Richard Dawkins ja hänen J/jumalansa
Showing posts with label Richard Dawkins. Show all posts
Showing posts with label Richard Dawkins. Show all posts
July 3, 2014
July 2, 2014
Richard Dawkinsin perimmäinen oivallus: Jumala on kana
Hän on Richard Dawkinsin Jumala. Terävänokkainen ja
kovaääninen, mutta aika söpö. Antaako hän silittää itseään?
.
Arvoisa Richard Dawkins. Olen tullut
kirjoituksianne luettuani ja dokumenttiohjelmianne katsottuani siihen ehdottoman
todennäköiseen johtopäätelmään, että J/jumala [sekä pienellä että isolla j:llä]
on ehdottoman todennäköisesti kana [pienellä k:lla; ei pidä sekoittaa
japanilaiseen ‘kanaan’]. Kiitos tästä paljastuksesta, jonka lahjomaton
naturalistinen katseenne on havainnut ja tuonut meidän taikauskoisten silmien
eteen näkyville kuin ilmestyksen uskovaiselle. Kyseinen ilmestys tosin on paljon
konkreettisempi ja todentuntuisempi kuin romanttisten haihattelijoiden tai
filosofisten käsitemongertajien Jumala. Muniva Jumala. Gallus deus domesticus:
katafaattisen evoluutiomytolog- anteeksi -biologian suurin löytö. Entä
urospuolinen kana? Siis kukko. Onko sekin Jumala, vai pelkkä kanan mies? Itse
arvelen, että tokihan se jossain määrin on jumalallinen ainakin
sukulaisuussuhteen, olkoonkin avioliiton kautta. Vai onko kyseessä
rekisteröimätön parisuhde? No, biologia antaa meille vielä vastauksen tähänkin
ongelmaan, jota edes Khalkedonin kirkolliskokous ei olisi pystynyt ratkaisemaan kuin
paradoksilla ja kompromissipäätöksellä.
*
August 17, 2013
Non sequitur
Kemppinen kirjoitti päreessään ‘Valossa
lumi’: ‘Raitiovaunun sijasta palailin kävellen ja mietin, miten mikään omat
lakinsa ottanut, siis esimerkiksi elävä luonto ja sen toinen ilmentymä,
epäorgaaninen luonto, ei ole turhaa.’
.
1
Sitaatin päätelmä saattaa olla oikea, mutta
se ei seuraa perusteluista vaan ihan jostain muusta, sanokaamme vaikka
optimismista, joka on luonteenpiirre eli kontingentti psykologinen ominaisuus
eikä mikään looginen premissi. Sama looginen ehto pätee mihin tahansa
uskonnollistyyppiseen uskoon. Mutta toistan:
johtopäätös ei sinänsä ole väärä, se vain ei taatusti seuraa noista
premisseistä. - - Vain fideismi voi ‘perustella’ rationaalisesti uskonnollisen
optimismin: Tertullianus, Pascal, Kierkegaard [varauksin myös Kant] ja Wittgenstein ymmärsivät
tätä ‘asiaa’ ratkaisevasti syvällisemmin kuin esim. stoalaisuuden
evidentialistinen perinne [johon myös panteisti Spinoza tukeutuu]. - -
Tosiasioista ei voi loogisesti johtaa etiikkaa ilman psykologista virhepäätelmää
eli jonkinlaista uskoa [tosin myös Kantin kategorinen imperatiivi on osittain
‘uskon’ asia]. - - Uskoa toki voi ja ehkä pitääkin [eikä epäorgaaninen luonto
ole turhaa], jos siltä tuntuu, mutta vain ehdolla: ‘quia absurdum est’. - -
Pragmaattiset todennäköisyyspremissit/-syyt eivät kelpaa tässä alkuunkaan, kuten
ne eivät kelpaa missään muuallakaan vakavasti otettavassa filosofiassa, mitä
myöskään tieteellinen päättely [paradoksaalista tai ei] jo pelkästään
matemaattismetodisen eksaktiusvaatimuksensa vuoksi ei ole. Matematiikka on
syy-yhteyksien kuvailua, ei syy-yhteyksien ymmärtämistä, joka on kielen sisällä
tapahtuva semanttinen eli ‘epätäydellinen’ tulkinta. - - Usko luonnon
mielekkyyteen ei siis seuraa luonnosta itsestään vaan ihmisen
psykologis-esteettisestä ‘mausta’. Loogisesti kyseessä on non sequitur par
exellence. - - Tästä non sequiturista kuitenkin
seuraa, että luonnollinen teologia [vanhan kirkon oppi, etenkin ortodoksisuus]
on magian ja animismin 'atavistinen' jäänne, kuten kaikki evidentialistinen
reduktionismi. - - Uskonnollinen usko kohdistuu syvimmiltään aina absoluuttiseen
semanttiseen tyhjyyteen, jolle mikään – hienoinkaan informaatiokoodi – ei voi
antaa sisäistä mieltä [intrinsic reason for being] ilman ihmisen
henkilökohtaisesti ‘uskovan maun’ suomaa tuntua kyseisen ‘systeemin’ ikään kuin
luonnollisesta metafyysisestä merkityksestä. Esimerkiksi geneettiseen
informaatiokoodiin sisältyvä mieli’ on ihmisen sille ‘lahjoittamaa’ [vrt. myös
Davidsonin semanttisen lingvistiikan ‘credo’: principle of charity] -
ikään kuin teleologis-sisällöllistä [‘semanttista’] mielekkyyttä, joka ei
sisälly itse
‘matemaattis-syntaktiseen’ koodiin [tai ole 'ihmeen tavoin annettuna' koodissa]. Luonnossa itsessään ei ole ‘mieltä tai
mieliä’. Joka muuta puhuu, kävelee tukevasti ilmassa eli tyhjyyksien päällä,
näkee näkyjä ja käyttää ahkerasti ‘metafyysistä’ mielikuvitustaan. – Hmm. -
Haluan kaikesta skeptisismistäni ja eksistentiaalisesta kyynisyydestäni
huolimatta toivoa, että tällainen ihminen olisi onnellinen, sillä vaikka olenkin
ehkä pilkkaaja, sisimmässäni asuu pieni mutta hyvä ihminen. Minä nimittäin pidän
kovasti esimerkiksi lapsista, koirista ja kissoista - - ;\.
.
2
Edellinen
määrittely pätee myös Richard Dawkinsin omaan genomiinsa kohdistuvaan
‘tieteelliseen’ kunnioituksen tunteeseen, sillä ihminen, joka haluaisi haudata
genominsa sukuhautaan [kuten Dawkins] edustaa psykologisesti samanlaista
ihmistyyppiä kuin pyhiinvaeltaja, joka on ostanut itselleen esim. palan
Jeesuksen varpaankynttä, jota palvoo pyhänä reliikkinä. Dawkins tietysti –
naiivi epikurolainen empiristi kun on – palvoo genomissa omaa geneettistä
itseään, kun taas pyhiinvaeltaja palvoo itseään Jeesuksessa
[jota tämän varpaankynsi edustaa]. Kristityllä on kuitenkin identiteetti
ainakin ja nimenomaan Jeesuksessa, kun taas Dawkinsilla ei oman julkilausutun
empirisminsä premisseistä lähtien edes voi olla
identiteettiä, koska hänen solunsa muuttuvat jatkuvasti eikä identiteettiä voi
tämänkään vuoksi havaita aistein tai vaikka mikroskoopein ;\]. Selkokielellä
sanottuna Dawkins ei palvo kuin omaa narsistista altruismiaan, mikä tekee
hänestä moraalifilosofisesti joko halveksuttavan tai
jos oletamme, että hän on vilpitön – säälittävän - olennon [itse asiassa Dawkinsissa itää kaikkein salakavalimmin naamioitunut rasismi: 'tieteellinen totuus'].
*
January 29, 2011
Evoluutio etenee, mutta kehittyykö Richard Dawkins?
1
'On absurdia, että evolutionisti valittaa, että on uskomatonta, että uskomaton Jumala loi kaiken tyhjästä ja kuvittelee sitten, että on uskottavampaa, että ei-mikään muuntaa itsensä kaikeksi olevaksi.' [Gilbert Keith Chesterton]
2
Mr. D. B. Hart silittää tässä kirja-arvostelussaan Richard Dawkinsia sekä myötä- että vastakarvaan.
Ironista [ja ehkä jopa hieman säälittävää ainakin tiedemies-Dawkinsin kannalta] on kuitenkin se, että sekä Dawkins ja hänen kreationisti-vastustajansa käyttävät molemmat hyvin samankaltaista retoriikkaa yrittäessään pitää kiinni omista kannoistaan ja vakuuttaa toinen. - He nimittäin pelkästään toistamalla toistavat omaa 'mantraansa' kykenemättä siirtymään loogis-filosofisesti toisen kertaluvun [meta-]tasolle, jotta voisivat pätevämmin oivaltaa ja analysoida käyttämiensä argumenttien perimmäisiä eroja - viime kädessä myös metaforisten analogien intuitiivisella tasolla, joka on lopultakin kaikkien perimmäisten meta-makro-teoreettisten hypoteesien [erotuksena tieteen tekoon teknisenä prosessina] 'kätilöopisto, hautausmaa ja taivas'.
Mutta Dawkins ei [kuten ei kreationistikaan] kehity, sillä hän on fundamentalisti, joka julistaa gradualistisen evoluution tiukan kirjaimellista ilosanomaa ja joka on kritisoinut esim. kolleegansa Stephen Jay Gouldin 'punktualismia' älylliseen suunnittelijaan [Jumalaan] uskoville tarjoutuvana mahdollisuutena.
3
Huom! - Harhaopin määrittely perustui alkukristillisessä teologiassa Raamatun tekstien mahdollistaman/vaatiman historiallis-hermeneuttis-fenomenologisen itseymmärryksen ja siitä muokatun koherentin loogisen esityksen [ei kokeellis-empiirisen näytön] mahdollisimman laajaan hyväksyntään/konsensukseen kirkolliskokouksissa, kun taas luonnontieteessä riidellään lähinnä havainto-evidenssin määrästä, vakuuttavuudesta ja paremmuudesta tilastollis-kausaalisen teoria-vertailun puitteissa, jolloin tiedeyhteisö toimii ikäänkuin patenttivirastona, kun taas kirkkoa voisi nimittää empatia-, kasvatus- ja mielenylennys-laitokseksi.
Koska luonnontieteellä ei ole [eikä voi olla] laadullista itseymmärrystä - eikä siis myöskään heresioita, vain kaikkein paavillisimmilla tiedeguruilla [kuten Dawkinsilla] on kutsumus julistaa 'oikeaa oppia' jopa niitä vastaan, jotka esittävät vähänkin eriäviä kantoja heidän omista näkemyksistään [em. Stephen Jay Gould].
4
Muistutan tässä kohtaa, että David Bentley Hart'lle on loogisesti eri asia [muistakaamme nyt Humen laki] puhua kristinuskon totuudesta kuin sen hyvyydestä [Hart ei väittele niinkään uskon totuudesta kuin sen hyvyydestä historiallisessa kontekstissa], minkä jaottelun vuoksi hänet luultavasti leimataan skeptikoksi ja relativistiksi varsinkin niissä protestanttis-reformatorisen perinteen piireissä, jotka ovat käytännöllisesti katsoen fundamentalistisia [ne muut reformaation piirit ovat sekulaaris-tapakristillisiä tai ateistisia] joko Intellectual Designer'n suhteen tai jopa kreationismi-aapiskukkoon/joulupukkiin uskovia [myös tähän aiheeseen palaan vielä].
5
The Dawkins Evolution [David B. Hart]
The Greatest Show on Earth: The Evidence for Evolution by Richard Dawkins
*
The first lesson to be learned from Richard Dawkins’ new book is a purely practical maxim: One should always do what one does best, while scrupulously avoiding those tasks for which neither nature nor tuition has equipped one. This is not, obviously, what one could call a moral counsel; it is merely a counsel of prudence. Another way of saying it would be, try not to make a fool of yourself. Of course, folly is something of a relative judgment. It is often the case, especially in the world of publishing, that the most lucrative course is to do things very, very badly.
The richest novelists tend to be those who cannot write; and the more poorly they write, the richer they are likely to become. The most successful purveyors of popular history, popular political polemic, popular religion, popular philosophy, popular atheism—and so on—are those who know only as much about their subjects as is necessary to make a stir and absolutely nothing more. And one has to concede that no other book by Richard Dawkins has sold nearly as well as The God Delusion, his majestically maladroit adventure in the realm of abstract ideas. So, weighing things solely in the balances of financial gain, one should perhaps not be too captious regarding his recent publications on the God question.
Still, there was a time when Dawkins enjoyed a deserved reputation for his contributions to the popular exposition of evolutionary science and theory without yet having acquired his entirely undeserved reputation as a powerful advocate for atheism.
The Selfish Gene, despite occasional propositions of an almost metaphysical variety, is, for the most part, an excellent introduction to one of the more fascinating areas of modern biological science and speculation. And, generally, whenever Dawkins has confined himself to topics within his field of expertise, he has produced well-organized, lucidly written guidebooks to the current scene in the life sciences.
With The Greatest Show on Earth, Dawkins has returned to what he does best. He makes occasional mention of subjects he ought not to touch on—Plato, for instance, or the “great chain of being,” or God—with predictable imprecision; but these are only momentary deviations. The purpose of the book is simply to lay out, as clearly as possible, the evidence for the truth of special evolution. It recently occurred to him, he says, that over the years he has written about evolutionary theory but never taken the time to provide his reasons for believing in it for those who have not had the benefit of his training.
And this is what he does here, very well, proceeding by discrete steps: the observable plasticity of plant and animal species, the verifiability of macro-evolution, the geological record of the earth’s age, the fossil evidence (including the wealth of fossil remains of intermediate special forms), observable and experimental mutation, morphology, genetics, and so forth. In short, The Greatest Show on Earth is an ideal précis of the evolutionary sciences and the current state of evolutionary theory that can be recommended for the convinced and the unconvinced alike.
Dawkins’ special reason for having written this book, as perhaps need not be said, is his own frustration over the sheer number of persons in the world today who continue to refuse to believe either in special evolution or in its entirely immanent causal mechanisms. Although the book is, for the most part, wholly “positive” in its argument, it is nonetheless explicitly directed toward two targets: young-earth creationists and the intelligent design movement. In regard to the former, of course, he does not really need to expend much energy. After all, ranged against their beliefs is nothing less than the entire universe and every physical datum it comprises. In regard to the latter, however, he does feel the need to exert himself; and, while some of his arguments are solvent enough, others are no more sophisticated than the positions they are meant to refute.
The best argument against ID theory, when all is said and done, is that it rests on a premise—“irreducible complexity”—that may seem compelling at the purely intuitive level but that can never logically be demonstrated. At the end of the day, it is—as Francis Collins rightly remarks—an argument from personal incredulity. While it is true that very suggestive metaphysical arguments can be drawn from the reality of form, the intelligibility of the universe, consciousness, the laws of physics, or (most importantly) ontological contingency, the mere biological complexity of this or that organism can never amount to an irrefutable proof of anything other than the incalculable complexity of that organism’s phylogenic antecedents.
Dawkins does not really make the logical argument, though. Instead, he makes something much more like a deistic argument, although in reverse. He merely inverts the ID equation and confesses his own personal incredulity at the idea that nature—containing so much that is inefficient, ungainly, brutal, wasteful, abortive, and ill-formed—could be the product of a designing intelligence. But this is silly. He starts from an entirely anthropomorphic concept of a designer, presumes the set of values pertinent to such a concept, and then fails to find those values reflected in nature as he perceives it. But that, of course, is not the issue. In any event, I suppose, this is a small complaint.
I should confess, although quite gratuitously, that I derive a certain malicious delight from Dawkins’ consternation at the persistence of young-earth fundamentalism in even the most educated of societies. At one point in The Greatest Show on Earth, he records—at somewhat tedious length—the transcript of an interview he gave to a not very well-informed antievolutionist by the name of Wendy Wright.
Again and again, Wright asserts that there is no fossil evidence of intermediate forms between earlier primates and human beings; and, again and again, Dawkins attempts to disabuse her of this vacuous “mantra” (as he calls it) by pointing out that there certainly is such evidence and by directing her to it, but all to no avail. His answers fly past her without any discernible effect, and she simply repeats her question, over and over. The reason this amuses me, to be honest, is that, whenever he himself turns to philosophical issues, Richard Dawkins is Wendy Wright—or, at least, her temperamental twin.
After all, what makes The God Delusion so frustrating to any reader who has a shred of decent philosophical training and who knows the history of ideas is its special combination of encyclopedic ignorance and thuggish bluster. Repeatedly, Dawkins discusses such issues as Thomas’ “five ways” (which he, as many do, mistakes for Thomas’ chief “proofs” for the “existence” of God); but he never bothers to consult anyone who could explain these issues to him. And he is desperately in need of such explanations, given how utterly bewildered he is on every significant point.
He cannot distinguish questions regarding the existence of the universe from questions regarding its physical origin; he does not grasp how assertions regarding the absolute must logically differ from assertions regarding contingent beings; he does not know the differences between truths of reason and empirical facts; he has no concept of ontology, in contradistinction to, say, physics or evolutionary biology; he does not understand how assertions regarding transcendental perfections differ from assertions regarding maximum magnitude; he clumsily imagines that the idea of God is susceptible to the same argument from infinite regress traditionally advanced against materialism; he does not understand what the metaphysical concept of simplicity entails; and on and on.
His own pet proof of “why there almost certainly is no God” (a proof in which he takes much evident pride) is one that a usually mild-spoken friend of mine (a friend who has devoted too much of his life to teaching undergraduates the basic rules of logic and the elementary language of philosophy) has described as “possibly the single most incompetent logical argument ever made for or against anything in the whole history of the human race.”
That may be an exaggeration. My friend has spent little time among theologians. But that is neither here nor there. All of these failings would be pardonable if Dawkins were capable of correction. But his habitual response to any concept whose meaning he has not taken the time to learn is to dismiss it as meaningless, with the sort of truculent affectation of contempt that suggests he really knows, at some level, that he is out of his depth.
Anecdotally, I know for a fact that numerous attempts have been made, not to convince him that there is a God, but merely to apprise him of the elementary errors that throng his arguments. Like poor Wendy, he simply does not grasp what he is being told, so engaged is he in repeating over and over the little “mantras” he has devised for himself.
Which only brings me back to where I began. For the most part, The Greatest Show on Earth is an admirable piece of work, one that provides a necessary service as well as—and perhaps better than—any rival text. It is precisely the sort of thing Dawkins does best, and so the sort of thing that is—when he does it—a pleasure to read [kursivointi RR].
http://www.firstthings.com/article/2009/12/the-dawkins-evolution
*
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://bwanajoe.blogspot.com/2008/06/g-k-chesterton-kristitty-kirjailija.html
http://en.wikipedia.org/wiki/G._K._Chesterton
http://fi.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould
http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould
http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould#Punctuated_equilibrium
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jaksoittaisen_tasapainon_malli
http://www.evolutionoftruth.com/hum/evolution.htm
July 13, 2009
Kohti ikuista ja pysyvää nautintoa - kohti reaalista alkutilaa, kohti kuolemaa
Kuvassa Eeva 'keksii' käärmeen vaikutuksesta, että nautinto - aivan oikein - on reaalisen olemus. Tämän 'innovaation' jälkeen mikään ei jäänyt entiselleen, sillä tietoisuus ja kieli - imaginaarinen ja symbolinen - eivät pysty olemisen perimmäistä energeettisyyttä eli nautintoa 'kesyttämään'. Ne vain muuntavat sen fantasiaksi ja siten mystifioivat reaalisen. Paratiisin portit eivät enää aukene meille kuin kuolemassa, jolloin imaginaarinen ja symbolinen lakkaavat.(Loppuluku on rakennettu melkein kokonaan uusiksi sisällöllisesti. Kyseessä on erittäin oleellinen ja tärkeä lisäys. Viimeisin editointi em. kappaleeseen+ PS.- 14.7 - klo: 14.45.)
I
Kirjoitettu kommentiksi Maalaisen päreeseen Kuumana päivänä.
Maalainen
Tiedätkö, mikä on ollut jo muutaman viimeksi kuluneen vuoden ajan kuuminta hottia kulttuurifilosofisissa keskusteluissa - ja on sitä yhä edelleen?
Vastaus: uskonto ja teologia (mm. Zizek, Terry Eagleton, McGrath vastaan Christopher Hitchens, Dawkins, Dennet jne.)
Eikä nyt pidä kavahtaa sitä, että Zizek (Eagletonin kaveri) on vakaumuksellinen ateisti, joka on julkaissut tai ollut toimittajana jo muutamassa uskontoa ja teologiaa käsittelevässä kirjassa pitäen uskontoa erittäin selitysvoimaisena ja syvällisenä ideologia-systeeminä yritettäessä ymmärtää syvällisemmin ihmistä ja kulttuuria.
*
Kun jälkistrukturalismin nimellä tunnetun 'metodin' (dekonstruktio = kielen merkitysketjujen purkaminen ja osoittaminen sattumanvaraisiksi ja perustattomiksi (antifoundationalismi) ja sitä heijastelevan anything goes-asenteen kulttuuriin tajuttiin - vastoin alkuperäisiä tavoitteita (joka oli totaliteettien purkamisesta seuraava emansipaatio) - ajautuvan antifoundationalismissaan pluralismista relativismiin ja sitä kautta nihilismiin (jo Nietzsche - tuo postmodenin isä - osoitti kyseisen logiikan) ja pikemminkin sulautuvan eettisessä relativismissaan kapitalistisen kulutusfetisismin ideologiaksi kuin pystyvän vakavasti vastustamaan sitä; - kun siis tämä lopulta sisäistettiin laajemmin (viimeisinä vuosinaan marxilaisuudesta ja uskonnosta kirjoittanut 'dekonstruktio-Derrida'-vainaakin näki osaltaan itse alulle panemiensa asioiden 'kohtalokkaan' kulun) - on lopulta ja jälleen kerran päädytty sinne, mistä perimmäiset eettiset arvot voivat syntyä ja missä ne voivat elää ja kukoistaa (toki myös pervertoitua) - uskontoon.
II
Kerron tämän sinulle ikäänkuin salaisena tietona ja olen suunnittelemassa laajempaa katsausta aiheeseen.
Ajan hermolla pitää olla - vai mitä. Olethan sinäkin - Maalainen? - Harjoitat tutkivaa journalismia eli yrität tunnistaa nimimerkkien takana olevia ihmisiä. - - Joten jotakin 'suurta tuntematonta' sinäkin kai etsit...(eikö?).
***
'Ennen kuolemaa varmaan Sinut (Tuntemattoman) kohdata saan' olkoon toivekappaleemme, joka viestii syvimmästä joskin täysin mahdottomasta ja paradoksaalisesta halustamme reaaliseen (Lacan).
*
Yhteiskunnallisissa toimissa ja diskursseissa elämme ikäänkuin Suuren Toisen käskystä, johon vastaamme imaginaarisella tasolla samaistuen (ks. Ideologiset valtiokoneistot/Althusser).
Ajattelen, että Jumala tulee käsittää kaikkein Suurimmaksi Toiseksi, joka symbolisessa järjestyksessä heijastelee reaalisen mahdotonta tuntemattomuutta; - mahdotonta siksi, että juuri symbolinen (yleisemmin: kieli) on meidät erottanut reaalisesta.
Reaalinen voidaan ymmärtää tiedostamattomaksi, jonka/jota symbolinen kuten sanottu pyrkii hahmottamaan (ja kielellisenä erontekona hahmottaessaan siis kadottaa). Tällä tavoin pystyn ymmärtämään Lacanin ajatuksen siitä, että tiedostamaton toimii kielen tavoin.
*
Halumme reaaliseen on seksuaalisuudessaan kuitenkin samalla itsetuhoista - Eroksen (jouissancen) ja Thanatoksen (kuolemanvietin eli 'lopullisen pysähtymisen tai/eli toiston') yhtäaikaista prosessia.
Reaalisesta (jota voimme kutsua myös biologiseksi luonnoksi) kumpuava seksuaalinen halu orgasmiin (jouissance) luo puutteen, joka ei täyty koskaan lopullisesti vaan merkitsee, että elämme aina halun riivauksessa - kyltymättömän orgastisen toiston pakon kehässä.
Aika ennen syntymää on olomuoto, jossa symbolisen tavoittamattomissa oleva mutta symbolisen 'tiedostama' ja imaginaarisena fantasiana ilmenevä ('halun kohtalot') reaalinen ilmenee sellaisenaan (mahdottomana kuten Lacan sanoo; voimme vain antaa sille nimiä mutta emme tiedä siitä mitään). - - Syntymämme jälkeen vasta kuoleman olomuoto on lopullisen toiston viimeinen päätepysäkki ja siten reaalinen an sich. Olemme silloin palanneet alkuun (ashes to ashes eli 'Maasta sinä olet tullut. Maaksi sinun pitää jälleen tuleman').
*
Raamattu sanoo: se joka joutuu elävän Jumalan (reaalisen) käsiin, ei selviä hengissä.
Ja sittenkin - miksi pelätä - antaa mennä vain - towards eternal jouissance. joka - vielä kerran sanottuna - on reaalisen olemus ja jota symbolinen järjestys (Suuri Toinen) heijastaa. Sinne me kuitenkin aina lopulta halussamme päädymme - reaaliseen (kuolemassa).
*
PS.
Ikuinen ja pysyvä nautinto merkitsee loogisesti ja empiirisesti samaa kuin nautinnon (halun) loppuminen.
*
http://www.enotes.com/psychoanalysis-encyclopedia/imaginary-lacan
http://nosubject.com/Symbolic
http://www.enotes.com/psychoanalysis-encyclopedia/real-lacan
http://csmt.uchicago.edu/glossary2004/symbolicrealimaginary.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://larvalsubjects.wordpress.com/2008/12/page/2/
December 15, 2008
Richard Dawkinsin moraalinen itseymmärrys (poleeminen diagnoosi)
Kirjoitettu anonyymin kommentiin edellisessä päreessäni Akateeminen kaksintaistelu - varmistin päällä (kohteliaisuuden vuoksi).
I
anonyymi kirjoitti
Eikö ole todennäköisempää, että Dawkinsin maailmankuva nimenomaan pohjaa Dawkinsin omaan olemisen kokemukseen? Eikö Dawkins ole ihminen? Eikö oikeampi muoto olisi sanoa, ettei Dawkinsilla ole ymmärrystä Rauno Räsäsen olemisen kokemuksesta?
*
Esitin väitteen, jossa oletan ikäänkuin tietäväni jotain sellaista - objektiivista ja universaalia, mitä Dawkins ei oman kokemuksensa puitteissa voi tietää, ja minkä tosiasian eli sekä Dawkinsin tietämättömyyden että sen, mitä hän ei tiedä - minä voin perustella vetoamalla nimenomaan omaan ymmärrykseeni.
Väitän tietäväni, koska minulla on muka enemmän ja oikeampaa tietoa, jota en kuitenkaan voi lopulta perustella kuin vetoamalla omaan ymmärrykseeni/vakaumukseeni - en niinkään ei-subjektiivisiin faktoihin.
Tällainen ei tietenkään ole muodollisesti pätevää argumentointia. Mutta - sitä käytetään implisiittisesti jollain tasolla jatkuvasti kaikessa keskustelussa.
Joten haha! - mitäpä minä siis välittäisin, jos joku puuttuu väitteeni muodollisen rakenteen heikkouteen, kun kerran kukaan ei 100%:sti pysty välttymään kehäpäätelmiltä ja tautologioilta perusteluissaan.
Ja jos hän sitä yrittää, tuloksena on parhaimmillaan Wittgensteinin Tractatus, joka sekin lopulta kumosi omat loppupäätelmänsä mielettöminä potkaisemalla päätelmiin pääsemiseksi käytetyt tikapuut (metodiset hypoteesit) altaan, koska niitä ei voinut loogisesti oikeuttaa; - tikapuut kun olivat kehäpäättelyä ylläpitävä linkki, joka säilytti 'napanuoran' loppupäätelmän ja sen välillä, mikä piti todistaa.
Toisin sanoen - et voi verifioida väitteitäsi koskaan 100%:sti ajautumatta kehään ja/tai tautologiaan. On käytettävä tikapuita - mutta juuri se merkitsee, että joudut lopulta aina todistamaan todistettavan sillä, mikä piti todistaa. Perusteluiden ja johtopäätöksen välillä vallitsee joko katkos tai kehä.
II
Ensinnäkin on niin, että tämän asian pohdintaan tarvitaan käsitystä moraaliteorioista, ja siitä miten ne perustellaan, ja tässä suhteessa sekä Dawkins että McGrath tukeutuvat perusteluihin, jotka eivät ole todistettavissa tai pätevästi johdettavissa heidän ontologisis-empiristisistä lähtökohdistaan.
Minun ongelmani McGrathin suhteen on ehkä hieman yllättävästi? samaa tyyppiä kuin Dawkinsin suhteen: McGrathkaan ei noteeraa schleiermacherilais-eksistentialistista (mm. Kierkgaardin fideismi) linjaa, jota minä puolestani edustan ihmisen uskonnollisuutta analysoidessani - skeptikko kun olen.
Tosin väitin jopa enemmän: Dawkins palauttaa kaiken uskon fideismiin: on vain sokeaa (auktoriteetti-) uskoa, mutta hän pitää sitä mielettömyytenä - minä sen sijaan mutatis mutandis rationaalisesti perusteltuna valintana.
Yhtä vakaumusta oletan McGrathin kuitenkin edustavan, ja se on moraalirealismi. Sillä ihminen, joka uskoo Jumalaan, voi perustellusti väittää olevansa moraalirealisti eli, että maailmassa on universaaleja moraalisia käskyjä, jotka vanhatestamentillisen liiton hengessä ovat Jumalan ihmiselle antamia.
Ja tähän kun sitten lisätään Jeesuksen pelastushistoriallinen merkitys eli jokaista ihmistä koskevan armon ja anteeksiantamuksen täydentävä vastapaino noille käskyille, on luotu pohja sille moraalirealismille, joka muodostaa kristillisen uskon käytännöllisen etiikan kivijalan.
Mutta - tietenkään McGrath ei pysty moraalirealisminsa perustaa - Jumalaa - todistamaan millään empiirisesti pätevällä tavalla.
Pointtina minulla tässä kuitenkin on se, että jos uskottavaa moraalia ylipäätään on olemassa, sen täytyy jollain tavalla ilmentää moraalirealismia, minkä takuuna puolestaan toimii usko Jumalaan ja hänen hyviin tarkoituperiinsä.
*
No - Dawkins ei Jumalaan usko, ja siksi hän nihilismin - ainakin kiertoteitse välttääkseen ja ollakseen moraalinen - ajautuu väistämättä edustamaan jonkintyyppistä moraalikonstruktivismia, mikä merkitsee, että moraali on pelkkä joskin välttämätön, sopimuksenvarainen tila, jota voidaan poliittisin päätöksin - osittain kyllä tieteeseenkin vedoten sorvailla pragmaattis-utilitaristisesti suuntaan, joka sattuu tyydyttämään vallitsevaa poliittista ja tieteellistä yhteisöä.
Mutta. Miten voisi Dawkins perustaa kokemuksensa edes moraalikonstruktivismiin, koska hänen luonnontieteelliseen ajattelutapaansa - geeneihin ja DNA:han ei ole koodattu mitään moraalikoodia - ainakaan sellaista, jonka voisi kokeellisesti todistaa. Spekulaatiot ovat asia erikseen.
Ongelma on siis samaa tyyppiä kuin MacGrathilla. Kumpikaan ei voi todistaa moraalista maailmankatsomustaan - McGrath moraalirealismiaan ja Dawkins moraalikonstruktivismiaan niistä tiedoista ja uskomuksista käsin, joihin he perustavassa maailmakuvassaan ja tieteellisessä ideologiassaan tukeutuvat.
III
Sen oletuksen moraalirealismin ja -konstruktivismin välisestä erosta kuitenkin teen, että vain moraalirealistisen kannan omaavalla ihmisellä voi olla juuri se tietty ymmärrys [tä] siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta (sitaatti anonyymin kommentista).
Ajattelen näin, vaikka McGrath ei siis olekaan eksistentiaalisen uskonkäsityksen edustaja kuten esim. Bultmann, Buri, Gogarten, Bonhoeffer tai Tillich olivat.
Väitän myös kylmästi, että Dawkinsin edustama ateistinen biologismi on semanttisesti ja henkisesti tyhjä, sisimmältään epätoivoinen - käytännössä eugeniikkaan = natsismiin ja rasismiin ajautuva maailmakatsomus.
Väitän näin, vaikka Dawkins hengenheimolaisineen voi toki konstruoida pragmatistisia moraalikonventioita - tilanteen ja tarpeen mukaan. Universaaleja sopimuksiahan ne eivät tietenkään voi olla, koska geenit eivät sisällä moraalikoodeja - ellei nyt sitten sitä itsekästä soliaalidarwinistista motiivia eli psykologista egoismia, jota voi pitää moraalisen ajattelun nihilistisimpänä tilana - itse asiassa ei moraalina lainkaan - pelkkänä saalistajan strategiana vain.
Miten siis tällaisessa, luonnontieteen moraalisesti mykässä, sattumanvaraisessa ja laissez-faire-maailmassa elävä ihminen voisi ymmärtää McGrathia tai ainakaan sitä uskon merkitystä ihmisen eksistentiaalisen kokemushistorian kannalta, mhin minä sitaatissasi viittaan?
Jotenkin paradoksaalisilta ja Dawkinsiin itseensä takaisin kimmahtavilta vaikuttavat ne väitteet, että pyhyyteen uskovat ihmiset ovat vaarallisimpia ihmisiä, kun taas tieteellisellä dialogilla päästäisiin sopimuksiin, jotka takaisivat tilanteen, jossa kenenkään ei tarvitsisi kuolla turhaan.
Ikäänkuin - kuten McGrath aivan oikein vihjaa - ateistinen maailmankatsomus, josta puuttuu moraalin perustan takaava tekijä - Jumala - ei muka olisi saanut tässä maailmassa aikaan vähintäin yhtä paljon ellei enemmänkin (mikäli millään kvantitatiivisella vertailulla on tässä mitään mieltä) tuhoa ja kauhua - ja nimenomaan viimeksi kuluneitten 100 vuoden aikana.
Nietzsche ennusti oikein: nihilismin (sekä ateismin osana sen ilmentymää) ja tieteellisen rationalismin seuraukset osoittautuivat katastrofaalisemmiksi kuin mikään muu aatteellinen mullistus aiemmin eurooppalaisen sivistyksen historiassa. Pahemmiksi kuin ristiretket, uusien kansojen pakkokäännytykset eurooppalaisen sivistyksen levitessä uudelle mantereelle tai Napoleonin sodat.
Myös Horkheimerin ja Adornon Valistuksen dialektiikka antaa melko karsean ja lohduttoman vision tästä kehitystrendistä ihmiskunnan historiassa.
Minä ihmettelen, mistä hatusta Dawkins oikein taikoo sen yhteisymmärryksen ja rauhanomaisen dialogin maailman, jossa kenekään ei siis tarvitse kuolla turhaan, mikäli koko hänen tieteellinen maailmankatsomuksensa on kuin moraalisesti tyhjä kirjain perustuen pelkkään evoluution sokeaan ja vääjäämättömään etenemiseen, jossa ihmisyksilöllä ei ole mitään - ei kerrassaan mitään itseisarvoa!
Mikäli en olisi skeptikko ja erään lajin nihilisti itse, valitsisin mieluummin Jumalan kuin dawkinsilaisen tyhjyyden olemassaolon, jossa ihmisen osa on olla pelkkä geenien marionetti, jonka elämää ajaa eteenpäin vain lisääntymisen tarve, himo, kateus eli tuo jo aiemmin mainittu psykologinen egoismi, jota myös sosiaalidarwinismiksi kutsutaan.
Aina säännöllisin väliajoin laissez-faire-kapitalismimme ajautuu syvään lamaan, eikä kukaan tunnu haluavan enää nykyään ymmärtää (ainakaan ääneen), että 'Dawkinsin' moraaliton ja itsekäs geenihän se jälleen huijasi meitä huijaamaan itseämme ja toisiamme!)
Mutta koska en omaksi onnettomuudekseni usko Jumalaan, vaikka ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuulunkin (enkä aio erota, ellei eroteta), voin vain kirota kohtaloni.
Kaverini valitsen kuitenkin jostain aivan muualta kuin Dawkinsin leiristä, jossa ei ymmäretä paitsi uskontojen olemusta, ihmisen eksistentiaalista tilaa, ei myöskään sitä, että moraali ei voi olla vain pelkkä kuukausittain vaihtuva muoti (moraalikonstruktivismi) ollakseen ylipäätään moraalia.
Jos halutaan, että yleismaailmallinen dialogi toteutuisi, se vaatii aina myös aatteellisen sitoutumisen taustakseen. Muussa tapauksessa - dawkinslaisittain - voimme jättää koko dialogin lakimiehillemme - jälleen kerran. Ja sen seuraukset kyllä tiedetään. Oikeudenkäynneille ei tule loppua näkymään. Ne tyypit osaavat rahastaa ihmiset rutiköyhiksi.
Mutta jos silti yrittäisimme keskustella - mitä aatetta ja/tai uskontoa sitten edustammekin?
En missään tapauksessa mene takuuseen, että se onnistuisi, mutta ainakin me olisimme silloin moraaliin vakavasti sitoutuneina keskustelijoina avoimesti jotain mieltä eettisesti, uskonnollisesti ja poliittisesti.
Dawkins ja hänen moraalikonstruktivistinsa sen sijaan eivät ole perimmältään sitoutuneesti mitään mieltä mistään vaan toimivat yhtä häikäilemättömästi kuin macchiavellistiset reaalipoliitikot: juuri siten kuin heidän itsekkäitten etujensa kannalta parasta on. Ihailtavaa rauhaan ja yhteistyöhön tähtäävää dialogia - eikö vain?
Miksi ihmeessä minun pitäisi näin ollen ajatella, että tuollainen moraalisesti tyhjä ja kaksinaismoralistinen opportunismi olisi muuta kuin pelkkä naamioitu versio päästä vastapuolen niskan päälle - rauhanomaisen retoriikan nimissä?
Miksi ihmeessä minun pitäisi ajatella, että terroristit olisivat silloin pahempia kuin nuo 'rauhallista dialogia' käyvät tieteelliset geenibiologit, jotka - monesti edes tajuamatta, miten ovelia huijareita ovat - osaavat kätkeä valtapoliittiset tarkoitusperänsä ehkä ovelammin kuin muut keskustelijat niin perin asialliseen, perusteelliseen ja tieteellisen kaapuun paremmin kuin maailmankatsomuksellisesti jyrkemmät ihmiset?
Miksi tieteellinen asenne muka oikeuttaisi ja legitimoisi jotenkin itsestään selvemmin eräitten ihmisten ja ryhmien valtapyrkimykset verrattuna vaikka uskonnollisesti sitoutuneitten ryhmien näkemyksiin?
Kerro se minulle Richard Dawkins.
I
anonyymi kirjoitti
Eikö ole todennäköisempää, että Dawkinsin maailmankuva nimenomaan pohjaa Dawkinsin omaan olemisen kokemukseen? Eikö Dawkins ole ihminen? Eikö oikeampi muoto olisi sanoa, ettei Dawkinsilla ole ymmärrystä Rauno Räsäsen olemisen kokemuksesta?
*
Esitin väitteen, jossa oletan ikäänkuin tietäväni jotain sellaista - objektiivista ja universaalia, mitä Dawkins ei oman kokemuksensa puitteissa voi tietää, ja minkä tosiasian eli sekä Dawkinsin tietämättömyyden että sen, mitä hän ei tiedä - minä voin perustella vetoamalla nimenomaan omaan ymmärrykseeni.
Väitän tietäväni, koska minulla on muka enemmän ja oikeampaa tietoa, jota en kuitenkaan voi lopulta perustella kuin vetoamalla omaan ymmärrykseeni/vakaumukseeni - en niinkään ei-subjektiivisiin faktoihin.
Tällainen ei tietenkään ole muodollisesti pätevää argumentointia. Mutta - sitä käytetään implisiittisesti jollain tasolla jatkuvasti kaikessa keskustelussa.
Joten haha! - mitäpä minä siis välittäisin, jos joku puuttuu väitteeni muodollisen rakenteen heikkouteen, kun kerran kukaan ei 100%:sti pysty välttymään kehäpäätelmiltä ja tautologioilta perusteluissaan.
Ja jos hän sitä yrittää, tuloksena on parhaimmillaan Wittgensteinin Tractatus, joka sekin lopulta kumosi omat loppupäätelmänsä mielettöminä potkaisemalla päätelmiin pääsemiseksi käytetyt tikapuut (metodiset hypoteesit) altaan, koska niitä ei voinut loogisesti oikeuttaa; - tikapuut kun olivat kehäpäättelyä ylläpitävä linkki, joka säilytti 'napanuoran' loppupäätelmän ja sen välillä, mikä piti todistaa.
Toisin sanoen - et voi verifioida väitteitäsi koskaan 100%:sti ajautumatta kehään ja/tai tautologiaan. On käytettävä tikapuita - mutta juuri se merkitsee, että joudut lopulta aina todistamaan todistettavan sillä, mikä piti todistaa. Perusteluiden ja johtopäätöksen välillä vallitsee joko katkos tai kehä.
II
Ensinnäkin on niin, että tämän asian pohdintaan tarvitaan käsitystä moraaliteorioista, ja siitä miten ne perustellaan, ja tässä suhteessa sekä Dawkins että McGrath tukeutuvat perusteluihin, jotka eivät ole todistettavissa tai pätevästi johdettavissa heidän ontologisis-empiristisistä lähtökohdistaan.
Minun ongelmani McGrathin suhteen on ehkä hieman yllättävästi? samaa tyyppiä kuin Dawkinsin suhteen: McGrathkaan ei noteeraa schleiermacherilais-eksistentialistista (mm. Kierkgaardin fideismi) linjaa, jota minä puolestani edustan ihmisen uskonnollisuutta analysoidessani - skeptikko kun olen.
Tosin väitin jopa enemmän: Dawkins palauttaa kaiken uskon fideismiin: on vain sokeaa (auktoriteetti-) uskoa, mutta hän pitää sitä mielettömyytenä - minä sen sijaan mutatis mutandis rationaalisesti perusteltuna valintana.
Yhtä vakaumusta oletan McGrathin kuitenkin edustavan, ja se on moraalirealismi. Sillä ihminen, joka uskoo Jumalaan, voi perustellusti väittää olevansa moraalirealisti eli, että maailmassa on universaaleja moraalisia käskyjä, jotka vanhatestamentillisen liiton hengessä ovat Jumalan ihmiselle antamia.
Ja tähän kun sitten lisätään Jeesuksen pelastushistoriallinen merkitys eli jokaista ihmistä koskevan armon ja anteeksiantamuksen täydentävä vastapaino noille käskyille, on luotu pohja sille moraalirealismille, joka muodostaa kristillisen uskon käytännöllisen etiikan kivijalan.
Mutta - tietenkään McGrath ei pysty moraalirealisminsa perustaa - Jumalaa - todistamaan millään empiirisesti pätevällä tavalla.
Pointtina minulla tässä kuitenkin on se, että jos uskottavaa moraalia ylipäätään on olemassa, sen täytyy jollain tavalla ilmentää moraalirealismia, minkä takuuna puolestaan toimii usko Jumalaan ja hänen hyviin tarkoituperiinsä.
*
No - Dawkins ei Jumalaan usko, ja siksi hän nihilismin - ainakin kiertoteitse välttääkseen ja ollakseen moraalinen - ajautuu väistämättä edustamaan jonkintyyppistä moraalikonstruktivismia, mikä merkitsee, että moraali on pelkkä joskin välttämätön, sopimuksenvarainen tila, jota voidaan poliittisin päätöksin - osittain kyllä tieteeseenkin vedoten sorvailla pragmaattis-utilitaristisesti suuntaan, joka sattuu tyydyttämään vallitsevaa poliittista ja tieteellistä yhteisöä.
Mutta. Miten voisi Dawkins perustaa kokemuksensa edes moraalikonstruktivismiin, koska hänen luonnontieteelliseen ajattelutapaansa - geeneihin ja DNA:han ei ole koodattu mitään moraalikoodia - ainakaan sellaista, jonka voisi kokeellisesti todistaa. Spekulaatiot ovat asia erikseen.
Ongelma on siis samaa tyyppiä kuin MacGrathilla. Kumpikaan ei voi todistaa moraalista maailmankatsomustaan - McGrath moraalirealismiaan ja Dawkins moraalikonstruktivismiaan niistä tiedoista ja uskomuksista käsin, joihin he perustavassa maailmakuvassaan ja tieteellisessä ideologiassaan tukeutuvat.
III
Sen oletuksen moraalirealismin ja -konstruktivismin välisestä erosta kuitenkin teen, että vain moraalirealistisen kannan omaavalla ihmisellä voi olla juuri se tietty ymmärrys [tä] siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta (sitaatti anonyymin kommentista).
Ajattelen näin, vaikka McGrath ei siis olekaan eksistentiaalisen uskonkäsityksen edustaja kuten esim. Bultmann, Buri, Gogarten, Bonhoeffer tai Tillich olivat.
Väitän myös kylmästi, että Dawkinsin edustama ateistinen biologismi on semanttisesti ja henkisesti tyhjä, sisimmältään epätoivoinen - käytännössä eugeniikkaan = natsismiin ja rasismiin ajautuva maailmakatsomus.
Väitän näin, vaikka Dawkins hengenheimolaisineen voi toki konstruoida pragmatistisia moraalikonventioita - tilanteen ja tarpeen mukaan. Universaaleja sopimuksiahan ne eivät tietenkään voi olla, koska geenit eivät sisällä moraalikoodeja - ellei nyt sitten sitä itsekästä soliaalidarwinistista motiivia eli psykologista egoismia, jota voi pitää moraalisen ajattelun nihilistisimpänä tilana - itse asiassa ei moraalina lainkaan - pelkkänä saalistajan strategiana vain.
Miten siis tällaisessa, luonnontieteen moraalisesti mykässä, sattumanvaraisessa ja laissez-faire-maailmassa elävä ihminen voisi ymmärtää McGrathia tai ainakaan sitä uskon merkitystä ihmisen eksistentiaalisen kokemushistorian kannalta, mhin minä sitaatissasi viittaan?
Jotenkin paradoksaalisilta ja Dawkinsiin itseensä takaisin kimmahtavilta vaikuttavat ne väitteet, että pyhyyteen uskovat ihmiset ovat vaarallisimpia ihmisiä, kun taas tieteellisellä dialogilla päästäisiin sopimuksiin, jotka takaisivat tilanteen, jossa kenenkään ei tarvitsisi kuolla turhaan.
Ikäänkuin - kuten McGrath aivan oikein vihjaa - ateistinen maailmankatsomus, josta puuttuu moraalin perustan takaava tekijä - Jumala - ei muka olisi saanut tässä maailmassa aikaan vähintäin yhtä paljon ellei enemmänkin (mikäli millään kvantitatiivisella vertailulla on tässä mitään mieltä) tuhoa ja kauhua - ja nimenomaan viimeksi kuluneitten 100 vuoden aikana.
Nietzsche ennusti oikein: nihilismin (sekä ateismin osana sen ilmentymää) ja tieteellisen rationalismin seuraukset osoittautuivat katastrofaalisemmiksi kuin mikään muu aatteellinen mullistus aiemmin eurooppalaisen sivistyksen historiassa. Pahemmiksi kuin ristiretket, uusien kansojen pakkokäännytykset eurooppalaisen sivistyksen levitessä uudelle mantereelle tai Napoleonin sodat.
Myös Horkheimerin ja Adornon Valistuksen dialektiikka antaa melko karsean ja lohduttoman vision tästä kehitystrendistä ihmiskunnan historiassa.
Minä ihmettelen, mistä hatusta Dawkins oikein taikoo sen yhteisymmärryksen ja rauhanomaisen dialogin maailman, jossa kenekään ei siis tarvitse kuolla turhaan, mikäli koko hänen tieteellinen maailmankatsomuksensa on kuin moraalisesti tyhjä kirjain perustuen pelkkään evoluution sokeaan ja vääjäämättömään etenemiseen, jossa ihmisyksilöllä ei ole mitään - ei kerrassaan mitään itseisarvoa!
Mikäli en olisi skeptikko ja erään lajin nihilisti itse, valitsisin mieluummin Jumalan kuin dawkinsilaisen tyhjyyden olemassaolon, jossa ihmisen osa on olla pelkkä geenien marionetti, jonka elämää ajaa eteenpäin vain lisääntymisen tarve, himo, kateus eli tuo jo aiemmin mainittu psykologinen egoismi, jota myös sosiaalidarwinismiksi kutsutaan.
Aina säännöllisin väliajoin laissez-faire-kapitalismimme ajautuu syvään lamaan, eikä kukaan tunnu haluavan enää nykyään ymmärtää (ainakaan ääneen), että 'Dawkinsin' moraaliton ja itsekäs geenihän se jälleen huijasi meitä huijaamaan itseämme ja toisiamme!)
Mutta koska en omaksi onnettomuudekseni usko Jumalaan, vaikka ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuulunkin (enkä aio erota, ellei eroteta), voin vain kirota kohtaloni.
Kaverini valitsen kuitenkin jostain aivan muualta kuin Dawkinsin leiristä, jossa ei ymmäretä paitsi uskontojen olemusta, ihmisen eksistentiaalista tilaa, ei myöskään sitä, että moraali ei voi olla vain pelkkä kuukausittain vaihtuva muoti (moraalikonstruktivismi) ollakseen ylipäätään moraalia.
Jos halutaan, että yleismaailmallinen dialogi toteutuisi, se vaatii aina myös aatteellisen sitoutumisen taustakseen. Muussa tapauksessa - dawkinslaisittain - voimme jättää koko dialogin lakimiehillemme - jälleen kerran. Ja sen seuraukset kyllä tiedetään. Oikeudenkäynneille ei tule loppua näkymään. Ne tyypit osaavat rahastaa ihmiset rutiköyhiksi.
Mutta jos silti yrittäisimme keskustella - mitä aatetta ja/tai uskontoa sitten edustammekin?
En missään tapauksessa mene takuuseen, että se onnistuisi, mutta ainakin me olisimme silloin moraaliin vakavasti sitoutuneina keskustelijoina avoimesti jotain mieltä eettisesti, uskonnollisesti ja poliittisesti.
Dawkins ja hänen moraalikonstruktivistinsa sen sijaan eivät ole perimmältään sitoutuneesti mitään mieltä mistään vaan toimivat yhtä häikäilemättömästi kuin macchiavellistiset reaalipoliitikot: juuri siten kuin heidän itsekkäitten etujensa kannalta parasta on. Ihailtavaa rauhaan ja yhteistyöhön tähtäävää dialogia - eikö vain?
Miksi ihmeessä minun pitäisi näin ollen ajatella, että tuollainen moraalisesti tyhjä ja kaksinaismoralistinen opportunismi olisi muuta kuin pelkkä naamioitu versio päästä vastapuolen niskan päälle - rauhanomaisen retoriikan nimissä?
Miksi ihmeessä minun pitäisi ajatella, että terroristit olisivat silloin pahempia kuin nuo 'rauhallista dialogia' käyvät tieteelliset geenibiologit, jotka - monesti edes tajuamatta, miten ovelia huijareita ovat - osaavat kätkeä valtapoliittiset tarkoitusperänsä ehkä ovelammin kuin muut keskustelijat niin perin asialliseen, perusteelliseen ja tieteellisen kaapuun paremmin kuin maailmankatsomuksellisesti jyrkemmät ihmiset?
Miksi tieteellinen asenne muka oikeuttaisi ja legitimoisi jotenkin itsestään selvemmin eräitten ihmisten ja ryhmien valtapyrkimykset verrattuna vaikka uskonnollisesti sitoutuneitten ryhmien näkemyksiin?
Kerro se minulle Richard Dawkins.
December 14, 2008
Akateeminen kaksintaistelu - varmistin päällä (kohteliaisuuden vuoksi)
Radikaaleja, uusia korjauksia, lisäyksiä ja selvennyksiä on tehty klo: 21.50. Niiden jälkeen tekstini johdonmukaisuus parani merkittävästi, väittää kielimafia.
*
Maailman tunnetuin ja ehkä arvostetuin geenibiologian popularisoija sekä ateisti Richard Dawkins ja Oxfordin teologian professori sekä molekyylibiologian tohtoriksi nuorempana väitellyt Alister McGrath keskustelevat tässä hieman yli tunnin kestävässä videokoosteessa antaen mallikkaan ja charmikkaan näytteen siitä, miten kaksi hyvin erilaista maailmankatsomusta voivat kohdata akateemisen dialogin puitteissa asiallisesti argumentoiden ja jopa toisiaan ainakin tieteen tekemisen tasolla arvostaen.
Ennen kritiikkiä minun on sanottava, että Dawkins osoittautui positiiviseksi yllätykseksi joustavassa ja maltillisessa - jopa niin sanotun spirituaalisen skeptisismin hyväksyvässä asenteessaan, minkä ei tietysti itsessään tarvitse merkitä ironisesti sanottuna muuta kuin sitä, että koska maailman tunnetuin fyysikko Albert Einsteinkin oli varsin syvähenkinen ja taiteellinen ihminen, niin täytyyhän nyt Dawkinsinkin ilmeisesti opetella kai soittamaan - jos ei viulua niin ainakin nokkahuilua - osoittaakseen olevansa paitsi henkevä myös spirituaalis-henkinen tiedemies luonnoltaan.
*
No - leikki leikkinä. Eräät Dawkinsin esittämät väittämät teologian ja tieteen suhteesta eivät kuitenkaan saa edes satiirista mieltäni innostumaan - ainakaan positiivisesti.
Olen nimittäin paria Dawkinsin yleisöesitelmää videolta seuranneena ja joitain hänen kirjojaan selailleena - tosin myös pitkälti McGrathin kritiikin kautta - tullut siihen lopputulokseen, että hänen ymmärryksensä teologiasta perustuu hieman yksipuoliseen, ranskalaisen ja englantilaisen Valistuksen sekä Darwinin ajan teologisiin käsityksiin, joissa uskonto ymmärretään deistisesti - oletuksena maailman alkuun saattaneesta muttei sen kulkuun mitenkään muuten puuttuvana, älykkäästä suunnittelijasta (Jumala), mikä usko kuitenkin lopulta Dawkinsin(kin) mukaan palautuu aina fideistiseen oletukseen Jumalasta, jota ei voi todistaa millään tavoin, ja joka siten jää kierkegaardilaisittain aina kaiken järjellisen - evidentiaalisen - saavuttamattomiin.
Usko on siis näin ollen aina jonkinlaista absurdismia - kanta, jota McGrath taas jonkinlaisena kriittisen realismin evidentialistina ei ymmärtääkseni kannata - vaikkei hän sitä kyllä loppuun asti voi loogisesti välttääkään (Dawkins on näin ollen lopulta oikeassa tässä kritiikissään - mutta ei sen perusteluissa).
Tällaisessa (Dawkinsin) päättelyssä itsessään ei oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin, että se olettaa uskonnon sekoittavan karkealla - epärationaalisella ja epätieteellisellä tavalla - uskon välineellisen arvon ja sen totuusarvon.
Ja juuri tässä kohdassa Dawkins tekee oletuksen, joka osoittaa, ettei hänellä ole ymmärrystä siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta. Ikäänkuin kaikki uskovaiset olisivat ala-asteikäisiä, puolittain tietämättömässä taikauskossa eläviä pikkulapsia, jotka eivät vielä ole oppineet tarpeeksi biologian ja fysiikan tosiasioita kyetäkseen eliminoimaan mielestään harhaluulon, että uskonto voisi edustaa tieteen kanssa yhdenvertaista totuusdiskurssia.
Dawkins tekee tässä virhepäätelmän, johon ylipäätään suurin osa ateistisista 'luupää-empiristeistä' lankeaa.
Uskossa on nimittäin aina kyse pikemminkin ihmisen henkilökohtaiseen olemassaoloon liittyvistä analysoimattomista, enemmän tai vähemmän välittömistä, sisäisistä merkitys- ja mielekkyyskokemuksista kuin operationalisoitavissa olevista totuusväittämistä, jotka sitten muka verifioivat tai falsifioivat kyseisten kokemuksen arvon.
Dawkinsin ajattelussa ihmisen emootioitten merkitystä maailmakokemuksessa ei kuitenkaan noteerata muuten kuin utilitaristisen kalkyloinnin kautta. Tieto ja usko voi olla vain joko totta tai epätotta, ja jos tästä jaosta syntyy evidentiaalista kiistaa, niin todennäköisyys, tilastot ja hyötypreferenssit osoittavat, mihin kannattaa tieteen nimissä uskoa.
Jos uskonnollista kokemusta tai uskonnollisuuteen taipuvaa mieltä ylipäätään yritetään sovittaa tällaiseen sapluunaan, tuloksena on niin torso käsitys ihmisen psyykkisistä merkityskokemuksista, emotionaalis-esteettisistä taipumuksista ja eksistentiaalisesta kaipuusta käyttääkseni runollisempaa ilmaisua, etten henkilökohtaisesti tunnista enää tuollaista olentoa ihmiseksi vaan robotiksi, joka on manipuloitu toimimaan jonkin ennalta ohjelmoidun 'softwaren' mukaisesti - ikäänkuin hän olisi valmiiksi ketjutettua toimintakoodistoa toistava 'orja'.
Dawkinsin ihminen ei siis ole ihminen vaan funktionaalinen kone - evoluution omassa teleologisesti sokeassa nerokkuudessaan kehittämä kone, jolla ei ole mitään muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin pakonomaisesti toistaa oma perimänsä.
Ei siis mikään ihme, että tuollaiseen maailmankatsomukseen uskontokaan ei mahdu kuin välineeksi tukemaan geneettisen kopioinnin deistis-determinististä 'Jumalaa', jolle ihmisen kaikki eettiset ja jopa esteettiset - ylipäätään kaikki arvoihin ja hyveisiin liittyvät pohdiskelut - heideggerilaisesta eksistenssin analyysista nyt puhumattakaan - ovat yhdentekevää höpinää verrattuna siihen suureen evoluution kiertokulkuun, jonka 'kohina' sumentaa ja yhdenmukaistaa ymmärryksemme yhdeksi ja samaksi Luonnon ja universumin 'ei-miksikään', joka/mikä on empiristille lopulta todellisuuden non plus ultra - viimeinen raja.
Mutta mitä muuta tällaisen ajattelutavan voisi sanoa ilmentävän kuin epämääräistä luontomystiikkaa, joka on kuulunut ihmisen kulttuurievoluution erottamattomaksi osaksi niin kauan kuin tunnettua historiaa pystytään taaksepäin rekonstruoimaan.
Toki joudumme tekemään elämässämme monenlaisia eettisiä valintoja, haluaisimme ja etsimmekin mieluusti esteettistä nautintoa sekä kaipaamme jopa silloin tällöin uskonnollistyyppistä hiljentymistä.
Kuitenkin Dawkinsin tapaisille Geeni-Paaveille kaikki tuo kulttuurinen ja merkityskokemuksellinen sekä emotionaalis-elämyksellinen - olkoonkin, että myös hän haluaisi olla 'spirituaalinen' - on kuten edellä kirjoitin yhdentekevää höpinää.
Dawkinsin ajattelutapa muistuttaa augustinolais-kalvinistista predestinaatio-oppia: kaikki on ennalta määrättyä - mitään ei voi tapahtua ilman syytä (teologisesti: Jumalan sitä tietämättä etukäteen).
Kaikki kulttuurinen ja luovaksi toiminnaksi kutsuttu palvelee Dawkinsilla lopulta vain lisääntymistä.
###
Jos minulta kysytään - absurdina ja emootioiden perimmäistä merkitystä ihmisen psyykelle korostavana voluntaristina kun itseäni pidän, niin olen valmis heittämään tuollaisen käsityksen paitsi tieteestä myös Jumalasta sinne minne se epäilemättä kuuluukin: Jerusalemin uhraus- ja kaatopaikalle: Gehennaan!
Edellinen vaatimukseni sisältää tietysti ristiriidan siinä mielessä, että Gehenna toimi monesti lakia rikkoneitten rikollisten viimeisenä joukkohautana. Minä tulkitsen ehkä jopa skandaalinomaisesti siten, että itse deterministinen Laki tulee tappaa ja viedä kaatopaikalle mätänemään!
(En kritisoi tässä Kantia, koska Kantin filosofiassa Laki ja Vapaus (joiden suhteen ilmaisee Syyllisyys, koska ihminen ei voi olla täydellinen) ovat olemassa vain toinen toisensa mahdollistavina edellytyksinä vaan Lakia, jolle ei ole vaihtoehtoa, Lakia, joka on aina deterministinen - kutsuttiinpa sitä sitten jumalallisen Tahdon tai tieteellisen Välttämättömyyden nimellä. Kantin moraalifilosofia ja antropologia ymmärtää ihmistä selkeämmin kuin tiede ja Raamattu!).
En ole syntynyt tänne palvomaan Lakia - en ainakaan luonnontieteellistä ja/tai jumalallista Lakia. Ja jos niin olisikin kaikesta huolimatta sattunut käymään - jos todella olenkin vain marionetti vailla omaa tahtoa, tunnetta ja protestia - olen syntynyt turhaan, täysin turhaan, eikä olemassaolollani ole silloin mitään itseisarvoista merkitystä.
Siinä tilanteessa itsemurhan vaihtoehto käy mielessäni lähempänä kuin koskaan, sillä mitäpä merkitystä on ajattelevalla ruoholla - tuolla Pascalin ihmisellä - todellisuudessa, joka tappaa ihmisen sielun pelkällä hiljaisuudellaan - vaikenemisellaan ja mykkyydellään, jonka voima musertaa sinut henkisesti rusinaksi - ellet sitten satu olemaan 1) dawkinslainen: luontaisesti naivin optimistinen ja iloinen, tietämättömiä valistava hedonistinen fossiilitutkija tai 2) McGrathin tapaan Jumalasta tieteellisesti argumentoiva kriittinen realisti, jolle armo kuuluu samaan kategoriaan kuin, mikä tahansa kokeellisen psykologian tutkittavissa ja verifioitavissa olevan tunnetaipumus, jota kirkko sitten julistaa yhtä aikaa sekä tieteen että Ilmoituksen totuutena!?
Minä hyppään pois sellaisesta maailmasta - Jumalan ja Kierkegaardin perään. Hyvästi pellet! Te evidentialismin kanssa spekuloivat tiedemiehet ja teologit. Sokrates nauraa teille.
Jos Ivan Karamazov palautti pääsylippunsa Jumalalle siksi, ettei tämä välittänyt viattoman lapsen kärsimyksestä ja kuolemasta, minä palautan pääsylippuni Elämälle, jolla ei ole minulle mitään muuta annettavaa kuin viisastelevia ja omaan diskurssiinsa ideologisoituneita akateemikoita, poliittisia ja taloudellisia huijareita sekä pelkkää viihteen manipuloimaa ja manipuloitavissa olevaa massaa, joka on jostain syystä saanut oikeuden äänestää - ikäänkuin sen äänillä olisi todellisen vallan kannalta muuta kuin kosmeettista merkitystä.
Sitäpaitsi Sartre oli tismalleen oikeassa kuvatessaan Inhossa Roquentinia tämän ottaessa maasta käteensä multaa ja lehtiä. Aivan oikein: olemassaolo kuvotti Roquentinia oksennukseen asti. Hän ei voinut kestää sen löyhkää. Siinä oli yhtäaikaisesti jotain liíkaa ja liian vähän, ja se oli jo puolittain mädäntynyttä - jotain samankaltaista, mitä hän itse tulisi olemaan muutaman hetken päästä.
###
Mutta ennen kuin menen tuon dramaattisen lopetukseni jälkeen hirteen, kehotan lukijaa kuitenkin kuuntelemaan ja katselemaan näitten kahden maailmankuulun huipputiedemiehen keskustelun.
Minulle sen teemat, miesten toisilleen esittämät kysymykset ja vastaukset ovat melko tuttuja - jopa miltei jo stereotyyppisiä, mutta oleellisinta ja opettavaisinta tämän videon tarkkaavaisessa kuuntelemisessa ja havainnoinnissa lienee, että tajuaa, mikä näitä herroja lopulta erottaa ja yhdistää.
Jospa ihan vain tyylillisen purevuuden nimissä ilmaisen ajatukseni jälleen hieman ironisesti.
Vaikka ymmärrän paremmin myös tämän keskustelun jälkeen, mikä Dawkinsia ja McGrathia ajatuksellisesti, maailmankatsomuksellisesti ja argumentatiivisesti yhdistäen erottaa and vice versa, niin silti - tai ilmeisesti juuri sen takia - minulle jäi lopuksi sellainen vaikutelma, ettei kumpikaan lopulta uskaltanut nostaa sitä varsinaista kissaa - eli kaikkein vaikeinta ja olennaisinta kiistaa: uskon olemuksen syvintä problematiikkaa - avoimesti pöydälle, vaan debatti käytiin puhtaasti ja perikuivasti pelkän akateemisen asiallisuuden ja miltei konsensuksen hengessä - jopa siinä määrin, että veikkaisinpa molempien Jumalalla - sekä Dawkinsin Sattumalla että McGrathin evankeelisella Armolla olleen syytä hymyyn videoinnin loputtua (ks. PS.)
Näin asiallisesti pystyvät puhumaan vain läpeensä akateemiset ihmiset. Varsinkin jos he kaiken lisäksi ovat englantilaisia...
*
http://video.google.com/videoplay?docid=6474278760369344626
Richard Dawkins and Alister McGrath
*
PS.
1) Dawkinsilta vain puuttuu tässä asiassa yksinkertaisesti ja kertakaikkisesti fenomenologis-hermeneuttis-eksistentiaalinen ymmärrys, jota tarvitaan uskon ymmärtämisen kontekstiksi.
2) McGrath sen sijaan on sovittamattomassa ristiriidassa ja sekaannuksessa barthilaisen teologiansa, kriittisen realisminsa, evankeelisen uskonideologiansa ja tieteellisen teologiansa kanssa. Hän yrittää sovittaa liian monta ristiriitaista elementtiä toisiinsa, eikä auta, vaikka hän silloin intuitiivisesti ja traditiotietoisesti palaa sinne, mistä kaikki alkoi. Uusortodoksinen perinne ei pelasta McGrathia hänen teologis-tieteellisen kombinaatioprojektinsa mahdottomuudelta!
*
Maailman tunnetuin ja ehkä arvostetuin geenibiologian popularisoija sekä ateisti Richard Dawkins ja Oxfordin teologian professori sekä molekyylibiologian tohtoriksi nuorempana väitellyt Alister McGrath keskustelevat tässä hieman yli tunnin kestävässä videokoosteessa antaen mallikkaan ja charmikkaan näytteen siitä, miten kaksi hyvin erilaista maailmankatsomusta voivat kohdata akateemisen dialogin puitteissa asiallisesti argumentoiden ja jopa toisiaan ainakin tieteen tekemisen tasolla arvostaen.
Ennen kritiikkiä minun on sanottava, että Dawkins osoittautui positiiviseksi yllätykseksi joustavassa ja maltillisessa - jopa niin sanotun spirituaalisen skeptisismin hyväksyvässä asenteessaan, minkä ei tietysti itsessään tarvitse merkitä ironisesti sanottuna muuta kuin sitä, että koska maailman tunnetuin fyysikko Albert Einsteinkin oli varsin syvähenkinen ja taiteellinen ihminen, niin täytyyhän nyt Dawkinsinkin ilmeisesti opetella kai soittamaan - jos ei viulua niin ainakin nokkahuilua - osoittaakseen olevansa paitsi henkevä myös spirituaalis-henkinen tiedemies luonnoltaan.
*
No - leikki leikkinä. Eräät Dawkinsin esittämät väittämät teologian ja tieteen suhteesta eivät kuitenkaan saa edes satiirista mieltäni innostumaan - ainakaan positiivisesti.
Olen nimittäin paria Dawkinsin yleisöesitelmää videolta seuranneena ja joitain hänen kirjojaan selailleena - tosin myös pitkälti McGrathin kritiikin kautta - tullut siihen lopputulokseen, että hänen ymmärryksensä teologiasta perustuu hieman yksipuoliseen, ranskalaisen ja englantilaisen Valistuksen sekä Darwinin ajan teologisiin käsityksiin, joissa uskonto ymmärretään deistisesti - oletuksena maailman alkuun saattaneesta muttei sen kulkuun mitenkään muuten puuttuvana, älykkäästä suunnittelijasta (Jumala), mikä usko kuitenkin lopulta Dawkinsin(kin) mukaan palautuu aina fideistiseen oletukseen Jumalasta, jota ei voi todistaa millään tavoin, ja joka siten jää kierkegaardilaisittain aina kaiken järjellisen - evidentiaalisen - saavuttamattomiin.
Usko on siis näin ollen aina jonkinlaista absurdismia - kanta, jota McGrath taas jonkinlaisena kriittisen realismin evidentialistina ei ymmärtääkseni kannata - vaikkei hän sitä kyllä loppuun asti voi loogisesti välttääkään (Dawkins on näin ollen lopulta oikeassa tässä kritiikissään - mutta ei sen perusteluissa).
Tällaisessa (Dawkinsin) päättelyssä itsessään ei oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin, että se olettaa uskonnon sekoittavan karkealla - epärationaalisella ja epätieteellisellä tavalla - uskon välineellisen arvon ja sen totuusarvon.
Ja juuri tässä kohdassa Dawkins tekee oletuksen, joka osoittaa, ettei hänellä ole ymmärrystä siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta. Ikäänkuin kaikki uskovaiset olisivat ala-asteikäisiä, puolittain tietämättömässä taikauskossa eläviä pikkulapsia, jotka eivät vielä ole oppineet tarpeeksi biologian ja fysiikan tosiasioita kyetäkseen eliminoimaan mielestään harhaluulon, että uskonto voisi edustaa tieteen kanssa yhdenvertaista totuusdiskurssia.
Dawkins tekee tässä virhepäätelmän, johon ylipäätään suurin osa ateistisista 'luupää-empiristeistä' lankeaa.
Uskossa on nimittäin aina kyse pikemminkin ihmisen henkilökohtaiseen olemassaoloon liittyvistä analysoimattomista, enemmän tai vähemmän välittömistä, sisäisistä merkitys- ja mielekkyyskokemuksista kuin operationalisoitavissa olevista totuusväittämistä, jotka sitten muka verifioivat tai falsifioivat kyseisten kokemuksen arvon.
Dawkinsin ajattelussa ihmisen emootioitten merkitystä maailmakokemuksessa ei kuitenkaan noteerata muuten kuin utilitaristisen kalkyloinnin kautta. Tieto ja usko voi olla vain joko totta tai epätotta, ja jos tästä jaosta syntyy evidentiaalista kiistaa, niin todennäköisyys, tilastot ja hyötypreferenssit osoittavat, mihin kannattaa tieteen nimissä uskoa.
Jos uskonnollista kokemusta tai uskonnollisuuteen taipuvaa mieltä ylipäätään yritetään sovittaa tällaiseen sapluunaan, tuloksena on niin torso käsitys ihmisen psyykkisistä merkityskokemuksista, emotionaalis-esteettisistä taipumuksista ja eksistentiaalisesta kaipuusta käyttääkseni runollisempaa ilmaisua, etten henkilökohtaisesti tunnista enää tuollaista olentoa ihmiseksi vaan robotiksi, joka on manipuloitu toimimaan jonkin ennalta ohjelmoidun 'softwaren' mukaisesti - ikäänkuin hän olisi valmiiksi ketjutettua toimintakoodistoa toistava 'orja'.
Dawkinsin ihminen ei siis ole ihminen vaan funktionaalinen kone - evoluution omassa teleologisesti sokeassa nerokkuudessaan kehittämä kone, jolla ei ole mitään muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin pakonomaisesti toistaa oma perimänsä.
Ei siis mikään ihme, että tuollaiseen maailmankatsomukseen uskontokaan ei mahdu kuin välineeksi tukemaan geneettisen kopioinnin deistis-determinististä 'Jumalaa', jolle ihmisen kaikki eettiset ja jopa esteettiset - ylipäätään kaikki arvoihin ja hyveisiin liittyvät pohdiskelut - heideggerilaisesta eksistenssin analyysista nyt puhumattakaan - ovat yhdentekevää höpinää verrattuna siihen suureen evoluution kiertokulkuun, jonka 'kohina' sumentaa ja yhdenmukaistaa ymmärryksemme yhdeksi ja samaksi Luonnon ja universumin 'ei-miksikään', joka/mikä on empiristille lopulta todellisuuden non plus ultra - viimeinen raja.
Mutta mitä muuta tällaisen ajattelutavan voisi sanoa ilmentävän kuin epämääräistä luontomystiikkaa, joka on kuulunut ihmisen kulttuurievoluution erottamattomaksi osaksi niin kauan kuin tunnettua historiaa pystytään taaksepäin rekonstruoimaan.
Toki joudumme tekemään elämässämme monenlaisia eettisiä valintoja, haluaisimme ja etsimmekin mieluusti esteettistä nautintoa sekä kaipaamme jopa silloin tällöin uskonnollistyyppistä hiljentymistä.
Kuitenkin Dawkinsin tapaisille Geeni-Paaveille kaikki tuo kulttuurinen ja merkityskokemuksellinen sekä emotionaalis-elämyksellinen - olkoonkin, että myös hän haluaisi olla 'spirituaalinen' - on kuten edellä kirjoitin yhdentekevää höpinää.
Dawkinsin ajattelutapa muistuttaa augustinolais-kalvinistista predestinaatio-oppia: kaikki on ennalta määrättyä - mitään ei voi tapahtua ilman syytä (teologisesti: Jumalan sitä tietämättä etukäteen).
Kaikki kulttuurinen ja luovaksi toiminnaksi kutsuttu palvelee Dawkinsilla lopulta vain lisääntymistä.
###
Jos minulta kysytään - absurdina ja emootioiden perimmäistä merkitystä ihmisen psyykelle korostavana voluntaristina kun itseäni pidän, niin olen valmis heittämään tuollaisen käsityksen paitsi tieteestä myös Jumalasta sinne minne se epäilemättä kuuluukin: Jerusalemin uhraus- ja kaatopaikalle: Gehennaan!
Edellinen vaatimukseni sisältää tietysti ristiriidan siinä mielessä, että Gehenna toimi monesti lakia rikkoneitten rikollisten viimeisenä joukkohautana. Minä tulkitsen ehkä jopa skandaalinomaisesti siten, että itse deterministinen Laki tulee tappaa ja viedä kaatopaikalle mätänemään!
(En kritisoi tässä Kantia, koska Kantin filosofiassa Laki ja Vapaus (joiden suhteen ilmaisee Syyllisyys, koska ihminen ei voi olla täydellinen) ovat olemassa vain toinen toisensa mahdollistavina edellytyksinä vaan Lakia, jolle ei ole vaihtoehtoa, Lakia, joka on aina deterministinen - kutsuttiinpa sitä sitten jumalallisen Tahdon tai tieteellisen Välttämättömyyden nimellä. Kantin moraalifilosofia ja antropologia ymmärtää ihmistä selkeämmin kuin tiede ja Raamattu!).
En ole syntynyt tänne palvomaan Lakia - en ainakaan luonnontieteellistä ja/tai jumalallista Lakia. Ja jos niin olisikin kaikesta huolimatta sattunut käymään - jos todella olenkin vain marionetti vailla omaa tahtoa, tunnetta ja protestia - olen syntynyt turhaan, täysin turhaan, eikä olemassaolollani ole silloin mitään itseisarvoista merkitystä.
Siinä tilanteessa itsemurhan vaihtoehto käy mielessäni lähempänä kuin koskaan, sillä mitäpä merkitystä on ajattelevalla ruoholla - tuolla Pascalin ihmisellä - todellisuudessa, joka tappaa ihmisen sielun pelkällä hiljaisuudellaan - vaikenemisellaan ja mykkyydellään, jonka voima musertaa sinut henkisesti rusinaksi - ellet sitten satu olemaan 1) dawkinslainen: luontaisesti naivin optimistinen ja iloinen, tietämättömiä valistava hedonistinen fossiilitutkija tai 2) McGrathin tapaan Jumalasta tieteellisesti argumentoiva kriittinen realisti, jolle armo kuuluu samaan kategoriaan kuin, mikä tahansa kokeellisen psykologian tutkittavissa ja verifioitavissa olevan tunnetaipumus, jota kirkko sitten julistaa yhtä aikaa sekä tieteen että Ilmoituksen totuutena!?
Minä hyppään pois sellaisesta maailmasta - Jumalan ja Kierkegaardin perään. Hyvästi pellet! Te evidentialismin kanssa spekuloivat tiedemiehet ja teologit. Sokrates nauraa teille.
Jos Ivan Karamazov palautti pääsylippunsa Jumalalle siksi, ettei tämä välittänyt viattoman lapsen kärsimyksestä ja kuolemasta, minä palautan pääsylippuni Elämälle, jolla ei ole minulle mitään muuta annettavaa kuin viisastelevia ja omaan diskurssiinsa ideologisoituneita akateemikoita, poliittisia ja taloudellisia huijareita sekä pelkkää viihteen manipuloimaa ja manipuloitavissa olevaa massaa, joka on jostain syystä saanut oikeuden äänestää - ikäänkuin sen äänillä olisi todellisen vallan kannalta muuta kuin kosmeettista merkitystä.
Sitäpaitsi Sartre oli tismalleen oikeassa kuvatessaan Inhossa Roquentinia tämän ottaessa maasta käteensä multaa ja lehtiä. Aivan oikein: olemassaolo kuvotti Roquentinia oksennukseen asti. Hän ei voinut kestää sen löyhkää. Siinä oli yhtäaikaisesti jotain liíkaa ja liian vähän, ja se oli jo puolittain mädäntynyttä - jotain samankaltaista, mitä hän itse tulisi olemaan muutaman hetken päästä.
###
Mutta ennen kuin menen tuon dramaattisen lopetukseni jälkeen hirteen, kehotan lukijaa kuitenkin kuuntelemaan ja katselemaan näitten kahden maailmankuulun huipputiedemiehen keskustelun.
Minulle sen teemat, miesten toisilleen esittämät kysymykset ja vastaukset ovat melko tuttuja - jopa miltei jo stereotyyppisiä, mutta oleellisinta ja opettavaisinta tämän videon tarkkaavaisessa kuuntelemisessa ja havainnoinnissa lienee, että tajuaa, mikä näitä herroja lopulta erottaa ja yhdistää.
Jospa ihan vain tyylillisen purevuuden nimissä ilmaisen ajatukseni jälleen hieman ironisesti.
Vaikka ymmärrän paremmin myös tämän keskustelun jälkeen, mikä Dawkinsia ja McGrathia ajatuksellisesti, maailmankatsomuksellisesti ja argumentatiivisesti yhdistäen erottaa and vice versa, niin silti - tai ilmeisesti juuri sen takia - minulle jäi lopuksi sellainen vaikutelma, ettei kumpikaan lopulta uskaltanut nostaa sitä varsinaista kissaa - eli kaikkein vaikeinta ja olennaisinta kiistaa: uskon olemuksen syvintä problematiikkaa - avoimesti pöydälle, vaan debatti käytiin puhtaasti ja perikuivasti pelkän akateemisen asiallisuuden ja miltei konsensuksen hengessä - jopa siinä määrin, että veikkaisinpa molempien Jumalalla - sekä Dawkinsin Sattumalla että McGrathin evankeelisella Armolla olleen syytä hymyyn videoinnin loputtua (ks. PS.)
Näin asiallisesti pystyvät puhumaan vain läpeensä akateemiset ihmiset. Varsinkin jos he kaiken lisäksi ovat englantilaisia...
*
http://video.google.com/videoplay?docid=6474278760369344626
Richard Dawkins and Alister McGrath
*
PS.
1) Dawkinsilta vain puuttuu tässä asiassa yksinkertaisesti ja kertakaikkisesti fenomenologis-hermeneuttis-eksistentiaalinen ymmärrys, jota tarvitaan uskon ymmärtämisen kontekstiksi.
2) McGrath sen sijaan on sovittamattomassa ristiriidassa ja sekaannuksessa barthilaisen teologiansa, kriittisen realisminsa, evankeelisen uskonideologiansa ja tieteellisen teologiansa kanssa. Hän yrittää sovittaa liian monta ristiriitaista elementtiä toisiinsa, eikä auta, vaikka hän silloin intuitiivisesti ja traditiotietoisesti palaa sinne, mistä kaikki alkoi. Uusortodoksinen perinne ei pelasta McGrathia hänen teologis-tieteellisen kombinaatioprojektinsa mahdottomuudelta!
March 28, 2008
Darwinistisen ateistin fundamentalistinen sodanjulistus
Jos tämä ei ole tieteellisen vokabulaarin omaksunutta ideologista fundamentalismia, niin ei sitten mikään: Richard Dawkins: An atheist's call to arms.
Tieteellisten ateistien paavi puhuu.
Kuva on vuodelta 2006.
Minua on syytetty ad hominem-argumentin käytöstä, vaikkei ole tajuttu edes, että sitä voi käyttää joko oikein tai väärin. Selvennettäköön, että nyt aion käyttää kyseistä argumenttia (melkein) väärin, vaikka en pyrikään todistamaan sillä muuta kuin omat, henkilökohtaiset tuntemukseni.
En ole nimittäin koskaan nähnyt Richard Dawkinsissa muuta kuin omahyväisen narsistin, jolla on taipumus levittää omaa tiededogmatiikkaansa kuin itse keksimiään meemejä (kulttuurisia 'viruksia').
Sorry vaan, mutta Slavoj Zizek kiehtoo minua enemmän kuin tämä tätimäisen/setämäisen moralistisella paatoksella luennoiva, halpaan retoriikkaan turvautuva luonnontieteen popularisoinnin huippumies.
*
http://www.ted.com/index.php/talks/view/id/113 (puhe vuodelta 2002)
The session was titled "The Design of Life," and the TED audience was probably expecting remarks about evolution's role in our history from biologist Richard Dawkins.
Instead, he launched into a full-on appeal for atheists to make public their beliefs and to aggressively fight the incursion of religion into politics and education (quoting Douglas Adams in the bargain).
Scientists and intellectuals hold very different beliefs about God from the American public, he says, yet they are cowed by the overall political environment.
Dawkins' scornful tone drew strongly mixed reactions from the audience; some stood and applauded his courage.
Others wondered whether his strident approach could do more harm than good. Dawkins went on to publish The God Delusion and become perhaps the world's best-known atheist.
richarddawkins.net/article,1910,2006-Charles-....
Tieteellisten ateistien paavi puhuu.
Kuva on vuodelta 2006.
Minua on syytetty ad hominem-argumentin käytöstä, vaikkei ole tajuttu edes, että sitä voi käyttää joko oikein tai väärin. Selvennettäköön, että nyt aion käyttää kyseistä argumenttia (melkein) väärin, vaikka en pyrikään todistamaan sillä muuta kuin omat, henkilökohtaiset tuntemukseni.
En ole nimittäin koskaan nähnyt Richard Dawkinsissa muuta kuin omahyväisen narsistin, jolla on taipumus levittää omaa tiededogmatiikkaansa kuin itse keksimiään meemejä (kulttuurisia 'viruksia').
Sorry vaan, mutta Slavoj Zizek kiehtoo minua enemmän kuin tämä tätimäisen/setämäisen moralistisella paatoksella luennoiva, halpaan retoriikkaan turvautuva luonnontieteen popularisoinnin huippumies.
*
http://www.ted.com/index.php/talks/view/id/113 (puhe vuodelta 2002)
The session was titled "The Design of Life," and the TED audience was probably expecting remarks about evolution's role in our history from biologist Richard Dawkins.
Instead, he launched into a full-on appeal for atheists to make public their beliefs and to aggressively fight the incursion of religion into politics and education (quoting Douglas Adams in the bargain).
Scientists and intellectuals hold very different beliefs about God from the American public, he says, yet they are cowed by the overall political environment.
Dawkins' scornful tone drew strongly mixed reactions from the audience; some stood and applauded his courage.
Others wondered whether his strident approach could do more harm than good. Dawkins went on to publish The God Delusion and become perhaps the world's best-known atheist.
richarddawkins.net/article,1910,2006-Charles-....
Subscribe to:
Posts (Atom)