Kun vastaus on aina väärä - tietoisuuden tuolla puolen - ja vähän tälläkin

Kirjoitettu Tapsa P:n ja anonyymin kommenttien aikaansaaman 'vaikutuksen' johdosta päreeseeni Lierihattu, luovuus ja leikin loppu.

Kielimafialaiset sanoivat: me juomme nyt kahvia, kun olivat korjanneet hieman mm. viimeistä kappaletta ja havainneet monia typeriä typoja sekä huomauttaneet tekstisisällön junnaavasta toistosta että kappaleitten katkonaisuudesta. Vastasin niille, että tiedetään, tiedetään - mutta olennaiseen päästään käsiksi (jos päästään) vasta seuraavassa ja mahdollisesti sitä seuraavassa luvussa; - viimeisimmät muutokset - lähinnä linkkilisäykset + typokorjauksia tehty 11.2 klo: 23.30.

*
Okei. Antakaa tulla vaan tuutin täydeltä, kunhan ette nimittelemään ja vittuilemaan rupea. Siinä vaiheessa alkaa meikäläisen leikkuri siivuttamaan.

Mä olen mielestäni melko vilpittömästi kiinnostunut zenistä ja buddhalaisuudesta. Sikäli kuin ylipäätään olen enää mistään todella kiinnostunut tässä elämässä.

Ja mitä propositionaaliseen ajatteluun tulee, niin tiedostan - en ainoastaan koiramaisesti nyökyttele, että vaikka en sitä enää arvostakaan samalla tavoin kuin ennen, niin ajatteluni toimii yhä sen ehdoilla ja sapluunassa.

Tämä lieneekin mulle yksi vaikeimpia esteitä buddhalaisuuden oivaltamisessa.

Toisaalta - miten te - anonyymi ja Tapsa - voitte väittää ajattelevanne ei-propositonaalisesti? Siinä ihan vain pikku pähkinä 'koanisteille'.
*
Toistaiseksi ehkä aamun paras:

Seksi-addiktista tuli stimulanttinsa käytön seurauksena kokainisti. Mutta miten ja miksi zen-buddhalainen meditoi itsensä koanistiksi?

Kelpais varmaan Alivaltiosihteerin pojille? Mutta tehän selvitätte edellä kysytyn kuin mestari-silmänkääntäjätemppuilijat ikään näyttämällä minulle, miten yhdellä kädellä taputetaan.

(Jos kyseinen huumori loukkaa zeniläisiä, niin sitten pannaan heti tästä poikki. Minä en tarvitse heitä, eivätkä he minua.)
*
Propositionaalisen argumentaation puitteissa tuo kysymys: 'miten ei-propositionalisti voi todistaa, ettei ajattele propositionaalisesti', on aika lailla samaa muotoa kuin kysyisi skeptikolta, miten tämä voi väittää skeptisismin olevan pätevä kanta ikäänkuin hän kykenisi esittämään tuon kantansa kielen geneeristen uskomusjärjestelmien, siihen ladattujen ajattelun - jopa eettisten asenteitten metaehtojen - ulkopuolta käsin.

Tällainen - transsendentaaliargumenttina tunnettu väite skeptisismiä - siten myös relativismia vastaan - on tietenkin kehä, mutta ne, jotka sitä kannattavat, pitävät kyseisen kaltaista - ikäänkuin metakehää - ajattelun edellytysten/ehtojen sekä etenkin kielen ja ajattelun välisen luotettavuuden mahdollisuuden kannalta välttämättömänä ja väistämättömänä.

Voiko kukaan, joka väittää asettuneensa kielen ja sen kaikkien uskomusjärjestelmien ulkopuolelle, esittää oikeastaan mitään kielen puitteissa ilmaistua kritiikkiä transsendentaalista ajattelumallia (joka kysyy aina ensin ajattelun mahdollisuuden ehtoja) vastaan - skeptis-relativistisen kannan puolesta, ajautumatta fataaliin ristiriitaan itsensä kanssa?

Skeptikko näyttäisi ottavan ikäänkuin Jumalan kaikkitietävän roolin - samalla tavoin kuin tieteellinen, 'kontrollikokeellinen', arvo-objektiivisuutta muka edustava tutkija.

Mutta mitä muuta on - ainakin transsendentaali-argumenttiin sitoutuneitten mielestä - kielen ja samalla siis arvojen ulkopuolelle asettunut (mutta eikö tiede tarvitse arvoja jo tutkimuksenteon eettisten periaatteiden - siis hyveitten merkityksessä?) henkilö kuin ajanut itsensä joko a) täydelliseen ristiriitaan ja umpikujaan sekä teoriassa että käytännössä tai että hän b) pystyy kyllä puolustamaan itseään teoriassa, mutta on kielellisesti kommunikoivana olentona jatkuvasti kiinni kielenkäytön transsendentaalisten ehtojen puitteissa.

Itse ajattelen, että solipsisti, skeptikko, relativisti, nihilisti, ääri-empiristi (ajatuskokeellinen hahmo, koska kukaan ei voi saada tietoa yksinomaan havainnosta - kuten ei myöskään pelkästään rationaalis-loogisista aksioomeista, käsitteistä ja dialektiikasta = käsiteanalyysista ja argumenttiretoriikasta) sekä täydelliseen ei-propositionaaliseen filosofiseen asenteeseen pyrkivä henkilö (ajatuskokeellinen hahmo hänkin - minun mielestäni); - - kaikki he juontuvat mainituilla kriteereillä ikäänkuin samasta juuresta (perusongelmaan kuulumattomat seikat sulkeistaen siten myös Nietzsche ja zen-buddhistit) eivätkä oikeastaan enää elä samassa kommunikaatio-universumissa kuin kantilaisista, transsendentaalifilosofian perusteluista lähtevä ihminen.

(Valitan, että edellisestä kappaleesta tuli yksi helvetin piikkilankavirke, mutta en ryhdy sitä nyt enää totaalisti purkamaan ja rakentamaan uudestaan.)
*
Transsendentaali-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida ja melko vakavasti sekä osuvasti.

Tarkoitukseni on kirjoittaa tätä aloittavaa lukua ikäänkuin valmistavaksi tai esitteleväksi osaksi laajempaa aihetta, jolle en vielä ole antanut edes luonnostelevaa työnimeä.

Joka tapauksessa yritän tässä (ties monennenko kerran!) avata ainakin itselleni tietä ymmärtää empirististä kritiikkiä rationalismia ja transsendentalismia vastaan.

Olennaista olisi pohtia ja selvittää, miten propositionaalisen filosofisen asenteen hylkääminen ylipäätään on mahdollista ilman, ettei siinä mene pesuveden mukana jotain sellaista, mikä ignoroi järjen tavalla, joka yksinkertaisesti ei (enää) ole edes mahdollista, tai joka jättää ajattelulle mahdollisesti roolin, jossa se kyllä lopulta kohtaa ihmisluonnon sellaisena kuin tuo 'luonto' ilman uskomusten vääristävää vaikutusta on - toisin sanoen jättää meidät perimmäisten biologisten vaistojemme ja siten perimmäisen biologisen 'luontomme tai luonteemme' varaan - sikäli kuin ihmisen kohdalla voidaan enää puhua vaistoista samassa mielessä kuin eläimen - esimerkiksi seksuaalisuutta pohtiessamme.

Silti tuo pohdinta mahdollistuu todella vakavasti vasta sitten, kun ja mikäli pääsemme oletettuun ei-propositionaaliseen 'olotilaan' (lainausmerkit, koska tila konnotoi tässä rajoitettuun ulottuvuuteen, eikä ei-propositonaalinen zen-buddhalainen 'oleminen' ole mikään 'tila').

(Kas - eikö vain Heideggerin filosofian peruslähtökohdallinen termi sovellukin paremmin zeniin kuin Kant tai edes newtonilaisen fysiikan ajallis-paikallis-tilallinen perspektiiviajattelu, jonka varaan Kant aikoinaan oman filosofiansa luonnontieteellis-kosmologisen perustan laski).

Näin ilmaistuna tavoite on äärimmäisen yksipuolinen mutta eri perspektiivit kuitenkin tyydyttävän selkeästi erotteleva kärjistys - ymmärtämisen heuristista oivalluskykyä hieman 'öljytäkseni' - ei suinkaan pohdintaa ja johtopäätelmiä etukäteen tiettyyn suuntaan manipuloidakseni.
*
Seuraavassa osiossa pyrin siis pohtimaan transsendentaaliargumentin kritiikkiä tarkemmin.

Mitä perusteluja esimerkiksi skeptikolla on esittää oman kantansa puolesta ilman, että hän kumoaa itse itsensä heti, kun ryhtyy kommunikoimaan samassa todiste-kielipelissä opponenttinsa kanssa - ja lopulta ylipäätään käyttämään kieltä kritisoidakseen tuota samaista todistekielen - propositionaalisen argumentaatio-apparaatin käytön pätevyyttä.

Mikä on skeptikon perustelujen Arkhimedeen piste, josta käsin hän arvioi ja kritisoi niitä, joille juuri kieli mahdollistaa konsensuksen ja yhteisymmärryksen - transsendentaali-argumentatiiviseen kommunikaatioluonteeseensa sisältyvänä päätöksentekoprosessin 'takaajana' sekä performatiivisena puheaktina (esim. Apel ja Habermas)?

Transsendentalismin vastustajien linjaukset perustuvat yleensä tieteelliseen, empiiriseen tutkimukseen, joka kritisoi ajatusta transsendentaalisesta egosta, minästä, subjektista, joka on toisaalta pakko, toisaalta täysin luontevaa, olettaa hypoteettisesti (ei kuitenkaan pelkkänä ajatuskokeena) olemassaolevaksi, mikäli ihmiset jakavat keskenään yhteisissä ajattelun mahdollisuuden ehdoissa, jotka ilmenevät kielellisessä kommunikaatiossa, sellaisia yhdistäviä ja yhteisiä piirteitä, jotka pystytään ymmärtämään sekä loogisesti että intuitiivisesti - yhteisen transsendentaalisen identiteetin, siis yhteisen mielen peruskategorioksi - toisin sanoen: transsendentaaliseksi egoksi.

Kysynkin tähän loppuun:

1) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi c) zen-buddhalainen tarkoittaa puhuessaan minästä, minuudesta, subjektista ja/egosta?

2) - Miten edellä lueteltujen ajattelu- ja olemisjärjestelmien egokäsitykset eroavat transsendentaalisen egon aksiomaattisista ehdoista ja perusteista?

Kolmanneksi kysymykseksi lisään, joskaan en välttämättä vielä tässä vastattavaksi vaan ikäänkuin alustavasti käsiteltäväksi.

3) - Mitä a) skeptikko, b) empiristi ja c) zen-buddhisti 'tarjoavat transsendentaalisen egon tilalle'?
*
Ennenkuin ollaan valmiita käsittelemään kolmoskysymystä, lienee syytä pohtia tosi tarkkaan, mitä eri ajattelu- ja olemislinjat ensimmäisessä kysymyksessä esitetyistä termeistä, olioista, faktoista, harhoista jne. lopulta itse asiassa väittävät.

Vastaamme edellyttäen kuitenkin, että tyydyttävää selvitystä on ylipäätään mahdollista antaa - ja joku sanoisi nyt: on ylipäätään edes tarpeen antaa, koska kysymykseemme ei ehkä voida vastata lainkaan nimenomaan 'vastaamalla' siihen.

*

http://www.allposters.com/-sp/Believe-Nothing-Buddha-Posters_i2071864_.htm

PS.

Kolmas kysymyskohta voidaan kääntää ikäänkuin päälaelleen ja kysyä: missä määrin zen-buddhalaisuudella ja transsendentaalisella egolla on aitoja yhtymäkohtia - enemmän kuin itse olen tässä päreessä halunnut esittää ja olettaa? (ks. aihetta sivuava alla oleva linkki)

http://www.scribd.com/doc/502/The-Ego-The-Transcendental-Ego-and-the-Self

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Phenomenology_(philosophy)

http://dic.academic.ru/dic.nsf/enwiki/27254 (Transsendentaalissta meditaatiosta)

*

www.newworldencyclopedia.org/entry/Transcendental_idealism (Kantin tiedon kritiikin ja tiedon mahdollisuuden ehdoista I:ssä Kritiikissä - 'of Pure Reason').

Räsäsen poliittisuus, Humen lain tautologisuus ja propositioitten keinotekoisuus

Kirjoitettu kommentiksi muun muassa kumitontulle vasarahammerin päreessä "Sananvapauden loppua odotellessa".
(Oikoluentaa harrastettu klo: 12.00)
I
Kumitonttu kirjoitti:
'Tämä ei ollut tarkoitettu Räsäsen kommentoitavaksi,'

Miksi sitten kirjoitit kommenttisi? Kirjoittamasi teksti on luonteeltaan ilman muuta sellainen, että se on kohdistettu juuri minulle. Miksi en siis kommentoisi?

Ensinäkin: siteeraan vapaasti Nietzscheä: 'Minun tekstini ovat asia erikseen - minä itse olen sitten toinen juttu.'

Olen ottanut etenkin kuluneen kevään ja alkukesän aikana käyttööni kirjoitusstrategian, jossa säilytän omat perimmäiset mielipiteeni ainakin jossain määrin sellaisen 'kärjistetyn epämääräisyyden' tilassa, että oikeastaaan kuka tahansa voi niitä repostella aivan vapaasti: itse asiassa juuri toivon äärimmäisiä kannanottoja niihin.
(Minulla on tähän strategiaan selvät syyni.).
*
Ensinnäkään en ole sitoutunut sosialisti, en koskaan ole kuulunut mihinkään puolueeseen, enkä ole osallistunut ainoaankaan poliittiseen keskustelukerhoon tai opintopiiriin - en edes teiniliiton aikoina lukiossa 1970-luvun alussa tai kotikaupungissani Kotkassa suurimman taistolaishuuman aikana, vaikka minua niihin piireihin kosiskeltiinkin.

Itse asiassa vasemmistoaktivistit ylipäätään kai pitivät minua liian anarkistisena.

Olen kyllä vasemmistolainen, mutta siitä ei seuraa, että olisin aina nimenomaan sosialisti. Kyseessä ei siis ole kaikkein osuvin määritelmä puoluepoliittisesta asenteestani: ensisijaisesti koen olevani antikokoomuslainen. Mutta mihinkään puolueliturgiaan en sitoudu.

Minulle olennaisinta ja tärkeintä on säilyttää sanomisen ja kritisoimisen vapaus suhteessa mihin tahansa ajattelujärjestelmään - niin filosofiseen, uskonnolliseen kuin poliittiseenkin.

En siis muka arvosta yksilön- ja sananvapautta? Hahhah! Metsään meni ainakin se kumitontun tulkinta.
*
En ryhdy väittelemään kanssasi tietyistä esittämistäsi 'faktoista'. Niissä on varmasti paljon totta, mutta minulle niihin ja niiden esittämiseen sisältyy syvempi ja kiinnostavampi taso kuin itse julkilausuttu kirjaimellinen mielide ja/tai argumentti.

Minua eivät nimittäin perimmältään kiinnosta niinkään faktat kuin se, miksi niiden esittäjät niin pakonomaisesti pitävät niistä kiinni (toki minunkin polemiikkini on hieman pakkomielteistä - sekä harkitusti että luonnostaan).

Jatkan seuraavaksi tämän ongelman käsittelyä perspektiivistä, joka ei sivua sinun kommenttiasi vaan on osoitettu lähinnä takkiraudalle.
*
II
Edellisen luvun lopussa kuvattua 'pakonomaista tarrautumista' ei voi selittää suoraan itse faktoista käsin, vaan kyseessä on henkilökohtainen, persoonallinen, itse asiassa affektiivinen sitoutuminen niihin.

En siis sanonut, että esitetyt faktat olisivat vääriä, vaan että niiden viimekätinen oikeutus palautuu niiden esittäjän omaan henkilöhistoriaan, joka toimii perimmäisenä motivaatioperustana hänen esittämilleen rationaalisille argumenteille, mutta ei tietenkään kausaalisesti vaan samaan tapaan kuin aivofysiologia luo perustan mentaalisille prosesseille ja viimein kielelle, joka irtoaa tästä perustasta omaksi ontologiseksi tasokseen, jota ei voi enää palauttaa takaisin perustaansa kuin tekemällä suorastaan raskauttavia virhepäätelmiä fysiologisen ja mentaalis-kielellisen identtisestä suhteesta.

Huom! En silti ajattele, että mentaalis-kielellinen olisi substantiaalisesti autonominen taso verrattuna materiaalis-fysiologiseen - mutta on päivänselvää ainakin minulle, että aivot eivät operoi merkityksillä - kieli sen sijaan tekee sitä hyvin usein.

Tämä mielenfilosofiaan liittyvä ongelma sisältää kuitenkin mahdollisuuden sovellutukseen, josta seuraa mielenkiitoinen johtopäätelmä.

On kysyttävä, miksi henkilö, joka puhuttaessa vähänkään aatteellisista kysymyksistä pitää rationaalista faktatasoa neutraalina, objektiivisena ja autonomisena, perustaa argumenttinsa - yleensä tiedostamattomasti - omaan kokemushistoriaansa - tässä luonteeksi ymmärrettynä.

Jos hän väittää, että henkilö- ja kokemushistorialla ei ole merkitystä hänen mielipiteisiinsä, hän korottaa mentaalis-kielellisen tason ontologisesti autonomiseen asemaan.

Mutta jos hän kuitenkin samalla väittää - kuten esimerkiksi takkirauta tekee - että tietoisuuden perusta palautuu aivofysiologiaan ja siten kielellisyyden ulottumattomiin myös luonteen ja motivaation suhteen, tilanne alkaa vaikuttaa nurinkuriselta: näin ihminen samalla siis kieltää että myöntää luonnontieteen metodísen ja ontologisen monismin.

Toisin sanoen jos pelkät argumentit eivät viime kädessä ratkaise, vaan pikemminkin niihin satsattu persoonallinen affektiivisuus ja emotiivisuus saa ihmisen lopullisesti vakuuttumaan oman perustelunsa ja asenteensa oikeutuksesta, merkitsee tämä myös sitä, että sinänsä faktinen taso ihmisessä: fysiologinen - yllättävää kyllä toimiikin välittömästi ja suoraan oman argumentin, joka sisältää merkityksiä, arvoja sekä preskriptioita, perustana, josta nämä 'pitäisi-käsitteet/-argumentit' alunperin juontuvat, ja johon ne perustuvat.

Siten voin väittää edelliseen viitaten, että Humen laki: 'there is no ought from is', on valheellinen tautologia.

Tosiasioista kokemushistoriallisina ja affektiivisina impressioina voi siis vastoin Humen lakia johtaa pitämisväittämiä, koska tosiasiat näin ymmärrettynä sisällyttävät itseensä aina jo tietyn disposition/taipumuksen, joka vaikuttaa konkreettisesti siihen, mitä valintoja ihminen pitämisväittämien suhteen tekee.

En tässä edes yritä muodostaa asian todistamiseksi jotain argumenttirakennetta, koska ne ovat yleensä aina sidoksissa esimerkkeihin ja propositionaalisen päättelyn sääntöihin, jotka on eristetty psykofyysisestä/-somaattisesta perustastaan, mutta joiden silti oletetaan kuin ikiliikkujamaisesti representoivan asioitten todellista tilaa propositionaalisella tasolla.

Propositio on eräänlainen hätäratkaisu - toki kätevä sellainen - yrittää saada kiinni ja ilmaista uskomuksen varsinaisen merkityksen sisältö. Mutta minä en usko tähän 'sääntöön' vaan väitän, että asia on pikemminkin päinvastoin!

Propositiot ovat malliesimerkkejä siitä, miten todelliset psykosomaattiseen perustaansa sidotut merkityskokemukset: merkitysten determinantit silvotaan lähes tunnistamattomiksi, jotta ne mahtuisivat kaksiarvoloogisen päättelyn Prokrusteen vuoteeseen.

Ja silti - propositioihinkin 'tarttuu ja jää' sentään jotain merkityskokemuksista, joten niiden ja kokemisen tason välille ei muodostu täydellistä katkosta.

Mutta olettamus siitä, että propositiot pystyisivät 'eristämään' merkityksen kokemuksesta väitelauseen loogiseen rakenteeseen, ja että tuo merkitys propositioista muodostettuna päättelyketjuna ilmaisisi meille vain ja ainoastaan neutraalit ja objektiiviset 'merkitystosiasiat', on jälleen silkkaa metafysiikkaa.

Jo Wittgenstein oivalsi tämän hylätessään Tractatuksessa esittämänsä periaatteen, jonka mukaan lauseen/käsitteen merkitys on sen semanttisen verifikaation menetelmä.

Juuri tämän vuoksi myös filosofin tapa ja tyyli kirjoittaa on tärkeää, koska tyylin kautta hän pääsee lähemmäksi merkityskokemustensa alkuperäisempää tasoa kuin pelkkien, 'puujakaisten ja puusilmäisten' propositioitten kautta.

Nämä ajatukset ovat lähellä filosofisen antropologian teemoja - varsinkin niitä, joita esitti ranskalainen, ruumiillisuutta ja psykosomatiikkaa intentionaalisuuden (ja siten myös arvojen/rr:n tulkinta) lähtökohdaksi esittänyt fenomenologi Maurice Merleau-Ponty. Myös Martin Heidegger on kyseisten pohdintojen tärkeä taustahamo.
*
III
Argumentit ja tosiasioista tehdyt tulkinnat eivät siis koskaan voi olla 'pelkkiä faktoja' senkään vuoksi, koska silloin niitten kanssa eri mieltä olevat voisi ilman muuta leimata irrationaalisiksi hörhöiksi, mitä he eivät kuitenkaan yleensä ole.

Vai väittääkö joku, että esimerkiksi kahden väitöskirjan mies, kuutta kieltä puhuva sloveeni, jo 20 vuotta englanniksi kirjoittanut ja noin 30 kirjaa julkaissut Slavoj Zizek, joka provosoivasti kutsuu itseään kommunistiksi, olisi ymmärtämättömyyttään irrationaali!
*
Tästä päreestä tuli ehkä hieman kahtiajakoinen, mutta tärkeintä siinä oli mahdollisuus ilmaista sekä oma poliittinen sitoutumattomuuteni että väite siitä, miten ja miksi affektit/emootiot sekä kokemushistoriallisuus perimmäisinä 'tosiasioina' ovat itsessään aina jo enemmän kuin muka 'neutraaleja' faktoja/tosiasioita, ja toimivat siten pitämisväittämien perimmäisenä 'alustana'.