April 16, 2013

Johtaako itseohjautuva kasvu- ja oppimisprosessi häpeän kulttuuriin vai hippileiriin? Vai - - ?

Japanilaisessa koulussa vallitsee ei-autoritaarinen ryhmäohjautuvuus? Vapaan kasvatuksen saaneilla hippileiriläisillä on aina hauskaa?
.
Kommentti koskien arvostamani tietokirjailija Jani Kaaron kolumnia ‘Käskemällä ei mitään saa’ verkko-hesarissa, 15.4.
-
En haluaisi herättää sinua kauniista unestasi Jani Kaaro. Mutta pakko on muistuttaa ja korostaa sitä, minkä tietoisesti hieman ristiriitaisessa kirjoituksessasi jo alunperin itsekin huomasit. Juuri lapset ja varhaisnuoret saattavat olla kaikkein julmimpia toisiaan kohtaan. Kuri laumassa/ryhmässä säilyy primitiivisen laumatottelevaisuuden myötä eli ‘alfaurokseen ja alfanaaraaseen’ [käyttääksemme vieroksumaani darwinistista jargonia, joka muistuttaa uskonnollista mantraa] kohdistuvan 'palvonnan' vuoksi. Valitettavasti [jos nyt ylipäätään on relevanttia moralisoida biologisia prosesseja] kovimman hinnan tällaisesta ryhmäkoheesiosta maksavat kuitenkin ne, joiden kiusaamisen nämä 'alfat' sallivat. Laumahenki itsessään ei synnytä demokratiaa, pikemminkin päinvastoin.
,
Luontaisesti kehittyvä laumakuri auktoriteetteineen ei ole koskaan edes intuitiivisesti oikeudenmukaista [mikä ei ole täysin sama asia kuin argumentoitu oikeudenmukaisuus eli laki/oikeus] vaan karkeasti pragmaattista johtajan palvontaa ja hännystelyä sekä lauman alempien jäsenten sortamista. Koululuokkaan siirrettynä tällainen menettelytapa tuntuu peräti oudolta ainakin länsimaisen oikeuskäsityksen kannalta. 
.
Entä jos onkin niin, että ilman ohjaavaa/käskevää ulkopuolista auktoriteettia toimivan japanilaisen oppilasryhmän [jota Kaaro pitää positiivisena didaktis-pedagogisena esimerkkinä] myöhempi sosialisaatio ‘on the contrary’ paljastaakin, että japanilaiset nimenomaan paitsi kaipaavat ‘primitiivistä’ eli/tai yhteisöllistä lauma-johtajaa myös sellaisen haluavat/saavat/’luovat’, vaikka joutuvatkin sietämään tuon anonyymin mutta samalla niin viiltävän konkreettisen auktoriteetin heihin kohdistaman sanktioinnin aiheuttamaa häpeää. 
.
Mutta eikö suhteellisen vapaan ei-autoritaarisen laumaohjautuvuuden periaatteesta opetuksessa tässä tapauksessa seuraa, että japanilaiset yhteisöllisempinä ihmisinä myös kestävät häpeää paljon paremmin kuin me voluntaaris-transsendenttisen metafysiikan kasvatit eli Jumalan ‘perustaman’ kristinuskon, järki- ja tiedeuskoisen valistushumanismin, representatiivisen demokratiamallin ja autonomis-auktoritaarisen individualismin perilliset? Vastaus on ei - ainakaan, mikäli Japanin itsemurhatilastot tästä asiasta jotain kertovat. 
.
Ei kuitenkaan ihan heti – varsinkaan, jos pitää Kaaron esittämää oppimis-ja [lauman itse-]kasvatusmallia pätevänä - luulisi, että vapaasti eli hierarkisiakin suhteita ikään kuin luonnollisesti prosessoineessa laumassa/ryhmässä koettaisiin niin paljon kasvojen eli kunnian menettämiseen liittyvää häpeää kuin Japanissa. Eipä tosin näytä tilastojen valossa häpeää kestävän ‘individualistinen’ ja ‘sopimuksellisesti’ auktoriteettiohjattu suomalainenkaan. Vai onko suomalaisen itsemurha ennemminkin pitkällisen epätoivon ja depression äkillinen ratkaisu kuin yhteisöllisten odotusten rikko/utu/misesta ja pettämisestä aiheutuva roolikonfliktin umpikuja eli kunnian menetys, jonka aiheuttamasta häpeästä voi ‘puhdistua’ vain itsemurhan kautta, kuten Japanissa tapahtuu?
*
Mitä ehdottomaan persoonalliseen auktoriteettiin tulee, niin se/hän on jotain, jota ei oikeastaan ole olemassakaan [Jumalaa lukuun ottamatta – edellyttäen että uskoo Jumalaan], senkään vuoksi, että auktoriteetit ovat yleensä väliaikaisia, tiettyyn elämänvaiheeseen liittyviä ja tietenkin sen vuoksi, että auktoriteetti on jotain, joka/mikä ei synny pelkästä pakottamisesta ja voimasta, ei edes lakiperustaisen representaation legitiimiydestä. Ihmisen voi pakottaa lähes kaikkeen muuhun paitsi rakastamaan ja kunnioittamaan. 
.
Näin ollen 'todellinen’ auktoriteetti syntyy ikään kuin tyhjästä, samalla tavalla kuin armo ja rakkaus, joka ei vetoa ansioihin eikä edes argumentoituun oikeudenmukaisuuteen. Todelliseen, ei-konstruoituun ja ei-pakotettuun auktoriteettiin voi kohdistua yhtä lailla kunnioitusta ja jopa rakkautta kuin luontaista halua totella sitä, jolla/millä tällainen auktoriteetti on. Mutta syntyykö lauman sisäinen auktoriteetti sitten itsenäisesti, noin vain, ilman opetettaviin asioihin perehtynyttä ja niiden opetukselliseen siirtämiseen valmentautunutta johtajaa/opettajaa, se on peräti kyseenalaista. Eikö pikemminkin ole niin, että lauma synnyttää ensin itsevaltiaan ja vasta sitten protestiksi vaatimuksen tasa-arvosta.
*
Lasten leikki on luovaa, mutta sen produktiivisuus ei kohdistu pitkäjänteisesti yhtään mihinkään. Tässä mielessä lapsi on taiteilijanakin vielä liian kehittymätön ja liian anarkistinen, jotta voisi toiminnallaan saavuttaa konkreettisia tavoitteita, vaikka hänellä tietysti on vielä/jo luontaisesti se, mitä pidetään taiteilijalle välttämättömänä kykynä eli mielikuvituksen täydellinen vapaus. Tämä ei kuitenkaan/tietenkään vielä riitä – ei oppimiseen, taipumustensa ja taitojensa kehittämiseen eikä myöskään persoonalliseen kasvamiseen. Tarvitaan – jos ei nyt välttämättä kovaa auktoriteettia niin ainakin mentor eli arvostettu neuvonantaja, jota kunnioitetaan ja jolta opitaan.
*
Vain jumalat ja anarkistiset vapaan kasvatuksen hörhö-idealistit ovat täysin itseriittoisia olioita. Hippiliike kuitenkin opetti kaksi asiaa: täysin pidäkkeetön lauma-hedonistinen vapaus johtaa ihmisen joko fyysiseen ja psyykkiseen rappioon tai tekee hänestä uusliberalistisen finanssikapitalistin. Viime kädessä tai kuten rennosti sanotaan ‘loppupeleissä’ nämä kaksi lopputulemaa ovat yksi ja sama asia.
*

3 comments:

Iines said...

Jani Kaaron kasvatuskolumnit ovat hämmästyttävän kestämättömiä kasvatus- ja kehityspsykologisesti tarkasteltuna.

Kaaro tuntuu kiinnittävän huomiota kaiken kasvatuksen perushaasteeseen: lapsesta tulee aikuisten rakentamien eettisten sääntöjen takia kitkeä pois jotain, jonka hän on itse todennut tehokkaaksi - aggression, joka on ohjaamattomassa lapsiryhmässä tehokkain tapa saavuttaa haluttu päämäärä.

Kaaro on sitä mieltä, että lapset kasvattavat itsensä ja toisensa ja että lapsen tullee saada olla kuriton. Kaaro ei tunne kuitenkaan ihmisen käyttäytymisen perusteita kyllin riittävästi: ohjaamattomalla aggressiolla on tapana vahvistua, ei heiketä itsestään.

Keltikangas-Järvinen on esittänyt, monen muun kehityspsykologin ohella, että yhteisöllisyys ei kasva itsestään, se tulee kasvattaa ihmiseen, koska ihminen ei ole luonnostaan toisen huomioonottava tai hänen oikeuksiaan kunnioittava.

Jos lapsi saa elää luontonsa mukaisesti, tulee käyttöön viidakon laki, jossa omien oikeuksian valvominen ja puolustaminen hoituvat yhä aggressiivisemmin keinoin. Näin osoittaa tutkimus, Sanoo Keltikangas-Järvinen.

Rauno Rasanen said...

1
Liisa Keltikangas-Järvinen on oikeassa, Jani Kaaro sen sijaan hörhöilee jossain itseohjautuvien affektien anarkistisissa pilvilinnoissa. Historia ei tunne ainuttakaan ihmisyhteisöä, joka olisi muodostunut vapaan kasvatuksen periaatteella, sillä affektejaan täysin vapaasti ryhmässä tai laumassa toteuttavat ihmiset eivät pystyisi muodostamaan omaa yhteisöä – eivät edes omaa laumaa! Enintään hippileirin.

Ja onhan sitä paitsi romaneilla jopa käsittämättömän tiukat moraali- ja ylipäätään kunniakoodit, vaikkeivät he eläkään instituutioiden [yhteiskunnallisen valtahierarkian] muodostamissa yhteisöissä vaan yhteisöjen ulkopuolisina kiertolaisina ympäri maailmaa.

Ehkä lähes perverssit kunniakoodit ovat tarpeen juuri siellä, missä ei ole kyetty ratkaisemaan yhteisöllistä kanssakäymistä ja sen eettisiä periaatteita liberaalis-representatiivis-demokraattisten instituutioiden puitteissa [vrt. romanit, natsit, japanilaiset (vrt. toisen saarivaltion eli Englannin tyystin (?) toisenlainen mentaliteetti) ja myös tiukan lakiuskonnollinen islam, josta kehittyi liikkuvan ja myös siten vaikeasti hallittavan paimentolaiskulttuurin eettinen perusta].

Valta/vallanhalu eli ihmisen affektiiviset pyrkimykset oman statuksen kohottamiseen tuppaavat kontrolloimattomina ja ohjaamattomina salakavalasti keskittymään joko yksinvaltiudeksi ja/tai yhteisöllisten kunniakoodien anonyymiksi pakkoneuroosiksi. Tällaista kehitystä vasten eettisen individualismin sallivat liberaali-demokraattiset instituutiot auktoriteetteineen ovat paljon parempi vaihtoehto yhteiskuntaeettisesti kuin a] romanien koston kierteeseen ajautuva heimokulttuuri, b] japanilaisten tiukan yhteisöllisyyden ‘tasa-arvoisuudesta’ maksettava hinta, mikä merkitsee, että kasvojen [kunnian] menetykseen johtavien roolikonfliktien aiheuttama häpeä puhdistuu vasta itsemurhassa sekä c] hippileiri, jossa ahkerat sienikulttuuria harrastavat luontomystikot tuhoavat ennen pitkää aivonsa yhtyessään aktiivisesti äiti-maahan ja sitä kautta koko universumiin, mutta väliäkö hällä, koska eihän hippileirissä ‘libertaaris’-hedonistista nautintoa lukuun ottamatta keskitytä vakavasti mihinkään muuhun elämisen tapaan - [hipit eivät siis ole epikurolaisen eli maltillisen ja harkitun nautintokäsityksen edustajia, jotka eivät ryhdy elämään yhteisön marginaalissa tai jopa sen ulkopuolella, vaikka orgioita joskus järjestäisivätkin ;\ ].

2
Edes anarkistisen eli ’vapaan’ elämän ja kasvatuksen suuri guru, Jeesus Nasaretilainen, ei ollut mikään munaton [affektiton] nynny, vaikka Jeesusta pitkin hampain arvostava Nietzsche [Jeesuksen rohkeasta elämäntavasta ja monista oppilaista ‘kateellisena’?] näin provosoikin.

On siinäkin ‘taistelupari’ – Jeesus ja Nietzsche. [; \]. Kumpikohan heittää ensimmäisen kiven? Vuorisaarnan Jeesus vai yksityiselämässään lähes hämmentävän kohtelias ja kiltti [Nietzschen ‘1. luonto’] mutta teksteissään likimain machiavellistinen ‘Borgia’[ Nietzschen ‘2. luonto’] eli filologian professori, joka oli saanut lapsuudessaan ja varhaisnuoruudessaan lähes fanaattisen radikaalipietistisen kasvatuksen? Veikkaan Jeesusta.

Anonymous said...

Ihan oikeassa olette, mutta koska olen toiminut kasvatusalalla, nimenomaan "hormonihumalaisten" murrosikäisten parissa yli toistakymmentä vuotta, minua toisinaan harmittaa että median luoma kuva on aina hyvin kielteinen.

Samanlainen kuin omassa nuoruudessani, kun välillä tuntui, että kasvattajat olivat sekaisin kaikesta turhasta huolipuheesta jota kehittelivät keskenään. Osin aiheellista, mutta osin ei.

Suurin osa nuorista(-mme), nuorisosta, on kuitenkin ihan normaaleja ja käyttäytyy ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, siis ovat hankalia. Hyvä niin.

Eletty murrosikä on sentään eletty, ja siihen liittyy aina rajojen koettelua. Joskus jopa aikuisen sietokyvyn äärille asti. Aikuiselta se kysyy pitkää pinnaa ja kohtalaisen hyvää itsetuntoa joutuessaan kuuntelemaan murrosikäisten puhetta. Vaan ei en omat puheetkaan olleet sen kummempia nuorena.

Nuoruus voi jatkua joillakuilla yksilöillä pitkällekin, koska he tarvitsevat ulkoista ohjainta pidempään. Sitten kun ne on sisäistetty, yksilö ei enää tarvitse auktoriteetin etsintää sekä sitä vastaan kapinointia - nehän ovat saman asian eri puoliskot.

Mediatarinasta paisuu nyt hieman itseään suurempi asia. Nykynuoriso on jopa fiksumpaa kuin omana aikanani...