Johtaako itseohjautuva kasvu- ja oppimisprosessi häpeän kulttuuriin vai hippileiriin? Vai - - ?

Japanilaisessa koulussa vallitsee ei-autoritaarinen ryhmäohjautuvuus? Vapaan kasvatuksen saaneilla hippileiriläisillä on aina hauskaa?

.

Kommentti koskien arvostamani tietokirjailija Jani Kaaron kolumnia ‘Käskemällä ei mitään saa’ verkko-hesarissa, 15.4.

-

En haluaisi herättää sinua kauniista unestasi Jani Kaaro. Mutta pakko on muistuttaa ja korostaa sitä, minkä tietoisesti hieman ristiriitaisessa kirjoituksessasi jo alunperin itsekin huomasit. Juuri lapset ja varhaisnuoret saattavat olla kaikkein julmimpia toisiaan kohtaan. Kuri laumassa/ryhmässä säilyy primitiivisen laumatottelevaisuuden myötä eli ‘alfaurokseen ja alfanaaraaseen’ [käyttääksemme vieroksumaani darwinistista jargonia, joka muistuttaa uskonnollista mantraa] kohdistuvan 'palvonnan' vuoksi. Valitettavasti [jos nyt ylipäätään on relevanttia moralisoida biologisia prosesseja] kovimman hinnan tällaisesta ryhmäkoheesiosta maksavat kuitenkin ne, joiden kiusaamisen nämä 'alfat' sallivat. Laumahenki itsessään ei synnytä demokratiaa, pikemminkin päinvastoin.

,

Luontaisesti kehittyvä laumakuri auktoriteetteineen ei ole koskaan edes intuitiivisesti oikeudenmukaista [mikä ei ole täysin sama asia kuin argumentoitu oikeudenmukaisuus eli laki/oikeus] vaan karkeasti pragmaattista johtajan palvontaa ja hännystelyä sekä lauman alempien jäsenten sortamista. Koululuokkaan siirrettynä tällainen menettelytapa tuntuu peräti oudolta ainakin länsimaisen oikeuskäsityksen kannalta. 

.

Entä jos onkin niin, että ilman ohjaavaa/käskevää ulkopuolista auktoriteettia toimivan japanilaisen oppilasryhmän [jota Kaaro pitää positiivisena didaktis-pedagogisena esimerkkinä] myöhempi sosialisaatio ‘on the contrary’ paljastaakin, että japanilaiset nimenomaan paitsi kaipaavat ‘primitiivistä’ eli/tai yhteisöllistä lauma-johtajaa myös sellaisen haluavat/saavat/’luovat’, vaikka joutuvatkin sietämään tuon anonyymin mutta samalla niin viiltävän konkreettisen auktoriteetin heihin kohdistaman sanktioinnin aiheuttamaa häpeää. 

.

Mutta eikö suhteellisen vapaan ei-autoritaarisen laumaohjautuvuuden periaatteesta opetuksessa tässä tapauksessa seuraa, että japanilaiset yhteisöllisempinä ihmisinä myös kestävät häpeää paljon paremmin kuin me voluntaaris-transsendenttisen metafysiikan kasvatit eli Jumalan ‘perustaman’ kristinuskon, järki- ja tiedeuskoisen valistushumanismin, representatiivisen demokratiamallin ja autonomis-auktoritaarisen individualismin perilliset? Vastaus on ei - ainakaan, mikäli Japanin itsemurhatilastot tästä asiasta jotain kertovat. 

.

Ei kuitenkaan ihan heti – varsinkaan, jos pitää Kaaron esittämää oppimis-ja [lauman itse-]kasvatusmallia pätevänä - luulisi, että vapaasti eli hierarkisiakin suhteita ikään kuin luonnollisesti prosessoineessa laumassa/ryhmässä koettaisiin niin paljon kasvojen eli kunnian menettämiseen liittyvää häpeää kuin Japanissa. Eipä tosin näytä tilastojen valossa häpeää kestävän ‘individualistinen’ ja ‘sopimuksellisesti’ auktoriteettiohjattu suomalainenkaan. Vai onko suomalaisen itsemurha ennemminkin pitkällisen epätoivon ja depression äkillinen ratkaisu kuin yhteisöllisten odotusten rikko/utu/misesta ja pettämisestä aiheutuva roolikonfliktin umpikuja eli kunnian menetys, jonka aiheuttamasta häpeästä voi ‘puhdistua’ vain itsemurhan kautta, kuten Japanissa tapahtuu?

*

Mitä ehdottomaan persoonalliseen auktoriteettiin tulee, niin se/hän on jotain, jota ei oikeastaan ole olemassakaan [Jumalaa lukuun ottamatta – edellyttäen että uskoo Jumalaan], senkään vuoksi, että auktoriteetit ovat yleensä väliaikaisia, tiettyyn elämänvaiheeseen liittyviä ja tietenkin sen vuoksi, että auktoriteetti on jotain, joka/mikä ei synny pelkästä pakottamisesta ja voimasta, ei edes lakiperustaisen representaation legitiimiydestä. Ihmisen voi pakottaa lähes kaikkeen muuhun paitsi rakastamaan ja kunnioittamaan. 

.

Näin ollen 'todellinen’ auktoriteetti syntyy ikään kuin tyhjästä, samalla tavalla kuin armo ja rakkaus, joka ei vetoa ansioihin eikä edes argumentoituun oikeudenmukaisuuteen. Todelliseen, ei-konstruoituun ja ei-pakotettuun auktoriteettiin voi kohdistua yhtä lailla kunnioitusta ja jopa rakkautta kuin luontaista halua totella sitä, jolla/millä tällainen auktoriteetti on. Mutta syntyykö lauman sisäinen auktoriteetti sitten itsenäisesti, noin vain, ilman opetettaviin asioihin perehtynyttä ja niiden opetukselliseen siirtämiseen valmentautunutta johtajaa/opettajaa, se on peräti kyseenalaista. Eikö pikemminkin ole niin, että lauma synnyttää ensin itsevaltiaan ja vasta sitten protestiksi vaatimuksen tasa-arvosta.

*

Lasten leikki on luovaa, mutta sen produktiivisuus ei kohdistu pitkäjänteisesti yhtään mihinkään. Tässä mielessä lapsi on taiteilijanakin vielä liian kehittymätön ja liian anarkistinen, jotta voisi toiminnallaan saavuttaa konkreettisia tavoitteita, vaikka hänellä tietysti on vielä/jo luontaisesti se, mitä pidetään taiteilijalle välttämättömänä kykynä eli mielikuvituksen täydellinen vapaus. Tämä ei kuitenkaan/tietenkään vielä riitä – ei oppimiseen, taipumustensa ja taitojensa kehittämiseen eikä myöskään persoonalliseen kasvamiseen. Tarvitaan – jos ei nyt välttämättä kovaa auktoriteettia niin ainakin mentor eli arvostettu neuvonantaja, jota kunnioitetaan ja jolta opitaan.

*

Vain jumalat ja anarkistiset vapaan kasvatuksen hörhö-idealistit ovat täysin itseriittoisia olioita. Hippiliike kuitenkin opetti kaksi asiaa: täysin pidäkkeetön lauma-hedonistinen vapaus johtaa ihmisen joko fyysiseen ja psyykkiseen rappioon tai tekee hänestä uusliberalistisen finanssikapitalistin. Viime kädessä tai kuten rennosti sanotaan ‘loppupeleissä’ nämä kaksi lopputulemaa ovat yksi ja sama asia.

*

http://www.hs.fi/tiede/K%C3%A4skem%C3%A4ll%C3%A4+ei+mit%C3%A4%C3%A4n+saa/a1365989086790?ref=hs-hitaat-e-1

http://www.valeriewriter.com/2008/12/18/holiday-movie-review-rudolph-the-red-nosed-reindeer/

http://www.goodsalt.com/details/prcas0909.html