Terveisiä Sokrateelta

Monta asiaa olisin ymmärtänyt, ellei niitä olisi minulle selitetty.

. 

http://areena.yle.fi/tv/2315710/#/play [Ilkamat on edelleenkin erinomaista sketsiviihdettä]

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilkamat

http://www.youtube.com/watch?v=g35s3GPuBUE

http://www.youtube.com/watch?v=q8plFbXtzR0&list=PL1671049A719FA64B

Terveisiä Sokrateelta

Nimimerkki Juoni kirjoitti päreeni ‘Aave kummittelee tieteessä’ kommentissaan: ‘Tuo väite pohjaa mielivaltaiseen käsitteen 'luonto' määrittelyyn.’

. 

Mielivaltaiseen määrittelyyn? Satutko olemaan tietoinen siitä, kuinka monella tavalla ‘luonto’ ymmärretään? Voin kertoa lakonisesti että monilla. Ei ole olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa määritellä tai ymmärtää luonto. Riippuu pitkälti kontekstista/viitekehyksestä, johon määrittelijä ymmärryksensä perustaa ja näitä konteksteja riittää.

. 

Eivätkö sitä paitsi kaikki määrittelyt, käsitykset tai ymmärrystavat ole väistämättä [jos niistä aletaan keskustella rationaalisemmin] suhteessa johonkin toisiin tai toiseen käsitykseen, johon ne tekevät tietoista tai tiedostamatonta vai pitäisikö sanoa intuitiivista [vaikkei se olekaan mikään tiedostamattoman suora synonyymi] eroa. Voi toki olla mielivaltaisiakin määrittelyjä luonnosta, mutta mistä täysin mielivaltaisen määrittelyn lopulta tunnistaa? Sehän pitäisi tunnistaa, jotta voisi edes sanoa, että se on nimenomaan mielivaltainen. Mutta eikö jo tämä vaatimus itsessään merkitse, että ei se nyt niin mielivaltainen lopulta ollutkaan.

. 

No, täysin mielivaltainen määritys on ainakin sellainen, joka muuttuu koko ajan, jotain josta ei saa lainkaan älyllistä otetta. Vähän niin kuin ihmisen tunne-elämä [*]. Mielivaltainen on oikeastaan myös sellainen käsitys, jota sen esittäjä ei osaa selittää muuten kuin vetoamalla refleksinomaisesti johonkin suureen auktoriteettiin, esim. Einsteiniin. Mutta – ja tämä on oleellista - Einstein ei kuitenkaan väittänyt tietävänsä ‘luonnosta’ eli aineen ja energian olemuksesta muuta kuin sen, mitä hän oli matemaattisesti laskenut. Mitä hänen laskelmansa sitten koskivat? Luontoako? Siis mitä? Voisitko kertoa minulle. Mutta Einstein ei siis väittänyt tietävänsä, mitä luonto on.

. 

Käsityksiä koskien luontoa on kirjallisesti tunnetun historian kuluessa ilmennyt tosiaan jos ei nyt lukemattomia niin silti edes yhden käden sormet eivät riitä niiden laskemiseen, mikä sekin on eräänlainen skandaali inhimillisen ajattelun pätevyyden kannalta. Jo tämä asiaintila merkitsee de facto sitä, ettei kukaan tietämällä tiedä, mitä luonto todella on. Sitä voidaan kyllä mitata ja laskea, mutta mittaammeko me silloin nimenomaan luontoa vai pelaammeko ‘vain’ erästä todistekielipeliä nimeltään matematiikka?

. 

Turha väittää, että tämä on pelkkää saivartelua. Voisin yhtä hyvin sanoa, että sinä jos kuka saivartelet, koska et problematisoi luonto-käsitteestä tehtyjä määrittelyehdotuksia vaan käytät pelkästään ‘omaasi’, vaikket ymmärrä, mitä sillä tarkoitat edes suhteessa minun mahdolliseen luontokäsitykseeni. Sinähän ilmeisesti tiedät, mikä minun luontokäsitykseni on, koska väität sitä mielivaltaiseksi? Kerropa siis minullekin, mikä se on. Puhumattakaan nyt sitten siitä, että ymmärtäisit, ettet voi tietämällä tietää, mitä luonto ontologisesti [olemisen tavaltaan] todella on. Mutta eihän sinulla ilmeisesti ole kanttia tunnustaa, että sinun on väittäessäsi minua mielivaltaiseksi pakko uskomalla uskoa omaan ‘totuuteesi’ [käsitykseesi luonnosta] vähintään yhtä paljon kuin voit siitä jotain tietämällä tietää. Tai ollakseni tylympi -  että ylipäätään voisit väittää tietäväsi. Kuka tässä siis lopulta on mielivaltainen?

.

[*] Jonathan Haidt on jotenkin ‘kumma’ heppu älyllisesti. Hän väittää, ettei  meidän tule uskoa mielipiteidemme perusteluissa järkeen vaan tunteisiin – ja että me itse asiassa teemmekin juuri niin järkeä käyttäessämme. Tekeekö myös hän juuri näin? Tunteetko kertovat hänelle ‘totuuden’ tai millaiseksi hän nyt tutkimustensa tuloksia kutsuukin? Tuskin ainakaan valheeksi. Ja mikähän erottaa totuuden valheesta? Tunne? – Eh. Tuota. Nyt minä putosi kärryiltä -  ja ihan vapaaehtoisesti. En ole ainakaan itse kokenut vielä yhtään ainoaa totuudellista tai valheellista tunnetta. Olenko terapian tarpeessa? Ja minkälaisen terapian?

. 

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/06/aave-kummittelee-tieteessa-memetiikan.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Haidt

http://maxkern.com/tag/sokrates/

http://www.etymonline.com/index.php?term=nature

http://dictionary.reference.com/browse/nature

http://www.etymonline.com/index.php?term=natural

Sokrates ja autonomisen ‘velvollisuuseettisen’ subjektin alkuperä

Sitaatit ovat Mika Ojakankaan artikkelista Miksi Sokrates on todellinen poliitikko? Eremos aporos länsimaisen eettis-poliittisen subjektin paradigmaattisena figuurina [Tiede ja Edistys 4/2012].

.

Siteeraan artikkelin lähtökohdan selventämiseksi osittain toista lukua ja kokonaisuudessaan artikkelin kaksi viimeistä lukua, joissa Ojakangas tekee ensin yhteenvetoa edellä esittämästään Sokrateesta kaupunkivaltiossa elävänä, ’ymmällään ja suuntaa vailla olevana, hylättynä hylkiönä’ [eremos aporos] ja rinnastaa lopuksi Sokrateen hahmon eräisiin myöhempiin länsimaisen eettis-poliittisen ajattelun paradigmoihin.

.

Mielestäni tämä artikkeli on toistaiseksi paras ja osuvin lukemani kuvaus siitä eettisestä subjektista, jonka olen itse ymmärtänyt löytyvän liberaalin deontologisen etiikan ytimestä.

.

[Sitaatit eivät ole täysin tarkkoja. Niistä puuttuu esim. sanatarkennuksia ja yhtä lukuun ottamatta lähdeviitteet, mutta itse olennainen asia on lainattu sanatarkasti. Toisaalta olen parissa kohtaa tehnyt sanatarkennuksen paikkaan, jossa sitä alkuperäisessä tekstissä ei ole.] 

*

Johdanto 

.

[.....] 

.

Arendt ja Villa Sokrateen omatuntoetiikasta

.

Hannah Arendtin mukaan paras kuvaus sokraattisesta omantunnonetiikasta voidaan löytää epäperäisen, laajemman Hippias-dialogin lopusta, jossa Sokrates puhuu fiktiivisestä ‘lähisukulaisesta’, joka asuu hänen talossaan ja joka aina loukkaa ja syyttää häntä. Lainaan tätä pitkähköä jaksoa kokonaisuudessaan:

.

“Voi sinua onnellista Hippias, kun tiedät, mitä asioita ihmisen tulee harrastaa ja olet itse runsaasti harrastanut niitä, niin kuin sanoit. Minua sen sijaan tuntuu jokin jumalien antama kohtalo pitävän otteessaan, kun joudun aina olemaan eksyksissä ja ymmällä, ja jos näytän teille viisaille, miten ymmällä olen, joudun teidän pilkkapuheittenne kohteeksi. Tehän väitätte, niin kuin sinäkin nyt, että minä harrastan joutavia, mitättömiä ja turhanpäiväisiä asioita. Ja jos taas uskon teitä ja sanon niin kuin tekin, että paljon tärkeämpää on pystyä oikeudenistunnossa tai jossakin muussa kokouksessa hyvin ja kauniisti esittämään puhe, jonka avulla pääsee haluamaansa lopputulokseen, silloin saan kuulla kunniani eräiltä muiltakin täällä ja etenkin tuolta mieheltä, joka aina moittii [elengkho] minua. Hän sattuu olemaan lähisukulaiseni ja asuu samassa talossakin. Kun nyt menen kotiin ja esitän tällaista hänen kuultensa, hän kysyy, eikö minua hävetä puhua kauniista harrastuksista, kun on näin selvästi osoitettu, että en edes tiedä, mitä kaunis on? Hän sanoo: ‘Kuinka voit tietää, onko joku esittänyt puheensa tai tehnyt jotakin muuta kauniisti vai, kun et tiedä, mitä kaunis on? Ja kun laitasi on näin, etkö voisi yhtä hyvin olla kuollut kuin elossa?’ Saan siis kuulla moitteita teiltä ja häneltä, olla molempien herjaama. Mutta ehkä tämä kaikki on kestettävä, saattaahan siitä olla minulle hyötyäkin. Uskonkin Hippias, että keskustelut teidän kummankin kanssa ovat minulle hyödyksi, sillä luulen ymmärtäväni, mitä tarkoittaa sananparsi: ‘Kauniit asiat ovat vaikeita.’”

.

Arendtin mukaan Sokrateen mainitsema lähisukulainen on se, mitä sittemmin on länsimaisessa traditioissa kutsuttu omaksitunnoksi. [....]

 .

[.....]

.

Nöyryytys [elengkho] etiikan metodina [elengkho käännetään myös kumoamiseksi tai jopa ristikuulusteluksi].

[.....]

Sokrateen etiikan traaginen malli

[.....]

Pakolainen omassa kaupungissaan

[.....]

Eremos aporos [‘ymmällään ja suuntaa vailla oleva hylkiö’] todellisena poliitikkona

.

[.....]

.

Maineen etiikasta omantunnon etiikkaan

 .

Vaikka olenkin samaa mieltä Arendtin kanssa, että Sokrates saattaa olla länsimaisen omatuntoetiikan perustaja, hänen väitteensä, että Sokrates ‘keksi’ omantunnon, on vähemmän vakuuttava. Sokrates ei keksinyt omaatuntoa. Ilmiönä se saattaa olla iänikuinen, eräänlainen Ur-phänomenon. Sokrates ei ollut ensimmäinen, joka artikuloi omantunnon kokemuksen sikäli kuin klassisen ajan kreikkalaiset melko yleisesti tiesivät, mitä tarkoittaa ‘itsensä kanssa tietäminen’. Ainutlaatuista sen sijaan oli Sokrateen asenne tätä kokemusta kohtaan. Kun muut kreikkalaiset ajattelivat, että tätä kokemusta täytyy välttää kaikin mahdollisin keinoin, Sokrates uskoi, että meidän tulee olla jatkuvasti tietoisia sen mahdollisuudesta ja toivottaa se tervetulleeksi. Kreikkalaisilla oli myös hyvä syy välttää tätä kokemusta. Kuten antiikintutkijat ovat korostaneet, Kreikassa olemassaolo oli aina olemassaoloa muiden kanssa, näkemisen ja nähdyksi tulemisen vastavuoroisuudessa. Yksilön itsekunnioituksen ja arvon mitta ei ollut hänen sieluntilansa vaan ‘julkinen maine’ [17]. Kuten Philip Bosman tutkimuksessaan synoida-sanaperheestä on kuitenkin osoittanut, se joka ‘tiesi itsensä kanssa’, alkoi käyttäytyä kuin pelkuri pystymättä katsomaan ihmisiä silmiin tai olemaan heidän kanssaan tekemisissä. Erityisesti se esti vapaasti puhumisen [parrhesia], josta oli tullut kunnioitettavan kansalaisen velvollisuus poliksessa ja näin ollen yksi keskeisistä demokraattisen Ateenan poliittiseen elämään osallistumisen ehdoista. Tästä syystä ei ole ihme että kreikkalaiset eivät toivottaneet ‘itsensä kanssa tietämisen’ kokemusta tervetulleeksi milloin tahansa. Siitä, joka ‘tiesi itsensä kanssa’, tuli hylkiö, orja pikemminkin kuin kunniallinen kansalainen:

.

Ystäväni, jo pelkkä aikomus tuhoaa minut, sillä en halua, että minun nähdään tuottavan häpeää miehelleni tai lapsilleni, jotka synnytin, vaan että he voivat elää maineikkaassa Ateenassa vapaina miehinä, vapaasti puhuen ja kukoistaen, nauttien hyvästä maineesta mitä heidän äitiinsä tulee. Sillä se orjuuttaa miehen – oli hän kuinka ylpeä tahansa – kun hän on tietoinen jostain pahasta, mitä hänen äitinsä tai isänsä on tehnyt [Euripides, Hippolytos].

.

Myös Sokrates ajatteli, että ‘itsensä kanssa tietämisen’ kokemus tekee ihmisestä hylkiön omassa kaupungissaan.  Hänen asenteensa tätä kokemusta kohtaan oli kuitenkin täysin erilainen kuin muilla kreikkalaisilla, koska hänen itsekunnioituksellaan ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, missä valossa muut hänet näkivät. Hän ‘tiesi itsensä kanssa’, mutta ei tämän takia alkanut käyttäytyä kuin pelkuri, joka ei pysty katsomaan ihmisiä silmiin tai välttelee kontaktia heidän kanssaan. Hänen huono omatuntonsa ei estänyt häntä puhumasta vapaasti. Hän päinvastoin julisti, että mikään maailman valta ei pysty estämään häntä puhumasta vapaasti. Hän piti jopa kuolemaa parempana kuin hiljaisuuteen sulkeutumista: ‘Minä en aio muuttaa toimintaani, en vaikka minun olisi kuoltava monta kertaa’ [Apologia]. Sokrates ei välittänyt tuon taivaallista omasta tai muiden ihmisten maineesta [Theaitetos], julkisesta mielipiteestä puhumattakaan: ‘Meidän ei pidä välittää lainkaan siitä, mitä muut ihmiset sanovat meistä’ [Kriton]. Tässä mielessä hän oli Ateenan häpeämättömin ihminen – ainakin, jos hyväksymme Aristoteleen määritelmän häpeästä maineen menetyksen pelkona [Retoriikka] ja häpeämättömyyden julkisen mielipiteen halveksuntana. Sokrateen häpeämättömyys ei kuitenkaan tarkoittanut – ei ainakaan hänen omasta mielestään – sitä, että hän oli huono kansalainen. Omissa silmissään hän ei ollut häpeämätön ollenkaan. Hän päinvastoin uskoi, että hän oli ainoa kansalainen, joka kykenee todelliseen häpeään.Todellinen häpeä, vaikka myös se repii ihmisen irti sosiaalisesta siteestä hyläten hänet yksinäisyyden umpikujaan, ei riipu julkisesta mielipiteestä, sillä todellinen häpeä ei ole häpeää toisten vaan itsen edessä. Kreikkalaisilla ei ollut sanaa tälle oudolle kokemukselle. Edes ilmaus ‘tiedän itseni kanssa’ ei kenties täysin onnistu kuvaamaan sitä sikäli kuin kreikkalaisessa kontekstissa tämä kokemus edellytti, jos ei muiden läsnäoloa niin vähintäänkin mielikuvan muista ihmisistä, jotta siitä tuli moraalisesti vaikuttava. Aristoteleen Retoriikkakin on täysin hiljaa tästä kokemuksesta, vaikka teos on omistettu kaikenlaisten kuviteltavissa olevien moraalisten kokemusten analyysille. Kuitenkin juuri tämän vielä nimeämättömän kokemuksen, josta sittemmin tuli perustavin eettinen kokemus länsimaissa, Sokrates otti uuden moraalinsa perustaksi – moraalin, joka lakkaamatta ja levottomana heilahtelee häpeämättömyyden ja huonon omantunnon, sopeutumattomuuden ja vastuullisuuden, todellisen nihilismin ja mitä fanaattisimman sitoutumisen välillä.

.

[17] “Ihminen oli, ‘miten muut näkivät hänet’, ja siten kukin oppi tuntemaan arvonsa, ei suinkaan katsomalla sielunsa sisimpään, vaan sen ulkopuolelle, toiseen ihmiseen.” [Jean-Pierre Vernant].’ - - “Kreikkalainen ei ole ainoastaan syntynyt näkemään’, ‘kutsuttu näkemään’; hänen olemassaolonsa muoto oli olla nähtynä” [Carl Kerenyi]. 

.

Lopuksi

.

Kuten sanottua sokraattinen eremos aporos ei ole zoon politikon eikä apolis sellaisenaan vaan pikemminkin apolis poliksen sisällä, eläinjumala kansalaisena. Eikö hän näin ollen ole täsmälleen se, mitä Giorgio Agamben teoksessaan Homo Sacer: Bare Life and Sovereign Power kutsuu paljaaksi elämäksi tai homo saceriksi? Myös homo sacer, sen sijaan, että hänet olisi yksinkertaisesti hylätty poliksen ulkopuolelle, löytää itsensä poliksen ja sen lain hylkäämänä poliksen sisältä. Eikä hänen elämäänsä määritä joku tietty elämänmuoto eli paikka poliksen järjestyksessä, mutta hän ei elä luonnollista elämääkään niin kuin eläin tai jumala, vaan on samanlainen atopos kuin eremos aporos. Mikä sitten erottaa sokraattisen eremos aporoksen agambenilaisesta homo sacerista? Toisin kuin homo sacer, sokraattinen poliittinen subjekti ei ole jonkin suvereenin vaan hänen itsensä hylkäämä. Hänestä on tullut hylätty omien itsesyytöstensä kautta. Ja vaikka eremos aporos on, aivan kuten homo sacer, ‘elävä ruumis’, kuten Sofokles kuvaa traagista sankaria Filoktetesissa, eläen, kuten Sokrates sanoo itsestään, ‘niin lähellä kuolemaa kuin mahdollista’ [Faidon], hän ei kuitenkaan ole minkään suvereenin armoilla. Hänestä itsestään on päinvastoin tullut suvereeni, ei siksi, että on jollain tavoin onnistunut ylittämään asemansa hylättynä ja avuttomana subjektina, vaan siksi, että tämä asema – tai pikemminkin asemattomuus – on suvereenin vapauden tila. Ei hänen biologinen elämänsä luonnonjärjestyksessä tai elämänmuotonsa poliksen symbolisessa järjestyksessä, muttei myöskään mikään häneen kohdistuva välitön kuolemanuhka [homo sacer] vaan hänen symbolinen itsemurhansa konstituoi hänet subjektina. Juuri tämä symbolinen itsemurha tekee hänestä suvereenin yksilön, jota ei ole alistettu kenellekään. Tämä ei tarkoita, että eremos aporos olisi agambenilainen suvereeni, sillä vaikka tämä suvereeni on homo sacerin ‘symmetrinen figuuri’ eivät nämä kaksi ole kuitenkaan yksi ja sama figuuri. Eremos aporos on juuri tällainen figuuri, homo sacerin ja suvereenin erottamattomuuden vyöhykkeen asukki. Hän on homo sacer suvereenina ja suvereeni homo sacerina tai pikemminkin, hän on suvereeni, joka on lakkaamatta tulossa homo saceriksi – joksi hänen täytyykin tulla ollakseen suvereeni autonominen subjekti.

.

Agambenille paradigmaattinen esimerkki modernista homo sacerista on keskitysleirin musulmaani, ihmisen ja eläimen tuolla puolen oleva elävä kuollut. Hyvä esimerkki modernista eremos aporoksesta on sen sijaan Immanuel Kantin alaikäisyydestä vapautunut autonominen subjekti. Aivan kuten sokraattinen eremos aporos – tai yhtä hyvin Euripideen kyklooppi – myös kantilainen subjekti seisoo yksin ja hylättynä, ilman toisten apua tai ohjausta [ohne Leitung eines andern]. Ja hän seisoo yksin ja hylättynä, koska hänen on toteltava häntä nöyryyttävää moraalilakia, jonka hän tunnistaa järjen eli omantunnon pelottavassa äänessä. Nimenomaan tämä nöyryytys [Demütigung] tekee hänestä yksinäisen ja hylätyn. Ilman nöyryytystä ja hylättynä olemista ei kuitenkaan ole kantilaista eettistä subjektia – subjektia, joka säätää itselleen lain ja on loputtomasti vastuullinen kaikesta siitä, mitä hän on. Politiikan alueella taas voidaan ottaa esimerkki Jean-Jaques Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta – joskin tässä teoksessa omantunnon ääni, jolla on keskeinen asema Rousseaun samana vuonna [1762] julkaisemassa Emilessä, on vaihtunut kansan ääneksi. Yhteiskuntasopimusta edeltävässä tilanteessa, kuten Rousseau kirjoittaa, yksilö suljetaan ulos yhteisöstä, laista ja traditiosta, erotetaan ja eristetään perheestään, sukulaisistaan, ystävistään ja lopulta kaikista muista ihmisistä. Hän on kuin kuka tahansa lainsuojaton, mutta sen sijaan, että hänet suljettaisiin ulos kaikista yhteisöistä, hän löytää itsensä uuden sopimukselle perustuvan yhteisön ytimestä. Sillä yhteiskuntasopimuksen sopiminen ei ainoastaan vieraannuta yksilöä kaikista olemassa olevista yhteisöistä, vaan samalla kertaa luovuttaa hänet täydellisesti tälle uudelle yhteisölle. Rousseau kirjoittaa: ‘Nämä yhteenliittymisen artiklat, kun ne ymmärretään oikein, voidaan palauttaa yhteen ainoaan, nimittäin siihen, että jokainen osapuoli luovuttaa täydellisesti itsensä ja kaikki hänen oikeutensa koko yhteisölle.’ Tällä tavoin yksilöstä tulee alamainen [Sujet], joka on täysin poliittisen yhteisön armoilla, sillä Rousseaun mukaan yhteisö voi pakottaa hänet tekemään mitä se tahto, jopa tappamaan hänet. Toisaalta Rousseau esittää, että sopimus tekee yksilöstä kansalaisen [Citoyen], joka ottamalla osaa tämän uuden yhteisön suvereeniin auktoriteettiin tottelee ainoastaan itseään. Millä perustella yksilö on kansalainen, jos hän on yhteisön armoilla oleva täydellinen hylkiö? Hän on kansalainen, koska hän on hylätty ja avuton alamainen, sillä ainoastaan tällainen Sujet kykenee tottelemaan ‘velvollisuuden ääntä’, mikä on todellisen Citoyenin tunnusmerkki. Suvereeniksi kansalaiseksi tuleminen toisin sanoen edellyttää, että yksilöstä tulee hylätty, kaikista yhteisöistä, laeista ja perinteistä eristetty hylkiö. Yksilö on kansalainen, joka kykenee antamaan itselleen lain vain sillä ehdolla, että hän on eremos aporos. Tässä on ‘poliittisen toiminnan’ tosiasiallinen perusta.

*

https://www.jyu.fi/ytk/laitokset/yfi/henkilokunta/val_/ojakangas-mika

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mika_Ojakangas

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiede_%26_edistys

http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=1&Itemid=37

http://maxkern.com/tag/sokrates/

Ensimmäinen trolli

‘Tiedän, etten tiedä mitään’, väitti Ateenan paarma-trolli Sokrates pyörien kielen itseensä viittaavassa kehässä kuin häntäänsä syövä käärme. Tietenkin tämä väite oli myös trolli-ironiaa, mutta eikö Sokrateen olisi, ollakseen loppuun asti täysin tarkka loogisesti, pitänyt ilman ironiaa sanoa, ettei hän voi tietää nimenomaan sitä, voiko hän tietää vai eikö voi? Ei olisi, koska jos emme voi tietää, ettemme voi tietää, niin mikä on se objektiivinen kriteeri, josta käsin tämä väite olisi tosi? Toisin sanoen - väittämällä mitä tahansa tietämisestä myös ei-tietämisen muodossa, meidän on aina jo tiedettävä [kielellis-loogisen ajattelun transsendentaalisen alkuehdon varassa] enemmän kuin väitämme, jotta väite niin tiedosta kuin tietämättömyydestä ylipäätään olisi mahdollista esittää [vrt. Kantin antinomiat]. 
.
Edes Bertrand Russellin yritys ratkaista tämänkaltainen [valehtelijan] paradoksi tyyppiteoriallaan ei ole mikään ratkaisu vaan [metakriteerien] regressio [nihilismi]. Todettakoon vielä, ettei Russellin määrättyjen kuvausten teoria auta tässä edes sen vertaa kuin tyyppiteoria, joka on yleisemmän tason ratkaisuyritys määrättyjen kuvausten edustamaan loogiseen atomismiin, joka [sekin] johtaa kielellis-käsitteelliseen nihilismiin [etenkin Wittgensteinin episteeminen 'fideismi' ja postmoderni relativismi]. 
*
Matemaatikot [etenkin todennäköisyyslaskenta ja tilastotiede] ovat jälleen asia erikseen, koska en ole nyt[kään] kiinnostunut induktiivisista yleistyksistä vaan muodollisesti pätevästä päättelystä.
*
Habermasin kantilainen sensus communis [vrt. Rousseaun yleistahto] päätösten konsensuksena tai Rawlsin 'kantilais-utilitaristisesti säädetty/lty'  yhteiskunnallisten päätösten refleksiivinen tasapaino intersubjektiivisen järjen toiminnallisena ideaalina sen sijaan vaativat [jopa vastoin Habermasin ja Rawlsin teorisointeja] toteutuakseen ennenkaikkea poliittis-strategista tahtoa, johon Habermasin preferoima diskussi-eettinen ohjeistus [järjen 'tapakasvatuskurssi'] suhteutuu kuin teennäisen muodollinen etiketti raadolliseen valtadiplomatiaan. Niinpä Foucault'n tieto/valta-'symbioosi' on mielestäni realistisempi [joskin nominalistisessa positivismissaan 'trans-reduktionistisesti kaoottinen (valta tulee kaikkialta kaikkialle dispositiivina)] lähtökohta yhteiskunnallisen tietoisuuden/järjen käytäntöjen ymmärtämiseen kuin Habermasin ja Rawlsin kaavamaiset - jopa idealistiset mallit.

.

2

Jatkopäre on sitaatti Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.

.

Autenttisuutta etsimässä

.

Aitouden arvoitukset

[...]

Tekniikan piirissä on monenlaista epäaitoutta. Yksi hauskimmista tavoista on rikkoa aitouden normia on peikkona oleminen [trolling]. Internetin keskustelupalstalle ilmestyy peikko, joka esittää omituisia ja törkeitä väitteitä. Muut keskustelijat ottavat peikon tosissaan ja alkavat väittää vastaan tai kehittelemään hänen ajatuksiaan. Koko palsta menee sekaisin ja menettää otteensa oikeisiin ja vakavasti otettaviin aiheisiin. Peikko suljetaan ulos, ja hän siirtyy seuraavalle palstalle. Internet on omiaan luoman ja vahvistamaan tällaista toimintaa, koska jokainen esiintyy ilman identiteettiä, vapaasti, nopeasti ja kaikkien edessä. Kukaan ei ole aidosti oma itsensä. 

.

Peikon kohtalo painetun lehden yleisönosastossa on tyly, koska toimittaja ei julkaise hänen kirjeitään. Lisäksi kirjeen vaikutus on heikko, vaikka se julkaistaisiin, koska mitään kirjetulvaa ei ole odotettavissa. Internetin peikko on epäaito vieras epäaidossa ympäristössä, ja hänen olemassaolonsa pilkkaa Internetin juurtumista gutenbergiläiseen ympäristöön ja keskustelun normistoon. Vaikka peikko onkin verkon alempi elämänmuoto, peikkoa tarvitaan, vaikkakin van pilkkaamaan ja osoittamaan kaiken uuden perimmäinen perinteisyys.

.

Koska Internet on uusi agora eli tori, kannattaa pitää mielessä, että Sokrates oli ensimmäinen peikko. Siksi hänen tuomittiin kuolemaan, eikä ole mitään näyttöä, että hänen kuolemaansa olisi surtu pienen ystäväpiirin ulkopuolella. Sokrateen tapa keskustella merkitsi omituisten ja mahdottomien väitteiden esittämistä ja ihmisten vetämistä mukaan keskusteluun. Tuloksena oli pitkiä ja omituisia väittelyitä ilman mitään tulosta. Ratkaisuun ei päästy, mutta Sokrates nöyryytti keskustelukumppaninsa perusteellisesti. Hänen kuolematon maineensa perustuu siihen, että kukin meistä haluaisi olla yhtä törkeä ja ylivoimaisen menestyksekäs peikko kuin Sokrates. 

.

Tietysti Platon esimerkiksi tuomitsee Sokrateen suulla kaikki taiteet, koska ne väärentävät todellisuutta. Silti hän sallii valtion sankareiden ylistyslaulut, vaikka ne väärentävät todellisuutta kaikkein eniten. Taiteiden kielto Ateenassa esitettynä on peikon puhetta.

.

[s.199-200] – sitaattisarja jatkuu

*

http://wsoy.fi/yk/products/show/27430

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_Airaksinen

http://www2.pirkkala.fi/kirjasto/arkisto/viikko0907.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/Wikipedia:Was_Socrates_A_Troll

https://encyclopediadramatica.se/Socrates

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/09/tunteet-tietoisuus-aivot-ja-emergenssi.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/09/tekniikan-olemus-ei-ole-mitaan-teknista.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Filosofinen_analyysi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Russellin_paradoksi

http://englishare.net/academic/day_5.htm

Olkaa kilttejä toisillenne

Olenko minä hirviö, Typhon, vai onko minun tehtäväni olla jumalan tänne maailman-kaikkeuteen asettama vartiomies, joka suojelee hyvettä ja kunniaa?
*
[Tämä Sokrateen esittämä kysymys on yksi rakkaimpia sitaattejani, joka sopii myös tämän päreen motoksi].
*
Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen päreeseen Sivistynyt yhteiselämä ja liberalismi.
*
Sammalkieli kitjoitti: 'Määritelmään liittyy takaisinkytkentä: Jos kannabis todella ei ole este hyvälle elämälle, kannabis ei myöskään ole mikään oikea huume. Tämä on empiirinen kysymys johon en halua ottaa kantaa.'

Tuo oli keinotekoinen väistöliike tai jopa argumentatiivinen silmänkääntötemppu.

Koska on täysin mahdotonta, että mikään empiirinen tutkimus voisi hyvän elämän suhteen antaa vastauksen, joka koskee kaikkia ihmisiä tai jonka kaikki 100%:sti hyväksyisivät, ei kysymystä siitä, onko kannabis este hyvälle elämälle vai ei, voi kerta kaikkiaan pitää 'puhtaasti' tieteellis-empiirisenä vaan 'likaisesti' poliittis-ideologisena eli 'kauniisti' sanottuna normatiivisena.

On esimerkiksi olemassa useita Milttonin Friidmanin kaltaisia ihmisiä, joitten mielestä hyvä elämä toteutuu parhaiten, kun kaikki säännöstely poistetaan [ja he ovat tosissaan]. Mene ja todista heille empiirisesti [ikäänkuin se olisi mahdollista], että he ovat väärässä, ja he esittävät sinulle muka yhtä pätevät empiiriset todisteet omasta hyvän elämän mallistaan.

Ajaudumme siis jälleen poliittiseen kiistaan, jonka rationaalis-ideaalinen käsitys 'hyvästä' oletti voivansa välttää esittämällä niin vakuuttavat perusteet ja periaatteet hyvälle elämälle, ettei niistä muka enää kerta kaikkiaan voi syntyä kiistaa.

Mutta kuka meistä on enää platonikko tai edes Platonia hieman 'käytännöllisempi' aristoteelikko? Entä kuka meistä vielä uskoo aidosti kristilliseen yhtenäiskulttuuriin?

Vaikka olen viime aikoina suorastaan yliampuvan ilkeästi räksyttänyt Finnsanitylle, liberalisteille, vihreille, Vasemmistoliitolle, fundamentalisti-ateisteille, lutkille :\] jne., niin en minäkään usko enää mihinkään yhtenäiskultuuriin. Sen aika on lopullisesti ohi.

Ihmiset voivat tietysti pienyhteisöissään elää kukin omaa ''yhtenäiskulttuuriaan' [Ironmistress mukaanlukien], mutta todellisuudessa he ovat silloin vain osa kulttuurisesti pirstoutunutta yhteiskuntaa, jossa eri pienyhteisöjä voisi verrata Wittgensteinin kielipeleihin, joiden suurin ongelma on se, miten ne kykenevät kommunikoimaan keskenään - [jätän Habermasin kommunikatiivisen toiminnan ja sen perusehdon eli diskurssi-etiikan (jälleen]kritisoimisen toiseen kertaan].

Edellä esitetystä seuraa sekä loogisesti että psykologisesti, etten voi uskoa myöskään globaalin hyvän elämän mahdollisuuteen yhteiskunnallisena elämänmallina kuin ehkä sokraattisessa [tai gandhilaisessa] mielessä - yksilöllisenä, eksistentiaalisena yrityksenä elää sellaista elämää, jossa toteutuisivat ne yksittäiset ja vuosi vuodelta yhä vaatimattomammaksi muuttuvat ihanteet, joita arvostan [mutta sekin on hyvin hyvin vaikeaa].

Maailmankansalaisen etiikan nimellä kulkeva suvaitsevaisuus-päivitys stoalaisesta ajattelusta, jossa rationaalinen saivartelu kaventaa voluntaarisen kokemuksellisuuden lähes sisällöttömäksi automaatioksi [saman kritiikin voi tietysti esittää Kantin moraalifilosofiaa kohtaan], ei minua erityisemmin puhuttele, koska ihminen ei minun katsannossani ole viisas eli yhtä aikaa rationaalinen ja hyvä [viisautta voisi kutsua myös moraaliseksi integriteetiksi]. Hän kyllä sinnikkäästi yrittää olla, mutta epäonnistuu sekä omien että muiden ihmisten samankaltaisten heikkouksien ja intohimojen takia.

Ehkä pitäisi vain ajatella, ettei yrittänyttä ei laiteta, vaikkei sekään lopulta pidä paikkaansa tässä juonittelujen ja valheiden maailmassa.

Toki maailmassa sentään on lukemattomia empiirisiä faktoja, joitten mukaan elämämme objektiivisesti määräytyy ja joihin voimme luottaa, mutta sen verran on siis varmaa, että mitään empiiristä hyvän elämän ihanneyhteiskuntaa [jota Platon politiikassa kovia kolhuja saaneena sekä piruuttaan että vakavissaan Valtio-dialogissa hamotteli] tai sellaista uskomus- ja käyttäytymisohjeistoa, jonka kaikki voisivat yhteisesti jakaa, ei ole olemassa.

Kaikkia yleisesti ja yhteisesti koskevasta ja sitovasta moraalista [Kantin kategorisena imperatiivina eli ehdottoman sitovana velvollisuutena] taitaa jäädä jäljelle vain tuo hieman epämääräinen kultainen sääntö, jonka Wittgenstein tunnetusti lakoniseen tapaansa kiteytti kolmeen sanaan: 'Olkaa kilttejä toisillenne.'

Ei ole helppoa se - ei minulle eikä naapurin rouvalle - - :\].
*
http://sammalkieli.blogspot.com/2011/11/sivistynyt-yhteiselama-ja-liberalismi.html
http://www.journalforlifechange.com/

Sokratesko rasisti?

Sokrates mutisee kävellessään agoralta himaan: 'Sofistit ovat saivartelevia typeryksiä ja rahanhimoisia paskiaisia. Minä menen nyt kotiin, mutta poikkean ensin tuolla Gorgiaan kapakassa. Rehellisen nihilistin kanssa on sentään aina mukavampi jutella kuin tosikkomaisten ja omahyväisten besserwissereitten'.
*
Vastaus Takkiraudalle hänen kysymykseensä edellisessä päreessäni.

Ironmistress kirjoitti:
Koko kysymys tiivistyy yhteen ydinkohtaan: minkä sortin rasisti olet itse?
*
En voi sietää typeriä ihmisiä tai ihmisissä vaikuttavaa typeryyttä, sillä sitä vastaan ei voi edes asettua, kuten vielä pahuutta vastaan voi. Typerä ihminen kun on aina oikeassa.

Jos tämä kuulostaa yhtä aikaa sekä röyhkeän subjektiiviselta että liian abstraktilta kuvaukselta, niin silti [tai juuri sen vuoksi] se on tosi kuvaus.

Esimerkiksi Tomin tämänpäiväinen vastaus Sammalkielelle päreessäsi Päivän sarkasmi [25.11] hipoo typeryyden rajoja. Haistan tuon typeryyden pikemminkin rivien välistä, Tomin asenteesta, kuin siitä, mitä hän kirjaimellisesti sanoo [toki myös hänen muita kommenttejaan seuranneena].

Ylipäätään ihminen, joka tietää 'liikaa' [sisältöjä koskien; metodi on asia erikseen] ei tiedä lopulta muuta kuin omat ennakkoluulonsa.

Tämän vuoksi esim. suuri osa ideologisesti aktiivisista ateisteista näyttäytyy minulle intellektuaalisesti varsin kapea-alaisena porukkana [ateistina miltei häpeän näitä ihmisiä].

Toinen esimerkki typeryydestä on esim. Richard Dawkins esittelemässä - luultavasti varsin ylevän tunteen vallassa - jotain fucking fossiilia opiskelija-teineille.

Vaihtakaa tilalle katolinen pappi ja Jeesuksen käärinliina.

Vaihdon jälkeen asetelmassa ei kuitenkaan ole muuttunut mikään muu kuin esittelijän ammattinimike ja [pyhäin]jäännöksen/fossiilin laji. Muuten kyseiset henkilöt ovat psykologisesti hyvin samantyyppisen pyhyyden kokemuksen vallassa - toinen dinosauruksensa, toinen käärinliinansa edessä.

Typeryyttä tässä on se, että Dawkins ihan vakavissaan väittää oman [pyhäin]jäännöksensä edustavan oikeaa todellisuutta, kun taas Torinon käärinliina on hänen mielestään huijausta [luonnollisesta tai yliluonnollisesta Jumalasta nyt puhumattakaan] eikä sen vuoksi kelpaa tutkimuksen/palvonnan kohteeksi.

Dawkinsin perustelun idea piilee siinä arvo-oletuksessa [sic], että vain sillä, joka edustaa oikeaa todellisuutta, pitäisi olla valta määritellä moraalisten arvojen sisällöt.

Mutta mitä todellisuudella tarkoitetaan ihmisestä puhuttaessa?

[.......] kuvatkoon loputonta ja tuloksetonta mutta juuri sen vuoksi aitoa väittelyä tästä asiasta.

Päädymme siis aina takaisin lähtöpisteeseen, koska perustelumme joko kiertävät kehää [perusteluilta puuttuu objektiivinen, perusteltavasta riippumaton kriteeri], joutuvat tukeutumaan auktoriteettiin [raamattuun. tiedeyhteisöön, omaan subjektiiviseen valintaamme] tai on tuomittu premissien/evidenssin regressioon [mikään laadullinen tai määrällinen näyttö ei riitä tiedon lopulliseksi kriteeriksi].

Näin ollen sekä Dawkins että se katolinen pappi näyttäytyvät minulle molemmat yhtä typerinä - paitsi Dawkins siis vielä typerämpänä, koska hän vaatii itselleen sellaista auktoriteettia, jonka mahdollisuuden on nimenomaan itse - luonnontieteilijänä - kumonnut.

Jos nimittäin arvoja ei voi johtaa tosiasioista, niin Dawkinsin hybrikseltä suhteessa uskontoon putoaa kirjaimellisesti pohja pois.

Jos Dawkins taas väittää olevansa oikeutettu määrittelemään arvoja [mikä siis itsessään on aina jo arvo-oletus!] sen vuoksi, että hänellä on todempaa tietoa todellisuudesta kuin papilla, vaikka mitään arvoja ei sinänsä olekaan olemassa, niin häntä voi pitää pelkkänä öykkärinä, joka ei joko tajua tai ei välitä siitä, että on langennut kategoriseen päättelyvirheeseen.

Sillä mistä hän muka on saanut oikeutuksen ja kriteerin, jolla pystyy nostamaan itsensä esim. papin yläpuolelle kiistassa, joka ei voi ratketa yksinomaan deskriptiivisiin tosiasioihin vetoamalla? Evoluutioltako? Itsekkäältä geeniltäkö?

[Olisi tosiaan mukava nähdä, kuka on allekirjoittanut Dawkinsin moraalifilosofiset valtuudet tai etuoikeuden, joka ylittää katolisen Jumalan kaikkivaltiuden. Kyseessä täytyy olla Überväkevä Voima].

Dawkinsilainen hybris on siis näin ollen filosofisesti [älyllisesti] alkeellista, psykologisesti egoistista eli sanalla sanoen typeryyttä.

Tällaista typeryyttä minä halveksin. Ja tällaista halveksuntaa voi kukin tykönään sitten pitää halutessaan rasistisena asenteena.

Joku neropatti voisi nimittäin väittää, että minä itse olen suurin typerys, joka haluaa olla aina oikeassa, mutta hän tekee kategorisen virheen, sillä minä en väitä tietäväni mitään tiedon ja moraalin sisällöistä kuten Dawkins ja pappi.

Minä väitän tietäväni vain sen, etten tiedä noista sisällöistä oikeasti juuri mitään - mutta myös sen, ettei niistä tiedä kukaan muukaan mitään, ellei hän sitten välttämättä halua ryhtyä papiksi, dawkinsiksi tai kaikkien alojen besserwisseriksi, joka on typeryksen virallinen arvonimi [tosin ehkä anteeksiannettava sellainen].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sokrates
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gorgias
http://takkirauta.blogspot.com/2010/11/paivan-sarkasmi_25.html
http://www.mlahanas.de/Greeks/Bios/SocratesInAthens.html

'Paha' opettaja

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Ensimmäiset ja viimeiset sanat sekä sitä kautta Kemppisen päreeseen Kasvit II.
*
Motto 1:
Are you not ashamed that you give your attention to acquiring as much money as possible, and similarly with reputation and honour, and give no attention or thought to truth and understanding and the perfection of your soul?
~ Socrates ~
*
Motto 2:
'Se, joka on syvimmästään opettaja, ottaa kaikki asiat vakavalta kannalta vain suhteessa oppilaisiinsa - itsensäkin.'

Kirjoitti puolestaan Nietzche. Tosin hyvin (itse-)ironinen pilke silmäkulmassaan.

Onko näin kuten Nietzsche yrittää vakuuttaa? Jos on, niin siinä tapauksessa minä en ole sisimmästäni opettaja. En ota täysin loppuun asti vakavasti ketään tai mitään. Maailma ja elämä ei ole niin arvokas juttu, että sen voisi ottaa ihan vakavasti...

Kiero ja paradoksaalinen korollaari edellisestä olkoon tämä:

Tulitteko ajatelleeksi, että Sokrates - Kemppistä hiukan muunnellen - oli opettajana sekä loistava että kauhea yhtä aikaa.

Hän osasi ja halusi - kuten sanoi - olla tiedon 'kätilö' eli auttaa oppilasta synnyttämään itse tietonsa, koska tämän kuitenkin piti itsensä asiat lopulta oivaltaa.

Ulkoluku ei auta kuin välineellisesti ja vain hetken aikaa.

Mutta sitten kun oli päästy 'loppuun' asti, tuo vanha prankster jättikin oppilaansa yksin - ilman vastausta - 'huutelemaan' peräänsä ja miltei itkemään omien harhaluulojensa (aiemman tietonsa) murtumista ja totuuden kohtaamista vailla mitään tukea.
Kyllä - Sokrates oli hirviömäinen tyyppi tässä mielessä. Mutta sellaiseksi tulee, jos haluaa opettaa nimenomaan 'Totuutta ja kasvattaa Hyveeseen'.

Toisin sanoen opettaa oppilasta itsenäiseksi ihmiseksi (kreik. moraalinen autarkia ja integriteetti lienevät tässä oikeat termit).

Ja juuri tämän vuoksi sofistit - nuo Ateenan 'viralliset' pedagogit ja didaktikot eivät Sokrateen mielestä opettaneetkaan Totuutta ja Hyvettä vaan toisten huijaamiseeen tarkoitettuja älyllisiä temppuja - kaiken lisäksi rahasta - nuo muka tietävät huorat...

Sokrates oli siis todella 'paha' mies (hymiö) ylettömässä intohimossaan rehellisyyteen. Siksi hänet tapettiinkin.
*
Sitäpaitsi amatöörejähän me kaikki Totuuden suhteen olemme - paitsi esim. 'asiantuntija-tieteisuskovainen' Richard Dawkins ja hänen 'julistaja-hengenheimolaisensa', joihin Zizek osaltaan ironisesti viittaa 'Google-luentonsa' alussa (Zizek käyttää termiä poet).

He kun lukevat ja esittelevät tekstejään ikäänkuin kuin ne olisivat jo nyt suuria klassikkoja, ja he itse miltei 'Pyhiä miehiä/naisia'.

Noin omahyväisille ihmisille sopiikin nauraa paskainen nauru päin naamaa. Ei tosin välttämättä ääneen vaan siistin mutta viiltävän ironisesti. Sellainen ironikko ja homeerisen naurun taitaja
on kuin onkin opettaja par excellence! Hän ei pelkää totuutta.

Ehkä minusta sittenkin olisi tullut 'paha/hyvä' opettaja...
*
http://www.entelechy-magazine.com/socrates.htm

http://hubpages.com/hub/Best-Jokes-to-Do-in-School

Nietzsche Sokrateesta ja Jeesuksesta

Kumpikaan Nietzschen 'mielipide' ei edusta hänen virallista kantaansa, joka oli perin ambivalentti juuri näiden kahden tyypin suhteen.

Sokrateen optimistista järki=hyve=onni-periaatetta Nietzsche piti asenteena, joka peitti näkyvistä äärirationalismiin aina sisältyvän nihilismin: pessimismin ja dekandenssin.

Jeesusta Nietzsche puolestaan kritisoi epärealistisesta rakkaudenjulistuksesta (Vuorisaarna), mutta arvosti suuresti hänen vapauttaan ja sitä, ettei Jeesuksessa ollut ressentimenttiä - kaunaa ja kostonhalua.
*
Mixed Opinions and Maxims.
86.
Socrates
If all goes well, the time will come when one will take up the memorabilia of Socrates rather than the Bible as a guide to morals and reason... The pathways of the most various philosophical modes of life lead back to him... Socrates excels the founder of Christianity in being able to be serious cheerfully and in possessing that wisdom full of roguishness that constitutes the finest state of the human soul. And he also possessed the finer intellect.

http://www.geocities.com/thenietzschechannel/was.htm
*
34.
The Antichrist
.....
The "kingdom of heaven" is a state of the heart—not something that is to come "above the earth" or "after death." The whole concept of natural death is lacking in the evangel: death is no bridge, no transition; it is lacking because it belongs to a wholly different, merely apparent world, useful only insofar as it furnishes signs. The "hour of death" is no Christian conception—"hour," time, physical life and its crises do not even exist for the teacher of the "glad tidings" ... The "kingdom of God" is nothing that one expects; it has no yesterday and no day after tomorrow, it will not come in "a thousand years"—it is an experience of the heart; it is everywhere, it is nowhere ...

35
This "bringer of glad tidings" died as he had lived, as he had taught—not to "redeem men" but to show how one must live. This practice is his legacy to mankind: his behavior before the judges, before the catchpoles, before the accusers and all kinds of slander and scorn—his behavior on the cross. He does not resist, he does not defend his right, he takes no step which might ward off the worst; on the contrary, he provokes it ... And he begs, he suffers, he loves with those, in those, who do him evil ...

The words to the thief on the cross contain the whole gospel. "That was indeed a more divine man, a 'child of God'" says the thief. "If you feel this," answers the Redeemer, "thus you are in paradise, thus you are also a child of God ..." Not to resist, not to be angry, not to hold responsible ... but to resist not even the evil one—to love him ...

http://www.geocities.com/thenietzschechannel/anti.htm

Itsensä uhraamisesta

Kirjoitettu kommenttiin päreessäni "Laki jälkeheni syntynyt myös perässäni pysyy".
*
Anonymous said...
Pätevää tekstiä. Itse en tosin aivan kyennyt seuraamaan ajatuskulkua, joka johtaa siihen, että itsensä uhraamisessa ilmenee myös kaikkein egoistisin moraali.

RR

Huomaa, että uhrautuminen on aina vapaaehtoista - eihän se muuten uhrautumista olisikaan vaan pikemnminkin onnettomuus.
Mutta juuri tämä vapaaehtoisuus on samalla myös itsekäs valinta, joskin hyvin erikoisella tavalla.

En sano, että kyseessä olisi itsekkyys samassa mielessä kuin, jos joku yrittää esimerkiksi etuilla jonossa, mutta eipä hän myöskään liioin uhraudu, mikäli vain odottaa kiltisti omaa vuoroaan kuten pitääkin.

Itsensä uhraaminen on teko, jota kukaan ei voi toiselta vaatia, ei mihinkään lakiin vedoten - eikä edes oman itsensä takia.

Laissa säädetyt kaikkia koskevat auttamisvelvollisuussäännöt ovat asia erikseen. Lakimääreisen velvollisuutensa tekevä ei uhraudu vaan yksinomaan noudattaa lain käskyä.
Tietysti tulee aina olemaan tapauksia, joissa on vaikea arvioida, milloin riski toisen ihmisen auttamisen suhteen jossain onnettomuustilanteessa on liian vaarallista itselle ja milloin taas auttamisen vältteleminen on perusteltua luokitella jopa rangaistavaksi välinpitämättömyydeksi ja laiminlyönniksi.

Tällöin tekemättä jättämisen (omissio) on täytynyt aiheuttaa vakavia seuraamuksia sille, jota lain mukaan olisi pitänyt auttaa, koska mahdollinen auttaja olisi omaa henkeään vaarantamatta voinut häntä auttaa.
*
Itsensä uhraamisessa on siten kyseessä lain ylittävä - joskus jopa lakia rikkova ja sillä tavoin (siis lain kannalta) egoistinen teko, joka kuitenkin sisältää jonkun moraalisesti arvostettavan intention ja sisällön.

Hyvä esimerkki on Antigone, joka Sofokleen tragediassa kieltäytyy tottelemasta kuninkaan käskyä olla hautaamatta (muka) kansanpetturiveljeään ja valitsee siten tietoisesti kuolemanrangaistuksen.
Oleellista on, että Antigone uhrautuu, koska hän tajuaa, että veljen säädyllinen hautaaminen on moraalisesti oikein: se on kirjoittamaton velvollisuus, vaikka itse hautaamista tässä tapauksessa pidetäänkin rikoksena Lakia vastaan.

Antigone on kuitenkin moraaliselta integriteetiltään syvällisempi kuin Kuningas Kreon, ja sen takia hänen uhrauksensa opettaa myös tragedian katselijoille tai lukijoille jotain hyvin syvällistä siitä, mitä moraalinen integriteetti merkitsee.

Kyseessä kun ei ole mikään itsestään selvä asia. Moraalisen integriteetin voisi sanoa olevan siinä mielessä sukua rakkaudelle, että se ylittää aina lain ja tapojen kirjaimelliset vaatimukset ja kriteerit.

Kuuluisin ja klassisin esimerkki itsensä uhraamisesta moraalisen integriteetin (jota siis ei voi kirjoittaa lakiin!) ylläpitämisen ja velvoittavuuden takia lienee Sokrates, joskin Antigoneen tapaus on selkeämpi ja ehkä siksi sopivampi esimerkki - joka tapauksessa vähintäin yhtä vaikuttava.

Sokrateellakin olisi ollut mahdollisuus välttää kuolemanrangaistus, mutta tuo valinta olisi välittömästi murtanut hänen itselleen (ja myös muille) asettamansa eettiset periaatteet ja horjuttanut hänen moraalisen eheytensä uskottavuutta.

Sokrates ajattelee, että jos ihminen tietää toimivansa/-neensa oikeamielisesti ja oikeudenmukaisesti, kuolema ei voi satuttaa ketään muuta kuin hänen tuomitsijoitaan.
Kääntäen: jos Sokrates nyt pakenee (mitä hänen tuomitsijansakin odottavat) hän tavallaan osoittaa syyllistyneensä juuri siihen, mistä häntä syytetään - epämoraalisiin ja halventaviin puheisiin sekä tekoihin.
*
Uhrautuneet ihmiset (olivatpa he tekonsa jälkeen elossa tai ei) palkitaan usein jollain kunnianosoituksella ja heidän käytöstään pidetään sankarillisena - ehkä jopa esimerkillisenä, vaikkei sitä voidakaan suositella noudatettavaksi, koska se on yleensä tapahtunut poikkeuksellisessa ja yllättävässä tilanteessa.

Sitäpaitsi jos ihminen tietoisesti ryhtyisi etsimään tilaisuutta uhrautua, hänestä tulisi lähinnä koominen ja ehkä mieletön hahmo.

Sankaruutta on tietenkin monelaista. Edellä tarkoitin sankaruudella nimenomaan sellaisia henkilöitä, jotka asettavat peliin oman henkensä pelastaakseen jonkun tai joidenkuin muiden hengen. Mutta on olemassa urheilusankareita, iskelmäsankareita, julkkiksia ja ties mitä lähes sankaripalvontaa osakseen saavia ihmisiä.

Nämä ihmiset eivät uhraudu kenekään puolesta, vaikka he saattavat satsata paljonkin energiaansa ja lahjakkuuttaan esim. oman maansa puolesta kilpaillessaan.
Siten he myös ovat lähempänä sitä egoismia, josta ei ole hyötyä kenellekään muille kuin heille itselleen, kun taas Antigonen, Sokrateen ja miksei myös toisen ihmisen oman henkensä uhalla hukkumasta pelastaneen itsekkyydestä on hyötyä yhdelle tai useammille ihmisille.

Antigoneen ja Sokrateen esimerkkien voidaan jopa yleistää 'hyödyttävän' koko ihmiskunnan moraalitajua.

Silti en nimittäisi Sokratesta ja Antigonea altruisteiksi kuten moraalitunteitten teoriaa kannattavat psykologit ja biologit ehkä tekisivät. Eiväthän he oikeastaan pelastaneet kenekään henkeä uhraamalla itsensä. Pikemminkin päinvastoin - saattoivatpa toimia jopa esikuvina esimerkiksi monille varhaiskristityille, jotka pitivät marttyyrikuolemaa suorana pääsynä paratiisiin/taivaaseen...
*
Tästä voisi jatkaa eteenpäin ja pohtia jälleen kunnian kulttuurin sekä pelkkään eloonjäämiseen ja onnellisuuteen pyrkivän sivilisaation välisiä eroavuuksia ihmisen itseymmärryksen tasolla. Tällöin täytyisi keskittyä etenkin filosofisen antropologian, uskontojen, ideologioiden ja ylipäätään henkisen ja hengellisen eetoksen kovin eri tyyppisesti korostuneeseen problematiikkaan näissä yhteiskunnissa.

Mitä merkitsee 'usko tieteeseen' sokraattisen ironian valossa

Kirjoitettu vastaukseksi Markulle takkiraudan päreeseen "Periytyykö uskonnollisuus suvussa?" koskien kommenttipärettäni Periytyykö uskonnollisuus suvussa? Sokrates vastaa...
*
Markku kommentoi

'Usko tieteeseen minua sen sijaan huvittaa/RR.
Mitä tarkoittaa "usko tieteeseen"?'

*
Minä kyllä selitin tämän asian sen Sokrates-esimerkin kautta, mutta kieltämättä melko yksioikoisesti ja samalla hankalasti.

Sanotaan nyt vielä vaikka tällä tavoin - toivottavasti edes hiukan selventävämmin: usko merkitsee aina tietyn normatiivisen asenteen omaksumista jonkin korkeimman auktoriteetin käskystä.
Tieteessä tuo auktoriteetti ei ole jumala vaan totuus - tieteen antama totuus - mitä se sitten ikinä lopulta lieneekään.

Joka tapauksessa kyse on siitä, että tiedemieskin toimii ikäänkuin hän etsisi tietä tuon totuuden luokse - totuuden, joka 'velvoittaa' etsimään 'itseään/sitä'.

Mutta jos näin on, niin tiedemiehen pitäisi myös viime kädessä empiirisesti kyetä osoittamaan, mikä tuo totuus on.
Mutta hän ei tiedä; - hänellä on 'vain' loputtomasti informaatiota ja valtava määrä tutkittuja säännönmukaisuuksia, mutta tietoa itse totuudesta, jota tämän uupumattoman uurastuksen pitäisi sekä palvella, ja jonka pitäisi se myös paljastaa, hän ei ole saavuttanut (Ks. PS.).

Ehkä myös välttääkseen turhautumisen (missä asenteen 'ryhdistäytymisessä' tieteellinen vakaumus tulee hyvään tarpeeseen), joka uhkaa tutkimustulosten triviaalisuuden ja pelkän deskriptiivisyyden vuoksi, tiedemies ei kuitenkaan koskaan luovuta vaan näkee jo saavutetun osatiedon eteensä aukaisemissa uusissa kysmyksissä ja uudessa tuntemattomassa myös uuden, yhä uudestaan velvoittavan haasteen - jonka voitettuaan hän saattaa ajatuksissaan jo olla Totuuden lähettyvillä.

*
Väitteeni on, että Sokrateen tokaisu '...minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan,...' paljastaa ironisesti myös tieteentekijän sitoutumisen 'tuntemattomaan', ikäänkuin jumalalliseen auktoriteettiin, joka - vielä kerran - velvoittaa häntä toimimaan.

Mutta jos/kun sijoitamme Sokrateen jumalan paikalle esim. juuri geenin, jolla on tällä hetkellä mielestäni liki 'jumalallinen rooli' nykyihmisten elämässä, havaitsemme, miten pahaan sekaannukseen olemme luonnontieteilijöinä ajautuneet.

Emme voi olla toimimatta, koska loukkaisimme silloin ('suurta Kurp...') Geeniä!

Mikä mielettömyys! Miten ihmeessä me voimme loukata jumalaa tai geeniä, joista kumpikaan ei vaikuta meihin deterministisen kausaation periaatteella, koska voimme oman tahtomme kautta asettaa itsemme - ei niiden ulkopuolelle vaan suhteeseen niiden kanssa - toteamalla, ettemme voi lopettaa niiden 'tottelemista' silkasta uskosta ja kunnioituksesta johtuen.

Kyse on tahdon vapauden suhteellisuudesta mutta yhtä kaikki samalla sen todellisesta olemassaolosta - ei kuitenkaan metafyysisestä vaan kielellis-käsitteellis-reflektiivisestä olemassaolosta.

(Huomattakoon, että ironia/itseironia on aina myös osoitus tahdon vapaudesta. En tiedä ainoaakaan itseironista eläintä. On syytä muistaa, että leikki ei vielä ole samaa kuin ironia ja itseironia, vaikka ironialla onkin juurensa leikissä.)

Tämä oli Sokrateen pointti, sillä filosofit (toisin kuin kansa) eivät uskoneet antiikin Kreikan jumaliin vaan pitivät niitä luonnonvoimien antropomorfisina metaforina, vaikka yleensä mukautuivatkin (karkotuksen tai kuolemantuomion välttääkseen) uhraamaan kaupunkivaltioitten virallisille jumalille.

Sama pätee sopivin muutoksin geeneihin. Geeni on meissä itsessämme oleva 'luonnonvoima', mutta se ei määrää tahtoamme kuin rajoitetussa määrin - kuten 'ulkopuoliset' luonnonvoimatkin.

Jos siis tieteen suhtautuminen geeneihin ja ylipäätään perimmäisiin alkeishiukkasiin on samanlainen kuin Sokrateen asenne jumalaa kohtaan, se on totisesti ehkä kaikkein suurinta ironiaa - ellei se siis olisi tiedemiehelle totisinta totta eli uskoon verrattava asenne.

Alkeishiukkaset ja geenit ovat tieteen tekijälle ikäänkuin jumalallisen totuuden sisältäviä 'olioita', joilla on paitsi empiirisesti todennettavissa oleva vaikutuksensa myös transsendenttinen - animistis-maagisesti velvoittava vaikutus hänen ajatteluunsa.

Tällä tavoin - hankalasti tiedostettavissa olevan käsitteellisen ja psykologisen itsereflektioprosessin lopputuloksena on ontologinen (ja argumentatiivinen) kategoriavirhe, jossa geeneillä ei olekaan enää vain empiiristä olemassaoloaan, vaan niille suodaan tiedostamattomasti ad absurdum jotain enemmän - jotain, mikä herättää tiedemiehen kunnioituksen samalla tavoin kuin metafyysinen Totuus herätti aikoinaan Platonin tiedollisen intohimon ja kunnioituksen, edelleen samalla tavoin kuin Jumala herätti/ttää juutalaisten sekä kristittyjen ja islaminuskoisten kunnioituksen.

*
Dawkinsin meemi-idea on kaikesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta konkreettinen osoitus siitä, että reduktionistin yritykset selittää kulttuuria heijastelevat hänen omaa animistis-maagista suhdettaan luonnonvoimiin - tässä tapauksessa 'kaikkivaltiaisiin' geeneihin.

Meemit ovat ikäänkuin reduktionistisen geenitutkijan (tai jokaisen pelkillä reduktioilla selittävän - olivatpa he sitten teologeja, filosofeja tai tiedemiehiä) 'inkarnoitunut haamu' (ehkä hän on samaistunut Geeniin?;), joka on tullut maan päälle antamaan meille 'harhaileville ihmispoloille' luonnontieteen kausatiivisella ('pelastus-') varmuudella sinetöidyn selityksen harhailujemme todellisesta luonteesta.

Tällaisen selityksen pitäisi tiedemiehen mielestä herättää meissä sekä tieteellistä, intellektuaalista että normatiivista kunnioitusta (siis uskoa), koska se on muka ainoa tosi selitys vaelluksemme luonteesta - myös itsetietoisina ja intentionaalisesti toimivina agentteina.
*
Tätä merkitsee minulle 'usko tieteeseen'. (Toivottavasti en sekoittanut ajatuksiasi entisestään..;)

PS.
Tiedon, totuuden ja tieteellisen tutkimuksen projekti sisältää inhimillisen ajattelun kannalta erään kaikkein suurimmista paradokseista: mitä enemmän olemme niin sanotusti lähestyneet totuutta, sitä vähemmän siitä löytyy sisältöä ja merkitystä - maailma trivialisoituu ja banalisoituu - muuttuu semanttisesti tyhjemmäksi.
Totuus on haihtunut ja velvoittava Lumous sen mukana (vrt. Max Weberin Entzauberung ja Rudolf Bultmannin Entmythologiserung).

Päivänavaus kissan, koiran sekä Nietzschen ja Sokrateen tapaan

Kirjoitettu kommentiksi Ripsalle Hotasen päreessä ""Tarpeellinen loma"".

ripsa kirjoitti

'En vieläkään käsitä Kalevin ja Raunon huomautusta että taivaassa ei mennä kissalle. Mitä se tarkoittaa?'

RR

Sinulta puuttuu esteettis-teologinen mielikuvitus. Olet praktinen - jopa hieman naivi - realisti. Mutta ei todellisuus ole 'realistinen'.

Okei - olkoon; - kukin oman itseymmärryksensä mukaisesti näitä 'perimmäisiä asioita' täällä tulkitsee - enemmän tai vähemmän vapaasti. Terveisiä kissalle - ja koiralle. Rauno-sedältä.

PS. Lues, mitä Nietzsche kirjoittaa tieteen, totuuden ja ironian suhteesta 'Tragedian synnyn' toisen painoksen esipuheessa...Meneekö jälleen yli hilseen(si)?
Luulenpa, että menee...

'- Ja itse tiede, meidän tieteemme - niin, mitä ylipäänsä tarkoittaa tiede kaikkineen, kun sitä tarkastellaan elämän oireena? Mihin siitä on, ja vielä pahempaa, mistä se tulee - kaikki tiede? Kuinka? Onko tieteellisyys ehkä vain pakoilua pessimismin edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan?
Ja moraalisesti puhuen, väristelyä ja vääristelyä? Epämoraalisesti sanottuna viekkautta?
Oi Sokrates, Sokrates, sekö kenties oli sinun salaisuutesi? Oi salaisuudentäyteinen ironikko, tämäkö kenties oli sinun - ironiaasi?--(11)

Viite 11. 'Kt. erit. Platon Apologia 37e-38a. "(Sokrates) Jos kerron, että minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan, luulette, että se on minun ironiaani".