Selityksiä on kaksi:
- viranomaiset eivät Suomessa yleensä myönnä tehneensä virheitä vaan pyrkivät peittelemään niitä.
- häirikkölapsen vanhemmilla on jonkinlaista arvovaltaa.
Tässä vaiheessa on mahdotonta varmasti päätellä, kummasta on kyse vai onko molemmista.
Jos nettihuhut pitävät paikkansa ja äiti on järjestössä toimiva ihmisoikeusaktiivi, silloin äidillä on kyky järjestää ikävyyksiä viranomaisille. Opettajan erottaminen on tällöin byrokraateille se pienimmän riesan tie.
Tästä syystä valtakunnansyyttäjä otti jutun itselleen, jotta varmistetaan, että viranomaiset ovat tutkineet asian tarkoin. On mahdollista, että erotettu opettaja saa erittäin lievän rangaistuksen, jotta voidaan todeta, että erottaminen oli asianmukainen toimenpide eikä rehtori ole tehnyt virhettä erottaessaan opettajan.
Jos nettihuhut pitävät paikkansa ja oppilas on syntyisin monikulttuurisesta parisuhteesta, se tekee tapauksesta entistä sensitiivisemmän.
Asian ympärillä on ollut paljon julkisuutta ja ihmisten sympatiat ovat niin selkeästi erotetun opettajan puolella, että viranomaiset eivät parhaimmassakaan tapauksessa selviä ilman tahraa kilpeensä’
*
Vasarahammerin Ironmistressin
päreessä ‘Alppilan
koulusokora’ esittämä tilannearvio vaikuttaa erittäin todennäköiseltä.
Kukkahattutätien kulttuurissakin pelataan valtapeliä, joka on vähintään
yhtä
likaista kuin öykkärisetien mafiamaailmassa. Naiset vain ovat nykyään
oikeudellisesti paremmassa asemassa kuin miehet, mitä kiristämisen
tulee. On
paradoksaalista, että tasa-arvoisen liberaalissa keskustelun ja
tunnustamisen
kukkahattukulttuurissa ihmisten välisten ongelmien ratkomiseen tarvitaan
entistä
enemmän lakimiehiä ja ylipäätään juridista päätöskoneistoa.
Patriarkaattisessa
yhteisössä miehet sentään edes yrittivät säilyttää päättävän
auktoriteettinsa
perheen ja yhteisön asioissa, mutta meidän liberaali feminiininen
modernisaatiomme on korottanut miehen tilalle anonyymin [ehkä peräti
androgyynin] Suuren Juristin, jonka päätökset eivät kuitenkaan siirry
sellaisenaan käytäntöön, koska oikeuslaitokselta puuttuu uskonnollinen
legitiimiys eli sellainen vallankäytön pätevyys ja oikeutus, jonka
yhteisön jäsenet ovat sisäistäneet elämäänsä ja toimintaansa kuin hyveen
ja omantunnon äänen.
.
Pelkän muodollisen lain varassa toimiminen itse
asiassa hajottaa yhteisön koheesiota viedessään etenkin miehiltä mahdollisuuden
toteuttaa omaa 'luontaista' maskuliinista auktoriteettiaan. Jos miehen sanaan ei
uskota ja jos miestä pidetään pelkkänä kukkahattutäti-kulttuurin
marionettina, joka ei voi etukäteen harkitusti arvioida, ovatko hänen toimensa
ja päätöksensä hyväksyttyjä saati oikeutettuja, seurauksena on juuri tällainen
sekasotku, jossa joku kaikki-oikeudet-saanut-ressentimenttinen-feminiini pääsee
kiristämään koko systeemiä jopa siihen pisteeseen asti, että asioiden luontevat
ratkaisut epäonnistuvat viimeistään silloin, kun päätöksentekijältä ja
toimijalta viedään mahdollisuus työnsä asialliseen harjoittamiseen poistamalla
häneltä viimeisetkin ammatti-identiteetin uskottavuuden kannalta välttämättömät
auktoriteetti-oikeudet. Alppilan koulun tapaus olkoon malliesimerkki tällaisesta
kaksoissidoksesta, johon ajaudutaan aina, kun päätöksille ja keskustelulle ei
kyetä, osata eikä edes haluta panna pistettä välittömässä tilanteessa vaan
siirretään vastuuta koko ajan itseltä pois muiden kontolle ja viime kädessä
Suuren Juristin anonyymiin hallintaan, johon kukaan ei kuitenkaan sisimmässään
usko, koska Suurella Juristilla ei ole jumalallista legitiimiyttä.
.
Modernin projekti lässähtää eettisesti kuin
pannukakku tällaisiin riitoihin, jotka liberaaleissa kulttuureissa lisääntyvät
loputtomiin. Asia on juuri niin kuin Nietzsche arvio. Jos jokaisella ihmisellä
on [kuten liberaalissa demokratiassa pitäisi olla] mahdollisuus jatkuvasti
vaatia kaikkia mahdollisia [ja mahdottomia] oikeuksiaan, ajaudutaan oikeuden
käsitteen rationaalisten perusteiden uskottavuuden romahtamiseen.
Oikeusvaatimukset voivat toki yhä silloinkin olla tehokkaita, mutta niiden
käytännöllinen legitiimiys heikentyy [jo sen vuoksi, ettei niitä kyetä
turvaamaan] aina sitä mukaa, kun niitä myönnetään eli lisätään. Oikeudet eivät
yhteisön integraation kannalta ole mikään ehtymätön luonnonvara, sillä niiden
‘tuhlauksen’ vuoksi liberaali-demokratiasta ajan mittaan kehkeytyy niin pahasti
ristiriitaisten oikeuksien sekoittama ‘libertaria’, että mikä tahansa
oikeuksiaan ajava väestönosa tai jopa yksilö voi saada aikaiseksi Alppilan
koulun tapauksen kaltaisia oikeusprosesseja, jotka paljastavat, miten heikoissa
kantimissa liberaalin demokratia sisäinen koherenssi, integraatio ja koheesio
todella on.
.
Joku voisi tietenkin nyt sanoa
sovinistis-fasistis-tyyppistä kritiikkiäni vastaan, että emme me ymmärrä täysin
[osittain kyllä] vielä sitäkään, miksi mehiläinen osaa lentää ja mikä saa sen
kymmenien tuhansien muiden mehiläisten kanssa ylläpitämään äärimmäisen
monimutkaiselta vaikuttavaa mehiläisyhteisöä. Mutta niinpä se vain lentää ja
niinpä vain mehiläisyhteisö pysyy kasassa. Tähän voi vain todeta, että se, mikä
on mehiläiselle ja Jumalalle mahdollista, ei onnistu ihmiseltä, joka ei toimi
enää tiedostamattoman vaiston varassa, mutta joka silti [tai juuri sen vuoksi]
yhä edelleen on erittäin epätäydellinen olio, jonka toimintaa ohjaa ja säätelee
parhaiten [mikä ei ole sama asia kuin tasa-arvoisimmin, joka on käsitteellinen
abstraktio] intuitiivisesti luontainen [= reflektoitu eli tietoisesti harkittu]
taipumus ratkaista ongelmat oman henkilökohtaisen auktoriteetin antamalla
päätösvalmiudella. Mikäli ihmisellä ei tällaista auktoriteettia ole tai se
häneltä jopa laillisesti evätään, elämme yhteisössä, joka toimii anonyymin
auktoriteetin [Suuri Juristi] varassa, ja joka tällä tavoin suorastaan lietsoo
ihmisten houkutusta asettua lain suoman turvaetäisyyden kautta toisiaan vastaan
mitä kaunaisimmista ja halveksittavimmista syistä.
*
Kun sanon, etten pidä juristeista, sanon itse
asiassa, etten pidä liberaalista kapitalismista, jossa ihmiset pelaavat toisiaan
vastaan eräänlaista uhkapeliä suurella rahalla lobattujen juristien toimiessa
pelicasinon vetäjinä. Pitää myös [ja tämä on tärkeää] huomauttaa, että
demokraattisen oikeusliberalismin mahdollistama ja vahvistama kaunaisuusreaktio
ilmenee Suomessa sekä dogmaattis-konservatiivisten
perussuomalaisten että dogmaattis-idealististen punaviher-liberaalien
näennäisesti vastakkaisena mielipide-erona suhteessa yhteisöllisiin arvoihin ja
normeihin. Tässä tilanteessa on hankala erottaa syytä ja seurausta toisistaan,
koska urbaani punaviher-narsismi on äärimmillään aivan yhtä autoritaarista
kuin persukonservatiivien karvahattu-nationalismi. Joka tapauksessa tämä
hajaannus näyttää olevan reaktiota liberaalin yhteiskunnan kriisiin koskien
sisäryhmän ja ulkoryhmän muodostumista ja niiden välistä suhdetta. Punaviher-liberaaleilla tuo hajaannus ilmentää heidän
[väistämätöntä] sisäistä ristiriitaisuuttaan paitsi liberaalien arvojen
[pluralismi, monikulttuurisuus, universalismi] ja humanitaaristen motiivien
[hyväntahtoisuus, altruismi-egoismi-, pyyteellisyys-pyyteettömyys-dilemma]
välillä myös näiden molempien lähtökohtien itsensä semanttista ja psykologista
epäkoherenssia. Persukonservatiiveilla sen sijaan on kyse radikaalista
vetäytymisestä sisäryhmäajatteluun, jossa on mahdollista löytää yksimielisyys ja
yhdenmukaisuus tietyistä perusarvoista ja normeista, jotka kuitenkin/tietenkin
samalla torjuvat ja sulkevat sisäryhmän ulkopuolelle ne, jotka arvojensa
pluralismilla väistämättä pyrkivät hajottamaan ja kyseenalaistamaan tätä
konservatiivisen sisäryhmämoraalin laajempaa toimivuutta ja uskottavuutta.
*
No comments:
Post a Comment