Suomen filosofian virallinen huru-ukko

Kuvassa kaksi huru-ukkoa ja Platon Tulitikkuja lainaamassa.
*

Dialogi (joka ei ole kuvan tarinasta).

Minä: Hyvä rouva - minun täytyy tunnustaa, että te olette minulle kuin korkeimman idean aistimellinen ilmentymä.

Rouva: Ja minä sanon teille Räsänen, että te olette Suomen filosofian virallinen huru-ukko!

Minä: Hyvä rouva - te tunnette minut! Minä kiitän teitä. Saanen kuitenkin tarkentaa, että itse asiassa filosofia on minulle pakopaikka - käsitteiden ja abstraktioiden piilopirtti, jonne voin vetäytyä, kun teidän kaltaisenne 'aistimellinen idea' uhkaa mieltäni liiaksi. Sillä kuten Sanassakin sanotaan: - on hirmuista joutua elävän Nais - ee - Jumalan käsiin.

Rouva: ? - Hullu te olette!

Minä: Mutta juuri teidän takianne hullu - te tarkkakatseinen pihkasilmäni ja kuiskaileva kaarnakorvani. - - - Hmm. - - - Entä jos en tällä kertaa pakenisikaan filosofiaan. Tulkaapas hieman lähemmäs minua rouvaseni...

Rouva: Poliisi, poliisi, apua! Mielipuolinen filosofi- huru-ukko yrittää raiskata minut!

Minä: Liian myöhäistä huutaa. Täällä ei ole muita kuin me kaksi...

Rouva (miettii hetken aikaa): Eikö? - - - Ihanaa!- - - Te olette hurmaava ihminen herra huru-ukko. Älkää tosiaankaan paetko sinne filosofiaanne aivan kokonaan. Minä haluan ihan oikeasti olla teidän ikioma aistimellinen ideanne.

Tämän - kuvitteellisen - tapahtuman jälkeen Räsäsestä tuli entinen filosofi (teksti luetaan Rosvo-Roopen sävelellä).

Onko taide filosofiaa?

Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen maitokivi.
*
meri kirjoitti
'taide on johdatusta filosofiaan. taide on filosofiaa. taide on filosofian loppupiste. taide on filosofian alfa ja omega.'
*
Hold your horses. Olet nyt hieman liian innokas samaistamaan taiteen ja filosofian. Totta kai filosofia voi olla - ja on - myös taidetta, mutta aivan varmasti filosofia ei ole vain sitä vaan paljon muutakin.

Minun mielestäni käytät filosofiaa tässä miltei uskonnollisen pelastuksen ja sovituksen merkityksessä.

Mutta filosofi(a)n tehtävä ei nimenomaisesti ole antaa mieltä ja/tai merkitystä elämään - se ainoastaan kysyy niitä käsitteellisesti - loputtomiin.

Uskonnollisessa (eksistentiaalinen mielekkyys) ja esteettisessä (elämyksellinen 'hyvyys') intentiossa sen sijaan yhdistyvät niin semanttinen kuin kokemuksellinenkin taso - vastaanottamisen ja 'vastauksen' välisessä dialektiikassa.

Filosofia on ikäänkuin vaatimattomampaa, mitä aistien antamaan mielen ja mielekkyyden elämyksen verifiointiin ja 'legitimointiin' tulee, jos kohta se pyrkii osoittamaan (tai ainakin minä ajattelen nykyään niin), että aistit ja diskurssi (käsitteet) kohtaavat lopulta tasavertaisesti juuri esteettisessä - ei niinkään tiedollisessa ja/tai ontologisessa, koska tiedollis-ontologinen artikuloituu aina diskursiivisessa, kun taas aistillis-esteettisessä filosofia lopulta antaa ikäänkuin periksi ja taipuu havainnon, kokemuksen ja emootion 'ohjaamaksi'.

Toki on selvää, että modernissa taiteessa ei enää aikoihin ole tehty fundamamentaalia jakoa imitaatioteorian, formalismin ja emotionalismin välillä, mikä merkitsee, että sitoutuminen emotionalistisiin teorioihin voi olla vain yksi - joskin vahva - taiteenfilosofinen näkökulma.

Filosofisen estetiikan pitäisi kuitenkin minun mielestäni (romantikko ja emotionalisti kun olen) vapautua pelkästään itsetarkoituksellisesta formalismista (muistakaa elokuva 'Kuolleiden runoilijoiden seura').

Jos näin ei kävisi, filosofia ei ymmärtäisi esteettisestä muuta kuin diskurssin ja siten enemmän tai vähemmän kontekstuaalisten ja muodollisten ajattelujärjestelmien konstruoiman näkökulman.

Mutta koska esteettinen reseptio 'paljaimmillaan' on enemmän kuin pelkästään 'katsojan silmässä oleva subjektiivinen malka = konteksti/rr', filosofian tulee taiteen vastaanottamisessa 'antaa periksi' aisteille - ja juuri tiedon ja totuuden hyväksi (hymiö).

Näin kirjoittaa tietenkin filosofi, joka ei usko tuonpuoleisiin, mutta joka on antamassa ja hyväksymässä empiiriselle mahdollisuuden, joka on verrattavissa uskonnollis-naturalistisen 'mielellisyyden' kokemiseen yksittäisessä taidetuotteessa.

Kauneus/esteettinen on hyvin vertauskuvallisessa/metaforisessa mielessä pelastava maailman. Esteettinen on ainoa 'suora' yhteytemme aistien 'avoimena' kokemuksena ja tiedon ajattelujärjestelmänä - välillä.

Tarkennus:

Esteettinen eli aistisesti vastaanottava ja syntetisoiva periaate saattaa kyllä hyvinkin tehdä taiteesta filosofian äidin, mutta filosofian - pyrkimyksenä tietoon ja totuuteen - isät löytyvät sitten jo muualta: ensisijaisesti aksioomaattisesta, rationaalisesta päättelystä ja sittemmin empiirisistä yleistyksistä.

Tieto syntyy eroista ja erotteluista. Tieto on osaltaan tahtoa valtaan: kaaoksen ja muutoksen hierarkisointia. Järjestystä - joskus jopa ymmärryksen kustannuksella. Järjestystä, jonka entropia viimein tuhoaa.

Taide puolestaan on pikemminkin erojen sovitusta ja pyrkimystä perimmäiseen, holistiseen ykseyteen. Yhteyttä eri tasojen välillä. Kaiken nielevä 'musta aukko'. 'Katoamista empiriaan'.

Kummassakin periaatteessa toteutuu yhtäaikaisesti sekä eros että thanatos, joten tuo metafyysis-myyttistä ulottuvuutta tavoitteleva jaotteluni ei ole suinkaan jonkinlainen maskuliinisen ja feminiinisen välille rakennettu uusi keinotekoinen dikotomia.

Päinvastoin - tarkoituksenani on nimenomaan tunnustaa, että esteettisessä kaikki dikotomiat osoittautuvat lopulta näennäisiksi - toimittuaan kuitenkin aikansa varsin käyttökelpoisina tapoina skematisoida ajattelemisen mahdollisuuden edellykset - ymmärryksen ehdot, joita ilman taidekin hapuilisi ehkä tarpeettoman pitkään biologisen luonnon mykässä pimeydessä, sillä tuskinpa taiteen filosofian ymmärtämisestä on ollut kenellekään taitelijalle vain haittaa itse taiteen tekemisen prosessin kannalta.

Taide ei siis ole filosofiaa, mutta kieltämättä taide voi tavallaan olla filosofian alku- ja loppupiste.

Antiikin aatemaailma ja kristinusko

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Joulu peijakas!".
*
daruma doll'ille
*
Adolf kirjoitti mm.

'Tämän lisäksi kristinusko oli luova lähtökohdat, jotka mahdollistivat vapautumisen antiikin maailmankuvista.'

*
Näin minäkin olen asian nyttemmin ymmärtänyt.

Kreikalla oli yksipuolisen idealistinen teoriakäsitys, Roomalla yksipuolisen hallinnoiva, logistinen organisaatio (jumalat ja teoriat oli peritty Kreikasta).

Kristinusko toi umpikujaan päätyneeseen antiikin aatteelliseen ja käytännölliseen eetokseen ajatukset yhdestä Jumalasta, luomisesta ja (Augustinuksesta lähtien) yksilöllisen tahdon olemassaolosta intentionaalisena realiteettina (joskin vasta Abelard, Ockham ja Descartes sittemmin systematisoivat nämä ideahamotelmat).

Se oli todella radikaali kontribuutio myös myöhempää, uuden ajan alun kokeellis-tieteellisen maailmankuvan kehitystä ajatellen.

***
Väitteeni lähti siitä, että esim. arkkiateistimme Ilkka Niiniluoto pitää antiikin Kreikan aate- ja teoriamaailmaa uuden ajan tieteen mahdollistaneena lähtökohtana.
Asia saattaa olla pikemminkin päinvastoin.

Itse asiassa kreikkalainen eetos - vaikka se lähestulkoon kehittikin teknologiaan tarvittavat teoreettiset valmiudet, oli kuitenkin myös sitoutunut älyllisesti sellaisiin ideoihin, jotka yksinkertaisesti estivät sitä tutkimasta maailmaa avoimesti.

(Estävänä käytännön asenteena toimi tietysti myös fyysisen työteon pitäminen alempiarvoisille
kuuluvana tehtävänä - orjat, naiset. Orjillahan ei ollut mitään muuta kuin välinearvo.)

Kreikkalaisten kosmoksessa kaikki toimi älyllisen harmonian periaatteella, jonka empiirinen testaaminen ja kokeellinen tutkiminen (esim. 'metafyysinen naturalisti' Aristoteleskin 'vain' luetteloi ja arvioi sitten rationaalisesti aineistoaan) käsitettiin ikäänkuin tarpeettomaksi, koska yksinomaan järjellä - ei aisteilla - oli pääsy ja yhteys harmoniaa ilmentävään logokseen.
Ei tällaisella asenteella tehdä kokeellista tutkimusta.

Kristinusko ratkaisi omalla tavallaan kreikkalais-hellenistisen maailman teoreettis-aatteellisen umpikujan, jossa ihminen väistämättä myös aistimaailmaan kuuluvana subjektina vaikutti sekä Platonilla että Aristoteleella ja epikurolaisuuden sekä stoalaisuuden rationaalis-materiaalisessa monismissa 'kutistuvan' yhä vähäpätöisemmäksi tekijäksi suhteessa logokseen/kosmiseen harmoniaan/universaaliin järkeen.

Ihmisestä tuli täydelliseen, harmoniseen ja staattiseen kosmokseeen verrattuna ainakin itselleen kaiken mitta (Protagoras), mutta (kuten meidän aikanammekin) tämänkaltainen 'postmoderni relativismi' jäyti kuin tupajumi subjektin merkityksen ja sisällön täysin ontoksi ja tyhjäksi.

Plotinoksen uusplatonismi vei tämän kehityksen ääripisteeseensä: on vain Yksi, jonka emanaatiota subjekti on. Subjekti materiana häviää mutta voi henkenä palata Yhden eli alkuperänsä 'läheisyyteen'.
Miten? - Tässä asiassa Plotinos vetoaa lähinnä äärimmäiseen askeesiin.

Uusplatonismin rinnalla kehittyi siis kuitenkin osittain samanhenkinen, kilpaileva aate ja uskonto, joka esitti, että pelastus oli mahdollinen ja että pelastaja - ihmiseksi tullut Jumala: Kristus - oli jo hiukan aiemmin antanut opetuksillaan ja esimerkillään: kuolemassaan ja kuolleista heräämisessään meille uskon - ei ainoastaan älyn - kautta aidosti reaalisen mahdollisuuden päästä yhteyteen Jumalan/Logoksen/kosmisen harmonian jne. kanssa.

Luominen ex nihilo yksin Jumalan tahdosta (ei Platonin ikuisista ideoista; eikä maailma myöskään ollut ikuinen kuten Aristoteles ajatteli), mysteeriuskontoja muistuttava 'pelastusmalli' ja kuoleman voittanut, ylösnoussut pelastaja (vrt. Dionysos) olivat kyllä antiikin yhteistä myyttistä ainesta, mutta niin radikaalisti paradoksaalisia mahdollisuuksia, että kreikkalaisille moinen oli järjetöntä ja juutalaisille paheksuttavaa jumalanpilkkaa.

Kristillisestä teologiasta kehkeytyi sittemmin omalaatuinen synteesi kreikkalaisen ja roomalaisen aatemaailman kanssa. Lopputulokseksi saatiin joko 1) väärinkäsitys, 2) 'ihme', 3) aatteellis-poliittis-teknologinen 'katastrofi' - tai kaikki kolme yhtäaikaa.