Constitution of the Athenians, 4th century BC.
*
Onko liberaalisten parlamentaaristen
demokratioidemme edustuksellisen valtaeliitin perimmäinen pyrkimys varjella
kansaa siltä itseltään, jotta valtaeliitti voisi samalla varjella itseään
kansalta?
.
1
Ongelmallinen demokratia:
Demokratian kriisistä kohti orgaanista demokratiaa [osat I ja
II, Rami Leskinen]
.
.
2
2
Tämä on parasta poliittisen filosofian analyysia, mitä
Sarastuksen eli Suomen konservatiivi-älykköjen verkkolehdessä toistaiseksi on
julkaistu [etenkin osa II].
.
Mitä Leskisen referoimaan Alain de Benoist’n esittämään
poliittisen liberalismin ja edustuksellisen demokratian kritiikkiin tulee, pidän
sitä monilta osiltaan [en siis kaikilta] kohdallisena ja pätevänä.
.
Samalla Benoist’in liberaalin demokratian tilalle
tarjoama melko hatara joskin perusteiltaan hahmotettavissa oleva orgaanisen
demokratian malli näyttäytyy minulle kuitenkin utopiana, joka tulee väistämättä
päätymään ulkoryhmiin kohdistuvaan rasismiin ja fasismiin, koska se ei ole
toteutettavissa kuin väestöltään erittäin pienissä yksiköissä, joiden jäsenillä
ei ole keskenään perustavia erimielisyyksiä kannattamistaan vahvoista arvoista
ja maailmankatsomuksiaan koskevista uskomuksista, mutta jotka tästä seuraten
eivät myöskään voi sallia arvoistaan ja uskomuksistaan selvästi eroavien
ihmisten saada vaikutusvaltaa yhteisössään.
.
Näin vahvan yhtenäisyyden vaatimuksen toteutumiseksi ja
ylläpitämiseksi tarvittavat sanktiot eli sananvapauden poliittisesti legitimoitu
kontrolli [suora kansanäänestys ei ratkaise tätä dilemmaa, koska siinä kansan
pitäisi kyetä asettumaan jopa perusarvojaan vastaan, mikä hajottaisi koko
järjestelmän koheesion], sensuuri, kansalaisoikeuksien rajoittaminen ja viimein
jopa yhteisöstä karkotus, ovat minun ‘semanttisen’ ymmärrykseni mukaan kaikkea
muuta kuin demokraattiseksi luokiteltavan poliittisen järjestelmän
tunnusmerkkejä.
.
Liian vahvassa orgaanisen demokratian mallissa [johtuen
itse mallin toteutumisen mahdollistavista ehdoista/kriteereistä] ei siis ole
kyse demokratiasta lainkaan vaan totalitaaris-uskonnollisesta yksimielisyydestä,
jossa asioista ei tarvitse [tai pikemminkin: ei voi] äänestää lainkaan, sillä jo
erimielisyys itsessään ilmentäisi epäluuloa ja kritiikkiä itse yhteisön
perusarvomaailmaa kohtaan, joka kuitenkin koko yhteisön olemassaolon ehto,
perusta ja tarkoitus.
.
Benoist tosin pystyy vakuuttavasti osoittamaan, miten
liberalistis-edustuksellinen parlamentarismi on nihiloinut [tyhjentänyt
sisällöllisestä merkityksestään] sekä sananvapauden että äänioikeuden pelkästään
muodollisiksi oikeuksiksi, jotka muistuttavat pikemminkin tyhjänpäiväistä ja
vaikutukseltaan joko kuoliaaksi vaiettua [tai lopulta vaiennettua] satiiria ja
näennäisen tärkeillä asioilla mässäilevää viihdettä kuin toimivat kansan tahdon
[*] uskottavana ilmaisuna ja siirtämisenä/siirtymisenä
valtasuhteiden uudelleen järjestämiseksi tarvittavan, poliittisen legitimaation
omaavan, hallituksen muodostamisen määrällisenä sekä laadullisena
kriteerinä.
.
[*] Tätä oletettua ‘kansan tahtoa’ manipuloidaan
taitavasti puolue- ja vaalipoliittisilla järjestelyillä sekä poliittisen valta-
että finanssi-eliitin hallinnoimassa mediassa.
.
3
Mitä sitten sekä konservatismin kanssa flirttailevan
Benoist’in että anarko-marxistien vahvasti ihannoimaan antiikin Kreikan suoran
demokratian malliin tulee, pitää asian selventämiseksi muistaa seuraava
historiallinen tosiasia [tai ainakin sellaisena yleisesti pidetty], joka
paljastaa molempien utopioiden todellisen luonteen.
.
‘Ateenan demokratia oli ‘välitön’ sikäli, että
kaikki noin 40 000 mieskansalaista saattoivat periaatteessa ottaa osaa
päätöksentekoon. Kansankokouksen valamiehistön vähimmäismääräksi oli kuitenkin
asetettu 6000 kansalaista, joista kansantuomioistuimeen valittiin kerralla
tavallisesti 501. Kun tähän lasketaan mukaa vapaat ei-kansalaiset [naiset,
lapset, ei-kreikkalaiset], saadaan vapaiden ateenalaisten määräksi noin 200 000.
Kun tähän lisätään orjat, lähestytään puolta miljoonaa. Ateenan demokratia oli
siis loppujen lopuksi melko aristokraattinen hallintojärjestelmä: noin
kymmenesosa koko väestöstä saattoi periaatteessa edustaa itse itseään, ja muilla
ei ollut mitään sanan sijaa.’ [Riku Juti: Tiedon filosofia, antiikista
nykyaikaan [s. 46, alaviite].
.
Jos tätä mallia siis pidetään suoran, välittömän
demokratian paradigmana, puhutaan pikemminkin harvainvallasta kuin siitä
järjestelmästä, jonka olemme Ranskan vallankumouksen alulle paneman poliittisen
kehityksen myötä demokratiaksi käsittäneet ja säätäneet.
.
En yhtään ihmettele, että konservatiivit kokevat
kyseisen mallin houkuttelevaksi, koska se de facto perustuu käytännössä
ilmiselvään rasismiin - tosin ‘luonnolliseen’ ja siten hyväksyttyyn rasismiin.
Rasismihan merkitsee aina ihmisten välisten ‘luonnollisten’ statussuhteitten
‘luonnollista’ hierarkiaa, jolla legitimoidaan yhteisöllisen organisaation
toiminnallinen perusta.
.
Mitään statussuhteiden hierarkiaa [Platonin
Valtion-mallin mukaista sotilasleiriä tai teknokraattis-meritokraattista
valtaeliittiä] ei kuitenkaan ole olemassa ‘luonnollisesti’ eli
ikuisesti/jumalallisesti annettuna yhteisöllisenä rakenteena, vaan se
muodostetaan aina hegemonisen vallan ja sanelun pohjalta, eikä hegemonia koskaan
ole luonnollista siinä mielessä, että se toteuttaisi kaikkia ihmisiä koskevan
oikeudenmukaisuuden kriteerit. Tämä normatiivinen fakta pätee myös siihen
tilanteeseen ja niihin edellytyksiin, jotka mahdollistivat antiikin Ateenan
vapaitten kansalaisten suoraan/välittömään päätöksentekoon pyrkineen ja melko
nopeasti omaan mahdottomuuteensa [manipulaatioon ja korruptioon] kaatuneen
demokratia-kokeilun [Sveitsin suora demokratia perustuu aivan toisenlaiseen
yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja äänestysteknologiaan kuin Ateenan malli].
.
Miksi anarko-kommunistit sitten suosivat tätä mallia?
Heidänhän pitäisi ihmisarvon suhteen ainakin periaatteessa olla liberaaleja
universalisteja, joille miten tahansa perusteltu sisä- ja ulkoryhmien välinen
fundamentaalinen erottelu on porvarillisen luokkavallan pystyttämä hegemoninen
muuri, jonka ainut tarkoitus on legitimoida hallitsevan luokan arvo- sekä
ansaintalogiikka ja sen seurauksena syntyneet privilegiot. Mitään ‘luonnollisia
arvo- ja statushierarkioita’ ei siten myöskään ole olemassa kuin enemmän tai
vähemmän rasistisia motiiveja implikoivina ennakkoluuloina.
.
En ole keksinyt muuta vastausta tähän anarkistien
antiikin suoran/välittömän mutta oligarkkisen demokratian hypetykseen
kuin, että ‘pseudototuudestaan’ huumautuneina he ilmeisesti onnistuvat
tosiasioista täysin piittaamatta valehtelemaan itselleen ja tovereilleen niin
merkillisen taitavasti [itse asiassa konservatiivit ovat heitä rehellisempiä,
koska toimivat johdonmukaisesti piilorasististen arvojensa pohjalta], että
kääntävät vaikka mustan valkoiseksi, kunhan vain pääsevät
itsetarkoituksellisesti muuttamaan maailmaa eli barrikadeille mesoamaan ja jopa
pommeja heittelemään. Teorian suhteen anarkistit kuitenkin elävät turvallisesti
‘älyllisessä [ikään kuin mystisessä] pimeydessä’, jota tosin [päinvastoin kuin
uskonnollis-mystisessä kokemuksessa] kirkkainkaan jumalallinen valo ei pysty
läpäisemään silloin, kun he tuohon dogmaattiseen pimeyteensä kaikkein
‘akuuteimman totuuskiimansa’ vallassa uskovat. - - Jos heidän pimeytensä olisi
valoa, itse aurinkokin kalpenisi sen rinnalla.
.
4
Väitän, että 1] siinä missä anarko-kommunistit ovat
kyvyttömiä tiedostamaan ja ymmärtämään omaa ‘perverssiä kaipuutaan’
totalitarismiin, siinä 2] konservatiivit eivät suin surminkaan halua tunnustaa,
että heidän [de re/de dicto] ‘luonnollisiin statuksiin’ perustuva yhteiskunnan
‘luonnollinen hierarkisointinsa’ ei [de facto] ole lopultakaan muuta kuin tietyn
yksittäisen sisäryhmän hegemoniaa ulkoryhmiin nähden: sisäryhmän, jonka jäsenet
kuuluvat samaan uskonlahkoon, samaan kansaan tai ainakin samaan heimoon, joilla
on sama kieli ja jotka ylipäätään jakavat samantyyppiset arvotraditiot ja
kulttuuriset tavat.
.
Jokainen, joka vähänkin tuntee 1900-luvun eurooppalaista
historiaa, oivaltaa heti, että juuri ne yhteiskunnat, jotka perustivat
yhteiskunnallisen hallinnan tällaisten aatteellis-asenteellisten lähtökohtien
varaan, olivat taipuvaisimpia ajautumaan de facto rasismiin [Italia, Espanja,
Saksa]. Mikä ei tarkoita, etteikö myös anarko-totalitaristinen valtio olisi
viime kädessä rasistinen, koska koko sen olemassaolo perustuu pakotettuun
yksimielisyyteen [universalismi kun ei voi toteutua ilman maailmanhallitusta eli
jonkin asteen totaalia pakkoa], joka/mikä johtaa aina vainoharhaiseen
hallinto-alamaisjärjestelmään. Totalitarismissa itse asiassa kaikki ihmiset
vainoavat toisiaan ja tätä sitten kutsutaan todelliseksi vapaudeksi ja
demokratiaksi[?!]
.
Konservatiivinen ‘rasismi’ on siinä mielessä
‘luonnollisempaa’ kuin pakotettu liberaali universaalisuus [joka ikään kuin
universalismin ‘perversiona’ ilmenee totalitaarisena kontrollina etenkin
teknologisen kehityksen myötä], että se ainakin alunperin on elämänmuodoltaan ja
etnisyydeltään määrätyn/rajatun väestöryhmän aidosti vapaaehtoinen
yhteenliittymä.
.
Aidosta vapaaehtoisuudesta huolimatta tai oikeastaan
juuri sen takia konservatiivien oletus siitä, että
arvoiltaan ja elämänmuodoltaan toisistaan poikkeavat sisäryhmät voisivat elää
rauhanomaista rinnakkaiseloa on sekä psykologisesti, poliittisesti että
historiallisesti kehno ja jopa paikkansapitämätön utopia. Israelin valtio ja
ylipäätään juutalais-islamilaisten kulttuurien [ainakin hourupäisimmät]
perilliset käyköön esimerkkinä tästä mahdottomuudesta. Mistä muusta
‘Länsirannalla’ on kiistelty kuin juuri kahden tai useamman sisäryhmän
mahdollisuudesta/mahdottomuudesta elää keskenään rauhanomaisesti - jo yli 2500
vuotta!
.
Kahden tai useamman konservatiivisen yhteisön välillä
vallitseva rauhanomainen ‘pluralismi’ on lähes yhtä mahdoton utopia kuin Lev
Trotskin haikailema kommunistinen maailmanvallankumous. Konservatiivisten
yhteisöjen välinen kommunikaatio/suhde on kuitenkin huomattavasti toimivampi ja
rauhallisempi perustuslailtaan liberaalin emovaltion sisällä [esim. USAssa] kuin
yksittäisten konservatiivisten valtioiden/kansojen/yhteisöjen välillä [esim.
Lähi-Itä]. Muun muassa tämä tosiasia tekee nimimerkki Valkean uskonnollisen
pienyhteisöhypetyksen jokseenkin ongelmalliseksi.
.
Miten mikään vakaumuksellinen ryhmä voi modernissa
maailmassa eristäytyä kulttuurisesti omiin oloihinsa ja turvata samalla
yhteisönsä jäsenten toimeentulon sekä sosiaali- ja terveydenhuollon ilman, että
kyseisen sisäryhmien jäsenet saisivat, väistämättömässä kontaktissa ulkoryhmien
tapojen ja organisaatioiden/instituutioiden kanssa, vaikutteita, jotka
‘maallistavat’ ja vieraannuttavat heitä omasta sisäryhmästään? Vasta ja vain
taivaassa kun voi ymmärtääkseni elää pelkästään eettisesti sekä hengellisesti
‘pelastettujen ja puhtaitten’ ihmisten kanssa.
.
Trotski oli jopa Marxia utooppisempi juutalaisen
millenialismin ja messianismin perinteen sekoittama
[kommunistivallankumouksellisten ehkä lahjakkain] höyrypää. Ernst Bloch
ateistisessa ‘Toivon teologiassaan’ on sentään fenomenologisesti paljon
kiinnostavampi millenialisti kun vallankumoukselliset etno-sukulaisensa Marx ja
Trotski.
.
Eurooppalaisen fasismin, rasismin ja totalitarismin
siemenet ovat joka tapauksessa jo alunperinkin muhineet Lähi-idässä ja
nimenomaan seemiläisen Aabrahamin kiveksissä. Muhammedia sen sijaan pidän
juutalaisuuden kehnona jäljittelijänä, jonka ratkaisu paimentolaisheimojen
koheesion ja integraation ylläpitämiseksi/säilyttämiseksi oli ratkaisevasti primitiivisempi ja
‘vaarallisempi’ [ekspansiivinen lakiuskonnollisuus] kuin Aabrahamin ja hänen
verisukulaistensa ‘lokaali etnoversio’, josta sittemmin siis muodostui etno- ja
uskontotyyppisen rasismin paradigmaattinen esikuva [Jumala on valinnut
pelastettavaksi ja/eli tehnyt liiton vain Israelin kansan – ei muiden –
kanssa: näin syntyi rasismi vanhatestamentillisen Jumalan
tahdosta].
.
5
Aleksanteri Suuren sotien jälkeen antiikin
välimerellisen maailman kulttuurinen turbulenssi [hellenismi] alkoi horjuttaa
alueen vanhojen yhtenäiskulttuurien arvomaailmaa ja elämänmuotoja. Kreikan
klassisella kaudella luodut yhteiskunnallis-filosofiset systeemit [Platon,
Aristoteles] joutuivat uusien tulkintojen ja sovellutusten kohteeksi väestön
liikkuessa Rooman imperiumin samanaikaisesti laajetessa Välimeren alueella yhä
lisääntyvässä määrin.
.
Näin sekä kulttuuris-sivistyksellinen muutos että sen
ajan tunnetun maailman sisällä tapahtuvan liikkuvuuden lisäys saivat aikaan
kulttuurien sisäisen moniarvoistumisen eli aikansa
globalisaatio-pluralisaatio-ilmiön, jonka/minkä eräänä seurauksena Kreikassa
syntyi ensin kosmopoliittis-stoalainen [elämän]filosofia ja sittemmin Israelissa
lakiuskonnollista yhteisöetiikka radikaalisti uudistava Jeesus Nasaretilainen
sekä Kristus-uskoon kääntynyt fariseus-Paavali, joka muokkasi Jeesuksen
opetuksista mm. stoalaisen universalismin kosmopoliittisista periaatteista
vaikutteita ottaneen uuden uskonnon.
.
Ihmiskunnan aatteellinen historia on antiikin ajan
tapahtumien jälkeen ollut yhtä ja samaa universalistis-nihilistisen kehityksen
eli kristinuskon, valistuksen, liberaalin demokratian ja sosialismin hajoamiseen
päätyvää kriisiä, jonka lopussa odottaa liberaali-universalistien ja
konservatiivi-lokalistien välillä käytävä, tällä kertaa informaatioteknologinen,
sota.
*
3 comments:
"tällä kertaa informaatioteknologinen, sota"
On meillä, ihmisillä, muitakin reittejä. Diggaan susta, mutta älä vahvista vahingossa väärää tarinaa. Se voi olla ja on, sieluille jotka elävät toisessa kehitysvaiheessa jopa haitaksi.
Minä en esitä definitiivisiä tosiasiaväitteitä, koska en ole paranoidi profeetta kuten Ironmistress enkä myöskään solipsistinen atomisti kuten Tiedemies. Tämäkin lopetus on vain yksi versio monista käsikirjoituksista, joista yhden elämä sitten lopullisesti filmaa.
En usko, että Ateenan mallia ihannoidaan suoraan sellaisenaan, vaan sen ideaa kaikkien suorasta osallistumisesta.
Toisaalta on tietenkin selvää, että mikäli demokratia on orgaanisesti paikallista se rajoittaa ulkopaikkakuntalaisten (ulkopuolisten) päätäntävalta. Sen voi nähdä rasismina. Mutta kuitenkaan suhteen ulkopuolisiin ei ole pakko olla mikään omistajan ja orjan suhde. Ongelmallinen se tietysti on, mutta mikä ei olisi?
Post a Comment