February 15, 2014

Olen väsynyt lauluni valheeseen

Rauhattoman rukous

.
Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.

.
Me soudamme haahta haurasta,
min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?

.
Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka joutunut tääll’ ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää.

......
Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor’ ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

.
Eino Leino
*
http://runosto.net/eino-leino/hiihtajan-virsia/rauhattoman-rukous/

21 comments:

Ripranie said...

Upea tulkinta elämästä - runo.

Anonymous said...

Leino tyypillisimmillään (= krapulassa). Kaikesta näkee (= taustasta) että hän leikkii sanoilla; ei hänellä niihin "elävää" suhdetta ole. Tai "paloa".

Sanankäyttäjänä Leino oli suvereeni, hänellä on paljon hyviä runoja, enemmän kumminkin huonoja.

Riku Riemu said...

Kerrotko anonyymi elävästä suhtautumisestasi runouteen, kiinnostaisi tietää.

Anonymous said...

Runo on mun mielestä siitä huolimatta huono. saatanan talitintti.

Rauno Rasanen said...

Mitäs Riku tehdään tuolle 'lintubongarille? Vedetäänkö turpaan - - ?

Riku Riemu said...

Turpaan vaan, että turpakarvat pölisee, sitten vasta potkitaan ja hypitään päällä.

Anonymous said...

Paskan marjat perkeleen kiljukaulat. Minä panen tommoset hanhet nippuun toisella kädellä ja toisella kädellä vien VR tavarasäiliöön jossa matkulaukut on vitun arvokkaampia kun kusipää ääliöt jotka ette tiedä mistää mitään, vähiten runoudesta.

Rauno Rasanen said...

Kas, tästähän on kehittymässä dialogi.

Riku Riemu said...

Joskus minua nykyään pelottaa, että Mikis taas kusettaa. Mutta ei sev välii, turpaan tulee, oli kuka oli.

Jos kuitenkin anonyymi olet joku muu, niin haista nyt jo vittu runoustulkintojesi kanssa!

Tapsa said...

Tässä asiassa asetun vankasti Ranen ja Rikun puolelle. Leino elää ja tämä runo on helmi.

mikis said...

No, onneksi minä saan sentään haistaa ns. "ruusua".

Rauno Rasanen said...

Mikis tuli minunkin mieleeni, mutta sama se kuka, anonyymiksi hän itsensä on kuitenkin esitellyt ja anonyymina minä häntä kohtelen. Palaan vasta huomenna asiaan, mahdollisesti. - - Mutta älkää nyt tällä välillä sentään maassa makaavaa potkiko, ainakaan kahta kertaa enempää eikä kasvoihin [psykopaattista hymiö-naurua].

mikis said...

Minusta nuo Leinon (Yrjön?) säkeet voi huoletta työntää vaikka tuhkaluukkunne. Jos niistä niin tykkäätte. - Ps. Niin muuten Pushkinkin puhuu pelkkää paskaa. (Tämän tietenkin jätän mainitsematta venäläisiltä painija- ja nyrkkeilijäystäviltäni. Koska... muuten a) menisin kummalliseen nelson-solmuun, josta en pääsisi irti, tai b) saisin turpiini.

mikis said...

Ps. Oikeasti heittäydyi Anonyymiksi sen takia kun minulle sanottiin täällä että jos sulla ei oo mitään järkevää sanottavaa, pysy poissa täältä. Ajattelinkin, että teen niin. Mutta... no, pari pulloa punkkua kun join, päätökseni sulivat kuin kusettu lumi... missä se nyt on... Krasnaya Polyanassa. No, missä tahansa, samantekevää.

Rauno Rasanen said...

Rauno Rasanen said...

Sorry, Mikis. Minä en ole runoarvostelija enkä varsinkaan mikään runo- tai jopa ‘ihmisterapeutti’. Sitä paitsi [kuten olen jo aiemmin sinulle sanonut] kirjoitan ja kommentoin jaksamiseni mukaan, en yhtään enempää. Ja kuten edellisestä kommentistani saattoi päätellä, en myöskään halua kirjoittamiseni perusteella yhtään enempää ‘julkisuutta’ kuin mihin itse voin vaikuttaa. Jos otat nokkiisi vastauksestani, sinun kannattaa ehkä jättää kommentoimatta tähän blogiin välttääksesi ‘turhia’ pettymyksiä.

31/1/14 9:44 A

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/01/paivan-kommentti.html

Rauno Rasanen said...

Toistan sen, mitä olen äsken siteeraamassani ja linkkaamassani kommentissa [julkaistu alunperin 31.1] ja varsinkin sen viimeisessä virkkeessä kirjoittanut.

mikis said...

Anteeksi, asiattomuuteni.

Sanon tähän, kuten sanoin käräjätuomarille kun kärähdin rattijuopumuksesta: "tämä ei tule toistumaan."

Rauno Rasanen said...

Hieman kieltämättä vitutti sun reaktio ja vääristelty vai sanoisinko ‘traumaattinen’ tulkinta mun aiemmasta kommentistani, mutta itsesihän sinä tässä munasit, et minua. Sen kun kommentoit jatkossakin, mutta joku tolkku ja maku näissä ‘päästöissä’ on syytä säilyttää, ettei mene pelkäksi paskanheitoksi koko homma.

mikis said...

Minulla on sellainen mielikuva, jota kovin hevillä en toiseksi muuta, että ymmärrät huumoria. Ja nimenomaan myös huonoa huumoria.

Olet kaiken sellaisen yläpuolella. (Kuin pilvenlonkare.)

Paavo Kuronen said...
This comment has been removed by the author.
Paavo Kuronen said...

Onhan tämä Leinon surumielinen valitus toki kaunista (tämä, Elegia, Lapin kesä, ym.), mutta ei parasta Leinoa. Todellisuudessahan Leino ei ollut mikään pessimisti, pikemminkin päinvastoin. Leinon aikalainen L. Onerva on sanonut hänestä mm. seuraavaa:
"Elämän intohimoissa ja elämän rakkaudessa hän varmasti voitti kaikki aikalaisensa. Hän liikkui kaikissa piireissä, vaelsi läpi eri yhteiskuntaluokkien, tunsi ylhäiset ja alhaiset. Hänen henkilökohtainen tuttavapiirinsä oli uskomattoman laaja. Ja kaikkialla, minne hän tulikin, muodostui hän aivan itsestään keskipisteeksi, henkiseksi sulatusahjoksi, joka hetkiseksi hehkutti sopusointuun vastakkaisimmatkin ihmisainekset. (---) Seuramiehenä hän oli erittäin suosittu, hän säkenöi ajatusvälähdyksiä, räiskyi sukkeluuksia ja uhosi vastustamattomasti tarttuvaa hyvää tuulta ja suggeroivaa tunnelmavoimaa ympärilleen"

1. Maailmansodan kauhujen keskelläkin Leino pyrki luomaan uskoa ihmisyyteen Sunnuntai-viikkolehden kirjoituksissaan.

Leinon nerous ei ole siinä, miten vahvana tragediana hän näkee elämän, vaan niissä jumalaisen inspiraation hetkissä, joissa hän yltää tuon tragedian yli toismaailmaiseen optimismiin.

“Se kuitenkin liikkuu!”
En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkahina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilvitöitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!

Kun vieno joutuu keskeen karkean,
niin useasti karkeampi voittaa.
Ken kuulee ärjyessä ulapan,
jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa?
Ja lapsi vaikee. Min’ en vaiennut,
näin monta sortuvan, en sortunut,
ma opin sotalaulut lainehilta
ja tarmon julman taivaan jumalilta,
voin käyttää kalpaani kuin kanneltain,
löin monta iskua ja itse sain:
se kuitenkin liikkuu!

Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!

Te tuokaa tänne Lapin tunturi
ja sydän tää sen alle haudatkaatte,
se senkin alla vielä liikkuvi,
maanjäristykset tuntea te saatte;
se polkekaa, se pistää kantapäähän,
se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän,
se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit,
se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit,
ja voittolauluin kivikaaret kaikaa,
kun irti, ihannoiden uutta aikaa,
se kuitenkin liikkuu!

Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
se kuitenkin liikkuu!

Ah, isänmaani, armas aatoksein,
suruni, riemuni ja itku illan,
ma sulle veisaan virttä Galilein,
kun tuuli leikkivi yön suortuvilla,
maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee.
Sua herättääkö edes hetki ankee?
En usko. Yössä myrkky-yrtit itää,
maan ohjaksia henget pienet pitää.
Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki
ja sorron, pimeyden, tään kansan henki
se kuitenkin liikkuu!

https://www.youtube.com/watch?v=gU8Zft9BRCg

Oliko kevään odotus hullun haavetta, vai olivatko synkät valitukset hullun houreita?