Puuttuuko minulta järkeä vai armoa?

In the third place, grace, then, is the very opposite of justice. Justice shows no favor and knows no mercy. Grace is the reverse of this. Justice requires that everyone should receive his due; grace bestows on sinners what they are not entitled to - pure charity. Grace is “something for nothing.”

. 

Kommentti IDAn kommenttiin Ironmistressin päreessä Jos liberaalit ovat niin älykkäitä, niin miksi he ovat niin typeriä?

.

IDA kirjoitti: Rauno Räsänen: "väitettä, jonka mukaan tiede voi perustua vain aistein havaittuihin ilmiöihin, ei voida itsessään havaita aistein" - - Tässä on vähän samaa kuin siinä, kuinka Sola Scriptura sortuu siihen, että Raamatussa ei sanota, että ilmoituksen pitäisi olla yksin Raamatussa. Vasta reformaattorit sanoivat sen.

*

IDA esittää erinomaisen kommentin syistä, joita hän ei ehkä täysin tiedosta. - - Oleellista ‘empiirisen riittämättömyydellä’ uskon kontekstiin siirrettynä ei tässä kuitenkaan ole se, ‘sortuuko’[?] myös Lutherin paluu alkuperäiseen Raamatun tekstiin [sola scriptura] lopulta vai ei, vaan se että skolastinen järki [evidenssi yleensä] uskon puolesta sortuu varmasti tai ainakin se sitoo Jumalan kaikkivaltiuden rationaalisen teologian ‘pakkopaitaan’ ikään kuin Jumala olisi järjen lakien alainen eli ihmisen vapaan tahdon hallittavissa.

.

Tämä pelagiolaisen tendenssin sisältävä hybris oli Lutherin mielestä ollut myös aiheuttamassa kirkon ajautumista autoritaariseen korskeuteen ja korruptioon.

.

Korostaessaan uskon henkilökohtaista luonnetta ja Raamatun Sanaa eli Ilmoitusta [‘Alussa oli Sana’, kuten Johanneksen evankeliumin alusta muistamme] uskon kokemuksellisena kontekstina [joka on Ilmoituksen vastaanottamista ja hyväksymistä] Luther ei uskonnollisessa ‘empirismissään’ asettunut niinkään järkeä kuin rationaaliseen jumala-käsitykseen sisältyvää pelagiolaisuutta vastaan.

.

Luther ei siis kristinuskon [antipelagiolaista!] omakohtaisuutta korostaessaan redusoi uskoa johonkin yksilön ‘puhtaaseen’ empiiris-psykologiseen kokemukseen Jumalasta [~ Jumalan kaikkivaltiudesta ja ihmisen mitättömästä itsekkyydestä, jonka (vain) Jumala voi (vain) armollaan pelastaa], koska Raamattu [Ilmoitus] on [tai sen on oltava, kun kristinuskosta puhutaan] aina kristillisen uskon kokemuksen perimmäinen ja alkuperäinen konteksti.

.

Ei sitä paitsi ole olemassa uskoa ilman jollain tavalla ritualisoitua animistis-maagis-metafyysista uskomusjärjestelmää – siis kulttuurista ‘järkeä’. Myös tiede kuuluu tällaisiin uskomusjärjestelmiin – etenkin sellainen tiede, joka kuvittelee tutkivansa kokeellisin ‘aistein’ vain empiiristä todellisuutta ja väittää jopa löytäneensä sellaisen – tai ainakin korrelaatin siitä [!?].

.

Luther toki meni uskossaan lopulta ‘empiirisiin’ pohjamutiin asti, mutta sieltä hän ei löytänyt kuin itsekkyyttä, tyhjyyttä ja kauhua [kaikkivaltiaan eli täysin arvaamattoman ja jopa kauhean Jumalan (~ ‘oman itsensä’/rr)]. Raamatun alkuperäistekstejä tutkimalla hän sen sijaan löysi lohduttavan Sanan [hyvän Jumalan ~ (‘oman itsensä’/rr)].

.

Toisin sanoen voidaan todeta, että skolastista [de facto pelagiolaisuutta (tekoja) Jumalan armon sijasta preferoivaa] rationalismia vastaan asettuneen Lutherin perusongelma oli yrittää löytää omaksumastaan nominalistisesta eli kaikkivaltiaan kauheasta Jumalasta jotain hyvääkin -  ja sitä hyvää hän löysi juuri Raamatun alkuperäisestä tekstistä.

.

Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden välinen ristiriita [a) salliiko kaikkivaltias Jumala tahtonsa kaikkivaltiudessa myös pahan eli kääntäen b) rajoittaako hyvyys (itse asiassa rationaalinen järki) Jumalan kaikkivaltiutta?] on ollut näihin päiviin saakka ja tulee aina olemaan kristinuskon perimmäinen dilemma – ei niinkään ajattelevan tahdon kannalta epärelevantti kysymys Jumalan olemassaolosta. Jumalan olemassaolon tai –olemattomuuden todistaminen [ikäänkuin se olisi evidentiaalisesti mahdollista muuten kuin todennäköisyytenä] ei de facto tuo mitään patenttiratkaisua normatiivisten dilemmojemme umpikujiin: meidän on joka tapauksessa elettävä niiden kanssa sekä Jumalan kanssa että ilman Jumalaa.

.

Lutherin ja Erasmuksen [joka ei Lutherin eikä aina edes silloisen Rooman mielestä ollut ‘committed uskova’ vaan pelkästään kriittis-ironinen (mutta sovitteleva) humanisti-skeptikko, joka teeskenteli uskovansa] välinen kiista soteriologisesti vapaasta tahdosta osoittaa, miten tämä kaikkivaltiuden ja hyvyyden yhteensovittamisen looginen mahdottomuus toimii ikään kuin tienristeyksenä paitsi kaiken uskonnollisen uskon myös kaiken normatiivisen järjenkäytön alkulähtökohdissa. Tuosta risteyksestä johtaa eteenpäin kaksi tietä.

.

Luther ja Erasmus olivat hyvin erilaisilla temperamenteilla varustettuja kristittyjä, vaikka he olivatkin samaa mieltä tietyistä nominalismin skolastiikkaa kohtaan esittämistä kritiikeistä. Luther asetti uskon lähtökohdaksi Jumalan kaikkivaltiuden [tarkemmin sanottuna Jumalan kaikkivaltiaan ja absoluuttisen kontingentin tahdon erotuksena järkeen, joka on sekä ihmisen että Jumalan luomus], kun taas Erasmus yritti ‘pelastaa’ Jumalan hyvyyden rajoittamalla tämän [‘liiallista’] kaikkivaltiutta ihmisen humanistisen järjen hyväksi. Niinpä on selvää, että nämä aatteellisesti innovatiiviset herrat eivät voineet päästä perille samaa tietä kulkien.
.

Siinä missä Lutherille Jumalan absoluuttisen tahdon kauhea kaikkivaltius voi ilmentyä hyvyytenä vain käsittämättömän armon kautta, siinä Erasmukselle Jumalan armo toki viime kädessä pelastaa, mutta ihmisellä on mahdollisuus joko ottaa se vastaan tai olla ottamatta. Lutherin [ja Augustinuksen] mielestä tällainen järkevän liberaalilla tahdon vapaudella [siten myös armolla] pelailu ja kaupustelu oli kuitenkin syntiä par excellence, sillä Jumalan armoa ei voi ostaa: vain lakiuskonnolliset juutalaiset tai pelagiolaiset humanistit [antiikin rationalististen hyveiden epigonit] ajattelivat näin.

.

Erasmus jäi Lutherin [sekä Lutheria vapaamielisemmän reformaation] ja Rooman välisessä kiistassa ensi alkuun ikään kuin jalkoihin, mutta myöhemmin hänen humanistisesta kristillisyydestään tai kristillisestä humanismistaan tuli eräs evankelisen eli liberaali-teologisen liikkeen tärkeimpiä lähtökohtia. Sen sijaan dogmaattinen luterilaisuus on sittemmin lähes hävinnyt ja sulautunut evankeliseen liikkeeseen tai palannut katolisuuteen, jonka vanhurskauttamiskäsitys on hyvin lähellä [ja samalla niin kaukana!] luterilaista armokäsitystä [1].

*

Tässä käsittelemääni verrattuna on jo hiukan eri ongelmakenttään kuuluva kysymys [sivutakseni viimein IDAn esittämää ongelmaa] pohtia, onko Ilmoitus ilmaistu tai löydettävissä muualtakin kuin Raamatusta tai jopa muista uskonnoista kuin kristinuskosta. Minun mielestäni on, Lutherin mielestä ilmeisesti ei. Silti pidän rationaalista evidenssiä uskon perustana yhtä vääränä tai ainakin yhtä heikkona ja vääristyneenä kuin Luther, jolle Raamatusta [eikä suinkaan skolastisesta järjestä ja kaanoneista] tuli ‘empiirisen’ uskonkokemuksen välttämätön lähtökohta ja konteksti.

*

Itse en ole ateisti by evidence enkä siis myöskään agnostikko, koska tieto itsessään ei viime kädessä voi tietää [~ päättää] edes sitä, tietääkö se vai eikö se tiedä. Olen ateisti ‘by fides’. Ja tästä seuraten voisin pelkästään loogisesti ajatellen olla yhtä hyvin teisti by fides. Mutta kun en ole. Ehkä olen jotenkin ‘psykologisesti’ estynyt uskomasta. Ehkä siis olen ‘autisti’ [kuten ironmistress ateistit määrittelee], mutta en järjen vaan pikemminkin armon puutteesta johtuen [toistaiseksi?].

*

[1] Luterilaisille armo on lahja, joka antaa ‘kyvyn’ noudattaa/totella Jumalan käskyä, kun taas katolilaiset tulkitsevat armon lahjaksi, jota voi käyttää uskon hyveen ‘kehittämiseen’ eli hyveellisiin tekoihin. Luterilaisille armo ei ole mikään erityinen sielun hyve, jonka käyttöä voidaan erikseen arvioida juridisella mittapuulla vaan pikemminkin ‘kohtalo’ ~ elämänmuoto.

.

Ja kas kummaa [paradoksaalista tai ei]: tässä ‘kohtalokkuudessaan ja elämänmuotoisuudessaan’ luterilaisuus [etenkin uskovan ja Jeesuksen unionia/yhdistymistä korostaessaan = Tuomo Mannermaan tulkinta] on kuin onkin lähempänä ortodoksista kristillisyyttä [theosis] kuin katolista ‘veripalttua’, jossa kärsivästä, verta tihkuvasta Jeesuksesta on kehkeytynyt yhtä aikaa sekä kaikkien pervertikkojen/sadomasokistien ‘toiveuni’ että kirkkoinstituution omaa valtaansa narsistisesti suojaava pelote, joka pitää ‘syntiset varikset’ tarvittavan ‘juridisen’ etäisyyden päässä kaikkein pyhimmästä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/jos-liberaalit-ovat-niin-alykkaita-niin.html

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://www.amazon.com/Nihilism-Before-Nietzsche-Michael-Gillespie/dp/0226293483

http://www.thebiblechristian.com/?p=13293

Valitse sukupuolesi - ole mies! - - tai nainen

Kuvan tilanne on epätavallinen - lähes päinvastainen kuin yleensä. - - Nainen ajattelee: No - päätä nyt jo viimein mikä sinä oikein olet ja mitä teet! - - Mies ajattelee: Hitto! Miksi minun pitikään mennä sinne filosofian kursseille. Nyt mä en enää tiedä enkä osaa valita mitään.
*

Kommentti Androgyynihullumiehelle päreessäni Ennen kuolemaa varmaan onnen kohdata saan; - no et varmasti saa!

*
AHM kirjoitti:

'Kyllähän evoluutiopsykologia on melko vahvasti jo osoittanut, että sukupuoli ei ole sosiaalinen konstruktio.'

Entä geenitutkimus ja molekyylibiologia? Puhumattakaan nanofysiikasta.

Voidaanko molekyylien tasolla puhua eri sukupuolista? Luovaa mielikuvitusta käyttäen kyllä, mutta sellaista kykyä biologeilla rajoittaa jyrkästi tutkimuksen metodiikka. Ei pidä nähdä mitään sellaista, mitä ei havaitse - vai oliko se päinvastoin?

Jospa jako kahteen sukupuoleen on kuin onkin pelkkää ilmenemistä, kontingentti representaatio, joka nyt vain on sattunut kehittymään evoluution primus motorista, geenin itsensä kopioimisen paineesta, luonnollisen (en pidä tästä termistä, jolla evoluutiobiologit oikeuttavat lähes kaiken) valinnan kautta ihmisellä (ja suurella osalla muita elollisia) juuri sellaiseksi kuin sen nyt havaitsemme.

Viittaan tässä yhteydessä jälleen itsenäisten lajien tai lajien itsenäisyyden ongelmaan, joka tuo väistämättä mieleen skolastisen - Platonista ja Aristoteleesta alkaneen - kiistan universaalien ja yksityisolioiden olemassaolon suhteesta ja ontologisesta statuksesta.

Kun biologi pohtii tätä asiaa, niin kaikista empiirisistä havainnoistaan, seurannoistaan ja tarkoista kokeistaan huolimatta (tai juuri niiden takia - miten vain) hän joutuu päättelyn sääntöjen puitteissa asettamaan kysymyksen lajeista lopulta aivan samaan dialektiseen sapluunaan kuin Platon ja Aristoteles: millä tavoin esim. lajikäsite hevonen sisältyy yksilöolioon hevonen?

(En ota nyt huomioon tilastollista todennäköisyyttä ja tilastollista kausaliteettia, koska induktiivinen päättely ei ole tietoa - ei aina edes tieteeseen sitoutuneelle filosofille /- ks. PS/. Tietoteoreeetikoiden supervenienssiviilailuista ei myöskään ole juuri apua tässä asiassa.)

Jos hevosuus ei ole riippumaton hevosesta yksilönä (kuten Platon ajatteli - Aristoteles sen sijaan 'sitoi' universaalit yksilöolioihin), niin millä tavoin se on yhdessä hevosessa?

Aristoteles ei antanut tähän kysymykseen definitiivistä vastausta, koska siihen ei ehkä edes ole vain yhtä vastausta vaan ontologisesta uskomusnäkökulmasta riippuen vähintäin kaksi (esim. kvalitatiivisen ja numeerisen identiteetin kautta).

Nyt on tietysti niin, että sekä empiiriseen että konstruktivistiseen äärireduktionismiin (nämä ovat toistensa diskursiivisia vastineita - ikäänkuin mitalin eri puolet - vastakohtanaan realismi) perustuvan päättelyn seurauksena mikään ei lopulta ole mitään, ja siten kaikki puhe biologisten erojen fundamentaalisuudesta - lopulta siis jopa biologisesta ihmisestä, subjektista ja tietoisuudesta nyt puhumattakaan - ovat pelkkää ilmenemistä, joka - vastoin husserlilaista havainnon pysyvien noemojen etsintää fenomenologisessa reduktiossa - katoaa simbsalabim, kunhan vain menemme tarpeeksi syvälle aineen nanomaailmaan tai jos pidämme sitä konstruktivistisesti pelkkänä artefaktana/keksintönä/taidetuotoksena.

Mutta vaikka mitään sukupuolta, puhumattakaan kahdesta, ei voisi olettaa primaaristi olemassaolevaksi kuin spekulatiivisessa merkityksessä - esim. aristoteelisen substanssin potentiaalisena muotona, joka on valmis aktualisoitumaan päämäärähakuisesti oikeissa olosuhteissa - tai Jumalan suunnittelemana luomistyönä ex nihilo; - - vaikka siis emme pystyisi definitiivisesti ja pysyvästi todistamaan sukuopl(t)ten reaalista olemassaoloa kuin metafyysiseen realismiin ja/tai uskoon tukeutuen, niin silti tulemme - koska se on yksinkertaisesti totta - konkreettisesti elämään kahteen biologiseen sukupuoleen jakautuneessa ihmismaailmassa niin kauan kuin onnistumme rakentamaan täydellisen koneen - tai ainakin mahdollisimman täydellisen cyborgin.

Joten Butlerin ääriväite siitä, että sex ja gender ovat itse asiassa yksi ja sama asia, on paitsi intuitiivisen ja pragmaattisen common sense-tajun kannalta absurdi myös väistämättä relativismiin ja jopa solipsismiin sortuessaan vailla perusteita. Ylipäätään äärikonstruktivismilla ei voi olla normatiivisesti sitovaa tai velvoittavaa voimaa, koska se on osoittanut jopa sukupuolisten erojen olevan diskursiivisen vallan (ideologisten valtiokoneistojen/intituutioiden) säätelemiä, muuttuvia sopimuksia.

Ainoa tapa, jolla Butler voisi saada esimerkiksi minut uskomaan väitteisiinsä on juuri se sama tapa, jolla hän foucault'laisesti osoittaa perinteisen, maskuliinisen (sovinistisen) sukupuolidiskurssin syntymisen ja ylläpitämisen: - vallankäyttö eli suoraan sanottuna minun kiristämiseni tai jopa uhkailu, mikäli epäilen häntä.

Yksipuolista kiristämistä ja/tai pakottamista käyttämällä (aikaan-)saatu lojaalius ei kuitenkaan velvoita pakotettua sisäisesti - ellei hän sitten rakasta kiristäjäänsä, jolloin suhde on muuttunut sadomasokistiseksi (mitä asiaintilaa tosin voi pitää varsin yleisenä rakkausuhteissa), eikä Foucault'n ja Butlerin omiakaan vaatimuksia tarvitse näin ollen ottaa kovin vakavasti.

Tässä ajattelussa ei-strateginen, normatiivinen moraali on totisesti osoitettu/paljastettu valheeksi. Ja kun niin käy, kenenkään ei tarvitse uskoa tai totella enää ketään. Jumala on kuollut. Siksi onkin ihme, että sekularisoituneet länsimaiset yhteisöt eivät ole jo 'räjähtäneet' kappaleiksi, ja ihmiset niiden vaikutuspiirissä tappaneet toisiaan pelkästä ilosta ja helpotuksen tunteesta havaittuaan, että jos omatunto alkaa kolkuttaa, niin kyseessä onkin pelkkä ääniharha tai jokin psykosomaattisen sairauden oire - häiriö, jota ei tarvitse enää pitää todellisena ja josta voi vapautua niinkuin koira kirpuistaan - itseään 'ravistelemalla'.
*
Summa: Butlerin intersukupuolisuus/-seksuaalisuus ilmenee luonnontieteellisesti parhaiten molekyylibiologien ja etenkin kvanttifyysikoiden laboratorioissa. Etiikaltaan se kuuluu Markiisi de Saden buduaariin ja esteettisesti kyseessä on shakespearelainen draama - Kesäyön unelma (ks. alla oleva linkki), jossa ihmiset, eläimet ja sukupuolet menevät sikin sokin.

Toista on tämä tylsä mutta ah niin turvallinen arkitodellisuus, joka toimii - ahdistavaa tai ei - väistämättä joidenkin muka itsestäänselvien ja vähemmän itsestäänselvien koventioiden varassa - niin biologisesti kuin psykologisestikin.
*
Jos siis äärikonstruktivisti tai päättelysääntömuutoksillaan ja yksilöoliotermeillään kikkaileva nominalistinen modaaliloogikko tulee väittämään sinulle jotain tästä maailmasta, voit aivan rauhassa ja perustellusti sanoa hänelle: valehtelet, koska päättelyilläsi ei ole muuta perustaa kuin se, minkä itse olet niille postuloinut: therefore: communication breakdown - ellen minä sitten silkkaa suopeuttani (the principle of charity) yritä ymmärtää ja hyväksyä sinun merkillisyyksiäsi.

Saman voit sanoa säieteoreetikoille ja muille yli kymmenen ulottuvuuden uskovaisille - ylipäätään ihmisille, jotka väittävät tietävänsä jotain pysyvästi varmaa aineen olemuksesta tai maailmankaikkeudesta, mutta joiden spekulaatiot ovat kuitenkin viime kädessä ilmiselvää metafysiikkaa ja/tai mystisismiä.
*
Ole kuin Sokrates. Epäile. Älä usko ketään muuta kuin itseäsi, jos edes se on skeptikolle täysin mahdollista. - - Ja kas - deja vu - sinun lienee kaikkien pohdintojesi jälkeen pakko myöntää, että dialektinen kehä sulkeutui edessäsi - taas kerran. - - Aloitat kierroksesi alusta.

Tämä on minun zen-buddhalaisuuttani.

PS.
Sellaiset ajattelijat kuten Karl Popper ja David Miller ovat kyseenalaistaneet kaikenlaisen induktiivisen päättelyn olemassaolon, tarpeellisuuden ja pätevyyden, mukaan lukien probabilistinen bayesilainen päättely.[5] Heidän mukaansa tieteilijät eivät voi tästä syystä turvautua induktioon.
*

http://en.wikipedia.org/wiki/Sex_and_gender_distinction

http://en.wikipedia.org/wiki/Gender_role

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=juhannusy%c3%b6n+uni (Kesäyön unelma)

*

http://www.metro.co.uk/metrosexual/article.html?in_article_id=143283&in_page_id=8