina, mutta toki kaikki yhä ymmärtävät, miten mahdotonta ja naurettavaa sellainen minulle olisi. Joten kirjoitan edelleen omalla nimelläni.

I
Olipas tää viimeisin kuvaus melkoine 'viettely-yritys miehiselle mielikuvitukselle iiihanalta hömppäkaisaltamme' - taas kerran.

Zenii hää harrastaat ja peltirumpuu pärisyttäät, nii et Oskar-pololt mennee hormonitoiminta melkee 'väärinpäin'.

Se taitaaki olla hään tarkotus. Yittäät saaha miun pään sekasi.

Mut kuuleha sie Doris - mie sanon siulle nyt (saat taas naurun aihetta), jotta et sie oo miun ainut (i)lot(to)tyttö. Niit löytyy miljardi potenssiin biljoona tuolta netist - ja lissää tulloot päivittäin.

Ja niis miul on iha tarpeeks sähläämist oman regressiivis-arkaaise maailmain ('aidon todellisuuteni!') järjestämiseks.

(Olenko siis ihan oikeasti hullu - tarkemmin: bataillelaisen-hullu filosofi ja äärimmäinen seksi-fantasia-addikti? Vastaus: Olen!)

Joten kerro sie vaa iha rauhas noit puolipornojais - ei kolaha.

Mut sillai kivast naisellise 'kaukovaikutukse' - sie miesmäise ronski likka - 'läpiaistival' suorasukasuuvellas onnistut aikaansaamaa - sit mie en kiellä.

(Kaikki muu onki mulle yhtä sekasotkuu Iineksen, Sinun, HG:n Sadun, Merin ja muiden em:n ajatteluni kohteitten välillä.)

II
Lukuunottamatta niitä muutamaa - - - - ja J:tä, josta en ole teille vielä kertonutkaan - - -

J. oli äitini ikäinen, miespuolinen, lukion uskonnonopettajani - kerrassaan loistava puhuja, juoppo, homo ja Hesan -60-luvun kirjallisen jet-setin tuntija: mm. Saarikoski lähetti hänelle aikoinaan 14 pitkää kirjettä, joista yhden näin, mutten saanut lukea.

P. Tarkka mainitsee J:n oikein yhteiskuvan kanssa Saarikoski-elämäkerrassaan. (PS. ja J. rippikoululeirillä; - muistaakseni PS. lukee kuvassa kreikankielista Uutta testamenttia 15-vuotiaana).

Näin jälkeenpäin olen sanonut, että J. oli pahinta ja parasta, mitä minulle on elämässäni koskaan tapahtunut.

Opin tuntemaan häntä ehkä lähemmin kuin oikeastaan kukaan muu hänen ystäväkseen hyväksymänsä silloinen lukio-oppilaansa (melkein kaikki tietysti nuoria 17-22-vuotiaita poikia.)

Opin häneltä, mitä kulttuuri-ihmiseksi kasvaminen merkitsee. Mutta opin myös näkökulmaa homouteen. Tosin hän itse väitti, että minä en ilmeisesti ole edes bi, koska en saa homosuhteista seksuaalista tyydytystä - vaan etsin miehistä kuolleen isäni 'sijaistavaa' turvaa ja auktoriteettia - en seksiä.

Itse asiassa jälkimmäinen lause on J:n saman suuntaisesta kommentista minun tuollaiseksi muotoilemani, mutta pitää olennaisilta osin täysin paikkansa myös kokonaisuudessaan.
*
J. muuten jopa kutsui minut ja S:n yhdessä kylään, mutta kyseinen - lähes 'shokeeraava' tapaamiskutsu - joskin avoimesti tunnustusta S:lle ja meidän suhteellemme antava - jäi toteutumatta, koska katosin yhtäkkiä koulusta jättäen samalla taakseni myös sen - tosi pirullisen ihmissuhderistiriidan.

S. ei saanut tietää asiasta kuin vasta -90-luvun puolivälissä loukkaantuen ensin ko. tiedosta - pöljä! (Juttuun liittyy hiukan 'muutakin', johon/mihin palaan jossain vaiheessa).

Tuosta yli 20 vuotta vanhasta tiedosta sykeytyi yllättävää kyllä S:n kanssa keskustelua lesboudesta, eli mitäs minä ajattelisin jos - - ja hänellä tosiaan oli esittää puolileikillään/-tosissaan esimerkki eräästä fantasiastaan!

Miten ihmeessä moralistiprinsessamme nyt sellaisia saattoi ajatella, mutta se leikillinen pohdinta muutti melkoisesti käsitystäni 'tyttöjen välisestä ystävyydestä', vaikka pidinkin S:a täysin heterona. Aiheesta sukeutui kiintoisa keskustelu myös Merin kanssa.

S:n jätin, vaikka kaipasinkin häntä kuin se 'alkuperäinen egoni' - villahousupoika 'omaa äitiään' (veljeni vanhempi poika kutsui alaluokkalaisena ollessaan (-97) S:a Raunon 'omaksi äidiksi' (psykologisesti tahattoman osuva tokaisu).

J:ta tapasin vielä muutaman kerran myöhemmin, ja hän auttoi minua pari kertaa suhteillaan eteenpäin työelämässä. Toisen kerran hän kutsui meidät kirjeenvaihdon jälkeen kylään 1995 keväällä, jolloin siis asuimme S.n kanssa jo yhdessä - Valamossa.

Muistan kuinka J. oli jo paljon aiemmin sanonut, että ortodoksisuus kiinnostaa häntä eniten kristinuskon suuntauksista, mutta luterilaisuudessa hän kokee saavansa eniten vapauksia anarkistiselle elämäntavalleen - siis seksuaalisuudelleen ja alkoholinkäytölleen. Työnsä hän hoiti ihme kyllä jotakuinkin moitteettomasti, kun nyt ajattelen sitä määrää alkoholia, mitä hän -70-luvullakin vielä käytti.

J. tosin miltei erakoitui (ainakin ajoittain) ja katkaisi entisiä ystävyysuhteitaan 1980-luvun alusta lähtien. En tavannut häntä enää henkilökohtaisesti 1976 jälkeen, joskin tapaamattomuuteen löytyy muitakin syitä kuin J:n erakoituminen.
*
Korostan vielä, että edellä mainitussa homo-kommentissaan J. osui minun suhteeni täysin oikeaan - ehkä myös vastauskommentissaan hänen bipolaarisuuttaan ja ylitsepursuavaa aktiivisuuttaan kerran arvioituani.

Kuuntelin J:ta eräänä krapula-aamuna vietettyäni yön hänen luonaan, enkä kerta kaikkiaan voinut olla sanomatta:

'Sinä olet J. kaikesta iloisuudestasi huolimatta syvimmältäsi hyvin depressiivinen ihminen.'

Luovan, improvisatorisen retoriikan mestari väitti hänestä esittämäni mielipiteen jälkeen tapojensa mukaan ehkä liioitellen, että 'minusta tulee/tulisi vielä erinomainen psykiatri'.

Ei tullut. Onneksi. Sitäpaitsi olen laiska opiskelija. Lukuunottamatta satojen kirjojen ja kymmenien esseitten vuosia -1994-2002 - lähinnä S:n antaman 'potkun' ja kannustuksen - jopa ohjauksen - ansiosta. Mutta sekin homma jäi kesken...

Omat vanhempani edustivat kulttuurista 'nollapistettä' He olivat pelkkiä SKDL:n ideologiaan 'naamioituneita' kapitalismin ehdoilla (tosin myös pakon sanelemana) eläviä työläis-raatajia, jotka odottivat pelastusta vasemmisto-ideologian valtaanousun myötä. Utooppisia uskovaisia siis.

Minä toki olen edelleenkin vasemmistolainen, mutta en sitoutunut ja positiivisesti vakaumuksellinen vaan anti-oikeistolainen - käyttäen negatiivista päättelyä kapitalismin seurausten kritiikkinä. Negatiivinen päättelyni on osittain strateginen asenne, mutta kuka voi sisimmältään olla kriitikko, mikäli sitoutuu kritisoidessaan mihinkään maailmankatsomukseen ontologisesti?

Jos nyt kysytään taas kerran, mitä minä oikeastaan edustan tai olen, niin vastaukseksi annan tietysti saman kuin aiemminkin: Olen houkka, ilveilijä, buffoon - näyttelijä, joka valehdellessaan tulee mahdollisesti kertoneeksi totuuden - sen negatiivisessa muodossa(an) - tai ainakin ikäänkuin pakottaneeksi sen esiin muissa, käyttämällä itseään eräänlaisena case-studyna ja oikeuttaen siten myös muiden argumentatiivisen kohtelemisen 'ad hominem-tapauksina'.

Kaikki humanistinen - ellei se sitten jollain tapaa liittynyt vasemmistoon ja minun kouluttamiseeni teknikoksi tai jopa insinööriksi (voi helvetti!) oli vanhemmilleni porvarillista 'nonsenseä'. Nuo hyvää tarkoittavat idiootit.

Kommunistien jäsenkirjaa isä ei - ilmeisesti äidin painostuksesta kuitenkaan suostunut ottamaan, vaikka - toisin kuin äiti - hän itse erosi kirkosta.
*
Siis - (J:tä ja S:a lukuunottamatta - myös P., josta en ole juurikaan kertonut) nuoruuteni -70-luvun ja ehkä vielä -70/80-luvun vaihteenkin ihmissuhteita mie en muista rakkauvella, vaik niilt 'vapaamielisimmilt' sainki ehkä vähä liikaaki oppii siitä, mite polygaamit iskee toisia(an) - niin bi-t, homot kuin heterotkin. Ei kiitos. Olen liian ihmisarka - ja samalla aivan liian egoistisen-dominoiva siihen puuhasteluun - en kuitenkaan kyyninen: - olit Mummo siinä asiassa täysin oikeassa.

Kyyninen minä en sisimmältäni ole - en vain kerta kaikkiaan ole, vaikka sitä roolia yritän ajoittain fasadina vetääkin (kuten nyt kritiikissäni Iinekselle, mitä elämän nihilistiseen (epä-)arvostukseen tulee). En totisesti rakasta elämää, mutta en myöskään etsi siitä mitään uskonnollis-tyyppistä vakaumuksellisen kunnioituksen ja jopa palvonnan lähdettä.

III
Buddhalaisilla on luontoon positiivinen mutta samalla perimmäisiin oppeihinsa nähden hyvin ristiriitainen suhde, sillä juuri luontohan pitää meidät kiinni lisääntymisen ja tietoisuuden itsekkyydessä, joka on kärsimyksemme perimmäinen syy.

Mihinkään reinkarnaatioihin en usko. Taikausko - olkoon miten kaunista ja moraalisesti kasvattavan-opettavaista metaforaa tahansa, pitää kytkeä pois kaikista oppirakennelmista - jos - niinpä tosiaan - sellainen eliminointi koskaan täysin onnistuu. Jo kieli itsessään sisältää kuvasymboliikassaan taikauskon lähtökohdat valmiina kuin hyvän ruuan ainekset.
*
Mie elän ihan omas nirvanassain, jossa menee iloisen-tuskallisen korahtavasti-laueten sekaisin kaikki ihmisen ruumiillisuus - sisältä ja ulkoa - toisin sanoen: sekä fantasiassa että mitä realistisimmassa - sekä fyysisten ärsyke/impulssi-reaktioiden ja laukeamisten eli tajunnan hajoamisen/tietoisuuden tyhjenemisen, tuon pienen hetken kestävässä, kaikki nollaavassa vilahduksessa/välähdyksessä.

Olen usein yrittänyt saada kiinni heti orgasmin jälkeisen tajunnan tilan olemusta/luonnetta. Se ei itsessään paljoa vaihtele sen suhteen, oliko orgasmissa mukana toinen, mahdollisesti rakastetuksi kutsuttu ihminen, vai pelkkä fantasia - jopa silloinkin, kun tuo toinen on mukana - ainakin (ja pelkästään) kiihotuksen 'välineenä'

Mutta yhtä pelkkä fantasia ei anna: konkreettista hellyyttä ja läheisyyttä, jota saa ja voi antaa toiselle tässä tilassa ehkä enemmän kuin missään muussa kokemisen aktissa. Silti juuri silloin kyseessä ei ole rakkaus siinä mielessä kuin, tarve ja halu - viimein itse asiassa tietoisuus - sitä määrittää.

Väitänkin, että zenin pyrkimys on saavuttaa juuri heti orgasmin jälkeen koettu tyhjä minuuden raukeamisen kaltainen tila, jolloin ego ei ihan vielä ole jälleen ottamassa todellisuutta muka hallintaansa (ikäänkuin todellisuuden voisi diskursiivisesti - siis myös filosofisesti tai teologisesti ylipäätään - ottaa hallintaansa), mutta - painotan! - tuo pyrkimys ja päämäärä on hellyydetön, rakkaudeton olotila, jossa täydellinen itsekkyys sulautuu täydelliseen minuuden kadottamiseen.

Perimmäinen tahtoon liittyvä paradoksi voi toteutua - toistan tätä yhä edelleen - ainoastaan vailla yksilöllistä kiintymystä muihin tietoisuuksiin.

On sitten toinen juttu, jos joku väittää rakastavansa kaikkia ihmisiä lähimmäisinään tai luontoa ja universumia - tai Jumalaa - tai mitä lie abstraktia ja yliyksilöllistä - vaikka jopa tahtoa kuten Nietzsche ehkä - myös ikuisen paluun rakastamisessa (epäuskottavasti) yritti.

Zen-buddhalainen, Jeesus tai Franciscus Assisilainen eivät rakastaneet kuin itseään Nirvanassa tai Jumalassa/Jeesuksessa - siis Luonnossa ja kosmologisessa todellisuudessa.

Koanit vain kätkevät äärimmäisen ovelasti tämän tosiasian. Koaneissakin nimittäin on jotain liikaa. Se, että ne ylipäätään lausutaan. Ortodoksinen hesykasmi äärimmilleen vietynä on jo pitkään ollut minulle ihanne, jota yrittäisin tässä elämässä toteuttaa saavuttaakseni täydellisen välinpitämättömyyden tilan suhteessa todellisuuteen, maailmaan ja toisiin ihmisiin - etenkin toisiin ihmisiin.

Toistaiseksi en ole siinä tietenkään onnistunut. Olen tähän asti vain perustellut ja siten valmistanut itseäni täydelliseen vaikenemiseen, täydelliseen hiljaisuuteen, mitä hesykasmi kirjaimellisesti tarkoittaakin.

(Koiranleuat Vaari ja Tapsa varmaan veistelevät ihan oikeutetusti takaisin, etten varsinkaan minä! tule tätä tavoitetta koskaan, ikinä, milloinkaan, saavuttamaan kuin kuolemassa - jos vielä sielläkään...)
*
Zen-buddhismi mahdollistuu minun vokaabulaarini kontekstissa solipsismin ja minuuden kadottamisen synergiassa ja synkronismissa.

Toisin sanoen - valaistumiseen pyrkivä meditaatio sisältää teoreettisesti täysin selitettävän ja ymmärrettävän coincidentia oppositorumin, vaikka filosofi kusuisikin sitä contradictio in adjectoksi - mitä se argumentatiivisesti ja käytännön elämässä onkin.

Sillä (tässä vain yksi vastaesimerkki) eihän kukaan voi käytännön elämässään olla kokopäivä-buddhisti, - - ja/mutta näitä osapäivä-sitä-ja-tätä-ihmisiä (myös buddhisteja) minä halveksun. Myös itsessäni olevaa kompromissien tekijä-opportunistia.

On toki yksi vaihtoehto: jättää kilpailun eli toisia ihmisiä kadehtiva psykologisen itsekkyyden ja mustasukkaisuuden maailma ja 'paeta' - kuten edellä sanoin - äärimmäiseen, absurdin nihilistiseen omaan napaansa tuijottamiseen: solipsismiin. Ja olla hiljaa - vaieta kuin muuri. 'Puhua' vain enintään ehkä viittomakielellä - oudoin merkein.

Tällä tavoin ymmärrän zen-buddhismin juuri nyt, mutta toivottavasti H. opettaa ja ohjaa minua käytännöllisempään 'zen-tilassa' elämiseen.

Toivon - tätä haluan H:lle vielä korostaa -, että minusta tulee hänen - zen-buddhalaisuudelle jo valmiiksi avoimen noviisin 'noviisi' - ikäänkuin tarkkailuluokalla kuunteluoppilaana oleva, zenin heuristiseen oivaltamiseen myös omassa elämässään pyrkivä/päätyvä - propositionaaliseen (uskomusten todeksi tai vääräksi todistamisen) filosofiaan liikaa jämähneestä käsite-dialektiikka-apparaatista irti pääsevä - 'Valaistunut - entinen murhamies'.
*
Transaktioanalyysikokemuksista en kerro enempää. Tulee taas haukuttua asiattomasti ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet tai eläkkeellä. Rauha heidän muistolleen.

Erittäin yleisesti ottaen kritisoin kuitenkin sitä, että mielestäni transaktioanalyyttiset kokoontumiset yhdistävät ovelasti rahastuksen, pinnallisen elämänhallinnan kurssituksen, parisuhdeterapian, parituksen! ja kaiken muun kirotun populaarihömpän, johon psykologia on viimeisten - yli 50:n vuoden aikana amerikkalaisen egopsykologian kaiken kaupallistavan vaikutuksen seurauksena ajautunut.

Egopsykologia on tärvännyt myös freudilaisen psykoanalyysin teoriaa alkuperäisestä intentiostaan lähes tunnistamattomaksi diagnoosi-dogmatiikaksi ja jäykäksi analyysimetodiikaksi.

Egopsykologia yleensä (tämä määritelmä vaatisi rajausta) on kaupallisiin motiiveihin perustuvaa ihmispsyyken manipulointia eikä suinkaan psyyken analyysia puhumattakaan siitä zen-buddhalaisuudesta, josta olen esittänyt oman tulkintani, joka vaatii vielä paljon kehittämistä ja kehittymistä - ainakin käytännön asenteiden ja tekojen tasolla.

Egopsykologia (ja/tai nämä indoktrinaatio-retoriset puhujalahjakkuudet kuten Tohtori Phil) on kuin mainospsykologien (noiden, jotka tappaisin ensimmäiseksi) törkeää kusetusta ihmisten seksuaalisuutta ja terveyttä rahasampona käyttäen.

Populaaripsykologiat pyrkivät pelkästään vain myymään itseään kuten kaikki terapiat tässä psykokulttuurissamme. Mutta jopa placebokin vaikuttaa tehokkaammin ja hyödyllisemmin kuin transaktioanalyysin mukamuka-terapia-peli-leikki.

PS.
Filosofisesti tähän problematiikkaa liittyy välittömästi vapaan tahdon problematiikka ja sen sovellutuksena suuren linjan muutos teologis-filosofisessa diskurssissa myöhäiskeskiajalla: rationaalinen ja volutaristinen päätösteoria, jotka pohjaavat ontologiseen kiistaan universalismista ja nominalismista.

Mutta zen-buddhalaisuus siis lähestyy näitä ongelmia aivan eri suunnasta kuin länsimaisen filosofian nimenomaan subjektia sekä yksilö-toimijan motivaatiota ja intentiota korostava lähtökohta.

Aasialaisissa kielissä subjektia ei koskaan korostettu erillään kollektiivista ja struktuurista -ssa, mikä taas puolestaan oli myös uuden tieteenteon lähtökohta (Descartes'n cogito) ja sai kaksoissidosmaisen teologisen sovellutuksensa, Augustinukselta 'perityssä' Lutherin armo-opissa.

Ylipäätään juutalaiskristillinen ajattelulinja tai -eetos on luomisopin ja tahtokeskeisyyden painotuksessa (joskaan ei tahdon paheellistamisessa/synnillistämisessä: - paratiisikertomus tai Jeesuksen kosmopoliittinen lähimmäisen ja luonnon(kin) rakastaminen) syvästi ristiidassa buddhalaisuuden tahdon/tietoisuuden kiellon kanssa.
*
Nietzsche heitti Antikristuksessa, että 'vaikka buddhalaisuuskin on ressentimenttinen (sääliin perustuva) uskonto, niin se ei lupaa mitään, mutta antaa (silti ;] kaiken lupaamansa. Kristinusko sen sijaan lupaa kaiken, mutta ei lunasta ainoatakaan lupaustaan'.

Kommentti filosofiasta

Tämä päre on vastaus Tapsa P:n kommenttiin päreessäni Filosofiaa.
(Kielimafia päätti tulla filosofiseksi neroksi ja kirjoitti PPS.:n 27.12. Parikolme korjausta PPS:iin klo: - klo: 19.50)
*
Tapsa P kirjoitti:

Tämä on ymmärtääkseni Zizekiä:

"Hegelin tärkein opetus on, ettei ontologian keskeisin kysymys koske niinkään todellisuutta kuin ilmenemistä;

kysymys ei siis kuulu ”Olemmekoikuisesti tuomitut seuraamaan ilmiöiden päättymättömätöntä leikkiä, vaionko meidän mahdollista tunkeutua niiden muodostaman verhon takana lymyävään todellisuuteen?”,

vaan pikemminkin ”Kuinka ihmeessä– keskelle tasaisen typerää todellisuutta, joka vain on – voi ilmestyä jotain sellaista kuin ilmeneminen?”

Tämä on se kysymys, jota olen ihmetellyt. Jopa niinkin, että mitä on tämä "tasaisen typerä todellisuus". Lisäksi "ilmenemisen" tilalla olen käyttänyt sanaa "olemassaolo", mutta samaa tarkoittaen. Siis kuinka voi olla olemassa mitään?

Minua ei juurikaan kiinnosta miksi- tai miten-kysymykset, vaan ihan yksinkertaisesti "mitä?".

Mitä perhanaa tämä on? Osaatkos sen sanoa?
*
RR

Selkeää tekstiä filosofisesti on ainakin tämän tekstinäytteesi Zizek (en ole sitä muistaakseni aiemmin lukenut).

Ilmeneminen on 'käännettävissä' ehkä pikemminkin tietoisuudeksi olemassaolosta kuin pelkäksi olemassaoloksi, joka on 'ei-mitään' ilman ihmistä.

'Tasaisen typerä todellisuus = ei mitään', jos nyt tulkkaan Zizekiä heideggerilaisittain. Et voi kysyä 'mitä' kysymättä samalla implisiittisesti 'miksi'.

Itse asiassa sinulla täytyy olla jonkinlainen - ikäänkuin 'esitietoinen' - vastaus miksi-kysymykseen, ennenkuin voit sanoa 'mitä' on.

Eläinkin kyllä näkee mitä, mutta se ei kysy sitä. Sillä ei nimittäin olisi mitään vastausta - tai sanokaamme paremminkin: se ei tarvitse vastausta. Se toimii vaistojensa varassa.

No - ehkä zen-buddhistinen ajattelu kykenee vastaamaan kysymykseen 'mitä' ilman miksi-kysymystä.

Mutta se vastaus - kuten tiedämme - on 'tyhjä'. Se kuuluisa yhden käden taputus.
Ja mikäs siinä.

Tiesitkö kuka eurooppalainen filosofi on ollut kaikkein suosituin Japanissa? Itse asiassa erittäin suosittu.

Vastaus: Heidegger.
*
Loppuun kommenttisi loppukysymystä komppaava esimerkki siitä, että eurooppalainenkin filosofia osaa kysyä 'tyhjän' perään.

Heideggerin mielisiteerauksiin kuului Leibnizin kysymys: 'Miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään' (ks. PS.).

Siinä purtavaa 'teille' japanilaisillekin.

PS.
Itse asiassa Zizek kysyy juuri tämän saman kysymyksen hiukan eri sanoin hegeliläisen tulkintansa kautta.

PPS.
Sen verran lisään vielä, että 'ilmeneminen' on semantiikaltaan varsin vaikeasti ymmärrettävä käsite. Puhutaan ilmiöistä, joka ilmenevät. Sillä tarkoitetaan monia asioita - ontologisesta näkemyksestä riippuen.

Ylipäätään - saksalaisessa idealismissa (Kant perusesimerkkinä jälleen) 'pelkän' ilmiön ja ilmenemisen olemassaolo vailla ilmiön 'takana' olevaa perustaa - tosiolevaa (vrt. olio sinänsä) - on ajateltu olevan jotain näennäistä (apparent), ikäänkuin ohikiitävää harhaa, tietoisuuden illuusiota.

Mutta yhtä kaikki kysymys on tietoisuuden suhteesta maailmaan, joka ilmenee tietoisuudelle - ei tosiasioina vaan olioina. Silti tuo ilmeneminen on jotain tietoisuudelle ominaista - tietoisen reflektion tila, joka ei siis kuitenkaan takaa mitään itse ilmiön olemuksesta.

Tämä ajattelutapa ajautuu helposti subjektiiviseen idealismiin - käytännössä nominalismiin, jossa sanat eivät ole todellisuuden kuvia vaan tietoisuuden kontingentteja ja sopimuksenvaraisia nimiä ilmiöille sekä niiden ilmenemisen säännöille.

Schopenhaueria voinee pitää tietoteoreettisena nominalistina, mutta ontologisesti hän oli eräänlainen mystis-egoistinen voluntaristi, joka ristiriitaisesti pyrki sammuttamaan tahdon tahtomalla sen sammumista. (Impossible enough!)

Saksalaisen idealismin perinne Kantin jälkeen ratkaisi ilmiöiden takana olevan maailman (joka siis takaa, että ilmiöt ovat sitä, mitä ne ovat) Hegelin objektiivisella idealismilla - maailmanhengen immanentin kehityksen ajatuksella.

Empiristinen ajattelutapa on yleensä - etenkin nykyään - ratkaissut ilmenemisen ongelman reduktionismilla, mikä tarkoittaa, että ilmenevä todellisuus on emergoitunut perustavammista materiaalisista lähtökohdista ja myös ongelmattomasti palautettavissa sinne - siis ilman, että emergoitunut (ilmenevä tietoisuuden taso) taso menettäisi mitään omasta erityisluonteestaan.

(Tätä käsitystä en voi henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Pidän sitä perimmältään 'uutena' metafysiikkana).

Metafysiikan perinteessä empiristinen reduktionismi muistuttaa Platonin ideaoppia ja anamnesis-käsitystä sekä kristinuskon oletusta Jumalasta kaiken alkuna ja olemuksena.