Jumalasta, nihilismistä ja tyhjästä retoriikasta

 Valkea kirjoitti sitaatti-päreessäni ‘Kuilu’ mm.: ‘En väitä mitään ehdotonta Jumalan alkuperästä, viittaan vain siihen, että Jumalan todennäköisyys nousee niistä teorioista, joihin ateistitkin uskovat.’

.

1

Jumalan niin kutsuttu ‘reaalinen’ olemassaolo tai hänen ‘reaalinen’ olemattomuutensa ei muuta ihmisen elämää mihinkään suuntaan. ‘Sen sijaan’ usko tai epäusko muuttaa. Minä en usko, mutta en myöskään kiellä uskon tai edes Jumalan olemassaolon mahdollisuutta. Yritän elää tämän dilemman kanssa, vaikka mieluusti toki uskoisin, jos ‘voisin’.

.

Epäusko johtaa helposti joko nihilistiseen näköalattomuuteen [Camus, Beckett ja absurdi] tai typerään ihmiskeskeiseen hybrikseen, joka nimenomaan on nihilististä: esim. naiivi valistushenkinen tekno-optimismi ~ luonnon raiskaaminen ja välineellisen teknologian itseisarvoistuminen [ja teknologiako pelastaa itsensä itse (ihmisen avustuksella) aiheuttamiltaan uhkilta?], finanssi-kapitalismi systemaattisena lakimiesten manageroimana ammattirikollisuutena, totalitarismi massojen uskontona ~ massojen viihde uutena totalitarismina, ‘selkärangaton arvoplularismi’ salakavalimpana fanaattisuutena ja rasismina.

.

Niinpä Nietzschen dionyysiset yli-ihmishourailut kuuluvat sekä väärinkäsityksen että mytologian piiriin, vaikka häneltä löytyykin ällistyttävän teräviä psykologisia sekä filosofisia havaintoja. Nominalistinen voluntarismi vapautti joka tapauksessa nimenomaan ‘nihilistisen Jumalan/ihmisen’, joten Nietzschen nihilismi-kritiikki [kristinusko ‘heikentää ja pienentää’ ihmistä] vaikuttaa aatehistoriallisesti vähintäänkin omituiselta ja nihilismin voittavan yli-ihmisen hypetys itsensä kumoavalta provokaatiolta, jonka todelliset kasvot 1900-luku sotineen ja ekokatastrofin uhkineen näytti [kuten Nietzsche itse ennusti ilmeisesti täysin tajuamatta tai ainakaan piittaamatta oman ajattelunsa vaikutus-yhteydestä näihin tuleviin tapahtumiin].

.

Tietenkin voimme ja ehkä meidän pitäisikin tulkita Nietzscheä niin, että juuri hänen filosofiassaan nominalistis-voluntaristisen Jumalan kauhea kaikkivaltius sai aidoimmat ihmiskasvot. Edes Lutherin sadomasokistinen ristin teologia evankelisen liberaaliteologian kaupallis-empaattisesta pintaliidosta [joka on ‘halpaa armoa’ vastakohtana ‘kalliille armolle’/Bonhoeffer] nyt puhumattakaan ei ollut yhtä rehellinen kokemus nominalistisesta inhimillisen ajattelun ja ymmärryksen vallankumouksesta kuin nietzscheläisen vallantahdon ja yli-ihmisen julistus.

.....

Ehkä ainoa todellinen pelastuksemme on ‘paluu takaisin eläimeksi’. Mutta sitä ei evoluutio meille kovin helposti suo, ellemme sitten onnistu kapitalistisella tekno-optimismillamme kontrafinaalisesti tuhoamaan kaikkea sitä sivistystä, jonka olemme onnistuneet suuressa älykkyydessämme kehittämään.

.

2

Jos joku sitä sattuu kysymään niin vastaan, että Paul Tillichin teologia on tärkeimmän eli henkilökohtaisen uskon kokemuksen kannalta tyhjää eksistentialistis-panteistista retoriikkaa, joka ei anna mitään todellista vaihtoehtoa sille, joka etsii aitoa uskoa Jumalaan - pikemminkin päinvastoin. Tillichin teologinen ajattelu on pelkkää ‘nerokasta’ sanahelinää, josta puuttuu syvä uskonnollinen vakaumus ja Jumalan läsnäolon vaikutus [toisin on Karl Barthin dialektisessa joskin ‘ahdasmielisessä’ teologiassa].

.

Teologis-filosofisten humanistien ei pitäisi koskaan ryhtyä uskonnollisiksi ajattelijoiksi, koska he onnistuvat keinotekoisilla käsitteillään lopulta vain vesittämään evankeliumien Kairos-hetkeä ilmentävän sanoman jokaista ihmistä henkilökohtaisesti koskettavan luonteen. Tillichin teologia koskettaa kaikkia ihmisiä, mutta ei sinua ja minua henkilökohtaisesti. Jopa Nietzsche on ‘teologisesti’ koskettavampi ajattelija kuin Tillich. Itse asiassa jo Heidegger sanoi periaatteessa saman kuin Tillich, joka yrittää siirtää Heideggerin mystisen ‘eksistenssi-agnostismin’ kristinuskon viitekehykseen. Sitä paitsi usko ei ole mikään Tillichin yleisfilosofinen ‘korrelaatio’ eri 'diskurssien' [oleminen 'J/jumalana'/olemassaolo ihmisenä] välillä vaan uskovan henkilökohtainen kohtalo Kristuksessa!

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/tahdon-asia.html 

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/teeskentelijoita-ja-fanaatikkoja.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

http://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Tillich

Puuttuuko minulta järkeä vai armoa?

In the third place, grace, then, is the very opposite of justice. Justice shows no favor and knows no mercy. Grace is the reverse of this. Justice requires that everyone should receive his due; grace bestows on sinners what they are not entitled to - pure charity. Grace is “something for nothing.”

. 

Kommentti IDAn kommenttiin Ironmistressin päreessä Jos liberaalit ovat niin älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä?

.

IDA kirjoitti: Rauno Räsänen: "väitettä, jonka mukaan tiede voi perustua vain aistein havaittuihin ilmiöihin, ei voida itsessään havaita aistein" - - Tässä on vähän samaa kuin siinä, kuinka Sola Scriptura sortuu siihen, että Raamatussa ei sanota, että ilmoituksen pitäisi olla yksin Raamatussa. Vasta reformaattorit sanoivat sen.

*

IDA esittää erinomaisen kommentin syistä, joita hän ei ehkä täysin tiedosta. - - Oleellista ‘empiirisen riittämättömyydellä’ uskon kontekstiin siirrettynä ei tässä kuitenkaan ole se, ‘sortuuko’[?] myös Lutherin paluu alkuperäiseen Raamatun tekstiin [sola scriptura] lopulta vai ei, vaan se että skolastinen järki [evidenssi yleensä] uskon puolesta sortuu varmasti tai ainakin se sitoo Jumalan kaikkivaltiuden rationaalisen teologian ‘pakkopaitaan’ ikään kuin Jumala olisi järjen lakien alainen eli ihmisen vapaan tahdon hallittavissa.

.

Tämä pelagiolaisen tendenssin sisältävä hybris oli Lutherin mielestä ollut myös aiheuttamassa kirkon ajautumista autoritaariseen korskeuteen ja korruptioon.

.

Korostaessaan uskon henkilökohtaista luonnetta ja Raamatun Sanaa eli Ilmoitusta [‘Alussa oli Sana’, kuten Johanneksen evankeliumin alusta muistamme] uskon kokemuksellisena kontekstina [joka on Ilmoituksen vastaanottamista ja hyväksymistä] Luther ei uskonnollisessa ‘empirismissään’ asettunut niinkään järkeä kuin rationaaliseen jumala-käsitykseen sisältyvää pelagiolaisuutta vastaan.

.

Luther ei siis kristinuskon [antipelagiolaista!] omakohtaisuutta korostaessaan redusoi uskoa johonkin yksilön ‘puhtaaseen’ empiiris-psykologiseen kokemukseen Jumalasta [~ Jumalan kaikkivaltiudesta ja ihmisen mitättömästä itsekkyydestä, jonka (vain) Jumala voi (vain) armollaan pelastaa], koska Raamattu [Ilmoitus] on [tai sen on oltava, kun kristinuskosta puhutaan] aina kristillisen uskon kokemuksen perimmäinen ja alkuperäinen konteksti.

.

Ei sitä paitsi ole olemassa uskoa ilman jollain tavalla ritualisoitua animistis-maagis-metafyysista uskomusjärjestelmää – siis kulttuurista ‘järkeä’. Myös tiede kuuluu tällaisiin uskomusjärjestelmiin – etenkin sellainen tiede, joka kuvittelee tutkivansa kokeellisin ‘aistein’ vain empiiristä todellisuutta ja väittää jopa löytäneensä sellaisen – tai ainakin korrelaatin siitä [!?].

.

Luther toki meni uskossaan lopulta ‘empiirisiin’ pohjamutiin asti, mutta sieltä hän ei löytänyt kuin itsekkyyttä, tyhjyyttä ja kauhua [kaikkivaltiaan eli täysin arvaamattoman ja jopa kauhean Jumalan (~ ‘oman itsensä’/rr)]. Raamatun alkuperäistekstejä tutkimalla hän sen sijaan löysi lohduttavan Sanan [hyvän Jumalan ~ (‘oman itsensä’/rr)].

.

Toisin sanoen voidaan todeta, että skolastista [de facto pelagiolaisuutta (tekoja) Jumalan armon sijasta preferoivaa] rationalismia vastaan asettuneen Lutherin perusongelma oli yrittää löytää omaksumastaan nominalistisesta eli kaikkivaltiaan kauheasta Jumalasta jotain hyvääkin -  ja sitä hyvää hän löysi juuri Raamatun alkuperäisestä tekstistä.

.

Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden välinen ristiriita [a) salliiko kaikkivaltias Jumala tahtonsa kaikkivaltiudessa myös pahan eli kääntäen b) rajoittaako hyvyys (itse asiassa rationaalinen järki) Jumalan kaikkivaltiutta?] on ollut näihin päiviin saakka ja tulee aina olemaan kristinuskon perimmäinen dilemma – ei niinkään ajattelevan tahdon kannalta epärelevantti kysymys Jumalan olemassaolosta. Jumalan olemassaolon tai –olemattomuuden todistaminen [ikäänkuin se olisi evidentiaalisesti mahdollista muuten kuin todennäköisyytenä] ei de facto tuo mitään patenttiratkaisua normatiivisten dilemmojemme umpikujiin: meidän on joka tapauksessa elettävä niiden kanssa sekä Jumalan kanssa että ilman Jumalaa.

.

Lutherin ja Erasmuksen [joka ei Lutherin eikä aina edes silloisen Rooman mielestä ollut ‘committed uskova’ vaan pelkästään kriittis-ironinen (mutta sovitteleva) humanisti-skeptikko, joka teeskenteli uskovansa] välinen kiista soteriologisesti vapaasta tahdosta osoittaa, miten tämä kaikkivaltiuden ja hyvyyden yhteensovittamisen looginen mahdottomuus toimii ikään kuin tienristeyksenä paitsi kaiken uskonnollisen uskon myös kaiken normatiivisen järjenkäytön alkulähtökohdissa. Tuosta risteyksestä johtaa eteenpäin kaksi tietä.

.

Luther ja Erasmus olivat hyvin erilaisilla temperamenteilla varustettuja kristittyjä, vaikka he olivatkin samaa mieltä tietyistä nominalismin skolastiikkaa kohtaan esittämistä kritiikeistä. Luther asetti uskon lähtökohdaksi Jumalan kaikkivaltiuden [tarkemmin sanottuna Jumalan kaikkivaltiaan ja absoluuttisen kontingentin tahdon erotuksena järkeen, joka on sekä ihmisen että Jumalan luomus], kun taas Erasmus yritti ‘pelastaa’ Jumalan hyvyyden rajoittamalla tämän [‘liiallista’] kaikkivaltiutta ihmisen humanistisen järjen hyväksi. Niinpä on selvää, että nämä aatteellisesti innovatiiviset herrat eivät voineet päästä perille samaa tietä kulkien.
.

Siinä missä Lutherille Jumalan absoluuttisen tahdon kauhea kaikkivaltius voi ilmentyä hyvyytenä vain käsittämättömän armon kautta, siinä Erasmukselle Jumalan armo toki viime kädessä pelastaa, mutta ihmisellä on mahdollisuus joko ottaa se vastaan tai olla ottamatta. Lutherin [ja Augustinuksen] mielestä tällainen järkevän liberaalilla tahdon vapaudella [siten myös armolla] pelailu ja kaupustelu oli kuitenkin syntiä par excellence, sillä Jumalan armoa ei voi ostaa: vain lakiuskonnolliset juutalaiset tai pelagiolaiset humanistit [antiikin rationalististen hyveiden epigonit] ajattelivat näin.

.

Erasmus jäi Lutherin [sekä Lutheria vapaamielisemmän reformaation] ja Rooman välisessä kiistassa ensi alkuun ikään kuin jalkoihin, mutta myöhemmin hänen humanistisesta kristillisyydestään tai kristillisestä humanismistaan tuli eräs evankelisen eli liberaali-teologisen liikkeen tärkeimpiä lähtökohtia. Sen sijaan dogmaattinen luterilaisuus on sittemmin lähes hävinnyt ja sulautunut evankeliseen liikkeeseen tai palannut katolisuuteen, jonka vanhurskauttamiskäsitys on hyvin lähellä [ja samalla niin kaukana!] luterilaista armokäsitystä [1].

*

Tässä käsittelemääni verrattuna on jo hiukan eri ongelmakenttään kuuluva kysymys [sivutakseni viimein IDAn esittämää ongelmaa] pohtia, onko Ilmoitus ilmaistu tai löydettävissä muualtakin kuin Raamatusta tai jopa muista uskonnoista kuin kristinuskosta. Minun mielestäni on, Lutherin mielestä ilmeisesti ei. Silti pidän rationaalista evidenssiä uskon perustana yhtä vääränä tai ainakin yhtä heikkona ja vääristyneenä kuin Luther, jolle Raamatusta [eikä suinkaan skolastisesta järjestä ja kaanoneista] tuli ‘empiirisen’ uskonkokemuksen välttämätön lähtökohta ja konteksti.

*

Itse en ole ateisti by evidence enkä siis myöskään agnostikko, koska tieto itsessään ei viime kädessä voi tietää [~ päättää] edes sitä, tietääkö se vai eikö se tiedä. Olen ateisti ‘by fides’. Ja tästä seuraten voisin pelkästään loogisesti ajatellen olla yhtä hyvin teisti by fides. Mutta kun en ole. Ehkä olen jotenkin ‘psykologisesti’ estynyt uskomasta. Ehkä siis olen ‘autisti’ [kuten ironmistress ateistit määrittelee], mutta en järjen vaan pikemminkin armon puutteesta johtuen [toistaiseksi?].

*

[1] Luterilaisille armo on lahja, joka antaa ‘kyvyn’ noudattaa/totella Jumalan käskyä, kun taas katolilaiset tulkitsevat armon lahjaksi, jota voi käyttää uskon hyveen ‘kehittämiseen’ eli hyveellisiin tekoihin. Luterilaisille armo ei ole mikään erityinen sielun hyve, jonka käyttöä voidaan erikseen arvioida juridisella mittapuulla vaan pikemminkin ‘kohtalo’ ~ elämänmuoto.

.

Ja kas kummaa [paradoksaalista tai ei]: tässä ‘kohtalokkuudessaan ja elämänmuotoisuudessaan’ luterilaisuus [etenkin uskovan ja Jeesuksen unionia/yhdistymistä korostaessaan = Tuomo Mannermaan tulkinta] on kuin onkin lähempänä ortodoksista kristillisyyttä [theosis] kuin katolista ‘veripalttua’, jossa kärsivästä, verta tihkuvasta Jeesuksesta on kehkeytynyt yhtä aikaa sekä kaikkien pervertikkojen/sadomasokistien ‘toiveuni’ että kirkkoinstituution omaa valtaansa narsistisesti suojaava pelote, joka pitää ‘syntiset varikset’ tarvittavan ‘juridisen’ etäisyyden päässä kaikkein pyhimmästä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin.html

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://www.amazon.com/Nihilism-Before-Nietzsche-Michael-Gillespie/dp/0226293483

http://www.thebiblechristian.com/?p=13293

Mieluummin ateisti Jumalan armosta kuin kristitty Tolkun todennäköisyydestä

Kommentti Kemppisen päreeseen Oikeusraivo. 
*
Kemppisen ironisen piilevän ilkun takaa löytyy aina vakaa skeptinen tolkku. Se on yhdistelmä, josta viime kädessä [eli asiaa rauhallisesti ja ‘järjen kanssa’ pohdittuani] pidän kovasti, vaikka se ensin tuppaakin jättämään minut vaille väkevään hengen paloon tarvittavaa ‘intohimoista sytykettä’. - - Hmm? Onkohan asia minulle sittenkään näin itsestään selvä ja yksinkertainen? Tuskin. - - Kemppisen olisi pitänyt humanistin ominaisuudessa kohdata eräs Martti Luther. Olen jotakuinkin varma, ettei hän olisi voinut sietää sitä miestä [Seppo Heikinheimo jää kakkoseksi Lutherin rääväsuisen retoriikan rinnalla – ehkä myös älyn]. - ‘Valitettavasti’ juuri Lutherin kaltaiset höyrypäät [joihin luen kuuluvaksi niinkin erilaiset tyypit kuin Nasaretilaisen ja Nietzschen – jopa Sokrateen] kuitenkin usein sisäistävät sekä oman aikansa että tulevan ajan hengen niin tappiin asti, että heihin ei ‘kohtuukäyttäjien’ järkipuhe tehoa. Heidät voi toki tuomita tolkun ja oikeuden nimissä ja usein tuomitaankin, mutta so what: ilman heitä tämä ihmisten maailma olisi ehkä ollut paljon rauhallisempi mutta myös paljon latteampi ja typerämpi kuin millaiseksi se vääjäämättä muuttuu, jos vain tolkku toteutuu. - - Onko kukaan kuullut sanontaa: ‘hän on kohtuullinen ja tolkullinen taiteilija’ muuten kuin vähättelevässä mielessä? Entä voiko ihmisen uskonnollinen usko olla autenttista ja aitoa, jos se on kohtuullista ja tolkullista – ikään kuin 1/4-uskoa? - - Niinpä se ei ollut Luther, joka lopulta ‘vesitti’ kristinuskon vaan Lutherilta puuttunut ‘tolkullinen omatunto’ eli järkevä ja sovitteleva [jos kohta ironinen] Erasmus Rotterdamilainen ympäripyöreän liberaaleine ja eräänlaisine köyhän miehen neoplatonismiin nojautuvine kristinuskon tulkintoineen. Länsimaisen kristinuskon siis ‘tappoi’ humanistinen kristillisyys eli tolkun pragmatiikka - ei niinkään biologis-fysikalistinen tiedeuskovaisuus, joka on 'vain' dogmaattisen maailmanselityksen uusin muoto.

.

Kirjoitti Erasmus Fallkullalainen, joka on mieluummin ateisti Jumalan armosta kuin kristitty Tolkun todennäköisyydestä.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2013/06/oikeusraivo.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Luther

http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Luther

http://fi.wikipedia.org/wiki/Erasmus_Rotterdamilainen

http://en.wikipedia.org/wiki/Desiderius_Erasmus 

Teeskentelijöitä ja fanaatikkoja

Päre sisältää Erasmus Fallkullalaisen kommentin Ironmistressin päreessä Päivän mietelmä [osa I] ja RR:n kommentin Fallkullalaisen kommenttia koskien [osa II].

.

I

Ironmistress kirjoitti päreessään Päivän mietelmä: Finanssineron ja talousrikollisen välinen ero on veteen piirretty viiva.

.

Erasmus Fallkullalainen Helsingistä kirjoitti: ‘Ei veteen voi piirtää viivoja. Siinä voi vain uida tai sukellella. Tai kalastella. Tai purjehtia. Tai - - no - mutta viivoja siihen ei piirrellä - - hmm - no - tai miksei voi, mutta eihän ne näy ainakaan havainnoivalle silmälle kuin eräänlaisena näköharhana. Pitää siis olla niin sanottu metaforinen silmä, että näkisi sen viivan. Metaforinen ilmaisu ei kuitenkaan ole matemaattis-fysikaalisessa mielessä eksaktia vaan hämärää ja epämääräistä. Kumma että niin valurautainen tiedenainen kuin sinä suostut sellaista edes hetkellisesti käyttämään. Mutta toisaalta – onhan nuo älykkyysosamäärätodistelutkin se verran hämärää olkiukko-päättelyä [ikään kuin ÄO olisi jokin kontekstista riippumaton absoluuttis-objektiivis-ehdoton luonnonilmiö siinä missä fysiikan lait tai Jumalan käskyt], etten taida tässä ihmetellä tämän enempää. Olkoon sitten älykkyysosamääräkin hämärään ja upottavaan veteen piirretty viiva: valkoisen suomalaisen ja mustan somalin toisistaan erottamiseksi konstruoitu. Se katoaa kaikkialta muualta kuin viivan vetäjän tajunnasta yhtä nopeasti kuin on piirrettykin ja siksi se täytyy vetää jatkuvasti yhä uudestaan, jotta sen erottavuus näkyisi edes katoavana kuvajaisena. Toisin oli ennen. ‘Neekereiltä puuttuu jotain ja se jokin on älyllisen uteliaisuuden impulssi’. Näin on lausunut [muistinvarainen lainaus] Thomas Jefferson, joka oli demokraattisen parlamentarismin perustajaisä ja orjuuden vankkumaton kannattaja, kartanoherra ja yhteensä 700:n orjan omistaja. Hän ei piirrellyt tilastollis-tieteellis-uskonnollisia kuvajaisia veteen vaan oli avoimesti ja reilusti rasisti. Sellaista ihmistä minä saatan jopa kunnioittaa, koska hän pelaa avoimin kortein toisin kuin nykyrasistit.
.

II

.

1

Näyttää Erasmus Fallkullalainen reagoivan ÄO-määrittelijöitä ja  -määrittelyjä kritisoidessaan mutatis mutandis hiukan samaan tapaan kuin Martin Luther Erasmus Rotterdamilaisen skeptiseen argumentti-päättelyyn tahdon vapauden suhteen.

. 

Tosin ÄO-spekulantit eivät ole suinkaan skeptikkoja vaan muka tieteellisiä ‘vakaumuksessaan’, jonka perimmäinen intentio on tehdä Afrikasta tummaihoisten ihmisten reservaatti, josta nämä eivät enää saa enää poistua kontaminoimaan alhaista älykkyysosamääräänsä valkoisten älykköjen geeneihin. - - Hehheh - - mutta nauru seis! – näin he todella ajattelevat – jos ei aivan ääneen, niin rivien välistä luettavalla tavalla tämä käy hyvin selväksi ja mikäli he muuta väittävät, he ovat teeskentelijöitä samaan tapaan kuin Lutherin tulkitsema Erasmus kristinuskossaan.

.

2 

Luther ei lähde pelaamaan Erasmuksen skeptistä argumentti-peliä [tahdon vapauden puolesta tai sitä vastaan voidaan esittää yhtä (epä)päteviä argumentteja], koska tietää, että siinä pelissä kukaan ei voi ‘voittaa’ vaan väittää mutkat suoriksi oikoen, että Erasmus teeskentelee kristittyä jo sen vuoksi, ettei skeptisestä argumentista myöskään voi loogisesti seurata ‘uskoa’ tahdon vapauden myöntämisen kautta, kuten Erasmus kuitenkin näyttäisi olettavan.

. 

Tahdon vapaus ilmenee Erasmuksen mukaan analogisena ihmisen oman olemassaolon kanssa, jonka kieltäminen on absurdia [vrt. Descartes about 100 vuotta myöhemmin]. Näin siis skeptisen päättelyn lopussa sittenkin odottaisi vakuuttuneisuus tahdon vapaudesta, jonka Jumala on meille antanut sitä hyvin käyttääksemme.
.
Erasmuksen päättely on kuitenkin perimmältään skeptisen logiikan mukaista: tahdon vapaus on tosi 'todennäköisesti', ikään kun pragmaattisena välttämättömyytenä tai itsestään selvyytenä, mutta/siten myös alunperin Jumalan armon lahjoittamana 'kykynä'. 
.
Erasmuksen humanistisesta ihmiskeskeisyydestä seuraa kuitenkin kristinuskon alkuperäisen sanoman suhteen [joka jo evankeliumien ensimmäisistä tulkinnoista (Paavali contra Jaakob) lähtien johtaa uskon ja tekojen ristiriitaan] opillisia ongelmia, joiden sofistikoituneet rationaaliset ja useinkin pelagiolaisuuteen päätyvään humanismiin perustuvat ratkaisut Luther kaikkein provosoivimillaan kuittaa herjaamalla järkeä 'Babylonian portoksi' [~ huoraksi, joka sofistis-argumentatiiviseen houkuttavuuteensa vedoten viettelee vilpittömän Jumala-uskon älyllis-individualistisen hybriksen nautintoihin/rr]'. 
.
[Käsittelen tätä paitsi kristinuskon soteriologisen ytimen kahtiajakoisuutta koskevaa myös koko inhimillisen ajattelun varmuuden mahdollisuutta/mahdottomuutta fundamentaalisti ilmentävää ongelmaa myöhemmässä vaiheessa].

. 

Erasmus ei silti alunperin halunnut niinkään muuttaa Lutherin kantaa tahdon vapauden suhteen kuin hiukan lieventää sen jyrkkyyttä ja nimenomaan asiasta rauhallisesti keskustellen. Samalla hänen pyrkimyksenään oli jopa puolustaa Lutheria ja ajaa hänen asiaansa, sillä vaikka Erasmus[kin] oli kriittinen Rooman kirkkoa kohtaan, hän halusi sovitella Lutherin ja Rooman välillä, koska Lutherin kirkkopoliittinen asema ja jopa hänen henkensä oli vuoden 1520 paikkeilla uhattuna. Tämän projektin Luther Erasmuksen hämmästykseksi ja mielipahaksi kuitenkin torjui. Luther ei lopulta halunnut edes keskustella vaan provosoi ellei peräti hyökännyt Erasmusta vastaan.

. 

Luther ei halua ymmärtää ja hyväksyä Erasmuksen positiivisia motiiveja hänen suhteensa vaan kokee, että Erasmus haluaa vain pakottaa hänet skeptisellä pelillään argumentatiiviseen umpikujaan. Luther hylkää skeptisen lähestymistavan ja ylipäätään koko argumentaatiopelin eikä lähde esittämään tarkasti muotoiltua loogista vasta-argumenttia tahdon vapauden kumoamiseksi vaan ottaa käyttöönsä raskaan sarjan polemiikin, jossa syytää Erasmusta teeskentelijäksi [näin ajateltiin ajoittain jopa Vatikaanissa], joka ei paljasta todellista kantaansa ja vain näyttelee kristittyä, mikä Lutherin antipelagiolaisella asenteella kärjistettynä tarkoittaa, että Erasmus ajaa Saatanan asiaa.

. 

Luther osaa asettaa sanansa sekä ilkeästi että kantaansa osuvasti ilmaisten: ‘Erasmus is slippery as an eel. Only Christ could grap him’ [PPS.]. 'Erasmus on liukas kuin ankerias. Vain Kristus voisi tarttua häneen' [ ~ ja/eli oivaltaa, mitä hän todella tarkoittaa].

. 

3 

Soveltaakseni Erasmuksen ja Lutherin tapausta älykkyysosamäärä-spekulantteihin [etenkin Ironmistress ja Valkea] ja Erasmus Fallkullaiseen [siis itseeni], niin asetelma on seuraavanlainen [esitin sen itse asiassa jo ensimmäisessä luvussa].

. 

Älykkyysosamäärällä ihmisiä arvottavat konservatiivit kieltävät ehdottomasti olevansa rasisteja, mutta Lutherin tavoin minä en usko heidän olevan rehellisiä tässä asiassa; he vain näyttelevät olevansa arvokonservatiivisia demokraatteja ja siten jopa patrioottisia humanisteja, vaikka heidän todistusketjutustensa sisäisestä intentiosta vääjäämättä seuraa jonkin asteinen heikommalla älykkyysosamäärällä ‘varustettujen’ ihmisten karsinointi omiin reservaatteihinsa ‘tartuttamasta tautiaan’ älykkyysosamäärältään, moraaliltaan ja uskonnoltaan ‘korkeampiin’ ihmisryhmiin ja/eli kansanryhmiin ~ kansoihin. Korkea älykkyysosamäärä ei toki vielä takaa ‘viisautta’, kuten Ironmistress osaa päätellä, mutta se takaa silti oikeuden ylemmyyteen [mitä Ironmistress ei julkisesti sano ääneen] – sekä moraaliseen että uskonnolliseen ylemmyyteen.

. 

Taustalla siis piilee nimenomaan erittäin vahva maahanmuuttokriittinen lähtökohta, jonka perusta löytyy minun mielestäni vähintään yhtä paljon näiden kriitikkojen henkilökohtaisesta persoonallisuuden dynamiikasta [paikallisiin yhtenäisyys- eli perinnearvoihin fiksoituneista ennakkoluuloista ja muukalaisvihamielisyydestä] kuin tietyistä sinänsä todellisista ongelmista maahanmuuttajien integroitumisen suhteen.

.

Mitä muuta tämä kuitenkaan lopulta on kuin piilevää rasismia, joka juontuu jo paitsi pakkomielteisestä ÄO:lla todistamisen tarpeesta myös ja etenkin ÄO:n käyttämisestä yleisenä kriteerinä poliittisten päätösten systemaattiseksi ohjaamiseksi – ei ainoastaan älykkyysosamäärältään heikompien maahanmuuttajien torjumiseksi vaan ylipäätään koko yhteiskunnan hierarkisoimiseksi tiukkapipoisten nationalisti-arvokonservatiivien hysteeris-paranoidisen moraalikontrollin alaisuuteen.

. 

PS.

Älkää nyt älykkyysosamäärä-konservatiivit polttako päreitänne minun suhteeni, ettekä te minut tuntien enää poltakaan, koska olen teidän mielestänne ‘toivoton’ tapaus. Aion joka tapauksessa/kuitenkin ottaa seuraavaksi käsittelyyn punaviher-liberaalien arvopluralistisen ihmisoikeus-hössötyksen, josta on tullut tälle narsistiselle urbo-ryhmälle [urbaanit boheemit] konservatiiveihin kohdistuva ideologinen lyömäase vailla vertaa.

.

Itse en sellaista asetta käytä – tietenkään, koska minulla kyseessä olevasta asiasta sekä ‘korkeampi, syvempi että konkreettisempi’ käsitys kuin johonkin mielikuvituksellisen abstraktiin ihmisyyteen tai ihmisoikeuksiin vetoaminen. Kas kun eivät vetoa maailmakaikkeuteen. Sitä laajemmaksi ei enää voi universaalien oikeuksien alaa ja perustaa vetää. Mutta kuka pystyy samaistumaan edes eurooppalaisuuteen, ihmiskunnasta ja herra jumala maailmankaikkeudesta nyt puhumattakaan?!

. 

Myös urbot osoittautuvat tiukan paikan tullen teeskentelijöiksi eli he jopa halveksivat yksityisissä kannanotoissaan ghettoutumiseen aivan liian helposti ajautuvia muslimi-maahanmuuttajia, jotka eivät sitten millään ilveellä ota integroituakseen uuteen maahansa, joka sentään tarjoaa heille yllin kyllin oikeuksia, vapauksia ja hunajaa verrattuna heidän entisiin rosvojoukkojen kaappaamiin kotimaihinsa, joissa sisällissota on pikemminkin poliittinen status quo kuin väliaikainen poikkeustila.

. 

PPS.

Näin ‘meidän’ kesken sanottuna, juuri tämä on se kritiikki, jonka itse haluan esittää myös Erasmuksen kristillisyydestä päävaikutteensa ottanutta arminiolaisuutta kannattavalle Montaigne-Kemppiselle, joka on skeptisen mutta kristinuskoon päin kallellaan olevan humanismin kirkkain [?] edustajamme ainakin täällä Blogistanissa [Kemppinen is slippery as an eel. Only Christ could grab him]. 

*

[to be continued]

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Arminiolaisuus

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/paivan-mietelma.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/lukutaito-ao-ja-abstrakti-ajattelu.html

http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510391372

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://www.logos.com/product/17698/erasmus-and-luther-their-attitude-to-toleration

Tahdon asia

This contemporary depiction actually shows Erasmus as one of Luther's friends and fellow "reformers" (which was a common bum rap against Erasmus). Erasmus is fourth from the right, with Philip Melanchthon on the right.

.

Päre sisältää pari kommenttia Tomin kommentteihin Ironmistressin päreessä Lukutaito, ÄO ja abstrakti ajattelu.

.

I

Tomi kirjoitti: 'Juutalaiset eivät varmaan tehneet eroa nisäkkäiden ja muiden välillä. Linne oli ensimmäinen, joka tämä eron teki.'
Voin kertoa, Tomi, että oppineen idiootin ja viisaan [tai hurskaan - miten vain] ihmisen välinen ero ei ole veteen piirretty. Se näkyy selvästi, kun luen kommenttejasi. Sinä et kerta kaikkiaan voi tai sinun ei ole edes mahdollista ymmärtää uskonnoista ja uskonnollisuudesta – niiden perimmäisestä [‘mielettömästä’] mielekkyydestä - juuri mitään.
Reduktionistinen vulgaari-materialismi ja argumentaatio-dogmatismi, joka ei oivalla ajattelemisen mahdollistavien loogis-kontekstuaalisten ehtojen eli ajattelun analogisten rakenteitten [vrt. Wittgensteinin ‘käsitteiden perheyhtäläisyys’] merkitystä eri diskursseja yhdistävinä elementteinä, ajaa sinut tiedeuskovaiseen fundamentalismiin, josta käsin sitten esim. pidät jonkin uskonnon relevanssin kannalta merkityksellisenä kysymystä siitä, osaako se tehdä eroa nisäkkäiden ja muiden eläinten välillä. Hehheh. Todella syvällistä.
Kumma kyllä Ironmistress, jolla on edes hiukan tajua uskonnollisuudesta [ainakin sen kontekstisidonnaisuudesta], suostuu edes väittelemään kanssasi tällä tasolla. Näyttääkin valitettavasti siltä, että myös IM on sitoutunut tuohon samaan argumentaatio-dogmatismiin kuin sinä. Luova ja syvällinen ajattelu ei kuitenkaan jämähdä pelkkään argumentaatio-peliin ja keskittyy niin uskonnon/Jumalan kuin tietoisuudenkin ymmärtämisessä johonkin aivan muuhun kuin ‘havaintotäplien’ verifiointiin ja luokitteluun.
Lukekaa vaikkapa Erasmuksen ja Lutherin välisen kiistan perimmäisestä syystä ja ongelmasta [vapaa tahto ja valinta/usko/tieto], niin löydätte länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta olennaisen tärkeitä asioita. Väittely jonkin raamatunlauseen kirjaimellisesta ja/tai luonnontieteellisestä luotettavuudesta on puuduttavaa ja typerää ainakin silloin, jos väittelijä ei samanaikaisesti tajua ja korosta vapaan tahdon ongelman merkitystä universalismin ja nominalismin kiistasta kummunneena järjen ja tahdon vastakkainasettelun eli de facto uskon/tiedon mahdollisuuden ehkä tärkeimpänä koetinkivenä tai jopa dilemmana.
......
Tehdään lopuksi pieni testi jo senkin vuoksi, että blogi-emäntämme sellaisia niin kovin rakastaa. - - Kerro minulle Tomi, mitä minä tässä kommentissa oikein kirjoitin ja tarkoitin. Kerro omin sanoin, mistä tässä tekstissä on kyse. Tai kerro ainakin se, miten sinä ymmärsit viimeisen kappaleen.

.

II

Tomi kirjoitti kommentissaan: ‘Rauno, tarkoitat, että kaipaat mystiikkaa, jota looginen argumentaatio ei voi tarjota. Ortodoksinen kirkko mystiikallaan sopisi Raunolle hyvin.’

.

1

Vai että ovat ymmärryksen eli ajattelun mahdollisuutta koskevien ehtojen ja tahdon vapauden ongelmat pelkkää mystiikkaa [toki ne ovat sitäkin]. Vähänpä siis ymmärsit. Sillä kirjoitukseni sivusi loogisen argumentaation perimmäisiä ehtoja ja niiden perimmäisen pätevyysalueen legitiimiyttä ja relevanssia. Tuolla pätevyysalueella nimittäin on rajansa, jotka ylitetään väistämättä aina, kun perimmäisiä valintoja tehdään esim. tahdon vapauden suhteen, koska mikään argumentaatio ei voi pätevästi todistaa tahdon vapauden puolesta tai sitä vastaan.

.

Niinpä joudumme vain intuitiivisesti joko hyväksymään tai hylkäämään tahdon vapautta puolustavan tai sitä puoltavan argumentin. Se, joka kuitenkin yhä väittää, että hänen hyväksymisensä tai hylkäämisensä seuraa loogisena johtopäätöksenä argumentin premisseistä, on joko ymmärtänyt tahdon vapauden ontologisen luonteen [olemisen tavan] tietyllä tavalla [mikä johtopäätös ei siis seuraa premisseistä vaan kehämäisesti jo itse siitä väittämästä, mikä piti osoittaa todeksi (eli tahto on vapaa tai se ei ole vapaa)] tai [mikä on edellisen ‘tietoteoreettinen’ kääntöpuoli] luottaa argumentin pätevyysalueen kattavan myös argumentointimenettelyn oman ontologisen perustan, mikä on kuitenkin mahdotonta, koska mikään loogis-matemaattinen tai ylipäätään aksiomaattinen systeemi ei voi todistaa eikä johtaa omaa ristiriidattomuuttaan ja perustaansa itsestään käsin [vrt. esim. Gödelin lause tai naivien empiristien väittämä, että tieteen tulee aina perustua varmoihin aistihavaintoihin, mikä väittämä itsessään ei perustu eikä voi perustua aistihavaintoihin].

.

Tahdon vapauteen rinnastettavia ovat kaikki filosofisten ja tieteellisten diskurssien perustavat lähtökohdat. Samoin ymmärryksemme tietoisuudesta, joka on minulle analoginen Jumalaa koskevan ‘ongelman’ kanssa. Kysymys loogisen argumentaation pätevyysalueen rajoista koskee siis viime kädessä uskoamme niihin elementaarisiin perustuksiin, joiden varaan maailmankuvamme ja maailmankatsomuksemme rakennamme. Kysymys on siten aina tavalla tai toisella ‘uskosta’ – ei enempää eikä vähempää.

.

2

Toisaalta et ilmeisesti edes voinut ymmärtää [koska et näköjään ole perillä kannastani soteriologiaan], että ortodoksinen kirkko ei ‘sovi’ minulle ainakaan pelastusopillisen synergisminsä [piilevää pelagiolaisuutta] eikä ritualisminsa [liturgia-keskeisyytensä] vuoksi, mutta esteettisesti ortodoksinen uskonnollisuus [ja sen rituaalit] miellyttävät minua enemmän kuin esim. katolisen kirkon korskea ja pönöttävän autoritaarinen eetos.

.

Luterilaisen kirkon ‘synkkä’ minimalismi sen sijaan jopa masentaa, joskaan esteettistä makuani ei miellytä yhtään enempää [pikemminkin päinvastoin] reformatoristen kirkkojen [Lutheria huomattavasti liberaalimman dogmatiikan vaikutuksesta] taipuminen ties minkälaisiin arkkitektonisiin ratkaisuihin verotoimiston odotusaulasta mitä modernistisemmiksi rakennelmahäkkyröiksi ja [voi kauhistuksen kanahäkki!] jopa kauppakeskusta muistuttaviksi peliluoliksi [tietenkin ameriikassa]!

.

Lutherin versio monergismista sen sijaan vastaa omaa intuitiotani pelastusopista, mutta Lutherin teologian pohjalle ei siis, jos kärjistetysti puhutaan, voi rakentaa ainakaan ‘vahvaa’ kirkkoa, jonka tehtävä/toimenkuva kuitenkin on aina toimia jonkinlaisena välittäjänä [mediumina] ihmisen ja Jumalan välillä. Tosin Luther itse ei kirkonvastaisuudessaan mennyt näin pitkälle, muttei voinut mitään sille, että hänen sola fide, sola gratia ja sola scriptura-maksiimeistaan voitiin loogisesti johtaa myös täysin anarkistisia vaihtoehtoja [esim. Thomas Müntzer, anababtistit ja ylipäätään antinomistit].

.

Lutherin sola-periaatteet kuitenkin helposti implikoivat, ettei kirkon ja rituaalien kaltaista välittäjää tarvittaisi pelastusopillisesti [itse asiassa kirkon välittäjärooli mahdollistaisi tai jopa oikeuttaisi jonkin asteisen pelagiolaisuuden], koska 1] ihmisen ja Jumalan välillä on yhtä aikaa a] sekä ikuisuus että b] ei lainkaan välimatkaa tai aikaa ja myös tästä seuraten sen vuoksi, että 2] kirkosta itsestään tulee - ehkei aina väistämättä mutta ainakin paavin ja Rooman kirkon tapauksessa siitä oli tullut - institutionaalinen Jumala eli pikemminkin Saatana, jonka vallassa tämä maailma Lutherin mielestä muutenkin on, ja joka kaikkein ovelimmin naamioituu juuri kirkollisen instituution kuten paavin, hänen kuuriansa, filosofisen todistuskielipelin eli skolastiikan [jota myös nominalismi Lutherille edustaa, joskin vanhaa rationalismia radikaalisti kritikoiden] kaapuun.

.
3

To be continued - luultavimmin Erasmuksen ja Lutherin suuren skisman merkeissä, eli miten/miksi kaksi sen ajan eurooppalaisen oppineisuuden ja aatteellisen innovatiivisuuden korkeimman luokan edustajaa, jotka varsin pitkälle olivat toistensa kanssa samoilla linjoilla kirkkopoliittisesti [voimakas liberaali kritiikki Rooman korruptoitunutta ritualismia kohtaan] ja ajatuksellis-aatteellisesti [nominalismin pääperiaatteiden hyväksyminen, joskin retoriikan ja laajan (alku)kielellisen (kreikka, heprea) tekstintutkimuksen painottaminen filosofisen spekulaation (myös nominalistisen)] sijaan], päätyivät lopulta niin kerta kaikkiaan napit vastakkain.

.

Pääpukari on ilman muuta Luther, mutta ei sentään ilman kohtuullisen vai pitäisikö sanoa ‘kohtuuttoman’ hyvää syytä.

.

Riidassa on tietysti kyse ihmisen tahdon vapauden pätevyydestä oman pelastuksensa suhteen ja maallisemmin ymmärrettynä tahdon vapauden pätevyydestä ylipäätään moraalisen varmuuden saavuttamisessa. Ei mikään vähäinen eikä varsinkaan sellaista tyyppiä oleva ongelma, joka verifikaation ja/tai falsifikaation kriteereihin nojautuen kyettäisiin edes määrittelemään ratkaisusta nyt puhumattakaan, empiirisen tutkimuksen eli ‘varmojen havaintojen’ metodeilla. On toki mahdollista luokitella tahdon vapauden aistihavainnollisia kriteerejä, mutta tällaisen luokittelun mahdollisuus tietenkin edellyttää aina jo ontologista valintaa [joka ei ole aistihavainnon asia] sen suhteen, onko tahdon vapaus ylipäätään aistihavainnon ominaisuus, joka/mikä siis on mahdollista todentaa esim. tietokonetomografiassa. - - Tehdään tämän mahdollisuuden hahmottamiseksi pieni testi – nehän ovat nykyään niin tosi tosi tosi muotia.

.

‘Oppinut idiootti: Katso Rauno: tuo havaintoläikkä tuossa on neurologinen korrelaatti, joka ilmentää, mahdollistaa ja todistaa tahdon vapauden! Rauno: - - Siis mitä? Entä sitten? Mitä hyötyä meille on tuosta korrelaatista sen suhteen, pitäisikö meidän hyväksyä vapaa tahto pelastuksen tai ylipäätään moraalisen varmuuden perustaksi vai ei? Oppinut idiootti: - - Anteeksi Rauno – mitä sinä tarkoitat? Rauno: Anna olla. Unohda koko juttu. Kyseessä on kategorinen väärinkäsitys. Mutta sinä et tule koskaan ymmärtämään sitä asiaa – et ainakaan aistihavainnosta käsin. ’

.

Huom. 'Testi-esimerkki’ ei ole analoginen muunnelma Erasmuksen ja Lutherin kiistasta, ellei nyt sitten mutkia perusteettomasti oikoen tulkita, että rauhallinen ja sovitteleva [joskin ironinen] Erasmus päätyi [jouduttuaan myös paavin epäsuosioon] lähes paniikin omaisesti puolustamaan positiivista kantaansa fanaattisen Lutherin röyhkeän poleemista tahdon vapauden kieltoa vastaan, ikään kuin tahdon vapaus [jonka Kant sittemmin määritteli järjen antinomiaksi] olisi paitsi ihmisen aistihavainnon ominaisuus myös hänen kommunikatiivisen toimintansa väline. Mutta kuten sanottu, vaikkei tällainen tulkinta olisikaan ihan väärä, se on silti liioitteleva ja anakronistinen.

.

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/lukutaito-ao-ja-abstrakti-ajattelu.html

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://socrates58.blogspot.fi/2009/02/luther-meets-his-match-part-ii-luthers.html

Kohtelias kulttuuriliberalisti ei kumarra mihinkään suuntaan vaan kävelee pää pystyssä, jottei tulisi pyllistäneeksi kenellekään tai millekään. Ilmeisesti hän tekee kaikki tarpeensakin yrittäen olla loukkaamatta muuta ihmiskuntaa. Tästä mahdottomuudesta seuraa, että jopa katolinen moraali on vähemmän teeskentelevää kuin arvoliberaali humanismi kaikkein hörhöimmillään.

HS.fi./Kolumni/Saska Saarikoski/19.12/
Vaarallisia sammakkoja
.

Kolumni: Suomalaiset poliitikot ovat jääneet kiinni harkitsemattomista juutalaislausunnoista, koska maamme oli pitkään syrjässä länsieurooppalaisesta keskustelusta.

.
Loppusyksystä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolainen puhui itsensä pulaan arvioimalla Lähi-idän tilannetta: "Yhdysvaltojen on vaikea ottaa neutraalimpaa kantaa Israel–Palestiina-asiassa, koska heillä on niin vaikutusvaltainen juutalaisväestö, jolla on sekä rahat että media käsissä."
Salolainen sai kimppuunsa sekä Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan Efraim Zuroffin että Suomen juutalaisen seurakunnan kunniapuheenjohtajan Gideon Bolotowskyn, joka arveli Salolaisen hankkineen tietonsa Hitlerin Mein Kampfista.
Entinen ministeri olisi tyrmätty täysin, ellei Ben Zyskowicz olisi vakuuttanut, ettei Salolainen sentään mikään antisemiitti ole.
Takavuosina samaan kuoppaan astui ulkoministeri Erkki Tuomioja, joka erehtyi vertaamaan Israelia natsi-Saksaan: "On aika järkyttävää, että jotkut ajavat suhteessa palestiinalaisiin samanlaista politiikkaa, jonka uhreiksi he itse joutuivat 1930-luvulla."
Tuomiojan vertaus oli epäonnistunut, mutta Salolaisen analyysissä ei ollut asiallisesti isoa vikaa. Totta kai Yhdysvaltain juutalaislobby pyrkii vaikuttamaan maan Israelin-politiikkaan, kuten moni muukin ryhmä vetää suurvaltaa omaan suuntaansa.
Salolaisen muotoilu osui vain turhan lähelle antisemiittien väitteitä juutalaisten maailmanvallasta. Siksi se ylitti sen rajan, jota Euroopassa pidetään sopivana.
Eurooppalaisittain sanottuna Salolainen teki faux pas'n. Suomeksi sanottuna hän päästi sammakon.
Salolainen ja Tuomioja ovat sivistyneitä ja suvaitsevaisia ihmisiä. Miten ihmeessä he ovat joutuneet epäillyiksi juutalaisvastaisuudesta? Ei kai Suomessa sentään muhi juutalaisvihan pesäke, joka tällä tavalla oirehtii?
Ei varmasti. Ongelmat johtuvat siitä, että Suomi oli niin pitkään syrjässä Länsi-Euroopan keskustelusta.
Eurooppalaisittain sanottuna emme täysin ymmärrä eurooppalaista keskusteluetikettiä. Suomeksi sanottuna olemme vähän juntteja.
Juutalaisvastaisuus on Länsi-Euroopan suurin tabu, vielä isompi ei-ei kuin veljensä rasismi ja serkkunsa nationalismi. Se on ymmärrettävää, koska Euroopan yhteisön juuret ovat sodassa, jossa natsit murhasivat kuusi miljoonaa juutalaista.
EU:n saatua Nobelin rauhanpalkinnon Suomessakin on muistutettu yhteisön tehtävästä rauhan takaajana. Suomessa ei ole kuitenkaan kunnolla ymmärretty, että kyse on enemmästä kuin teknisestä järjestelystä. Kyse on eurooppalaisuuden ytimestä, sen sielusta ja sydämestä.
Holokaustilla on Euroopassa erityinen symbolinen asema. Jos Euroopasta kehittyy Yhdysvaltain kaltainen valtio, holokaustista ja sen katumisesta saattaa tulla sille samanlainen syntymyytti kuin Yhdysvalloille ovat Mayflower-laivan puritaanisiirtolaiset.
Amerikkalaiset muistelevat myyttiään kiitospäivänä. Euroopan päiväksi voi tulla joko vainojen uhrien muistopäivä 27. tammikuuta tai voitonpäivä 8. toukokuuta.
Suomessa voitonpäivää ei ole juuri huomioitu, sillä emme kuuluneet sodan voittajien joukkoon. Ikävän tulkinnan mukaan olimme Hitlerin liittolaisia, miellyttävämmän mukaan kävimme ihan omaa sotaamme.
Niin tai näin, mutta vielä sodan jälkeenkin Suomi on pysynyt etäällä länsieurooppalaisesta keskustelusta, jossa on pohdittu Euroopan mustaa historiaa – eikä vähiten antisemitismiä. Jo Ruotsissa keskustelu on ollut kiihkeää, kun taas Suomessa se on rajoittunut asiantuntijoiden pieniin piireihin.
Tilanne olisi vielä surkeampi, ellei näiden harvojen joukkoon olisi kuulunut entinen pääministeri Paavo Lipponen. Hän onnistui melkein yksin liittämään Suomen länsimaiden joukkoon, kun pyysi vuonna 2000 anteeksi kahdeksan juutalaisen luovutusta.
Silloin jotkut ihmettelivät, miksi juuri juutalaisilta täytyi pyytää anteeksi – Suomihan selvisi Stalinin ja Hitlerin välissä sentään aika pienin synnein.
Totta, mutta kysymys ei ollutkaan erillisestä Suomesta vaan yhteisestä Euroopasta.
Eurooppalaisessa keskustelussa maanosan kansat jaetaan usein kahteen joukkoon: kypsiin demokratioihin, jotka ovat kyenneet aitoon menneisyydenhallintaan, ja uusiin demokratioihin, jotka eivät ole päässeet irti omasta uhrimentaliteetistaan. Kysymys on siitä, kumpaan ryhmään Suomi haluaa kuulua. Asialla on suuri poliittinen merkitys.
Joku on saattanut ihmetellä, mikä on se "Suomen antifasistinen komitea", jota Johan Bäckman johtaa. Entä ihmisoikeusjärjestöksi itseään nimittävä "Maailma ilman natsismia", jossa samainen Bäckman vaikuttaa?
Jos järjestöjen tarkoitus todella olisi vastustaa fasismia tai natsismia, niillä riittäisi tehtävää Venäjän ääriliikkeissä. Tarkoitus on kuitenkin toinen: painostaa Venäjän rajanaapureita. Aseiksi on valittu syytökset natsismista ja antisemitismistä, koska venäläiset tietävät, millainen tabu holokausti on Euroopassa.
Venäjän uskottavuus tällaisten väitteiden levittäjänä on nolla, onhan maa lakaissut maton alle kommunismin rikokset. Viime aikoina Venäjä on kuitenkin saanut tuekseen natsien jäljittäjän Efraim Zuroffin, jonka maailmallekin levinneet kannanotot olivat noloja paitsi Pertti Salolaisen myös koko Suomen kannalta.
Muidenkin suomalaispoliitikkojen kuin Lipposen kannattaisi ottaa selvää, miten juutalaispuheita Euroopassa luetaan, jotta suista ei loikkisi enää uusia sammakoita.
Suomen historia kestää kyllä tarkastelun, joten ei meidän pidä tyhmyyttämme päästää muita lyömään meitä natsikortilla.

saska.saarikoski@hs.fi | Kirjoittaja on HS:n Kuukausiliitteen toimittaja.
*

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Vaarallisia+sammakkoja/a1355811570581

Steven Pinker näkee kaunista mutta valheellista päiväunta valistuksen ja rationalismin saavutuksista

Vallankumoukselliset vapauden puuta istuttamassa vuoden 1790 Ranskassa. Tämän jälkeen alkoi päitä pudota ja veri virrata, kun myös veljeyttä ja tasa-arvoa ryhdyttiin istuttamaan ihmisten mieliin ja ruumiisiin.

 

The Precious Steven Pinker

 

David Bentley Hart

 

I sometimes find it hard to believe that Steven Pinker really believes what he believes; surely, I think, some occult agency in his mind is forcing his conscious intellect to accept premises and conclusions that it ought to reject as utterly fantastic. I suppose, though, that that is one’s normal reaction to ardent expressions of a faith one does not share; at its worst, it is just a reflex of supercilious fastidiousness, like feeling only an annoyed consternation at having to step over someone in the throes of mystical ecstasy in order to retrieve an umbrella from the closet. A healthier sentiment would be generous and patient curiosity, a desire to learn whether the believer has in fact—guided by a rare purity of heart—glimpsed truths to which one’s own cynicism or coarseness has blinded one.

Not, of course, that Pinker would care for that way of putting the matter. He detests religion and thinks of himself as a champion of something he blandly calls “reason” (that is the most enchantingly guileless aspect of his creed). In his latest book, The Better Angels of Our Nature: Why Violence Has Declined, he devotes over seven hundred pages to arguing the case that modernity, contrary to the common impression, has seen a steep decrease in every kind of violence—domestic, political, criminal, and martial—as a result of a variety of causes, but principally because of the triumph of “Enlightenment” ideas. It is a simple narrative, and at many points a painfully simplistic one, but it is clear and bracing and merits sympathetic consideration.

Whether Pinker himself does the tale justice, however, is debatable. He is definitely not an adept historian; his view of the past—particularly of the Middle Ages, which he tends to treat as a single historical, geographical, and cultural moment—is often not merely crude, but almost cartoonish (of course, he is a professed admirer of Norbert Elias). He even adduces two edited images from Das Mittelalterliche Hausbuch as illustrations of “the everyday texture of life in medieval Europe,” without noting that they come from a set of astrological allegories about planetary influences, from which he has chosen those for Saturn and Mars rather than, say, Venus and Jupiter. (Think what a collection of Saturnine or Martial pictures he might have gathered from more recent history.)

It is perfectly fair for Pinker to call attention to the many brutal features of much of medieval life, but one would have more confidence in his evenhandedness if he acknowledged at least a few of the moral goods that medieval society achieved despite its material privations. He says nothing of almshouses, free hospitals, municipal physicians, hospices, the decline of chattel slavery, the Pax Dei and Treuga Dei, and so on. Of the more admirable cultural, intellectual, legal, spiritual, scientific, and social movements of the High Middle Ages, he appears to know nothing. And his understanding of early modernity is little better. His vague remarks on the long-misnamed “Wars of Religion” are tantalizing intimations of a fairly large ignorance.

Perhaps such complaints miss the point, though. Pinker’s is a story not of continuous moral evolution, but of an irruptive redemptive event. It would not serve his purpose to admit that, in addition to the gradual development of the material conditions that led to modernity, there might also have been the persistent pressure of moral ideas and values that reached back to antique or medieval sources, or that there might have been occasional institutional adumbrations of modern “progress” in the Middle Ages, albeit in a religious guise.

He certainly would not want to grant that many of his own moral beliefs are inherited contingencies of a long cultural history rather than discoveries recently made by the application of disinterested “reason.” For him, modern culture’s moral advances were born from the sudden and fortuitous advent of the “Age of Reason,” which—aided by the printing press—produced a “coherent philosophy” called “Enlightenment humanism,” distilled from the ideas of “Hobbes, Spinoza, Descartes, Locke, David Hume, Mary Astell, Kant, Beccaria, Smith, Mary Wollstonecraft, Madison, Jefferson, Hamilton and John Stuart Mill.” We know what he means: not the dark side of the “Enlightenment” and the printing press—“scientific racism,” state absolutism, Jacobinism, the rise of murderous ideologies, and so on—but the nice Enlightenment of “perpetual peace,” the “rights of man,” and so on.

Well, each to his or her own tribalism, I suppose. It is pleasant to believe one’s society is more “enlightened” or “rational” than all others, and Pinker has every right to try to prove the point. He would be more convincing, though, if only the central claim of his book were not so entirely dependent upon a statistical fiction.

That is to say, yes, of course modern societies have reduced certain kinds of brutality, cruelty, and injustice. Modern technology makes it far easier to control crime. We have weapons both too terrifying to use in open combat and so precise that we can kill at great distances, without great armies, out of sight and mind. We have succeeded at reforming our own nations internally in ways that make them ever more comfortable, less threatening, and more complacent. Our prison system is barbaric, but not overtly sadistic, and our more draconian laws rarely inconvenience the affluent among us. We have learned to exploit the labor and resources of poorer peoples not by enslaving them, but merely by making them “beneficiaries” of globalization. The violence we commit is more hygienic, subtler, and less inconvenient than that committed by our forebears.

Even so, the numbers do not add up. Pinker’s method for assessing the relative ferocity of different centuries is to calculate the total of violent deaths not as an absolute quantity, but as a percentage of global population. But statistical comparisons like that are notoriously vacuous. Population sample sizes can vary by billions, but a single life remains a static sum, so the smaller the sample the larger the percentage each life represents. Obviously, though, a remote Inuit village of one hundred souls where someone gets killed in a fistfight is not twice as violent as a nation of 200 million that exterminates one million of its citizens. And even where the orders of magnitude are not quite so divergent, comparison on a global scale is useless, especially since over the past century modern medicine has reduced infant mortality and radically extended life spans nearly everywhere (meaning, for one thing, there are now far more persons too young or too old to fight). So Pinker’s assertion that a person would be thirty-five times more likely to be murdered in the Middle Ages than now is empirically meaningless.

In the end, what Pinker calls a “decline of violence” in modernity actually has been, in real body counts, a continual and extravagant increase in violence that has been outstripped by an even more exorbitant demographic explosion. Well, not to put too fine a point on it: So what? What on earth can he truly imagine that tells us about “progress” or “Enlightenment”—or about the past, the present, or the future? By all means, praise the modern world for what is good about it, but spare us the mythology.

And yet, oddly enough, I like Pinker’s book. On one level, perhaps, it is all terrific nonsense: historically superficial, philosophically platitudinous, occasionally threatening to degenerate into the dulcet bleating of a contented bourgeois. But there is also something exhilarating about this fideist who thinks he is a rationalist. Over the past few decades, so much of secularist discourse has been drearily clouded by irony, realist disenchantment, spiritual fatigue, self-lacerating sophistication: a postmodern sense of failure, an appetite for caustic cultural genealogies, a meek surrender of all “metanarrative” ambitions.

Pinker’s is an older, more buoyant, more hopeful commitment to the “Enlightenment”—and I would not wake him from his dogmatic slumber for all the tea in China. In his book, one encounters the ecstatic innocence of a faith unsullied by prudent doubt. For me, it reaffirms the human spirit’s lunatic and heroic capacity to believe a beautiful falsehood, not only in excess of the facts, but in resolute defiance of them.

*

http://www.firstthings.com/article/2011/12/the-precious-steven-pinker

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://en.wikipedia.org/wiki/Steven_Pinker

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Better_Angels_of_Our_Nature

http://suite101.com/article/the-influence-of-the-enlightenment-on-the-french-revolution-a371333

Kommentti

Kirjoitettu Ironmistressin kommentteihin päreessäni Kasvot larppaajan peilissä.

1

Ironmistress kirjoitti: [..] Olet todella naiivi, jos kuvittelet erilaisia kulttuureita ja keskenään vastakkaisia arvomaailmoita edustavien ihmisten kykenevän tulemaan keskenään toimeen tuosta vain. Samoin ole todella naiivi, jos kuvittelet kaikkien ihmisryhmien, varsinkin meille vieraista kulttuureista tulevien, tottelevan sellaista poliisia ja noudattavan sellaista lakia, jonka he kokevat itselleen uskontonsa ja kulttuurinsa sekä arvomaailmansa vastaiseksi ja jonka he haluavat korvata uskonnollisella poliisilla ja uskonnollisella lailla. - Kemppisen ongelma on se täsmälleen sama naiivius, joka vaivaa norsunluutorneissa eläviä ihmisiä [..].

*

En minä mitään kuvittele tässä asiassa. Sinulla sen sijaan uhkakuvat elävät kuin ennustajaeukon mielikuvitus. Minä vain en pidä Suomen oloissa realistisena enkä siis hyväksy samanlaista ‘liikekannallepanoa’ islamin suhteen kuin sinä. En myöskään ymmärrä, millä valtuuksilla sinä tulet poleemisesti [olkoonkin epäsuorasti] vaatimaan minua, Kemppistä tai ketä tahansa demokraattisesta humanismista viimeiseen asti kiinni pitävää ja/eli kaikenlaisen barbarian [niin ääri-islamilaisen kuin fasistisenkin] vastustajaa liittymään Muhammedin vastaisiin nationalisti-militaristeihin.

Pidän sellaista vaatimusta paitsi poliittisena virheenä [joka vahvistaa vihamielisiä asenteita entisestään] myös mauttomana ja poleemisimmillaan jopa hävyttömänä kuten pidän Halla-ahonkin ‘älykästä sarkastisuuttakin’, josta valitettavasti puuttuu niin huumori kuin syvä poliittinen äly. Siitä jää jäljelle pelkkä rasistinen ressentimenttisyys, joka vertautuu psykologisesti paranoidisuuteen, kateuteen, mustasukkaisuuteen, itsetunnon heikkouteen, halveksuntaan ja lopulta silkkaan pahantahtoisuuteen.

Luultavasti olen itse suorasanaisuudessani ja provosoivuudessani aika vittumainen mies, mutta näköjään en osaa ökykapitalisteja lukuunottamatta vihata ja halveksia edes muslimeja ainakaan niin syvän vakaumuksen vallassa kuin uuskonservatiivit. Niinpä olenkin heidän mielestään naivi.

En kuitenkaan voi kuin kiittää luojaa tästä naiviudesta, koska se osaltaan on antanut minulle järkeä pysyä fanaattisimpien poliittisten ja uskonnollisten liikkeiden ulkopuolella ja tehnyt [ironisen hämmästyksen vallassa] mahdolliseksi seurata, miten esim. höyrypäisimmät kommunistit käänsivät verenpunaisen takkinsa nurin ja alkoivat näyttää sinivalkoisilta jupeilta.

2

Mitä tarkoitat norsunluutornilla? Kuka tai ketkä sellaisessa elävät? Eikö norsunluutorni ole yksityinen tai ainakin vain puoli-julkinen intellektuaalinen alue, josta ihminen tarkastelee ja pohtii maailmaa, ihmisiä ja omaa suhdettaan niihin? Mitä pahaa, huonoa tai naivia sellaisessa voisi olla – myöskään tässä käsiteltyjen asioiden kannalta?

Korostan, että kriittisen demokraattisen humanistin ‘norsunluutorni’ ei ole mikään lintukoto, kuten on uuskonservatiivisten umpi-nationalistinen utopia-maa vaan eräänlainen Panoptikon, josta nähdään kaikki muu ympärillä oleva paremmin kuin mistään muualta. Sen sijaan sillä, joka asuu paikallisessa lintukodossa, ei ole kuin yksi perspektiivi maailmaan. Eikö siis juuri uuskonservatiivi elä kirjaimellisesti sellaisessa norsunluutornissa, johon viittaat? Oman paranoidisen fantasia-napansa ympärillä.

3

Annan asioitten tapahtua niin kuin ne tapahtuvat. En alistuen vaan kuin viidennen näytöksen Hamlet, joka lähes fanaattisen hysteerisessä mutta moraalisesti perin epävarmassa ja häilyvässä kostonhimossaan oli siihen mennessä saanut aikaan vain  viattomia ruumiita [myös Ofelian itsemurhan]. Mutta Hamlet muuttuu sisäisesti neljännen ja viidennen näytöksen välillä. Emme ole enää tuntea häntä samaksi mieheksi kuin ennen. Ehkä hänestä tulee jonkinlainen fatalisti, joka ei enää taistele tutkainta vastaan, mutta joka ei myöskään kieltäydy kohtalostaan [petollinen miekkailuottelu], vaikka paras ystävä Horatius niin pyytää ja neuvoo. 

Horatio:
If your mind dislike any thing, obey it. I will forestall their
repair hither, and say you are not fit. 

Hamlet:
Not a whit, we defy augury. There is special providence in
the fall of a sparrow. If it be now, 'tis not to come; if it be not to
come, it will be now; if it be not now, yet it will come—the
readiness is all. Since no man, of aught he leaves, knows what is't
to leave betimes, let be. 

Hamlet Act 5, scene 2, 217–224

*

http://www.youtube.com/watch?v=EHUZ1_cxdyw
http://www.enotes.com/shakespeare-quotes/there-special-providence-fall-sparrow

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/07/kasvot-larppaajan-peilissa.html

Wallander och De Omskurna

Kurt Wallander (Kenneth Branagh) lähdössä Kypron rannikolta kohti Gazaa tulevassa suurelokuvassa 'Wallander ja ympärileikatut'.

(K-mafia taistelee ulkomaankielisten sijamuotojen ja artikkelien kryptisessä idio-maassa - korjaten myös hieman PS.:ää- klo: 23.25).
*
Ikävästi päättyneellä avustusretkellään kohti Gazaa ruotsalainen humanisti Henning Mankell etsi ja myös sai aineksia seuraavaan Wallander-dekkariinsa, jonka nimeksi tulee De Omskurna/The Circumcised.

Kirjasta tehtävän elokuvan 'Wallander ja ympärileikatut' suurimittaisempaa Hollywood-produktiota ei kuitenkaan ole helppo käynnistää, sillä kaikki juutalaiset tuottajat ovat kieltäytyneet yhteistyöstä.

Kenneth Branaghista ja englannikielisestä käsikirjoituksesta huolimatta voi käydä niin, että tämä kansainvälinen kohu-Wallander tullaan tekemään jälleen melko pienellä budjetilla.

Kirjan tapahtumien aikana komisario Wallander on lomailemassa (itse asiassa Wallander on tiedustelumatkalla ja lomailu siis vain hämäystä) Kypron saaren kalavesillä, kun hänen lomajahtinsa ('Golden Calf') aivan yllättäen? joutuu Israelin tullin edustajiksi itsensä esittelevien merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi.

Rosvotullimiehet syyttävät Wallanderia yrityksestä salakuljettaa antisemitististä propaganda-aineistoa Gazan palestiinalaisille, mutta eivät löydä häneltä muuta epäilyttävää kuin Koraanin, Uuden Testamentin ja natsitutkija Carl Schmicksalin 1930-luvulla kirjoittaman oikeusmytologisen traktaatin: 'Ympärileikattujen kansainväliset oikeudet germaanisen Nomoksen alueella' (kirja on hyvin ohut joskin tyyliltään ja sisällöltään ytimekäs).

Israelilaiset commando-piraatit tulkitsevat kuitenkin ilman mitään selittelyjä nämä kolme kirjaa (etenkin Schmicksalin - ks. PS.) niin vakavaksi todisteeksi Wallanderin antisemitismistä, että hänelle julistetaan ikuinen porttikielto Israeliin ja sen lähivesille (tarkoittaa lähes koko Välimerta).

En kuitenkaan paljasta tämän enempää kirjan tarinasta. Tekijänoikeuskin sen jo kieltää. Onhan sitäpaitsi ko. kirjan sekä tietysti myös elokuvan käsikirjoitus vielä huolestuttavasti kesken. (Päreen valokuva tulevasta elokuvasta on, kuten arvata saattaa, ovelasti manipuloitua ennakkovisiointia).

PS.
Kansainvälisen oikeuden suurinkvisiittori ja valtiosääntöjuridiikan Bismarck, Carl Schmicksal, oli juutalais-liberalistisen historiatulkinnan mukaan paha ja kartettava mies, joka etenkin juutalaisten orto-psykoanalyytikkojen mielestä kärsi ylifallisen preussilais-wilhelmiinisen kunniakulttuurin aiheuttamista psykosomaattisista oireista (verbaalinerous, huikea älykkyys, kurinalaisuus, ylpeys ja peräaukon kutina), jotka ilmensivät samalla tietoisuudesta torjuttua (jo antiikin Kreikasta periytyvää) homoseksuaalisuutta - - (hmm - eihän mikään ole niin varma ja viisas kuin reduktionisti - olipa hän sitten biologi, fyysikko tai orto-psykoanalyytikko).
*
Nomos (law, convention)
Anything assigned, a usage, custom, law, ordinance. It comes from a verb neimô meaning to deal out, distribute or dispense. Notably, much of our early Greek poetry is concerned with the just distribution of goods and honors (cf. Iliad and Works and Days). Another related word to both nomos and neimô is Nemesis, goddess of retribution and vengence who takes care of any unjust distribution. - Hesiod, an early Greek poet, suggests that one's own customs or culture controls one's perceptsion of the world (Custom is the King of all).
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Henning_Mankell
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kurt_Wallander
http://www.sanakirja.org/search.php?q=kohtalo&l=17&l2=16
http://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.arch.mcgill.ca/prof/sijpkes/arch528/fall2001/lecture5/greek-terms.htm
http://watershade.net/ev/ev-glossary.html
http://blogs.coventrytelegraph.net/passtheremote/2010/01/life-is-murder-for-sad-walland.html

Ajattelun ja ajattelujärjestelmien ristiriitaisuudesta

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen Ihmisen luokittelusta.
Viimeisin kielimafian muutos tuli englannin kielen kuvaukseen 28.1.
*
I
Tämä aihe on niin laaja, niin vaikea ja ajoittain jopa niin mahdoton, että se melkein kaatuu päälleni.

Minulla on kyllä tästä teemasta sanottavaa ja paljonkin (olen siitä myös kirjoittanut blogeissani), mutta se vaatii ainakin viiden päreen verran pohdintaa, eikä sittenkään päästä tyydyttävään lopputulokseen - koska sellaista tässä asiassa ei ole!

Joka tapauksessa - filosofin näkökulmasta naturalismi on tämän ajan peruseetos. Humanismi lienee kärsinyt - pitkälti myös omaa 'hienoperseisyyttään' - henkisen vararikon.

Osittain myös tämän kehityksen seurauksena meille ilmestyy noitaTakkiraudan tapaisia, naturalismissaan lappusilmäisiä 'kybog-sanakirjoja', jotka tietokoneet aikanaan tulevat täysin korvaamaan.

Luokittelut joka tapauksessa säilyvät. Koko ajatus makrotason rauhanomaisesta rinnakkainelosta maailmakatsomusten välillä on perimmältään tekopyhää toiveajattelua.

Myös mikrotasolla antagonismi erilaisten mielipiteitten, käsitysten ja havaintojen välillä - jopa yhden ja saman ihmisen ajatusmaailmassa - on tosiasia, jota ei voi väistää (näin esim. Nietzsche ja Freud).

Rauhanomaisen rinnakkaiselon kannattajat ehkä luulevat, että myös ihmisen tietoisuudessa voisi vallita yksimielisyys siitä, mikä on tosi tai epätosi käsitys asioista ja asiaintiloista. Tämä aristoteelinen perusaksioona tekee ajattelusta - varsinkin semantiikasta - kuitenkin torson.

Nietzsche piti tällaista käsitystä ihmisen kognitiosta ja psyykestä miltei typeränä - ja aivan perustellusti - sanokoon tekoälyn tutkijat mitä tahansa. Ihminen ei ole tekoäly.

Kaksiarvologiikka ja/eli kolmannen poissuljetun laki on perustavaa laatua oleva malliesimerkki siitä, miten tämä formaalilooginen perusaksiooma (joka on toki välttämätön johdonmukaisen päättelyn kannalta) typistää ihmisen ajattelun moninaisuutta ja syvyyttä (Prokrusteen vuode) yrittäessään saattaa sen järjestykseen, saada siihen koherenssia ja pitää sen puoliväkisin korrespondenssissa empiirisen todellisuuden kanssa.

II
Myös - ja väittäisinpä jopa (Matti Sintosta kompaten) HY:n käytännöllisen filosofian laitoksen professorin, Timo Airaksisen tapaan, että etenkin akateemisessa maailmassa riidat eri ajattelujärjestelmien ja perusnäkemysten välillä tulevat aina olemaan - ainakin täysin vastakkaisten vakaumusten suhteen - syviä ja joskus miltei traumaattisia. Henkilökemiatkin sakkaavat ajoittain niitten takia.

Vaikka tietysti on heti muistettava (mikä olikin Airaksisen varsinainen pointti), että noihin riitoihin kytkeytyy myös kilpailu- ja valtaintressejä - ei aina mutta säännöllisin väliajoin - ainakin silloin, kun kilpaillaan professorinviroista.

Tämä eri filosofisten näkemysten perusantagonismi kävi hyvin selväksi esimerkiksi biologian filosofiasta kirjan toimittaneen, Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksen tieteenfilosofian luennoitsijan, dosentti (-98) Matti Sintosen kommentista kysymykseeni eri filosofisten näkemysten suhteista toisiinsa - esim. Wittgensteinin antirealismi ja Popperin väite filosofian sidoksesta luonnontieteeseen ja tieteeseen ylipäätään - siis tietynlainen, naturalistinen realismi.

Ne kiistat ovat äärimmäisen pahoja akateemisen maailmankin sisällä aina ja edelleen. Hyvä että edes kunnon keskusteluyhteys saadaan aikaan. Richard Dawkins esimerkiksi väisteli vuosikausia Alister McGrathin toivetta käydä julkista debattia Dawkinsin kanssa ateismin ja luonnontieteen suhteesta toisiinsa.

Toisaalta minä voin kyllä hyvin ymmärtää Dawkinsia tässä asiassa: miksi jaaritella ihmisten kanssa, joiden näkemyksiä ei voi sietää eikä muuttaa miksikään (hymiö).

Mutta onhan Dawkins kuitenkin tehnyt todella valtavan paljon hyvää työtä popularisoidessaan evoluutiobiologiaa. Kunnioitan häntä tämän takia paljon, vaikka yhä pidänkin hänen ateismi-kritiikkiään melko alkeellisena.

III
Itse olin aikoinaan huono matematiikassa ja inhosin koko ainetta syvästi. Mutta sitten tapahtui jotain outoa.

Kun suoritin viimein -90-luvun lopulla lukioni loppuun tehdessäni samalla yliopistollisia arvosanoja täyttä häkää, sain kuitenkin melko helposti - lainkaan kotilaskuja tekemättä! - kahdeksikkoja matikan kokeista.

Ja numerot vain paranivat loppua kohden, joten halutessani perehtyä asiaan olisin kai saanut kiitettäviä.

Olin kuitenkin laiska - taas kerran - enkä jaksanut pohtia asiaa, joka ei 'suostunut' selviämään minulle 'tarpeeksi' nopeasti.

Ja vaikka aloinkin silkasta mielenkiinnosta pohtia matematiikkaa metatasolla filosofisesti, ei se minua käytännössä kiinnostanut edelleenkään. Tämä lienee ollut varsinainen pääsyy siihen, etten jaksanut pohtia niitä kotilaskuja.

Kuitenkin matematiikan ja muiden luonnontieteellisten aineitten helppo omaksuminen yllätti ja ihmetytti minua niin suuresti, että puhuin asiasta myös matematiikan opettajalleni sekä eläkkeelle siirtyvälle rehtorille, joka oli biologi.

Kotkan lyseon ilta-/aikuislukio on luonnontieteen reaalia painottava. Jouduin -97-98 suorittamaan kaikki pakolliset kemian, maantiedon, fysiikan ja biologian kurssit myös lukion ensimmäiseltä, jonka olin -70-luvun alussa jo suorittanut (kielilinjalla tietenkin).

Fysiikan kokeesta sain jopa 9½. Biologian pakollinen kakkoskurssi DNA-ketjuineen oli tunnetusti ehkä lukion vaikein, A-englannin ohella, mutta kiitettävä tuli siitäkin - helpommin kuin englannista!

Paras sarja Kotkan aikuislukiossa - aiemman päivälukion arvosanat mukaanlukien - oli kuitenkin 8 historian kurssia, joista kaikista tuli kiitettävä - viimeisestä 10.

Kielistä paras oli - yllätys yllätys - ruotsi, vaikka sanavarastoni siitä englantiin verrattuna on varsinkin nykyään suppeahko. Yo-kokeen ruotsin rakennetestissä mulla oli vain 1 virhe.

Mutta se oli silloin. Nyt on ruotsi jäänyt lingua francan eli englannin - tuon idiomeista koostuvan kiertoilmaisukielen! - jalkoihin.
*
Päivälukion toinen jäi aikoinaan kaksi kertaa kesken keväällä - - Räsänen lähti hullujen huoneelle, kunnes palasi viimein bloggaamaan - vai sanoisinko pikemminkin 'päreilemään', sillä enhän minä mikään informoiva ja keskusteleva tyyppi ole - minä vedän showta!

Filosofiaa 2

Okei. Nyt tästä tekstistä tuli aika hyvä demonauha (ei vielä masternauha), väittää kielimafia ja kiittelee, että edes joskus vielä nykyään vakavoidun perimmäisten kysymysten äärelle. Hehheh. Kunhan mielistelevät- klo: 16.35.
*
Entä jos reduktionismi on totta? Eli tietoisuus voidaan täydellisesti palauttaa biologiseen eli geeneihin ja lopulta fysikaaliseen eli hiukkasiin, aaltoihin ja ties minkälaisiin oletettuihin vaikuttajiin.

Merkitseekö tämä sitä, että tietoisuuden ja fysikaalisen välillä vallitsee täydellinen vuorovaikutus - symmetria, mikä puolestaan merkitsee, että jos tietoisuus palautuu kausaalisesti bio-fyysiseen, se vaikuttaa myös kausaalisesti tietoisuuteen eli on tietoisuuden ehdoton determinatti?

Jos näin on, edestämme löytyy ymmärtääkseni seuraavat kaksi vaihtoehtoa, jotka eivät kuitenkaan ole saman päätelmän eri versioita, vaikka samasta juuresta lähtevätkin.

Ensimmäinen vaihtoehto on edellisessä päreessäni - Filosofiaa1 - kuvattu ontologisen eron täydellisen umpeenkuroutumisen, tai kuten empiristi-induktivistit yleensä virheellisesti ajattelevat, ontologisen eron metafyysisen mahdottomuuden malli.

Tämä on kuitenkin virheellinen vaihtoehto tai päätelmä muissa kuin mystisissä 'sovellutuksissaan'. On eri asia tietää jotain loogis-empiirisen päättelyn tasolla kuin kokea subjektiivisesti se ja sen merkitys, mitä tietää. Kierkegaard on oikeassa.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä toinen vaihtoehto, koska empiristit teknologisine sovellutuksineen ovat miltei lumoutuneet siitä eivätkä välttämättä tule ajatelleeksi, että siihen sisältyy paitsi ontologinen ero, se myös muuttaa täydellisesti ihmisluontoa - minkä sinänsä ei tarvitse olla huono asia, jos niin vain päätetään.

Olennaista on tietysti se, että noita päätöksiä, jotka ovat luonteeltaan eettisiä, ei sanele tiede (joka on de- ei preskriptiivistä: siis kuvailevaa, ei 'käskevää') vaan ihminen itse maailmankatsomuksineen.

Lähtöoletus on kuitenkin se, että kun esimerkiksi tunnemme ihmisen genomin/geenikartan täydellisesti, voimme myös tämän tuntemuksen perusteella poistaa häneltä haitalliseksi katsoamiamme geenejä - siis sellaisia geenejä, jota haittaavat hänen elämäänsä aiheuttaen perinnöllisiä sairauksia tai vastaavia taipumuksia.

Tämä on ensimmäinen ja vakavin siirtymä, jossa ontologinen ero tulee ilmi - toisin kuin empiristi ajattelee. On jo alunperin tehty tietoinen päätös siitä, että preferoidaan elämää kuolemaan nähden. Mutta sehän on täysin luonnollista, luonnonmukaista ja geenien meihin ohjelmoimaa - niin - mitä?

Onko kyse tiedosta, taipumuksesta vai mistä? Mistä sai tiedemies tiedon siitä, että pitää preferoida elämää - ei suinkaan kuolemaa? Geenikö sen hänelle kertoi? Lukiko se siellä geenikartassa? Testasiko hän tämän perimmäisen itsesäilytysviettimaksiimin geeneillä?

Ei. Kyseessä on intuitiivinen itsestäänselvyys, jonka hän korotti tiedoksi, ja jonka vakuudeksi hän asettaa geenit.

Mutta vaikka tuo päättely vaikuttaakin itse elämän säilyttämisen kannalta itsestäänselvältä, se ei suinkaan ole kausaalinen seuraus geenien vaikutuksesta. Mikäli näin olisi, toimisimme vaistonvaraisesti, ilman tietoista pohdintaa. Päätös on siis tehty, koska ajattelun, tietoisuuden ehdot - siis tietoisuus ylipäätään, sen mahdollistaa.

En kuitenkaan käy nyt kiistaa siitä, mikä on tietoisuuden status suhteessa biofysikaaliseen.Tuo status - kuten sanottu - ei asetu ontologisen substanssi-dualismin dikotomiaan vaan ontologisen eron subjekti/substanssi-kombinaatioon ja dialektiikkaan. Tätä näkemystä on pohtinut esimerkiksi Slavoj Zizek mm. omassa tulkinnassaan antideskriptivismistä (objektien merkitys ei ole välittömästi annettua ja determinoitunutta mutta ei myöskään sattumanvaraista kuten nominalismissa).

Se, mikä minua tällä kertaa kiinnostaa (taas kerran) on oletus siitä, että jos ja kun ihmisen tietoisuus ja psyyke on kausaalisesti riippuvaista geenien toiminnasta ja niiden vaikutuksesta, niin miksi meidän tästä huolimatta täytyy jatkuvasti tehdä geenimanipulaation suhteen sellaisia, ihmisen olemusta koskevia ratkaisuja, jotka siis ovat eettisiä ja maailmankatsomuksellisia - lyhyesti: tietoisen reflektion varaisia?

Vastaus: Mikään geeni tai mikään jumala ei kerro meille, mikä ja mitä ihminen on - tai pitäisi olla. Meidän on tehtävä päätös itse. Ja me teemme sen, mutta vielä kerran: älkäämme missään tapauksessa kuvitelko, että tuo päätös jollain tapaa itsessään riippuisi geenien 'tahdosta tai itsekkyydestä' - puhumattakaan sitten Jumalan 'kaukovaikutuksesta' meihin.

(Hmm - tai kukapa sen tietää. Ehkä geenit ja Jumala kaukovaikuttavat meihin samalla tavalla kuin rakastamamme ihminen 100 kilometrin päässä meistä.)

Kysynkin nyt tiedemieheltä, joka - astuen ehkä tiedostamattaan kategorisesti eri legitimaatio-diskurssiin kuin, minkä tiede oikeuttaa - ehdottaa innokaasti ja naivisti, uusimpia tutkimustuloksia ja siitä sovellettua teknologiaa esitellen kuin pikku lapsi, että ihmisen elinikää voidaan ja jopa pitäisi lisätä, kun siihen nyt kerta on tullut mahdollisuus.

Mihin tämä henkilö vetoaa toiveessaan tai jopa vaatimuksessaan? Geeneihinkö? Tieteeseenkö ylipäätään? Ei vaan omiin psykologisiin tuntemuksiinsa, omaan eettiseen ja maailmankatsomukselliseen näkemykseensä - jälleen lyhyesti: omaan tietoisuuteensa.

Preferoimalla elämän pidentämistä hän on tehnyt eettisen ratkaisun, joka ei palaudu milloinkaan mihinkään geeniin eikä ole sieltä myöskään johdettavissa. Vai miten on?

Eikö toki ole niin, että jos poistamme määrätyt geenit, niin ihmisen elämänhalu alkaa laantua? Eikö ole niin, että jos poistamme häneltä joitain muita geenejä, hänen mielensä muuttuu jollain muulla tavalla? Ja jos teemme oikein perusteellisia muutoksia vähentäen ja jopa lisäten geenejä genomiin, saamme tulokseksi aivan toisenlaisen ihmisen kuin, mitä hän alunperin oli - niin hyvässä kuin pahassa (joskin innokas tiedemies ja oikeassa oleva poliittinen ihminenhän pyrkivät aina vain hyvään).

Niinpä siis koko ongelma muuttuu ainakin reduktionisti-empiristin kannalta täysin. Se, mitä hän oli selittämässä, se, minkä arvoituksen hän ratkaisi esimerkiksi löytämällä geenit, mahdollisen alkuräjähdyksen tai multiversumin - kaikella tällä ei ole mitään merkitystä, kun joudutaan valitsemaan eettisen harkinnan tasolla niitä vaihtoehtoja, joita tieteen sovellutuksella - teknologialla, voidaan ihmisen manipuloimiseksi tehdä.

Nyt on huomattava myös se tärkeä ongelma, että me emme välttämättä tiedä, onko teknologia lainkaan hallittavissamme, vai kulkeeko se teknodeterminismin periaatteella vääjäämättömästi omaa latuaan eli kaikki, mikä on mahdollista, kokeillaan ja tehdään - jopa kohtalokkaista ja tiedostetuistakin riskeistä huolimatta.

On sitten toinen juttu, kuka suhtautuu teknologian innovaatioihin ja invaasioon pessimistisesti ja kuka optimistisesti, mutta jo sekin on pitkälti reflektion varainen päätös. Reflektioon sisällytän tässä sekä rationaalisen että voluntaarisen aspektin, mutta pidän silti molempia yhä saman kategorisen tason - tietoisuuden - osina, joiden vaikutus toisiinsa on eräs filosofisen pohdinnan kaikkein mutkallisimpia asioita.
*
Tulen siihen lopputulokseen (jälleen), että vaikka tietäisimme tai totuudellisemmin: luulisimme tietävämme jotain sen informaation perusteella, minkä tiede meille on antanut, niin silti me emme tiedä mitään sellaista, jota voisi kutsua totuudelliseksi tiedoksi ihmisluonnosta ja ihmisen olemuksesta. Sellaista tietoa ei yksinkertaisesti ole muualla kuin omissa fantasioissamme, toiveissamme ja illuusioissamme.

Kun teemme valintoja siitä, miten teknologiaa käytetään, olemme kaikki samalla viivalla. Olemme samanlaisia poliittis-moraaliseen retoriikkaan, humanistiseen kulturismiin ja esteettis-elämyksellisyyteen psykologismiin taipuvaisia kaikki - ihmisiä kun olemme.

Ja niin käy, että lopulta me - demokratiassa kun elämme - joudumme äänestämään totuudesta, koska emme löytäneet tai saaneet sitä jumalallisesta ilmoituksesta emmekä tieteestä tai filosofiasta. Äänestyksessä kyse on kuitenkin pelkästä (joskin sinänsä luovuttamattomasta) muodollisesta oikeudesta, koska ahneuden, himon ja kateuden vääjäämättömät voimat vievät meitä talutusnuorassaan.

Ei kuitenkaan niin, ettemme ymmärtäisi asiaa. Kyllä me ainakin joskus tiedostamme itsekkyytemme ja pahuutemme ylipäätään jollain tasolla väistämättä, joskin olemme vain tottuneet pitämään sitä ainoana totuutena - ihmisyyden ainoana luontona. Mutta mitä muuta hetkellinen altruismimmekaan lopulta on kuin läheisimpien ihmisten puolustamista vieraita ja tuntemattomia - uhkaavia - vastaan?

Moraalimme on, kuten Ronald Laing kirjoitti, kasa likaisia riepuja. Kuitenkin on tosiasia: - moraalinen tilanteemme ja karvas kohtalomme, että istumme kaikki samassa veneessä ja olemme velkaa toisillemme loputtoman solidaarisuuden ja lojaaliuden. Mieletön tilanne, koska jonkun on hypättävä aina ensin siitä veneestä, ettei se uppoaisi.

Tieteellä ei näihin asoihin ole paljon sanomista muuten kuin, että kaikki haluavat vedota juuri uusimman tieteen tuloksiin - olipa sitten kyseessä mikä tahansa tiede.

Veroja on laskettava ja ostovoimaa siten lisättävä, koska uusimmat tutkimustulokset näyttävät, että niin pitää tehdä, totesi vatiovarainministeri Katainen äskettäin. Salli mun nauraa Jyrki. Tutkimustuloksilla ei tässä ole lainkaan niin suurta merkitystä kuin sinun poliittisella linjallasi, jota olet pyöritellyt kokoomuslaiseen malliin päässäsi kai koko ikäsi.

Käytämme siis tieteellisiä tutkimusraportteja pelkästään omien intressiemme, asenteittemme ja ennakkoluulojemme pönkittäjinä. Viime kädessä kyse on vallasta. Viime kädessä kaikki palautuu siihen samaan konfliktiin, josta kaikki on alunperin alkanutkin, ja me käytämme tiedettä vain voittaaksemme tuon konfliktin ja/tai puolustaaksemme itseämme.

Siten fyysikon tai biologin työ ei tee meistä yhtään sen parempia ihmisiä kuin olemme tai olemme olleet. Sitäpaitsi mitä ihmeen merkitystä voi olla informaatiolla, jolla todistetaan (mikäli se ylipäätään on mitattavissa), että maailma on ollut aina olemassa? Tai päinvastaisessa tapauksessa että joskus tapahtui alkuräjähdys, mutta sitä ennen ei ollut mitään?

Tällainen 'tieto' ei auta meitä moraalisesti - ja kuten lukija ymmärtänee: minä korostan tässä kirjoituksessa etiikkaa (johon sisällytän varauksin myös estetiikan) tietoisuutemme perustana.

Me emme koskaan tule tietämään mitään tämän maailmankaikkeuden mysteeristä emmekä oman paikkamme tarkoituksesta tai merkityksestä siinä, ja suurin syy tähän asiaintilaan on oman tietoisuutemme dialektiikka. Tämä tragedia on suunnaton. Juuri se kyky, taito tai valmius, joka teki meistä maailmaa tajuavia olentoja samalla estää meiltä pääsyn sen mysteerin sisälle.

Tätä tarkoittaa Paratiisista karkoitus minulle. Tietoisuuden syntyä. Mikä merkitsi samalla vapaan valinnan ja pahuuden mahdollisuuden syntyä. Loppu on niin sanotusti historiaa.