August 16, 2006

Tahdotko rakastaa? Mieletön kysymys.

Kommentti Karri Kokon 16.8 "päreeseen".
(Kommenttiin tehty lisäys)

*
Onko rakkaus tahdon asia? Eikö pikemminkin päinvastoin...Siten myös vihkikaava on pielessä.

Enhän voi tahtoa jotain sellaista, joka jo itsessään - alkuperäisenä - saa minut toivomaan "hyvää" lähimmäisi(e)lleni.

Rakkaus on siis eräänlainen liikkumaton liikuttaja - kaiken alkulähtökohta ja primus motor. Kutsuvat sitä myös Jumalaksi.

Jos voisin tahtoa rakkautta eli/tai Jumalaa, niin silloin olisin itse jotain perustavampaa kuin se. Mikä silloin takaisi, että haluaisin juuri rakkautta enkä ihan jotain muuta?

Voin kyllä kaivata rakkautta/Jumalaa/"Toista", mutta kaipuu ei ole aktiivista tahtoa vaan passiivista ja melankolista - ikäänkuin muisteloa tai haaveilua. Toki kaipuu voi muuttua tahdoksi, mutta ei omasta voimastaan.

Ja tämä lieneekin asian pointti. Ihminen ei kykene rakastamaan omasta voimastaan/tahdostaan (ellei sitten äidinrakkaus ole sellaista?) vaan "toisen" olemassaolon kaipauksesta.
"Toinen" (Jumala) saa meidät rakastamaan, koska itse olemme tuomittuja solipsismiin.

Itse voimme tahtoa vain itseämme, ellei meihin ole "asetettu armoa eli rakkautta", joka alkaa tehdä meissä työtään, ja joka siis ei ole alunperin meistä itsestämme vaan Jumalasta, "Toisesta".

*
Siirryin kätevästi? ensin kosmologistyyppisestä (aristoteelisesta) jumalatodistuksesta ontologistyyppiseen (platoniseen) jumalatodistukseen ja sitten augustinolaiseen armo-oppiin.

Lisäys

Näin ollen rakkaus on myös causa sui eli itse itsensä syy. Rakkaus ei nimittäin ole mikään Aristoteleen neljästä syystä - muodollinen, materiaalinen, vaikuttava tai finaalinen.

Gregorios Palamaksen tavoin rakkaus/Jumala tulee ymmärtää vaikutuksiensa kautta, sillä Jumalan olemusta me emme pysty havitsemaan tai määrittämään.

Tämän vuoksi vihkikaavassa ei pitäisi puhua mitään rakkauden tahtomisesta, koska se merkitsee absurdia tautologiaa - vai voiko tahto tahtoa omaa tahtoaan toisen tahdosta puhumattakaan?

8 comments:

A-K.H said...

Hengellisissä piireissä usein tähdennetään, että rakkaus on tahdon asia, suorituspainoitteista toimintaa, jota tehdään velvollisuudesta. Rakkaudeksi sanotaan myös sitä lajityypillistä sukupuoliviettiin pohjautuvaa toimintaa, joka tähtää lajin lisääntymiseen.
Agape menee jo teologian alueelle.
Tuohon Raunon päreeseen voisi lisätä yhtä ja toista, mutta rakkaudesta tulee vielä mieleeni muodikas ja korkeakirkollisiinkin piireihin levinnyt Spinozan radikaali panteismi, jossa lähdetään substanssin käsitteestä. Substanssi on yhtä kuin Jumala, oman itsensä syy ja yhtä kuin luonto. Kaikki olevainen johtuu jumalan olemuksesta; sattumaa ja vapaata tahtoa ei ole. Aineellinen ja henkinen ovat substanssin eri puolia. Lisääntyvä tieto johtaa tietoon substanssista ja lopulta jumalaan kohdistuvaan intellektuaaliseen rakkauteen. Tästä voi mielestäni tehdä sellaisenkin johtopäätöksen, että myös ihminen substanssin eli Jumalan osana on oman intellektuaalisen rakkautensa kohde ja viime kädessä oman itsensä syykin. Spinozan yhden substanssin opista seuraa myös, että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa: se mikä koetaan tahdoksi, on toiminnan välttämätön, ei vapaa syy. Perinteisessä kristillisessä käsityksessä Jumala on luoja, joka on luodun ulkopuolella. Spinozan mielestä Jumalaakaan ei pidä ymmärtää vapaaksi toimijaksi: hän ei sanan varsinaisessa mielessä edes toimi eikä olisi voinut luoda maailmaa toisin kuin se on luotu.

A-K.H said...

Anteeksi jo taas kirjoitin yli pääsi. Joskus asiat vievät niin, että unohtaa vstaavansa tai kommentoivansa elävälle ihmiselle.

Rauno Rasanen said...

Olet oikeassa. Hienosti päätelty.
En sano muuta nyt, mutta palaan asiaan.

Vielä kerran - onko meidät luotu vai onko meitä luotu?

A-K.H said...

On meitä ainakin mätetty, mutta palatkaamme asiaan.

Rauno Rasanen said...

Joo - mätetty on...
Teikä on ihan superevolutionisti.

Minusta tuli hyvin nopeasti kotelovaiheen jälkeen houkka.

A-K.H said...

Putkahti tuo Spinoza mieleeni, kun täällä vuosi tai jotain sitten kävi yhdysvalloista anglikaanipiispa (eläk.) John Shelby Spong bulltmanilaisuuteen kallellaan olevan piispa Riekkisen vieraana puhumassa leukavia uudesta uskonpuhdistuksesta. Hänen ajatuksensa tuntuivat tutunoloisilta ja huomasinkin, että samoja asioita esitti muuan 1600-luvulla elänyt alankomaalainen juutalaisfilosofi, jolla oli niin vakavia uskonnollisia epäilyjä, että hänet karkotettiin seurakunnastaan. Kristinuskohan on perinteisesti ollut Descartesin edustaman dualismin ja vapaan tahdon kannalla. Kartesiolaisen dualismin tärkeä tehtävä oli varmistaa, ettei kausaalilakien mukaan toimiva materiaalinen ruumis voi determinoida ihmisen mieltä. Vapaan tahtonsa ansiosta ihminen saattoi erehtyä ilman, että erehdykset vähentäisivät Jumalan täydellisyyttä. Meikäläistä fundamentalistia suuresti ihmetytti tämän uuden uskonpuhdistuksen airuen mielipiteet, joiden hän väitti edustavan monta vertaa radikaalimpaa kantaa kuin Lutherin opit. Varmaan niin onkin, mutta kun uskosta riisutaan usko, niin mitä jää"

A-K.H said...

" po .

Pälli said...

Rakastamista (ei rakkautta) tahdon asiana korostetaan luultavasti vastakohtana sille, että rakastaminen käsitetään tunteiksi. Jos ajatellaan näin, niin tunteiden häviäminen merkitsee rakastamisen ja rakkauden loppua. Jos nyt itse kukin on rehellinen itselleen, niin löytyy luultavasti vain aniharvoja taikka ei ketään, jota hänen rakastamansa ihmisen käytös, olemus tai jokin häneen liittyvä ei joskus pänni.

Kristinusko on ollut dualistista Descates'sta lähtien, mutta ei alunperin. Juutalaisuus käsitti ihmisen kokonaisvaltaiseksi olennoksi, ja Raamatun jaottelut sielu-ruumis ja sielu-henki-ruumis ovat niin sanotusti käsitteellisiä, eli kokonaisvaltaisuus on siellä edelleen nähtävissä.

Spongista sanon vain sen, että hän voisi vaikka perustaa uuden uskonnon. Kristinuskoa hänen julistamansa oppi ei ole. (Paljoa en siitä tiedä, mutta jo se vähän, mitä olen kuullut, riittää asian toteamiseen.)