Loppu tulee, oletko valmis?

Jeesus oli lempeä kyynikko, joka uskoi sekä maailmaloppuun että Jumalaan.

.

Mikä on minun maailmankatsomuksellinen ‘sijaintini’? Vastaan: jossain antiikin kyynisen koulukunnan ja eskatologisen alkukristillisyyden välimaastossa. Tosin sillä ehdolla, että ihan oikeasti eläisin mahdollisimman riippumattomana yhteiskunnallisista arvoista, luonnollisia tarpeitani ja halujani joka tilanteessa täysin luonnollisesti[?] toteuttaen ja samalla kuitenkin Jumalaan uskoen. Ei ihan helppo juttu. Maailmanloppuun sen sijaan uskon vilpittömästi ja vakaasti. Milloin maailmanloppu tulee, siitä ei minulla ole aavistustakaan. Mutta se tulee aivan varmasti.

*

Nibiru 2032 - The end of the World HD XD

*

Cynicism and Christianity

. 

Jesus as a Jewish Cynic
.

Some historians have noted the similarities between the life and teachings of Jesus and those of the Cynics. Some scholars have argued that the Q document, a hypothetical common source for the gospels of Matthew and Luke, has strong similarities with the teachings of the Cynics. Scholars on the quest for the historical Jesus, such as Burton L. Mack and John Dominic Crossan of the Jesus Seminar, have argued that 1st century AD Galilee was a world in which Hellenistic ideas collided with Jewish thought and traditions. The city of Gadara, only a day's walk from Nazareth, was particularly notable as a centre of Cynic philosophy, and Mack has described Jesus as a "rather normal Cynic-type figure." For Crossan, Jesus was more like a Cynic sage from an Hellenistic Jewish tradition than either a Christ who would die as a substitute for sinners or a Messiah who wanted to establish an independent Jewish state of Israel. Other scholars doubt that Jesus was deeply influenced by the Cynics, and see the Jewish prophetic tradition as of much greater importance.
. 
Cynic influences on early Christianity
.
Many of the ascetic practices of Cynicism may have been adopted by early Christians, and Christians often employed the same rhetorical methods as the Cynics. Some Cynics were actually martyred for speaking out against the authorities. One Cynic, Peregrinus Proteus, lived for a time as a Christian before converting to Cynicism, whereas in the 4th century, Maximus of Alexandria, although a Christian, was also called a Cynic because of his ascetic lifestyle. Christian writers would often praise Cynic poverty, although they scorned Cynic shamelessness: Augustine stating that they had, "in violation of the modest instincts of men, boastfully proclaimed their unclean and shameless opinion, worthy indeed of dogs." The ascetic orders of Christianity also had direct connection with the Cynics, as can be seen in the wandering mendicant monks of the early church who in outward appearance, and in many of their practices were little different from the Cynics of an earlier age.

*

http://www.youtube.com/watch?v=m-ZG2nyUXiY

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eskatologia

https://en.wikipedia.org/wiki/Eschatology

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyynikot

http://en.wikipedia.org/wiki/Cynicism_%28philosophy%29

http://www.cynicalreflections.net/2011/12/was-jesus-cynic-philosopher-and.html

Diogenes ja kyyninen hyveellisyys

Yläkuvassa tuikeailmeinen Diogenes. - Alakuvan nainen sanoo: 'Rane - nyt tulet käymään pesulla. Koko kuja haisee. Saat olla kyynikko, mutta et spurgu!'

'Epäargumentatiivisia vuorosanoja'-päreessäni kommentoinut Sammalkieli kirjoitti muun muassa:
Valkean ihanneyhteisöt (hutteriitit) oikeuttavat toimintaansa loppujen lopuksi hyvin samankaltaisella teologialla, kuin mitä itse olen harrastepohjalta kehitellyt ja jonka Valkea tuomitsee "sosialistisena" - Paitsi että hutteriitit vievät homman paljon pidemmälle kuin minä poroporvarillisen ideologian turmelemana kykenen edes kuvittelemaan.

1
Mielenkiintoista. Amishit jo tiesínkin.

Itselleni liittyminen minkäänlaiseen kommuuni-tyyppiseen yhteisöön lienee kuitenkin mahdotonta, koska olen perimmältään erakko siinä määrin kuin nyt hesalaisessa kaupunkitaajamassa voi erakkona elää.

Ihanteeni on [kuten blogini lukija tietänee] antiikin kyynikko Diogenes Sinopelainen, joka asui kuulemma tynnyrissä [hulluksi tullut Sokrates, kuvaili Platon häntä].

Diogenes eli yhteisössä yhteisönsä ulkopuolisena, koska ei arvostanut sen hierarkia-arvoja eikä paljon muitakaan yhteiskunnan keinotekoisia etikettejä [ne olivat hänelle adiafora - yhdentekeviä elämän ja ihmisyyden kannalta] vaan piti kaikkia ihmisiä samanlaisina ja samanarvoisina maailmankansalaisina.

Tavallaan Diogenes on sekä kaikkein äärimmäisin liberaali individualisti että mitä konkreettisimmin ihmisten olemuksellista tasa-arvoa julistava kommunisti yhtä aikaa.

Hegel tosin kuvasi ja epäsuorasti myös kritisoi antiikin kyynistä koulukuntaa [joka kieltämättä joskus tärväsi Diogeneen jo kyseenalaista mainetta ylettömällä irstaudellaan ja epäsosiaalisuudellaan] väittämällä, että se oli ikäänkuin käänteinen peilikuva elitistisen yläluokan välinpitämättömyydestä ja ylimielisyydestä suhteessa yhteiskuntaan ja kansaan.

Hegelin terävänäköinen tulkinta voidaan kyllä hyväksyä, mitä yläluokan psykologiseen egoismiin ja alempiaan halveksivaan turhamaisuuteen tulee, mutta tuo kritiikki ei osu itse Diogeneehen ja hänen valitsemansa elämäntavan perusteiden ytimeen.

Diogeneen perimmäinen filosofinen pointti oli nimittäin eettinen. Hän pyrki paljastamaan ja kumoamaan ihmisten kaksinais-moralistisen itsekkyyden.

Ääriaskeettisen elämäntavan sekä säädyttömyyteen asti yhteisön tapa-normeista piittaamattoman käytöksen ja suorasanaisen puheen intuition vastaisena tarkoituksena oli hyveen tavoittelu [vrt Sokrates], joka/mikä siis viedään näennäisesti individualistisella välinpitämättömyydellä paradoksaalisiin ja absurdeihin äärimmäisyyksiin.

Pakana-Diogenes oli vanhan kristillisen kirkon tuntemien houkkien varhainen sukulaissielu, joka teki suurimmankin auktoriteetin naurunalaiseksi.

Itse Aleksanteri Suuri halusi tavata kuuluisan filosofin ja käski tätä toivomaan mitä tahansa häneltä. Diogenes pyysi Aleksanteria siirtymään pois auringon edestä - [Aristoteleen oppilaan Aleksanterin kerrotaan jälkeenpäin monesti puhuneen Diogeneen vastauksesta, jota hän piti paitsi nerokkaan sarkastisena myös viisaana - ei suinkaan hävyttömänä].

Entä mitä tekivät vanhan kirkon kristilliset houkat? Ainakin Simeon Emesalaisen kerrotaan heitelleen pappeja herneillä ja pähkinöillä liturgian aikana [Simeoniin on tarkoitus palata ehkä jo lähiaikoina].

2
Hegel varmaankin ymmärsi Diogeneen tarkoitusperiä, mutta piti hänen käytännön ratkaisujaan ilmeisesti aivan liian nihilistisinä, koska Hegelille yhteisön/valtion integroivana elementtinä toimii vain korkea [positiivisesti] eettinen periaatteellisuus [Sittlichkeit (siveellisyys) etenkin perheen ja ylipäätään kasvatuksen kautta sekä kansallisuus-aatteeseen epäsuorasti kytkeytyneet oikeusfilosofiset periaatteet].

Diogenes kuitenkin lienee ollut ensimmäinen eurooppalainen [jopa ensimmäinen tunnettu ihminen], joka alkoi pitää kaikkia ihmisiä perimmältään yhdenvertaisina, koska yhteiskunnan arvot, tavat ja roolit ja ylipäätään sosiaalinen nokkimisjärjestys eivät olleet hänelle hyveen alkuperäisiä ominaisuuksia vaan valtasuhteitten ylläpitämiseksi luotuja ja sellaisenaan korruptoituneita erottelujärjestelmiä, joista olemassaolon/elämän perimmäisen [erehdyttävästi moraalittomalta näyttävän] alastomuuden ja hyveen ehdottoman yksinkertaisuuden välisen yhteyden tajunneen kyynikon ei tarvinnut piitata.

Kyynikko loukkasi kreikkalaisen kaupunkivaltio-yhteisönsä tapoja mutatis mutandis samantyyppisen intention inspiroimana kuin Jeesus juutalaisia perinteitä - toisin sanoen ikuisuutta silmällä pitäen. - Diogeneellä vain ei ollut jumalia eikä tuonpuoleista [ei nyöskään kovin ylevää käsitystä rakkaudesta] kuten juutalaisella 'kolleegallaan'.

3
Mutta silti - periaatteessa - sympatiseeraan kyllä hutteriitteja.

Mikäli tuollainen yhteisö ei ole liian tukahduttava, niin silloin se antaa vahvan ryhmä-identiteetin ja turvallisuuden tunteen suhteessa maailmaan ja elämään. Juuri sellaista luulisin nykyihmisen [paitsi 'pluraalien' kaupunki-vihreitten ;/] kaipaavan tässä elämäntavoiltaan ja moraaliltaan pirstaloituneessa sekä relativoituneessa mutta silti kapitalismin talousarvojen esineellistävän yhtenäistävään pakkopaitaan sidotussa markkivaltioitten [Timo Harakan osuva termi] maailmassa.

En kuitenkaan osaa sanoa, olisiko jonkun Diogeneen kaltaisen hyve-absurdikon lainkaan mahdollista elää nimenomaan hutteriittien arvoiltaan melko sovinnaisessa ja harmonisessa pienyhteisössä. No - ainakin hän siis haluaisi, jos minulta kysytään.

PS.
Tarkennan lopuksi, että siinä missä Diogeneen kyynisyys ehdottomasti pyrki hyveeseen, siinä puolestaan postmoderni kyynisyys heijastelee pettymystä, joka seuraa hyveen [ylipäätään Jumalan ja metafysiikan] kuolemasta [siitä, että valistuksen ja marxilaisuuden järki ajautuivat umpikujaan lupauksissaan vapaudesta ja onnesta]. - Siten myös Hegelin kritiikki osuu paremmin postmoderniin kyynisyyteen kuin Diogeneehen, joka on stoalaisen hyve-etiikan esikuva - [tosin radikaaliudessaan ja omaperäisyydessään stoalaista, 'liika-järkeilyyn' perustuvaa pidättyvyyttä (apatheia) huomattavasti elävämpi, uskottavampi ja todellisempi hahmo].

II
Filosofia

Diogeneelle hyve koostui kaiken fyysisen nautinnon välttämisestä. Kipu ja nälkä auttoivat positiivisesti hyvyyden tavoittamisessa. Moraalinen elämä tarkoittaa paluuta luontoon ja yksinkertaisuuteen. Hänen sanoillaan "ihmiset ovat tehneet kaikista jumalien lahjoista monimutkaisia".

Diogenestä on kunnioitettu siitä, että hän meni kaikessa säädyttömyydessä äärimmäisyyksiin tavoitellessaan hyvyyttä. Diogenes Laertios kertoo hänen muun muassa pitäneen temppelistä varastamista ja minkä tahansa eläimen lihan, jopa ihmisen lihan, syömistä hyväksyttävänä. Hänellä oli myös tapana tehdä kaikkea mahdollista julkisesti ja vaikka keskellä toria, esimerkiksi syödä raakaa lihaa tai masturboida. Hänen maineensa on kuitenkin kärsinyt joidenkin hänen seuraajiensa moraalittomuuden vuoksi.

Diogenes on ensimmäinen tunnettu ihminen, jonka tiedetään ajatelleen ja sanoneen, että hän on koko maailman kansalainen, sen sijaan että olisi vain jonkun kaupungin tai valtion kansalainen.

Diogeneen mielestä hyödyttömiä ja tarpeettomia tieteitä ja taiteita ei kannattanut harjoittaa. Tällaisia olivat muun muassa tähtitiede, matematiikka, geometria ja musiikki. Kyynikoiden filosofia keskittyikin lähes pelkästään eettiseen opetukseen [wiki].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/03/epaargumentatiivisia-vuorosanoja.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hutteriitit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Diogenes_Sinopelainen
http://en.wikipedia.org/wiki/Diogenes_of_Sinope
http://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_Wilhelm_Friedrich_Hegel
http://en.wikipedia.org/wiki/Georg_Wilhelm_Friedrich_Hegel
http://www.kotimaa24.fi/blogit/haku/article/?bid=72&id=2463
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kristuksen_t%C3%A4hden_houkka
http://timoharakka.blogspot.com/2011/03/elammeko-markkinayhteiskunnassa_23.html
http://www.gettyimages.fi/detail/2641529/Hulton-Archive

Tynnyrikyynikko ja kerskakulutuskyynikko hyve-eetikkoina

Kielimafia harkinnoi, merkinnöi, sensuroi - ja muutti Platonin Augustinukseksi; - kukaan ei ollut huomannut eroa! - eli joko kukaan ei lukenut, ei uskaltanut huomauttaa tai ei ymmärtänyt (mikä olisi lähinnä skandaali, mitä filosofian historian tajuun tulee) - klo:19.30.
*
Vaari kirjoitti edellisen slummipäreeni kommentissa:
Muistatko, mitä lauloimme 70-luvulla:
"Ei ole oikeutta,
ilman taistelua
ei taistelua
ilman yhteistä rintamaa!"
*
Minä en laulanut (ainakaan ääneen) tuota mainitsemaasi poliittista virttä -70-luvulla, mutta huomaan yllätyksekseni, että olen 2000-luvulla paljon vasemmistolaisempi kuin yksikään tuntemani -70-luvun alun kommunisti (etenkin Kotkan nuoret stallarit), joiden demagogiaa ja propagandaa jouduin silloin jatkuvasti väistelemään vähän samaan tapaan kuin nykyään joudun väistelemään joka helvetin paikasta näkökenttääni puoliväkisin ja pyytämättä tunkevia mainoksia, joiden sanoma on tietoisesti kohdistettu joko älykkyyosamäärältään alle 100 pisteen kohderyhmälle, tai sitten ne ovat niin kertakaikkisen 'taiteellis-vihjailevia', että minun esteettinen ymmärrykseni ei riitä - ei ainakaan niiden hyväksymiseen.
*
Olen itsekin taipuvainen kyynisyyteen mutta en tähän kapitalistiseen tavararoitten sumeilemattomaan pakkosyöttöön vaan antiikin Diogeneen malliin, joka toki sekin korostaa yksilön vapautta ja individualistista - joskaan huom! ei nimenomaan egoistista - hyvettä, joskin se samaan aikaan myös julistaa, että ihmiset maailmankansalaisina ovat tasa-arvoisia keskenään (universalistinen tasa-arvo ihmisenä olemisen suhteen).

Tällainen on älyllisesti haastavalla tavalla 'mukavan' paradoksaalista kyynisyyttä, joka paljastaa ja myöntää, että moraaliasioissakin lienee mahdotonta säilyttää loppuun asti johdonmukainen ja ristiriidaton asenne.

Miksemme siis - koska emme sitä voi välttää - lähtisi jo alunperin avoimesti - avoimesta periaatteellisesta ristiriidasta: em. yksilöllisen hyveen ja tasa-arvoisen maailmankansalaisuuden välisestä - ikäänkuin muodollisesta ristiriidasta, jota ei kuitenkaan pidä päästää liian herkästi muuttumaan sisällölliseksi antagonismiksi, mikäli ei ole aivan pakko. (- - Tuo määrätyissä tilanteissa hyvin tärkeä 'pakko' jääköön jonkun toisen päreen pääaiheeksi, vaikka sitä myös tässä sivuan).

Kuten kirjoitin: individualistinen vapaus ja psykologinen egoismi tulee pyrkiä selkeästi (se ei ole helppoa) erottaa toisistaan yksilöllis-kyynisessä hyve-etiikassa.

Ensin mainittu painottaa yksilöllisen hyveen ehdotonta ensisijaisuutta - jälkimmäinen puolestaan ei noteeraa rotu- tai yhteiskunnallisia arvoeroja hyvettä=moraalia määrittävinä tekijöinä.

Hyveen kannalta esim. yhteiskunnallinen arvostus on adiafora, indifferent eli yhdentekevää: herra ei ole itse hyveen mahdollisuuden, toteutumisen ja kehittämisen kannalta sen kaksisempi kuin orja tai 'narrikaan'. - - Toisin sanoen yksilöllisen hyveen edistämisen suhteen orjan/narrin mahdollisuudet ovat periaatteessa yhtä hyvät kuin herrankin, koska 'diogeeniset' kyynikot eivät tuijota ihaillen prenikoita ja suurta rahaa.

Ongelmaksi kuitenkin viime kädessä muodostuu se, missä määrin köyhyysrajan alapuolella elävän on mahdollista kehittää ns. hyveellisyyttään verrattuna herraan, jonka mahdollisuudet elää vapaammin ja elintasohuolia vailla saattavat mahdollistaa hänelle enemmän likkumavaraa itsensä kehittämisessä.

Kyse on siten yhä vielä siitä, että jos ihminen - vaikka eläisikin Diogeneen tavoin 'tynnyrissä' (vaatimattomissa oloissa) - joutuu tappelemaan jatkuvasti jopa perustoimeentulostaan, ajatuu tilanteeseen, jossa pelkkä hengissä selviäminen ja sen järjestely vie suurimman osan hänen energiastaan, niin ilman muuta yhteiskunnallisilla tekijöillä on silloin merkitystä myös oman 'hyveen' edistämisen mahdollisuuden ja toteutumisen kannalta.

Niinpä onkin pakko julistaa Marxia mukaellen, että vasta sen jälkeen, kun ihmisen jokapäiväinen leivänsaanti, terveydenhuolto ja vastaavat välttämättömyydet tulevat turvattua, voidaan orjalta/narrilta vaatia hyveellistä käyttäytymistä edes noin yleisesti ottaen.

Nimittäin - - muussa tapauksessa ei minun mielestäni ole ollenkaan ihmeellistä (tai äärimmillään edes moraalitonta!), että orja saattaa syrjityssä asemassaan joutua ensi alkuun kehittämään selviytyäkseen hyvin toimivia 'paheita' - esim. laitonta vastarintaa - jopa terrorismia tai muuta vastaavaa, tehokkaan vaikuttavaa toimintaa, turvatakseen tällaisilla uhkilla sellaisen lainsäädännön toteutumisen, jotka saavat aikaan ne välttämättömät olosuhteet, joissa hyveen harjoittaminen voisi alkaa näyttäytyä mielekkäältä eikä vain naivilta ja itsetuhoiselta asketismi-fanatismilta. - - Tällaisista 'paheista' (haha) esimerkkinä käyvät tietenkin lakot ja viimein itse sisällissota 1918.

Kertauksen vuoksi pitää siis muistaa välttämättöm ehto, jonka mukaan antiikin kyynikkona orja ei vaadi itselleen enempää kuin turvatun perustoimeentulon ja toimivan infrastuktuurin (jonka tason ei tarvitse olla mitään ylellisyysluokkaa - kenelläkään!).

Mikäli 'ideaali-kyynikkomme' alkaa kerskaluokkaan kuuluvien tavoin vaatia ylettömästi lisää, hän luopuu välittömästi diogeenisista ihanteistaan ja muuttuu kyynisen ajattelun sekä hyveen tulkinnan/harjoittamisen kannalta öykkäriksi, typerykseksi ja ties miksi omahyväisen ylpeytensä hyveeseen samaistaneeksi kerskakuluttajaksi - - - tai mikä kaikkein halveksittavinta: viattomien ihmisten sairauksilla miljardituloja kiristäväksi lääketehtailijoitten muodostaman parasiittijoukon jäseneksi, jonka maailmankatsomusta meikäläinen ei arvosta pätkääkään vaan on valmis lähettämään tällaisille kusipäille vilpittömän ja halveksivan tervehdyksen:

Jopa teidän oletetut hyveenne (esim. hyväntekeväisyys) on mahdollistanut nimenomaan pahe eli harjoittamanne sumeilematon riistokapitalismi! - - Ihmettelenkin aivan samaa kuin Slavoj Zizek: miksi kutsua hyväntekijöiksi sellaisia ihmisiä (mm. Garnegie, Soros, Bill Gates), jotka repivät ensin selkänahastamme ne tuhannet miljardit, joista ehkä osan he sitten mainostyyliin lahjoittelevat sinne tänne - ja lähinnä sinne, missä nuo rahat vielä kerran hyödyttävät heitä parantamatta kenenkään riistetyn selkänahkaa kuin hädin tuskin arpeutumaan.

II
Kirkkoisä Augustinus arvosti huomattavan paljon antiikin Kreikan filosofeja, vaikka poikkeuksetta preferoikin kristillisiä hyveitä: usko, toivo, rakkaus, armahtavaisuus kreikkalaisten hyveisiin nähden. - - Augustinus nimitti suurinta osaa kreikkalaisten hyveistä (perushyveet: viisaus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rohkeus) - loistaviksi paheiksi.

Toki noissa perushyveissä on tosi paljon maailmankatsomuksellisesti arvostettavaa, mutta Augustinuksen kritiikin voi oikeuttaa ja ymmärtää paremmin, kun kyseiset hyveet sijoitetaan kontekstiinsa eli kreikkalaisen, polyteistisen yhteiskunnan vallitseviin, hyväksyttyihin tapoihin, tottumuksiin ja arvostuksiin eli kysytään, millaiseksi niiden käytännöllinen tehtävä/funktio kulloisessakin yhteiskunnallisessa asemassa olevalle määriteltiin ja velvoitettiin.

Nykyajan psykologisten egoistien eli markkinatalouden kaikki mulle-heti-nyt-kvartaalitalouden-sijoitus- osinko- ja optiovoittoja suin päin kahmivista kyynikoista ei tosin parhaalla tahdollakaan voi sanoa, että heidän hyveensä olisivat lähelläkään loistavia paheita.

III
Aiheeseen juuri ja juuri liittyen on myös pakko liioitella, että mikäli en tietäisi Saksan viimeiseksi epäpoliittiseksi ajattelijaksi itsensä nimittäneen Nietzschen mielipiteen kapitalismista olleen psykologisesti kriittinen, vaikkei hän sen rakenteellisista tekijöistä paljon ymmärtänytkään etenkin, jos etsii ja arvioi Nietzschen (vähäisiä ja esteettisen/artistisen ylimalkaisia) kommentteja esim. imperialismin/kolonialismin taustatekijöistä ja tähän suoraan kytkeytyen pääoman logiikasta - aiheet, joissa Marx oli nerokas innovaattori; - - jos siis en tietäisi Nietzschen kriittistä asennetta 'Geschäftin' hyveellis-moraaliseen perustaan (jossa on vaikutteita Platonin Valtiosta mutta myös 'sijoittaja-kauppias'-Schopenhauerilta), potkaisisin säännöllisesti myös hänet hetkeksi aikaa jäähylle filosofien best-of-ranking-listalta ;/].

Entä miksi puhua konditionaalissa: jäähytuomiotahan on jo käytetty muutaman kerran - jopa henkilökohtaisia 10:n minuuttisia on päätuomari (minä) langettanut Nietzschelle... ;]. - - Ja lisää rangaistuksia tulee, mikäli keinotekoisen ohjelmallisesti eli teennäisen väkinäisesti luonnontieteiden kanssa flirttaileva, artistis-esteettis-filologis-kieli-akrobaattis-sanamaagis-metaforinen aforismihörhöily Nietzschellä jatkuu - ja sehän näyttäisi jatkuvan.

Kohta pamahtaakin ottelurangaistus tälle obsessiivis-kompulsiivisesta hysteriasta kärsivälle sooloilijalle, jonka olen tainnut sijoittaa erehdyksessä joukkuepeliin hyökkääjäksi. - - Nietzschellä eivät enää 'hyveen ehdot' täyty kuin osittain. Pysyköön siis kiipeilemässä ja suunnistamassa siellä alppien rinteillä Zarathustran ja faktiivis-allegoristen korkeimpien ihmistensä kanssa.

Nietzsche on kummallinen tyyppi/tapaus. Häntä mitä ilmeisimmin voi pitää tynnyrikyynikkona ja hyve-eetikkona sui generis, mutta vain tynnyrissä itäneet ajatukset saattavat aina olla vaarassa kasvaa kieroon ja ylettömyyksiin asti, koska niiden kanssa ei ole kommunikoitu tarpeeksi. - - Nietzsche olisi tarvinnut huomattavasti enemmän dialogia ja dialektiikkaa (muiltakin kuin Wagnerilta, joka ei sallinut ystävä(ie)nsä itsenäistyä).

Tämän puutteen Nietzsche osittain tiedosti, mutta sitä oli todella vaikea täyttää, jos/kun ympäriltä ei löytynyt ihmisiä, jotka olisivat olleet lähelläkään samaa aallonpituutta kuin, missä Nietzschen ajattelu liikkui.
*
http://hornstull.nu/wordpress/?tag=konsumtion

Yhden miehen maailmankaikkeus

Diogenes Sinopelainen - tuo hulluksi tullut Sokrates (Platon)
*
Category: Greek Philosopher Quotes
Year of Birth: 412 BC Year of Death: 323 BC Nationality: Greek
Find on Amazon:Diogenes
Related Authors: Plato Aristotle Epictetus Socrates Plutarch Heraclitus Epicurus
*
A friend is one soul abiding in two bodies. Diogenes

As a matter of self-preservation, a man needs good friends or ardent enemies, for the former instruct him and the latter take him to task. Diogenes

Blushing is the color of virtue. Diogenes

Dogs and philosophers do the greatest good and get the fewest rewards. Diogenes

He has the most who is most content with the least. Diogenes

I am called a dog because I fawn on those who give me anything, I yelp at those who refuse, and I set my teeth in rascals. Diogenes

I am not an Athenian or a Greek, but a citizen of the world. Diogenes

I do not know whether there are gods, but there ought to be. Diogenes

I have nothing to ask but that you would remove to the other side, that you may not, by intercepting the sunshine, take from me what you cannot give. Diogenes

I know nothing, except the fact of my ignorance. Diogenes

I threw my cup away when I saw a child drinking from his hands at the trough. Diogenes

It is the privilege of the gods to want nothing, and of godlike men to want little. Diogenes

It takes a wise man to discover a wise man. Diogenes

It was a favorite expression of Theophrastus that time was the most valuable thing that a man could spend. Diogenes

Man is the most intelligent of the animals - and the most silly. Diogenes

Most men are within a finger's breadth of being mad. Diogenes

Stand a little less between me and the sun. Diogenes

The foundation of every state is the education of its youth. Diogenes

The great thieves lead away the little thief. Diogenes

The mob is the mother of tyrants. Diogenes

The sun too penetrates into privies, but is not polluted by them. Diogenes

The sun, too, shines into cesspools and is not polluted. Diogenes

The vine bears three kinds of grapes: the first of pleasure, the second of intoxication, the third of disgust. Diogenes

Those who have virtue always in their mouths, and neglect it in practice, are like a harp, which emits a sound pleasing to others, while itself is insensible of the music. Diogenes

We have two ears and one tongue so that we would listen more and talk less. Diogenes

What I like to drink most is wine that belongs to others. Diogenes

When I look upon seamen, men of science and philosophers, man is the wisest of all beings; when I look upon priests and prophets nothing is as contemptible as man. Diogenes

Wise kings generally have wise counselors; and he must be a wise man himself who is capable of distinguishing one. Diogenes
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Diogenes_of_Sinope

www.beyond-the-pale.co.uk/diogenes.htm.

www.unitel.com/internal.htm.

Erakko, kulkuri ja elitisti

Kulkuriuden, erakkouden ja yhteiskunnasta vieraantumisen luonne alkaa pohdituttaa minua suuresti lukiessani merin kaunista ja vaikuttavaa pärettä autiomaan hiljainen esipuhe, jonka naturalistinen mutta samalla mystisen hellä realismi kääntää erämaan eteerisen väreilyn kulkeutumaan luokseni kuin ilmanpaineessa tapahtuvan muutoksen aiheuttaen samalla tunteen ja reflektion yhteisvaikutuksen, joka saa syvimmät 'luontoreseptorini' herkistymään yhtäkkiä äärimmilleen.

Mutta.

(En voi mitään sille, että tässä kohdassa minua väistämättä alkaa hymyillyttää, kun kuvittelen tai itse asiassa näen tietyn ei-satunnaisen kuulijan/lukijan odottavaisen ja luottavaisen hymyn muuttuvan totisemmaksi suupielten laskeutuessa jopa huolestuneen surulliseen tasoon hänen istuuduttuaan pyynnöstäni tukevasti tuolilleen pohtimaan, mitä vakavaakin vakavempaa ajateltavaa ja sanottavaa minun bipolaarisen pääni aivolohkojen eri kerroksiin on tänään sattunut kasautumaan).
*
Mikä tosiaan on tämä merin kuvaaman kulkuriuden ja erakkomaisuuden - johon myös itse tunnen hyvin suurta vetoa (olenhan urbaani erakko) - sisin ja perimmäisin luonne?

Vastaan heti. Kyseessä on hyvin elitistinen asenne.

Se on yleensä 'vihreiden' esteetikkojen tai sanoisinko eräänlaisten filosofisten 'taideintellektuellien' ja syvästi tuntevien, usein luovasti lahjakkaiden luontoromantikkojen maailmastapakoa, ja jos ei nyt sentään pakoa niin ainakin pitkälle harkittu tapa toteuttaa omaa taipumustaan eristäytyä urbaanista slummielämästä ja ylipäätään sillipurkkimaisen ihmispaljouden ahdistavuudesta, missä kukaan ei ole kenellekään mikään muu kuin joku toinen - joku erilainen ja samanlainen kuin minä itse mutta silti joku täysin anonyymi toinen - eräänlainen Heideggerin Das Man: kaikki eikä kukaan/kuka tahansa.

Kuka tahansa - ihminen primitiivisen kaupunkiasujan habituksessa, jonka persoonallisuus on enemmän fasadia, minuuden kuorta, kuin autenttista ja välitöntä, jatkuvasta varuillaanolosta ja julkisen kanssakäymisen väistämättömän läsnäolon vaatimasta, muihin kohdistuvasta tarkkaavaisuudesta vapaata läsnäoloa itselle ja toiselle.

Kivisten ja betonisten asuntojen sisällä - noissa nykyaikaisissa tiilitaloissa - asuu onnellinen perhe, onnellinen pari, onnellinen yksineläjä, onnellinen ei-kukaan. Kuka uskoo moista roskaa? Ei ainakaan erakkomaisuuteen, kulkuriuteen ja ikuiseen matkalla-olemiseen kasvanut kosmopoliitti - tuo antiikin kyynikko tai stoalainen, jolle kaikki ihmiset olivat maailmankansalaisia, yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia ihmisinä joskin hyveissään ja kyvyissään erilaisia - seikka, jolla ei kuitenkaan ollut merkitystä itse ihmisyyden kannalta.

Juuri tähän kohtaan haluan kuitenkin puuttua ja pysähtyä.

Sillä tuo erämaata rakastava, maailmasta mieluusti eristäytyvä, omiin oloihinsa vetäytyvä, ehkä joskus hieman ihmisarka ja jopa misantrooppinen luontofriikki ei ole kuka tahansa kulkuri tai matkalainen. Hän tietää arvonsa, koskapa hän sen arvon on itsetietoisesti vuosien mittaan itselleen hankkinut, antanut ja viimein myös muilta kaltaisiltaan saanut.

Mutta vaikka hän saattaa pitää suuressa arvossa niitä, jotka ovat hylänneet tämän yhteiskunnan materiaaliset ja sosiaaliset arvot sekä arvostukset palkintoineen ja tunnustuksineen ja siten arvostaa niitä, jotka elävät vaikkapa järjestyneissä kommuuneissa tai jopa jossain 'muinaisen' Kristianian tapaisissa puolislummeissa, niin minulle on käynyt varsin selväksi - enhän koe kuten vihjasin itsellenikään vieraaksi kyseistä asennetta - että tämä thoreaulais-rousseaulainen esteetikko, taideintellektuelli, luontomystiikkaan taipuva kosmopoliitti kulkuri, joka usein etsii pysyvää rauhaa sivilisaation kaukaisimmasta kolkasta, edustaa lopulta kaikessa hoboudessaan ja erakkomaisuudessaan kulttuurielitismiä vailla vertaa.

Väitän myös, että tällaiselle ihmiselle pelkkä alkoholisoitunut ja varasteleva roskaväki on sen ryysyläisromanttisesta statuksesta huolimatta itse asiassa varsin sietämätöntä paskasakkia, jolta puuttuvat kunnollisen peruskoulutuksen ohella myös asialliset käytöstavat ja eräänlainen hienostuneen alakulttuurin - hieman parodioiden sanottuna pummisocieteen - kohteliaan etiketin praktikum.

Yhteiskunnan marginaalissa eläviä saatetaan kyllä ihannoida kaukaa - hyvin kaukaa katsottuna eli silloin, kun he eivät muodosta uhkaa omalle sosiaaliselle identiteetille, ja joita voidaan joskus käydä jopa tapaamassa/katsomassa(!) ikäänkuin kyseessä olisi erikoinen alkuasukasheimo, joka on vapaaehtoisesti majoittunut ties minne kaupungin uloimmille kulmille teltta- ja hökkeliasumuksineen.

Perimmältään tässä pätee nyt se fakta, että elitistiselle luontomystikolle, hobolle, erakolle ja urbaaniin sivilisaatioon eron tehneelle, nämä ihmiset eivät käytännössä ole kovinkaan paljon sen roskasakin yläpuolella, jota halventavimmillaan saatetaan - ehkä täysin oikeutetustikin - kutsua paskasakiksi, kuten sanoin.

Mielessäni on käynyt (myös itsekriittisessä mielessä) - eikä ilman ironista sävyä - ajatus kehottaa näitä elitistisiä uushoboja tai erakkoja (urbaaneja tai ei) lukemaan uudestaan esimerkiksi linkolansa, nietzschensä, thoreaunsa sekä emersoninsa - mutta nyt etenkin Pierre Bourdieun sosiologisia määritelmiä ja pohdintoja vasten.

Miten hyvin Bourdieun käsitteet kenttä, habitus ja distinktio soveltuvatkaan kuvaamaan myös uushobojen ja uuserakkojen sosiologisen 'reviirin' määrittelyn ja etsinnän luonnetta.

Miten hyvin ne kuvaavatkaan sitä samaa, ihmisen ikuista tarvetta muodostaa tietty rankijärjestys myös kommuuniasumisen ja jopa slummikurjuuden keskelle. Miten hyvin ne paljastavatkaan sen tosiasian, että mitään lopullista tai alkuperäistä tasa-arvoa - rousseaulaista takaisin luontoon-paratiisia - ei ole olemassa muualla kuin mielikuvituksessamme ja - tämä tosin on totta! - joskus myös tosielämässä, tavatessamme kohtalotovereitamme, joita olemme oppineet ihailemaan heidän ehdottomuutensa eli kompromissittomuutensa takia.

Silti juuri edellämainittu viestii, miten syvästi olemme kiinni habituksen ja distinktion - tietyn elämäntavan ja siihen perustuvan erottelun sosiaalisessa kentässä silloinkin, kun elämme muka täysin yhteiskunnan ulkopuolella.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole olla pelkästään (itse-) kriittinen ja negatiivinen eli osoittaa sormella sitä, miten tekopyhiä uushobot ja uuserakot ovat preferoidessaan yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneita ihmisiä - johtuipa näiden ajelehtiminen (drifting lienee tässä osuva termi) sitten heidän heikkouksistaan tai heidän vahvuuksistaan - tai molemmista: 1) heidän kyvyttömyydestään elää urbaanin sivilisaation vaatimaa elämää jatkuvan byrokraattisen ja elintasokilpailullisen paineen alla tai 2) heidän tietoisesta valinnastaan hylätä yhteiskunnallisten arvostusten ja ylipäätään ihmisten välisten rankimittareitten ehdollistama, teennäisen tekopyhä mediakulttuuri.

Olen vain halunnut osoittaa, että distinktioitten eli sosiaaliseen habitukseen perustuvien erottelujen psykososiaalinen sekä sosiologinen järjestelmä ja hierarkia ulottuu kaikkialle. Me rakennamme sitä joka hetki, emmekä pääse sitä pakoon mihinkään maailmankolkkaan - emme edes täydelliseen yksinäisyyteen, sillä niin kauan kuin luomme esim. mitä tahansa fiktiivisiä hahmotelmia suhteistamme muihin ihmisiin, niin kauan työstämme erottelujärjestelmää, jossa/jonka varaan koko psykososiaalinen vuorovaikutuskenttämme rakentuu - kärjistetysti sanottuna: tietyn ranki- ja reviiriverkoston mukaisesti.

Tämä kaikki on täysin luonnollista, täysin luonteenomaista ihmiselle, koska se on täysin luonteenomaista myös esimerkiksi muille kädellisille ja ylipäätään eläimille. Kyseessä on eräs kaikkein syvimmälle juurtuneista taipumuksistamme yhteisöllisinä olentoina.

Ja mitä muuta me alunperin olemme kuin yhteisöllisiä. Olemme käytännöllisesti katsoen aina syntyneet johonkin perheeseen, sukuun, klaaniin ja heimoon. Yritys karistaa itsensä irti sukusiteistä saattaa joskus elämän aikana kyllä jopa onnistua, mutta tämä ei merkitse samaa kuin vapautuminen vuorovaikutussuhteisiin liittyvistä reaktiotavoista, jotka on perimmältään kirjattu geeneihin.

Olemme yhteiskunnasta irtautuneinakin (mikä tietysti on lähes mahdotonta 100%:sti) aina tietyn etiketin ja 'protokollan' vankeja. Emme ainoastaan ulkoisissa vuorovaikutus- ja käyttäytymissuhteissa vaan myös sisäisesti, kuten sanottu, mielikuviemme fiktiivisessä verkostossa.

Kukaan ihminen ei ole saari, vaikka joku ihminen saattaakin ajatella olevansa suurempi tai arvokkaampi saari kuin joku toinen saari.

Niin kauan kuin teemme vertailuja toisiimme ja toistemme kanssa, me emme ole pelkkiä kulkureita ja/tai erakkoja - ja vielä enemmän: niin kauan kuin me olemme kulkureita ja erakkoja, niin kauan on myös niitä, jotka koemme läheisiksi ja lähimmäisiksi juuri heidän kulkuriutensa ja erakkoutensa takia.

Niin kauan me myös kaipaamme ja jopa rakastamme heitä ihmisinä, jotka vetävät meitä magneetin tavoin puoleensa - nimenomaan erakkoina eli meidän sukulaissieluinamme, ja niin kauan me myös pelkäämme ja jopa halveksumme heitä, koska attraktiivisina juuri he uhkaavat meidän autarkiaamme - omaa itsehallintaamme erakkoina ja kulkureina.
*
Muistutan kuitenkin vielä siitä, mikä oli alkuperäinen kritiikin aiheeni tässä kirjoituksessa: väistämätön ja osittain ristiriitainen - monesti myös pitkälti tiedostamaton tarpeemme erotella itsemme erakkoina ja yhteiskunnan ulkopuolisina muista yhteisön marginaalissa elävistä.

Sillä vaikka kyynikkojen ja stoalaisten tapaan ajattelisimmekin, että koemme yhteistä ihmisyyttä kaikkien - joskin ennenkaikkea niiden kanssa, jotka koemme sukulaissieluiksi, niin on mahdollisimman usein syytä herätä tiedostamaan, että samalla me myös halveksumme niitä, jotka me syystä tai toisesta luokittelemme ulos tästä sukulaissieluisuudesta - niin lähellä kuin he ulkoisesti saattaisivatkin meidän arvostamaamme urbaanin elämän ja ylipäätään byrokraattisen elintaso- ja mediayhteiskunnan hylkäämistä ollakin.

Lyhyesti sanottuna, kertauksen vuoksi: - kulkurilla ja erakollakin on siis rankijärjestyksensä. Sillä kukapa nyt haluaisi kuulua roska- ja paskasakkiin, vaikka eläisikin yhteiskunnan marginaalissa?

En ainakaan minä. Etkä sinä. Me kaksi miltei naurettavan erakkomaista elitistiä.

Kyynikko katselemassa tynnyristään kauas ulos - omaan sisimpäänsä

Kirjoitettu Kalevi Hotasen päreeseen Mierovassa maisemassa.
*
meri, ripsa, kalevi

Luin mainiot kommenttinne kahteen kertaan ja tulin hieman surulliseksi (minäkin).

En ole koskaan ollut idealisti vaan pikemminkin anarkisti sekä yksilötaistelija. Vaikka en millään tavoin palvokaan Che Guevaraa preferoin häntä silti suhteessa lippua kantaviin kommunistipioneereihin.

Ja tässä piilee kohtalokas ristiriita. Sillä juuri minunkaltaisestani olisi saattanut tulla 'hyvä', stalinistinen diktaattori, joka juoksuttaa aatteen nimissä ryhmäsidonnaisia ja hienopersehumanistisia vasemmistopieruja ympäri kauppatoria niin pitkään, että he saavat ekstaattisen elämyksen, joka taatusti kolahtaa.

Toisin sanoen - mitä idealistisempi aate, sitä fanaattisempi hullu sen johtoon yleensä pääsee. Vetäkää siitä päätöksiä ja johtoja.
*
Linkolan Toisinajattelijan päiväkirja on ollut minulle 'niitä kirjoja'. Liikutuksetta en sitä kyennyt lukemaan.

Mitä Linkolan 'ohjelmaan' tulee, niin minun katsannossani hän on oikeassa. Meitä ei pelasta enää mikään. Teknologia syö omat lapsensa.

Niin kauan kuin takkiraudan kaltaiset ihmiset haluavat rakentaa sivilisaatiota suunnittelemattomasti - vailla eräänlaista Global Governmentia - pelkästään vapaan markkinatalouden ja teknologian ehdoilla, mikä implikoi psykologisen egoismin hyväksymisen ihmisen perimmäisenä motiivina ja siten rasistis-fasistisen yhteiskunnan, lopputulos on globaalisti selvä - täystuho.

Ensin tuhoutuvat heikoimmat, useimmat eläinlajit ja köyhimmät ihmiset, viimein lopulta hyvinvoivat ja 'vartiotorneissaan' asuvat rikkaat.

Tuho tapahtuu kahdella tavalla: ekosfäärin 'surkastumisena' ja ihmisen teknologisena manipuloimisena kyborgiksi, joka on yhtä aikaa sekä terveempi ja pitkäikäisempi että alttiimpi uusille, täysin tuntemattomille taudeille, koska hänen luontainen vastuskykynsä heikkenee sitä mukaa kuin ruoka, lääkkeet ja geenimanipulaatio muuntavat häntä yksipuolisen idealisoituun suuntaan, markkinatalouden tarpeita vastaavaksi kuluttajarobotiksi.

Kun takkirauta aiemmin kirjoitti erään englantilaisen sosiologin artikkelin pohjalta varteenotettavan päreen ihmis- ja teknologiavihasta tehden omavaltaisesti johtopäätelmän, että juuri teknologiavastaiset ihmiset sairastavat ihmisvihaa ja tuhoavat edellytykset nykyisen, länsimaitten teknologisen hyvinvoinnin ja korkean elintason synnyttämien ongelmien ratkaisemiseksi, hän osoitti olevansa fanaatikko - teknofundamentalisti jos kuka.

Takkirauta uskoo, että teknologia kykenee ratkaisemaan teknologian itsensä synnyttämät, koko ajan kasvavat ongelmat.

Tämä on uskovaisuutta sanan kieroimmassa mielessä, koska se implikoi demokratian ja vapaan markkinatalouden nimissä toisten ihmisten alistamisen ja piilorasismin - pitkälti samassa mielessä kuin islam pyrkii jihadin poliittisessa versiossa levittämään aatettaan muuhun maailmaan, joskin päinvastoin kuin länsimainen konservatiivi-liberaali-demokratia-fundamentalismi: avoimesti ja suoraan - ilman kaiken maailman analyyttisen argumentatiivista ja 'faktoihin' vetoavaa 'pakkopullaa', joka itse asiassa rationaalisuuteen kätkiessään tulee paradoksaalisesti juuri paljastaneeksi reaalisen voimapolitiikan - siis fasismin ja jonkinasteisen rasismin - olevan kaikkien pyrkimystensä taustalla.

Entä onko meillä vaihtoehtoja? Ja mikä paradoksaalisinta - olenko tavallaan itsekin epäsuorasti hyväksynyt takkiraudan logiikan, vaikka teen teknologiasta (niin hyvä asia kuin se monesti onkin esimerkiksi IT-sovellutuksissaan) ja sen välineellisestä itseisarvoisuudesa (lukekaa esim. Tuomas Nevanlinnan Nurin oikein) täysin pessimistiset johtopäätökset?

Mutta kuten sanottu - minä en usko teknologian pelastavan meidät. Tehköön tämä asenne minusta sitten vaikka ihmisvihaajan, mutta näköpiirissäni ei ole muutakaan 'aukeamaa' käyttääkseni Heideggerin Lichtung-käsitettä (ks. PS.) metaforana vallitsevan todellisuuden näköalan aukenemisesta nykyisten faktojen pohjalta, jotka siis tulkitsen lähes tasan päinvastoin kuin takkirauta.

Ei voi mitään. Ontologinen ero, joka konstituoi maailmankatsomukselliset eromme, ei voi koskaan poistua väliltämme. Jää 'vain' lopullinen antagonismi - kaikkien ihmisten kesken.

Mutta juuri tämä antagonismi on kapitalismin ydin. Siinä ihmisten välinen kateus ja peer pressure (girardilainen, mimeettinen kilpailu, jota jättifirmat ohjailevat) muuttuu aina ihmisten väliseksi, lähes konkreettiseksi taisteluksi, ja viimein tuo taistelu - ekologisen katastrofin, sivilisaation rakenteiden ja ihmiskäsityksen kohtalokkaan muuttumisen (hallitsevat kyborgit määrittelevät hallittujen/alistettujen työtötekevien ihmisyyden ehdot kafkalais-orwellilais-huxleymaiseen tapaan) takia koko skenario ilmenee saatanallisena - mystifikaation ja manipulaation verkkona, jossa eräänlainen Matrix 'rulettaa' lähes koko ihmiskuntaa.

Loppu on nähtävissä Mad Max-elokuvista.
*
En ole kuitenkaan Linkolan tavoin 'huolestunut' maailman tilasta, jos kohta hänkään ei ole, koska kaikki on hänellekin jo selvää.

Ajattelen, että tässä maailmassa ja sen yhä toistensa kaltaisiksi muuttuvissa sivilisaatioissa voi elää ihmisarvoista elää vain palaamalla antiikin kyynikon elämäntapaan - tynnyriin, jossa voi mietiskellä omia hyveitään (ja paheitaan), pitää jopa kaikkea yhteiskunnallista 'osallistumista' adiaforana (yhdentekevänä) suhteessa ja verrattuna ihmisten universaaliin, perimmäiseen tasa-arvoon maailmakansalaisina.

Kyse ei ole ideologisesta vaan ikäänkuin eksistentiaalis-rationaalisesta ajattelutavasta. Ihmisen ei pidä olla sidottu mihinkään.

Kyynikkojen vastaisesti ajattelen tosin yhä, että ainoan poikkeuksen perimmäiseen siotutumattomuuteen tekee rakkaus - eikä sekään saisi olla sitovaa kuin ehkä siinä väistämättömässä mielessä, miten rakkaus itsessään vetää kahta ihmistä toisiinsa - joskus jopa heidän omasta tahdostaan vähääkään piittaamatta.
*
Ymmärtänette, ettei tällaisen 'vakaumuksen' omaksuneella ole enää mitään paluuta minkäänlaiseen idealismiin, ellei sitten henkilökohtaisen hyveen kehittämistä kaikkien ihmisten perimmäisen tasa-arvon ideaan yhdistyneenä sellaiseksi kutsuta.

Joka tapauksessa kyseisestä asenteesta puuttuu kaiken idealismin kannalta olennaisin: sen pyrkimys löytää ja rakentaa ihanteittensa ja utopioittensa näköinen sivilisaatio ja 'superyhteiskunta'.

Antiikin kyynikkona tiedän tosin olevani hieman lähempänä kapitalismin individualismia kuin hegeliläis-marxilaista ideaa ihmisestä kollektiivin arvojen ja kommunikatiivisen toiminnan 'yksikkönä', mutta tämä asiaintila ei suinkaan ole tehnyt minusta oikeistolaista. Päinvastoin - olen nykyään vasemmistolaisempi kuin koskaan elämässäni.

Mutta se on sitten jo toisen jutun aihe. Vastarinta Foucault'n ja Camus'n konteksteissa.
*
PS.
Lisäys Lichtung-käsitteen analyysiin uskojarukous.net-kommenttipalstalta. Hieno teksti. Olen hieman kateellinen, sillä olisin halunnut itse kirjoittaa tuon.

Heideggerin käsitys ihmisen ja eläimen erosta lähtee siitä, että eläin on "avoimessa" (clearing, Lichtung) näkemättä sitä, kun taas ihmisellä on maailma edessään. Ihminen ei mene paljaaseen tilaan, ulkopuoliseen, kuten eläin. Eläin liikkuu tuossa avoimessa, joka on "a nowhere without a no". Tällä lailla on kiva ajatella, että Jumala on tarkoittanut ihmisen myös vähän eläimen kaltaiseksi, huolettomaksi liikkujaksi ympäristössään. Heideggerin humanistinen ajattelu nostaa ihmisen eläimen yläpuolelle toisella tavalla kuin Raamattu. Tästä hallitsemisen harjoittamisesta mystikko epäilemättä irrottautuu. Silloinkin voi sanoa, että hän asettuu luotuisuuden ulkopuolelle eli ei haluakaan olla se, joka "autenttisella katseellaan etsii kaikelle merkityksen ja etsii salatun". Se on Fransiscus Assisilaisen esimerkillinen piirre ( olla köyhä kuin lintu) ja mielestäni raamatullista, mutta vaikeaa.

http://www.uskojarukous.net/phpBB2/viewtopic.php?p=34600

Kirjallisuudesta ja filosofiasta: Nietzsche ja Zizek suvaitsevan kyynisyyden paljastajina

Kommentti Kalevi Hotasen päreeseen Kulje kanssani (16.5).
*
Hauskoja nuo teidän määritelmänne ihmisistä 'ismeinä'.

Mitä Pentti Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjaan tulee, niin se totisesti järkytti minuakin. Kyseessä on yksi parhaimmista - ellei paras - Suomessa koskaan kirjoitetuista esseekoelmista varsinkin, kun sen ansiot eivät ole pelkästään kaunokirjallisia.
Tuskin kukaan on kirjoittanut ekologis-maailmankatsomuksellisesta ahdistuksestaan niin sydäntä riipaisevalla tavalla kuin Linkola tässä kirjassaan.
*
En oikein pärjää teidän kanssanne näissä 'mitä luin eilen ja tänään'-listabileissä ainakaan, mitä kirjallisuuteen ja runouteen tulee.

Minun kaunokirjallinen vaiheeni oli voimissaan etenkin 1970-luvulla ja 'päättyi' Kriittisen korkeakoulun 'loppukirin' jälkeen jonnekin -93/-94 vaihteeseen, jolloin päättyi myös pari vuotta kestänyt hyvin amatöörimäinen päätoimittajuuteni erään hoitoalan ammattikunnan pienlehdessä.

Kriittisen korkeakoulun aikoina luin Matti Paavilaisen suosituksesta mm. Bellowia, Doctorowia, Canettia ja Tabucchia, joista Bellowilta tunsin aiemmin ainakin Herzogin.

Suomalaisista mm. Juha Mannerkorpi, Matti Hyry ja Juhani Peltonen (nimenomaan Iloisin suru) tekivät yllättävän suuren vaikutuksen. Hyryn jo tunsin, mutta Mannerkorpi (Päivänsinet ym.) oli erinomaisen positiivinen yllätys.

Runoilijoita tuli myös käytyä läpi, mutta onko Suomessa nykyään todella kovan luokan (eläviä ;) runoilijoita? (-90-luvun alussa oli tietysti Melleri). Enpä usko. Sirkka Turkkakin on kirjoittamisensa jo kirjoittanut.

Esimerkiksi Heli Laaksonen on kyllä taitava ja viihdyttävä, mutta eipä paljon muuta. Entä Arno Kotro? Onks hän 'oikea' runoilija vai pikemminkin kirjallisesti lahjakas ja verbaalisesti mainio älykkö?

Kuten Kotron nuoruuden ystävä Kata Kärkkäinen eräässä keskustelussa totesi: Arnolla on 'hyvä läppä' (on siis hyvä puhumaan..;?) Ja kun jollain on nykyään hyvä läppä, niin media kiinnostuu sellaisesta tyypistä oitis...(tosin Kotro on fiksu - ihan oikeasti - ainakin minun mielestäni).

Mutta kuten sanottu - en juurikaan tunne nykyrunoutta kuten en nykykirjallisuuttakaan.

Todettakoon vielä 'selvyyden' (hah;) vuoksi, että suuri kokeilija ja ultra-avantgardisti Leevi Lehto tulkitsee runoudeksi melkein kaiken, minkä monitori näyttää ja (t)ulostin sisuksistaan päästää, mutta onko tällä tavoin onnistuttu tekemään muuta kuin 'liuottamaan' runous tunnistamattomaksi osaksi kirjallisuuden vai pitäisikö sanoa' sanasaasteen' yhä massiivisemmaksi muuttuvaa mappi Ö:tä?!
*
Heti Kriittisen korkeakoulun jälkeen minulle tapahtui kaksi paradoksaalisella tavalla sekä toisiaan täydentävää että toistensa kanssa ristiriidassa olevaa asiaa: rakastuin uudelleen erääseen ihmiseen ;) (en esim. kissaan, johon ehkä nyt saattaisin rakastua) ja aloin silti ;) tai juuri sen vuoksi opiskella tosissani eli systemaattisesti filosofiaa, teologiaa ja historiaa. Niin sanottu kaunokirjallisuus sai jäädä paljon vähemmälle.

Mutta samapa tuo. Lukemista kyllä riittää liian kanssa. Suorastaan raivostuttavan paljon. Se on jyrkässä ristiriidassa perimmäisen laiskuuteni kanssa..;/

Tätä nykyä rajaan oman peruskiinnostukseni mieluummin vain yhteen tai kahteen filosofiin (Nietzsche, Schopenhauer eli 'ns. tahto-filosofia' ja nihilismi) sekä edelleen heitä ikäänkuin kontrastoiviin että 'täydentäviin' pariin kolmeen filosofiin (Kant, Hegel) eli tiettyyn filosofian suuntaukseen, jonka perspektiivistä voin arvioda kriittisesti ja uudella tavalla noita yhtä/kahta filosofia - jotka muuten aikoinaan kritisoivat jyrkästikin mainittua suuntausta eli saksalaista idealismia.
(Jaques Lacan on suurelta osin Freudin oppilas, mutta on muokannut psykoanalyyttistä teoriaa ratkaisevasti etenkin Hegelin ja Kantin antamien käsitteellis-dialektisten välineitten avulla.)

Huolimatta erimielisyyksistä moraalifilosofian ja estetiikankin suhteen Kant oli Schopenhauerille melkein puolijumala, mutta Hegeliä hän piti mielisairaalatapauksena ;/.
Nietzschen kytkökset Kantiin ja Hegeliin ovat sen sijaan paljon monimutkaisempia, joskin Heideggerin mielestä Nietzsche sai ainakin Kantin suhteen perin yksipuolisia vaikutteita Schopenhauerin tulkintojen kautta.

Yleisesti määritellen: antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuus (etenkin Kreikan mytologia) sekä väistämättä - jo kasvatuksen kautta - (radikaali-) pietistinen kristillisyys (VT ja UT tietysti perustanaan), olivat Nietzschen ajattelun tärkeimmät alkuperäiset lähtökohdat.

Nietzschen intellektuaalis-taiteellisia sukulaissieluja ovat mm. esisokraattiset luonnonfilosofit (Herakleitos, Anaksimandros jne., noin 600-500 ekr.), aristokraatti kreikkalainen runoilija Theognis (n. 500 ekr. - ks. PS.) ja filosofien elämänkertojen kirjoittaja (joko kreikkalaista tai roomalaista sukua) Diogenes Laertios (200 jkr.), joista molemmista Nietzsche teki ylistetyt opinnäytteensä Leipzigin yliopistossa, poliittisen vallan analyytikko Macchiavelli (1400-1500), skeptikko, kulttuurirelativisti, esseisti Montaigne (1500-luvun loppupuoli) ja 1600-luvun ranskalaiset moralistit, aforistikot ja esseistit ylipäätään (esim. Rochefoucauld) - tietyin varauksin ilman muuta myös Blaise Pascal (1600-luku) , panteisti Baruch Spinoza (1600-luku), runoilija Heinrich Heine (1800-luvun ensimmäinen puolisko) ja hänen kriittinen ironiansa sekä tietenkin Arthur Schopenhauer (1788-1860) - jne.
*
Mainitsemani kriittinen arviointipiste näyttää nyt asettuneen (olin jo merkillisellä tavalla ennakoinut asiaa sekä tarkoituksellisesti että myös varsin tahattomasti) Slavoj Zizekin hahmoon ja hänen kauttaan Hegeliin, Kantiin ja Lacaniin: siis Zizekin/Lacanin uudelleen visioimaan/tulkitsemaan saksalaiseen idealismiin.

Zizek on yllättävän ehdoton teoreettisessa 'sitoutumisessaan', vaikka häntä voi samalla melko perustellusti pitää teoriansa sovellutuksissa 1950-luvun jälkeisen kulttuurifilosofian kaikkein monipuolisimpana, luovimpana ja yllätyksellisimpänä vaikuttajana - ennenkaikkea siksi, että hän todella on vakavasti otettava filosofi eikä pelkästään joku akateemisen statuksen hankkinut pekkahimanen tai esasaarinen, jonka ainut intressi näyttäisi olevan/olleen raha ja julkisuuden kipeys - tai sitten yksi tyhjän postmodernin sanahelinän tuuliviirejä.

Tietty naivius filosofisen tiedon kulttuurisen merkittävyyden suhteen + akateeminen status + julkisuushakuisuus + rahallinen tuotto. Siinä eräitten julkkisfilosofien ja myös innovaatioyliopistojen menestyksen kaava hyvin pelkistetysti esitettynä.

Tavallaan voimme sijoittaa myös Zizekin tähän kaavaan, mutta sillä täysin luovuttamattomalla erotuksella!, että hän on edellä mainittuihin elämänhallinnan 'innovatiivisiin?' sofisteihin verrattuna kuin toiselta planeetalta, mitä tulee luovaan kapasiteettiin ja kykyyn 'avata' (eksplikoida) sekä analysoida kätkettyjen ('salattujen') ideologioiden että ideologisen kätkeytyneisyyden maailmaa.

Sama pätee tiettyä tarkoitusta varten joskin alkuperäänsä nähden tunnistamattomaksi manipuloituun, psykologisesti ohjailtuun ja mainosideologian keinoin mystifioituun merkkien ja merkitysten 'psyko-maailmaan' (vrt. Hitchcock).

Zizekillä on kyky purkaa ja paljastaa nuo mystifikaatiot soveltamalla teoriaansa perusteellisen yksinkertaisilta vaikuttavien joskin 'sisäisesti' umpisolmuisten esimerkkiensä kautta - ja vieläpä siten, että jos yksi esimerkkisovellutus ei riitä, hän esittää yleensä pyytämättä toisen ja jopa kolmannenkin sovellutuksen.

Zizek ymmärtää, että nämä hänen pohtimansa ilmiöt, vaikka ne siis vaikuttaisivatkin näennäisen yksinkertaisilta ja olisivat siten myös muka vain yhden yksinkertaisen - ikäänkuin Rubikin kuution - ratkaisun puitteissa selviä, ne eivät silti välttämättä ole lähelläkään itse perusoivallukseen tarvittavaa ahaa-elämystä.

Sekä ihmisten ideologiset (ja ideologia on kaikkialla/tulee kaikkialta, ajattelee Zizek - aivan samoin väittää Foucault nietzscheläisittäin vallasta) tavat ajatella että heidän tapansa ajatella ideologisesti ovat - jälleen kerran Ronald Laingin mainiota esimerkkiä soveltaakseni - kuin kaulaamme kiinnitetyn hirttosilmukan solmu, joka vaikuttaisi olevan perin yksinkertaisesti solmittu. Mutta - jatkaa Laing - tuo solmu on kyllä yksinkertainen; se vain on sidottu niin äärimmäisen tiukkaan, ettei sen avaamiseksi välttämättä ihmiskäden voima riitä.

Zizekillä on tavallaan kaksi ylitsepääsemätöntä ongelmaa ratkaistavanaan: sekä edellä kuvattu näennäisesti yksinkertaisen, ideologisen solmun avaamisen vaikeus: itse pohdittavan 'trauman oireen' purkamisen vaikeus sekä itse hänen teoriansa 'common sense-intuiton vastaisuuteen' eli sen paradoksaaliseen 'katseeseen' tai perspektiiviin liittyvä ongelma.

Zizekin on siten luennoitava yleisölleen kuin peruskoulun ala-asteen oppilaille. Yksinkertaisesti, perusteellisesti ja toisiaan tukevien esimerkkien kautta koko ajan kerraten ja toistaen, jotta oppi menisi meidän 'kovakalloisten kaaliin' ja mikä taas kerran tärkeintä: niin että ikäänkuin me itse olisimme kyenneet oivaltaessamme ratkaisemaan sen, mihin Zizek itse pyrkii: ikäänkuin me olisimme se Platonin Menon-dialogin orjapoika, joka Sokrateen oikean ja sopivan ohjauksen turvin oppii melko nopeasti jo aika vaativankin geometrisen ongelman ratkaisun.
*
Mitä tulee Esa Saarisen radikaalisuuteen, niin tuskin se oli paljon muuta kuin murrosikään jämähtäneen, logiikkaa oivallisesti tajuavan nuoren miehen lapsellisen pseudoanarkistista uhoa, jossa esimerkiksi Nietzschen eetos ymmärrettiin jotakuinkin (tavanomaisella tavalla) pieleen.

Yliopisto-Saarinen kai piti Nietzscheä lähestulkoon 'nuorpreussilaisena' kulttuuri- ja taideaktivistina, jota sitten sopivan paikan ja hetken tullen imitoitiin omissa fantasioissa ja kielenkäytössä. Tällöin Nietzsche-sitaattien käyttöä saattoi hyvinkin pitää niin sanotun käsitteellisen ilmakitaran soittona (nyt taisi osua pilkka omaankin nilkkaan ;).

Friedrich Wilhelmiä hypetettiin yhtä paatoksellisesti ja samassa hengessä kuin naapurin sankarillisena pidettyä uusnatsistista punk-poikaa, joka uskalsi ottaa lävityksiä genitaaleihinsa, ja joka sai levytyssopimuksen jonkun pienemmän underground-levy-yhtiön kanssa - taisi olla nimeltään 'Schlechtgefesselte Prometheus und Agonie'.
Levyn nimeksi annettiin kuulemma sairaan hyvä 'Fuck the Bismarck!, Fuck the Prussia!' Rrrankkaa!

Uskokaa tai älkää mutta tällä tavoin Nietzsche sitten kesytettiin - asia, johon Zizek aivan oikein viittaa (ei tosin edellä kerrotulla tavalla;).

Nietzscheä palvotaan viihteellisessä tosi-tv-kulttuurissamme rankkana individualistisena julistajana - oman uuden tyylinsä luojana (muodikkaat identiteetti- eli imagotekniikat), vaikka hänen henkilökohtaista sitoutumista korostava radikaali kulttuurinen aktivisminsa on paradoksaalista kyllä luonteeltaan konservatiivista (seikka, jonka Zizek myönteisessä mielessä huomioi kritisoidessaan Sloterdijkin tavoin liberaalista mutta kyynisen välinpitämätöntä suvaitsevuuttamme).

Tämä radikaalin mutta konservatiivisen kulttuurikritiikin paradoksi (joka on eräs hyvin yksinkertainen tapa yleistää Nietzschen filosofian tavallaan yhteensovittamattomat ääripäät) on ollut sekä filosofian popularisoijille että akateemisille tutkijoille eräs Nietzschen ajattelun, tekstien ja persoonan suurimpia arvoituksia - arvoitus, joka saattaa jopa ahdistaa, ellei sitä tutkita pois kuleksimasta Nietzschelle sukua olevien 'kulttuuristen monadien=muukalaisten' tavoin (vrt. Deleuze), jotka ikävästi muistuttavat, että meillä on keskuudessamme paitsi köyhät, hullut mutta myös aidot, alkuperäiset - Diogenes Sinopelaisen 'perintöä' vaalivat kyynikot (ks. PPS.), jotka sanoutuvat jyrkästi irti edellä mainitusta liberaalidemokraattisesta suvaitsevaisuudesta, joka siis on itse asiassa kyynistä, välinpitämätöntä ja siten suvaitsematonta suhdetta toisiin ihmisiin: - sanalla sanoen kyseessä on rasismin sosiaalipsykologinen kasvualusta!

Tällaisen kyynisyyden kanssa sekä Nietzsche että Zizek eivät halua olla missään tekemisissä. He saattavat halveksua, pilkata ja kertoa vitsejä toisten kustannuksella, mutta missään tapauksessa he eivät halveksu - lue siis: suvaitse ihmisiä välinpitämättömän kyynisesti, sillä kulttuurimme poliittiset ja moraaliset koodit velvoittavat meitä demokratian, liberalismin ja relativistisen monikulturalismin nimissä suvaitsemaan kaikkia ihmisiä, koska kyseessä on omien etnisten ennakkoluulojen valheellisen tekopyhä peittely ja salaaminen.

Mutta tämän saman logiikan voimme suunnata kääntäen myös niihin, joille esimerkiksi muslimeista on tullut vihollinen numero 1.

Mainittuun psykologiseen ja argumentatiiviseen 'kehäpäättelyyn' sen enempää puuttumatta, totean, että islamofoobiset monokulturalistit tarvitsevat juuri tämän 'oireen' - ja jos jostain käsityskyvyn ylittävästä syystä sattuisi käymään - mikä ei tietenkään ole kovin todennäköistä pitkiin aikoihin, että islam menettäisi 'toimivan viholliskuvan statuksensa', ei taatusti kestäisi kauaa, kun ihmiset, joiden yksilölliset traumat oirehtivat loputtomiin tilastollisiin todistuksiin vedoten, että tässä maailmassa on varmasti! olemassa tietty, aivan erityinen ihmisryhmänsä, jonka uskonto, aatteet, käytännöt ja politiikka uhkaavat länsimaista, suvaitsevaa vapautta tavalla, joka edellyttää aseellista varustautumista heitä vastaan, jotta emme jonain päivänä joutuisi puolestamme heidän alistamikseen.
*
Lähes teolliset mittasuhteet saanut Nietzsche-tutkimus oli siis vuosituhannen vaihteessa jo miltei onnistunut tekemään Nietzschestä akateemisen 'perheen' kiltin pojan - mitä hän ei kirjoituksissaan alunperin ollut eikä ole vielä nykyäänkään - ei ainoankaan tunnetun ja merkittävän filosofisen opin, uskonnollisen tai poliittisen aatteen kannalta asiaa tarkastellen.

Lopuksi
Zizekin teoreettisesta ehdottomuudesta minun piti vielä kirjoittaa lisäys: Zizek nimittäin totesi varsin poleemisesti erään luentonsa lopussa, ollessaan juuri poistumassa, että hänelle filosofia on yhtä kuin Kant ja Hegel. Sitä, mitä ennen heitä on ollut tai mitä heidän jälkeensä on tullut, hän ei pidä lopulta niin kovin tärkeänä.

Kyseessä oli siis aika lailla lonkalta heitetty poleeminen tokaisu, mutta siinä piilee varmasti aika paljon totuutta, mitä tulee Zizekin tekstien teoreettiseen yhtenäisyyteen ja pysyvyyteen 20-vuoden aikana. Varman vastauksen tähän voi antaa vain se, joka on tutustunut koko Zizekin tuotantoon.

PS.
Nietzsche and Theognis of Megara

Theognis is referenced in Nietzsche's Zur Genealogie Der Moral ("On The Genealogy Of Morality") in which he describes Theognis' apparent disdain for the "deceitful, common man" and the general decline of the nobility in his day.
Nietzsche, as a professor of philology, was also influenced by Theognis' writings concerning the shift and change in the meaning of words.

We struggle onward, ignorant and blind,
For a result unknown and undesign’d;
Avoiding seeming ills, misunderstood,
Embracing evil as a seeming good.

PPS.

Diogenes Sinopelainen oli sen 'oikean' ja filosofisesti arvostettavan - meidän aikamme suvaitsevaiselle, välinpitämättömälle ja vallanhimoisen hedonistiselle kyynisyydelle vastakkaisen - kyynisyyden kuuluisin edustaja.

Diogenes of Sinope

Kyynikot
Cynic
Cynics [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Cynicism

Narrit - keitä he ovat?

Kirjoitettu kommentiksi etenkin merille Hotasen päreessä "Literum".
*
jarvelainen sanoi...
Meri
Narri on muiden naurettavaksi leimaama tosikko tai naurava itkijä, joka osoittaa tosikkojen naurettavuuden.
*
*
RR kirjoitti
meri, petri ynnä muut

Myös Sokrates otti narrin roolin. Hyvä positio, josta 'ilkeä dialektikko' voi tiputtaa tosikkomaisia 'järkijaakkoja' kuin pyitä oksalta ;)

Entäs tämä sitten? 'Memento mori (latinaa: Muista kuolevaisuutesi) oli Rooman valtakunnassa lause, jota orja toisti triumfia viettävän sotapäällikön korvaan.'(wikipedia)

Eikös tuo orja tässä soveltuvin osin ole vähän samassa roolissa kuin narri myöhemmin keskiajalla? Hänhän muistuttaa meitä meidän perimmäisestä heikkoudestamme juuri silloin, kun kuvittelemme ylettömässä kunniantunnossamme ja narsismissamme olevamme kuolemattomia.
http://en.wikipedia.org/wiki/Jester
*
meri sanoi...mm.
'jos tuntee olevansa narri, se ei vielä merkitse sitä, että olisi objektiivisesti narri. eikö paremminkin se ole narri, joka ei tajua sitä olevansa? eikö se, että kokee olevansa narri, oikeastaan jo sinänsä ikäänkuin korota narriuden yläpuolelle?'
*
RR

Tämä oli hyvä pointti. Ajatelkaamme nyt - yllätys yllätys!;) - vaikka ruhtimas Myskiniä, Dostojevskin Idioottia, jota mitä ilmeisimmin pidettiin narrina (ven. jurodivyi), mutta joka itse ei tietoisesti intentoinut käytöksessään ja puheissaan narrimaisuutta - ja siksi hän olikin niin vaikuttava hahmo etikettiä rikkovassa vilpittömyydessään.

Narri voi siis olla narri myös 'tietämättään' ja 'tahtomattaan', mutta mikä hänet silloin erottaa mielenvikaisesta tai lievästi kehitysvammaisesta, lienee melko vaikeasti määriteltävissä.

Myskin itse (kuten luojansa Dostojevski) sairasti epilepsiaa, jota pidettiin 'pyhänä tautina'.
*
Kristinuskon historian kuuluisimpia ilveilijöitä oli Simeon Emesalainen (kts. PS.), joka heitteli liturgiaa pitäviä pappeja herneillä, koska oli kyllästynyt heidän maallistuneisuuteensa. Itse hän kaikesta rienaavuudestaan huolimatta eli askeetin tavoin.

Verratkaapa nyt piruuttanne Emesalaista Nietzscheen, joka Ecce Homossa toteaa, että ehkä hän itse on myös ilveilijä (juuri houkan/ilveilijän kristillisessä merkityksessä).

Mutta ei Nietzschekään täysin tietoisesti pyrkinyt kritiikissään ja ironiassaan narrimaisuuteen, vaikka kyllä tunnisti elämässään ja kirjoituksissaan (niiden ajoittaisessa, suorastaan fataalissa ristiriidassa) tämän piirteen.

(Zarathustrasta löytyy vaikuttava allegorinen episodi nuorallakävelijästä, joka putoaa narrin tiputtamana maahan ja kuolee. Tosin narri ei nimenomaisesti intentoinut nuorallakävelijän kuolemaa, vaikka sen aiheuttikin - kts. PPS.)

Tuon ristiriidan ytimestä löydämme Nietzschen perimmäiset intentiot. Niitä ei siis löydä suoraan teksteistä, vaikka N. itse saattaisi niin väittää ja haluta.

Nietzsche nimittäin painottaa Ecce Homon alkupuolella myös, että hän itse on eri asia kuin hänen kirjoituksensa. Nämä kaksi kategoriaa tulee pitää muka erillään. No way herra Nietzsche: minä olen eri mieltä!
*
Toisaalta - ehkä myös antiikin kyynikkoja voisi pitää narreina.
Diogenes Sinopelainen asui tynnyrissä ja ainoa, mitä hän pyysi Aleksanteri Suurelta tämän antaessa Diogeneelle mahdollisuuden pyytää mitä vain, oli, että Aleksanteri siirtyisi pois hänen aurinkoaan varjostamasta.

Aleksanteri vaikuttui sen verran paljon moisesta röyhkeydestä/nöyryydestä/suorapuheisuudesta/vaatimattomuudesta ja ylpeydestä, että hänen kerrotaan sanoneen, että jos ei olisi keisari, niin haluaisi olla Diogenes.

Lopuksi pitkä siteeraus kyynikoista. Ovatko he tosikoita, veitikoita vai viisaita ihmisiä?*
*
'Sokrateen mukaan "hyve on tietoa": olemassaolon perimmäinen tarkoitus on siinä, että hyve ja järki ovat täydellisesti sopusoinnussa keskenään. Antisthenes (kyynisen koulukunnan perustaja) omaksui tämän periaatteen sen kaikkein kirjaimellisimmassa merkityksessä, ja käsitti tiedon pelkästään käytännöllisenä toimintana ja päätöksinä, poissulkien filosofiasta kaiken paitsi yksilön yritykset ymmärtää itsensä arkipäivän olemassaolon keskellä.

Logiikassa hänen ajattelunsa päätyi puhtaaseen nominalismiin, ja etiikassa puolestaan äärimmäiseen individualismiin. Siihen kuului kieltäytyminen kaikista sosiaalisista ja kansallisista suhteista, sekä luopuminen tieteellisestä tutkimuksesta ja lähes kaikesta, mitä kreikkalaiset ymmärsivät koulutuksella (paideia).

Tämän individualismin Antisthenes ja hänen oppilaansa veivät loogiseen äärimmäisyyteen. Elämän tavalliset nautinnot eivät olleet heille ainoastaan merkityksettömiä, vaan suorastaan harmillisia, koska ne häiritsivät vapaan tahdon toimintaa. Rikkaus, suosio ja valta syrjäyttävät yleensä järjen valta-aseman, ja turmelevat sielun syrjäyttämällä luonnollisen keinotekoisella.

Kyynikoiden mielestä yksilö on olemassa vain ja ainoastaan itselleen; hänen korkein päämääränsä on itsetuntemus ja itsensä toteuttaminen sen mukaan, miten hänen järkensä häntä ohjaa.

Tämän kaiken tulee tapahtua erossa valtiosta ja yhteisöstä. Tästä syystä pahamaineisuus ja köyhyys ovat hyödyksi, koska ne saavat ihmisen keskittymään itseensä, lisäävät hänen itsekontrolliaan, ja puhdistavat hänen älynsä kaikesta ulkopuolisesta kuonasta.
Hyvä ihminen (eli viisas ihminen) ei halua mitään: kuten jumalat, hän on itseriittoinen; hän on myös maailmankansalainen, ei minkään tietyn maan kansalainen.

Ei ole yllättävää, että tällaisen ajattelun pioneerejä kritisoitiin ja pilkattiin muiden filosofien ja ystävien taholta. Kerrotaan, että Diogenes ja Krates yrittivät pakottaa tuttavansa noudattamaan näitä periaatteita tunkeilevalla ja tahdittomalla tavalla. Heidän filosofiansa oli kaiken hienostuneisuuden ja huomaavaisuuden vastakohta — oli mahdotonta "palata luontoon" keskellä yhteisöä, joka on aikojen saatossa kehittänyt suuren määrän keinotekoisia sovinnaistapoja, ilman että shokeeraisi sen jäseniä.

On myös helppo arvata, että tällainen vastustus yllytti kyynikot esittämään suorastaan liioiteltua ylemmyydentunnetta. Samalla olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista leimata koko koulu sen joidenkin jäsenten eriskummallisen käytöksen takia, saati sitten leimata kaikkia heidän kannattamiaan ajatuksia.'(wikipedia)

PS.

Pyhä Simeon- katuhesykasti

Pyhien houkkien vapaaehtoinen pilkan kohteeksi asettuminen ja samaistuminen Kristuksen kohtaamaan pilkkaan on ehkä vaikein kristillisen askeesin muoto. Pyhä Simeon Emesalainen (500-luvulla) on bysanttilaisen Kristuksen tähden houkkuuden klassinen esimerkki.

Hän eli 31 vuotta erakkona autiomaan hiljaisuudessa, mutta sai sitten Jumalalta kutsun tehdä jotakin vielä vaikeampaa. Pyhästä Simeonista tuli katuhesykasti. Hän eli Kristuksen köyhyyden kirjaimellisesti. Hän oli sydämen ja omantunnon marttyyri.
Hän oli hengellisen elämän terapeutti. Pyhä Simeon ei johtanut ihmisiä pelastuksen tielle niinkään sanoin, vaan koko elämänasenteellaan. Pyhällä houkalla ei ollut mitään menetettävää. Hän kuoli päivittäin. Ainoa, mistä Simeon ei luopunut oli katumuksen ilo eli Jumalan rakkaus.

Pyhä Simeon ivasi kristittyjen mukavuudenhalua, uskonnollista lakihenkisyyttä ja ulkonaista armeliaisuutta, joka kätki sisäänsä vihaa ja ilkeyttä. Pyhä Simeon seurasi solidaarisuuden tietä. Hän samaisti itsensä halveksittuihin, onnettomiin ja rakkautta vaille jääneisiin ihmisiin.

Kristuksen tavoin houkka etsi kadonnutta lammasta. Päivät pyhä Simeon vietti yhteiskunnan hylkäämien joukossa ja yöt hän rukoili pienessä majassa. Hän kävi ilotaloissa ja kapakoissa ja auttoi juoppoja ja prostituoituja hengellisen elämän alkuun.
Pyhä Simeon keskusteli pahojen henkien riivaamien kanssa. Hän jakoi heidän kärsimyksensä ja matki heidän käyttäytymistään. Hän paransi rukouksella monia heistä. Pyhän Simeonin esirukoukset olivat erityisen vaikuttavia, koska hän kärsi niiden puolesta, joille hän rukoili apua.

http://www.edu.joensuu.fi/ortoweb/jahak/koyhyys.htm

PPS.

Part I: Zarathustra's Prologue
Summary (ote yhteenvedosta)

Upon arriving in the town, Zarathustra begins to preach, proclaiming the overman. Man is a rope between beast and overman and must be overcome. The way across is dangerous, but it must not be abandoned for otherworldly hopes. Zarathustra urges the people to remain faithful to this world and this life, and to feel contempt for their all-too-human happiness, reason, virtue, justice, and pity. All this will prepare the way for the overman, who will be the meaning of the earth.

On hearing this, the people laugh at Zarathustra. Zarathustra suggests that while it is still possible to breed the overman, humanity is becoming increasingly tame and domesticated, and will soon be able to breed only the last man. The last men will be all alike, like herd animals, enjoying simple pleasures and mediocrity, afraid of anything too dangerous or extreme. Zarathustra says, "'We have invented happiness,' say the last men, and they blink." The people cheer, and ask Zarathustra to turn them into these last men.

Just then, a tightrope walker begins walking between two towers in the town. A jester comes out behind him, following him, and mocking him for being so awkward and moving so slowly. Suddenly, the jester jumps right over the tightrope walker, upsetting him and making him fall to the ground. Zarathustra approaches the dying man, and allays his fear of damnation by explaining that there is no devil and no hell. But then, the tightrope walker suggests that his life has been meaningless and that he has been a mere beast. Not at all, Zarathustra suggests to the dying man: "You have made danger your vocation; there is nothing contemptible in that."

That night, Zarathustra leaves town with the dead tightrope walker to bury him in the countryside. A poor day of fishing, he muses metaphorically: he has caught no men, but only a corpse. On his way out, the jester approaches him and warns him to leave. The jester says that Zarathustra is disliked here by the good and the just, and by the believers in the true faith. Only because Zarathustra isn't taken seriously is he allowed to live.

http://www.sparknotes.com/philosophy/zarathustra/section1.html

Yhteinen 'pimeytemme'

Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Brändien massapsykologiaa" kommenttiin.
(Päre numero 900)
*
ad jussi

Ajattelusi muistuttaa siinä mielessä Kemppisen vastaavaa, että se (jos nyt tarkoituksellisesti hieman liioittelen) heittelehtiii informaation ja empiiristen faktojen kaaoksessa sinne tänne - aivan kuin sillä ei olisi mitään suuntaa - lähtökohtia tai päämäärää.

Itse olen pyrkinyt tässä brändikeskustelussa tekemään 'vanhanaikaiset' eli sen, minkä rationalistinen filosofi on aina tehnyt: olen käsitteellistänyt tietyn empiirisen ilmiön nappaamalla käyttööni erään tunnetun ja paljon käytetyn käsitteen - laajentanut sen alaa (ekstensio) syventäen samalla sen sisällöllisiä merkityksiä (intensio).

Tällainen tapa integroida sekavalta vaikuttavaa ilmiötä on varsin kätevää, joskin on myönnettävä, että siinä tulee myös vedettyä monta kertaa mutkat suoriksi eli yksinkertaistettua ilmiötä sen kaikkien ilmenemismuotojen suhteen.

Silti väitän, että 'modifioidessani ja korottaessani' brändin tavallista lajikäsitettä korkeampaan kategoriaan onnistun tuomaan paremmin julki ainakin oman näkökulmani kaupankäynnin yleiseen problematiikkaan sekä hyve-etiikan että eräitten taloustieteellisten oletusten suhteen.

Filosofointi on sitä, että syventäessään asioita tulee samalla yksinkertaistaneeksi, ja jos ajatuskokeilu on onnistunut, tuo yksinkertaistaminen ei välttämättä ole negatiivinen asia vaan tekee käsiteltävästä ilmiöstä ymmärrettävämmän ja pohdinnat siitä koherentimmiksi.

Tällaiseen - sanoisinko reflektiiviseen 'taloudellisuuteen' empiirikot ja tilastotieteilijät harvoin jos koskaan pääsevät.

Heille todellisuus on lukemattomien tutkimusprojektien loppuraportointia ja noitten raporttien välisen koherenssin etsimistä sitä kautta.

Tämä kuitenkin merkitsee, I) että empiirisillä tutkijoilla on a) joko vain yksi metodi tai b) erittäin paljon metodeja sekä II) etenkin sitä, että heidän käyttämänsä argumentaatio-apparaatisto on matematiikan tavoin äärimmäisen rönsyävää ja monenlaista, jatkuvien kehien kautta kulkevaa ja silti oikeutettua (matematiikan ja argumentaation sisäisten välttämättömyyksien takia).

Perimmältään empiirikon pyrkimys on kuitenkin sama kuin rationalistillakin: hahmottaa todellisuudesta uskottava ja toimiva kuva.

Rationalisti pyrkii siihen luomalla uusia käsitteitä tai antamalla (kuten minun tapauksessani) käsitteille uusia merkityksiä ja universalisoimalla niitä korkeamman tason diskurssin kiteytymiksi.
On sitten aika paljon kiinni persoonallisuudesta ja mentaliteetista kumman tavan kukakin valitsee.

Itse koen läheisimmäksi Kantista alkaneen transsendentaalisen rationalismin mallin (siis ei-metafyysisen tai 'kvasimetafyysisen' rationalismin), jossa empiirinen maailma oletetaan realistiseksi todellisuudeksi.

Kantin ajattelu tulee erottaa (edes Schopenhauer ei ymmärtänyt tätä seikkaa kunnolla!) Berkeleyn idealismista/nominalismista sekä postmodernin ajattelun aivan äärimmäisestä relativismista tai sosiaalisesta konstruktivismista.

Berkeleyn perusidea: 'oleminen on havaituksi tulemista' (todellisuus ei siis ole olemassa reaalisena ja tajunnasta riippumatta - ei edes materiaalis-energeettisenä - ilmiönä) ja postmoderni ilmiöiden konstruoinnin ja dekonstruoinnin kehä ovat lopulta yhden ja saman ajattelutavan: nihilismin ilmauksia.

Siinä missä empiirikko, joka ei yleensä tee ontologisia sitoumuksia (idealismi, realismi) todellisuuden suhteen, on vaarassa ajautua probabilismissaan ja fallibilismissaan äärimmäiseen skeptisimiin, siinä puolestaan rationalisti, joka yleensä aina on tehnyt ontologisia ja tietoteoreettisia sitoumuksia, saattaa noitten sitoumusten pettäessä eli menettäessä uskottavuutensa ajautua absoluuttiseen arvonihilismiin, joka on tavallaan kaiken ajattelun 'nollapiste'.

Skeptikko saattaa havainnoidessaan vielä jatkuvasti testailla maailmaa, mutta nihilisti ei ajatellessaan ja havainnoidessaan edes katso eteensä, koska hän näkee vain pimeyttä, johon minkäänlainen 'järjen valo' ei pysty edes himmeästi tuomaan ontologista tai epistemologista 'selkeyttä ja varmuutta'.
*
Summa: me tarvitsemme siis Immanuel Kantin filosofiaa - aina ja yhä edelleen.

Sitä pitää vain 'päivittää' ottamalla huomioon uusimmat luonnontieteelliset ja käsitteellis-argumentatiiviset 'paljastukset' - ihan niinkuin teki Kant itse omana aikanaan. Kant nimittäin tunsi hyvin aikansa luonnontieteelliset teoriat.

On väitetty, että Kantin ajattelu perustuu newtonilaiseen fysikalismiin eikä sovellu enää suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan todellisuuteen, mutta tällainen ajattelutapa suhtautuu Kantiin kuin aikalaishistorioitsijaan, jolla on enää vain dokumentaarista arvoa.

Mikään ei voisi olla virheellisempi arvio Königsbergin neron ajattelun merkityksestä ja ulottuvuuksista kuin tällainen - yleensä nihilistin (Rorty) tai tieteellisen empiristin (esim. Kari Enqvist ja muut 'umpireduktionistit') - mielipide Kantista.

Edustan myös kantaa, jonka mukaan Nietzsche alunperin hyväksyi Kantin 'I Kritiikin' tietoteoreettis-metafyysiset johtopäätökset (muttei suurinta osaa II (moraalifilosofia) ja III Kritiikin (estetiikka) periaatteista.

Nietzsche kuitenkin tulkitsi perspektivismissään Kantin ymmärryksen muodot aivan äärimmäisellä tavalla, jossa ne muuttuivat universaaleista järjen matriiseista kontingenteiksi valtapyrkimyksiksi.

Tähän suuntaa ei ole syytä jatkaa kovin pitkälle, koska - kuten olen useasti huomauttanut - vaikka relativismia ja solipsismia ei mielestäni voikaan kumota loogisen argumentaation kautta (päinvastoin kuin esim. McIntyre tai ylipäätään realistit ajattelevat), niin relativisti ja solipsisti eivät voi elää ihmisyhteisössä - he ovat pysyvästi jonkin toisen 'maailman' asukkeja - ikäänkuin skitsofreenikkoja tai autisteja, joiden on äärimmäisen vaikea käsittää, että inhimillinen, kommunikatiivinen todellisuus ei ole yksinpuhelua vaan edellyttää myös kykyä kuunnella toisia ihmisiä.

Ääriesimerkkini relativismista ja solipsismista - Nietzsche ja Wittgenstein, olivat kuitenkin kahtiajakoisia ihmisiä - kummallakin oli filosofinen minänsä ja sosiaalinen minänsä eivätkä nämä kaksi välttämättä kohdanneet toisiaan kovin usein.

(Huom! 1) Itse tosin olen päätynyt väittämään entistä vahvemmin, että, mikäli ei tunne Nietzschen elämää ja luonnetta, ei voi myöskään ymmärtää hänen filosofiaansa.
2) Wittgenstein tosin halusi ymmärtääkseni irtisanoutua skeptisimistä ja relativismista, mutta onnistuiko hän siinä yrittäessään siirtyä Tractatuksen tieteellisestä monismista kielipelien pluralismiin? Sitä sopii kysyä ja ehkä myös epäillä.)

####
Siinä oli taas kerran katsausta tapaani ajatella filosofisesti.

Todettakoon vielä lopuksi, että jos/kun vatvoo tarpeeksi kauan käsitteen ja havainnon sekä hyveen ja paheen dialektiikka, saattaa tosiaankin kyynikon tavoin päätyä 'tynnyriin' asumaan ja kävelemään lyhty kädessään kaupungille kirkkaassa päivänvalossa.

'Common Sense-ironikko' voisi kuitenkin hieman hämmentää Diogenesta kysymällä onko se pimeys, jonka keskellä tämä tuntee kävelevänsä hänen 'omaa pimeyttään vain muiden typeryyttä'.

Ehkä Diogenes mestari-ironikkona vastaisi, että koska hän - vaikka elää tynnyrissä - on edelleen yhteisön jäsen, täytynee tuon pimeyden(kin) olla 'kaikille yhteistä'.
Mutta vain hän yksin - Diogenes ('universaali solipsisti') on tuon pimeyden 'havainnut.'

Miksi täällä on niin pimeää?

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Watches".

*

ad Jussi

Minä olen antiikin kyynikoitten 'perillinen'.

Diogenes Sinopelaisen tavoin asun tynnyrissä ja hitot välitän brändeistä, vaikken niiltä voikaan välttyä.
Ainoa, mitä Aleksanteri Suuri voi minun hyväkseni tehdä, on 'siirtyä syrjään aurinkoni tieltä...'
*

Se Platonin kuuluisimman vertauksen 'luola' on muuten nykyaikana televisio ja media.

Ne kertovat jatkuvasti, miten asiat muka 'todella' ovat - ja 'valehtelevat' (eli vääristävät todellisuuden) minkä ehtivät - sitä itse tajuamatta ja sille ilmeisesti mitään voimatta.

Etenkin television viihdesarjat, suurin osa elokuvista ja teollisesta musiikista (muzakista kuten John Lennon sanoi), ovat niitä Platonin luolan seinälle heijastuvia varjoja, joita luolan vangit luulivat todellisuudeksi.

Myös brändit ovat pelkkää illuusiota...usein kekseliäitä ja teknologisesti edistyksellisiä konstruktioita, joilla tehdään mielettömästi rahaa.

Politiikasta on tullut viimeistään 1900-luvun jälkipuoliskolla silkkaa brändäystä.

Foucault`n 'identiteettitekniikat' ('imagotekniikat') kuuluvat samaan kategoriaan brändien kanssa.

Sitäpaitsi jos identiteetti ja minuus on harhaa kuten Foucault nietzscheläisittäin ajattelee, niin minkä ihmeen takia pitäisi rakentaa keinotekoisia 'minuuskulisseja' ja kutsua niitä identiteeteiksi?

Kyynikkona ja osittain stoalaisena minulle tuollainen ajattelutapa kuitenkin sisältää tietyn ristiriidan, joka ei välttämättä ole looginen (kuten usein väitetään) vaan kommunikatiivinen, mutta mikä pahinta: se ruokkii brändiajattelua, joka siis perimmältään on illuusiota.

Pitää kuitenkin muistaa, että jos kaikki määrittelymme todellisuudesta on 'vain' tulkintaa, ei lopultakaan ole mitään, mitä pitäisi tulkita - ei ole 'perustaa', ei 'totuutta' näitten käsitteitten propositionaalisessa merkityksessä, silloin myös kaikki yrityksemme kuvata maailmaa ja todellisuutta, määritellä itsemme ja maailma, on illuusiota - brändiä.

Brändi ei kuitenkaan ole valhetta siinä maailmassa, jossa totuudella ei ole enää mitään perustaa. (Siten voisimme aivan hyvin valita totuuden sijasta valheen - emmehän tiedä niiden välistä eroa (Nietzsche).

Mutta vaikka hyväksyisimmekin tällaisen nihilismin (jos sen ylipäätään voi järkeään menettämättä hyväksyä), niin voimme kieltäytyä osallistumasta 'brändäämiseen' - ei siksi että voisimme valita totuuden valheen sijasta vaan siksi, että emme valitse mitään! Eihän ole semanttisesti an sich mitään (perustavaa merkitystä tai arvoa) mitä valita!

Ja se, mitä jää jäljelle, kun emme valitse mitään - toisin sanoen: kun olemme eliminoineet kaikki 'positiiviset' vaihtoehdot, olivatpa ne sitten brändiä tai ei: - tämä 'loppu' on ainoa 'totuus', mikä jää.

(Enpä sanokaan jää jäljelle vaan pelkästään jää; syystä, joka on 'ontoloogisesti' harkittu).

Tätä kutsutaan teologiassa apofaattiseksi metodiksi, ja se liitetään mystisen ajattelun traditioon.

*

Diogeneen tavoin kuljen valoisaan päiväsaikaan lyhty kädessäni Kauppatorilla euroviisuhuuman(?) keskellä, koska siellä on (henkisesti) niin pimeää, etten näe eteenpäin ilman järkeni 'sisäistä valoa' (lyhty).

Kas - nyt huomaan, että Lordi peittää aurinkoni. Mene Lordi helvettiin siitä! Haluan nähdä Todellisuuden ja sen kirkkaan Valon...

*

PS. Merirosvot kaappasivat Diogeneen tämän ollessa matkalla Aiginaan. Hänet myytiin Kreetalla orjaksi korinttilaiselle, jonka nimi oli Kseniades.

Kun Diogeneelta kysyttiin hänen ammattiaan, hän sanoi, että ainoa hänen tuntemansa ammatti on ihmisten hallitseminen, ja että hän toivoisi tulevansa myydyksi miehelle, joka tarvitsee isäntää.

Diogenes sai opettaa Kseniadeen kahta poikaa. Hän eli Korintissa lopun elämäänsä, ja käytti sen kokonaan hyveellisen itsehillinnän saarnaamiseen. (wikipedia).

*

www.cosmovisions.com/DiogeneCynique.htm.