Alussa oli androgyyni

Kommentti A-K.H :lle hänen päreensä "Ihana Kuuban yö" johdosta.
(Tekstiin on tehty lisäyksiä ja muutoksia alkuperäiseen kommenttiin verrattuna. Viimeisin lisäys klo: 10.00)

*
Minkälainen täytyy olla ihmisen, joka ryhtyy kirjoittamaan runoa - siis tekstiä, joka on yhtä aikaa kaikkein vieraantuneinta ja kaikkein omintakeisinta?

Jotenkin vinksahtanut - se on varmaa.

Luulisin, että runoilija on vinksahtanut samalla tavalla kuin rakastunut on sekaisin oman identiteettinsä kanssa - ja runoilijahan ymmärtääkseni rakastaa kieltä - tai vihaa sitä tyhjinä hetkinään, jolloin luovuus tuntuu kadonneen.

Rakastuneen ongelma on siinä, että rakastettu samanaikaisesti uhkaa rakastuneen identiteettiä että täydentää hänessä olevan tyhjän tilan eli puutteen/halun.

Seuraavassa kuvailen runoilijan kahta äärimmäistä dilemmaa ikäänkuin vuorosanojen muodossa. Huomaamme, että runoilijan ja kielen suhde vaikuttaa pahimmillaan eräänlaiselta pakkoavioliitolta.

1) (Kieli) "...Tanan akka"- ole nyt edes muutama hetki nalkuttamatta!

2) (Kieli) - "Pupumussukkani" (huomaa lämminhenkinen metafora) - älä toki enää pidä sitä mykkäkoulua!

Kyseinen runoilija on hetero, muttei sillä niin väliä ole. Runoilijat (kuten kirjailijat yleensä) ovat joka tapauksessa eräänlaisia "androgyynikkoja", joille sukupuoli on joskus varsin kiusallinen luovuuden rajoite.

Esimerkki. Tolstoi (Anna Karenina) ja Flaubert (Rouva Bovary) lienevät kirjoittaneet maailman parhaat naiskuvaukset. Tosiasiallisesti ja sen tunnustaen kumpikin kirjoitti näihin naisiin kuitenkin juuri oman kuvansa. Ja silti kyseiset naishahmot ovat hämmästyttävän uskottavia ja vaikuttavia.
Runoilija-kirjailija on siis parhaimmillaan androgyyni ja kameleontti, eli tosi tiukan paikan tullen koiraskin poikii...

Kolmanneksi on syytä kuvailla - joskin hieman paradoksaalisella tavalla - runoilijan ja kielen välisen parisuhteen kukoistusta.

3) (Kieli) - Sinä Saaronin lilja - Sinä elämäni ilo, suru ja suurin rakkaus. Kunpa vain vielä saisin tolkkua sanoista(si), niin voisimme elää elämämme onnellisina ja tulisimme uudelleen yhdeksi niinkuin Platonin androgyynit ennenkuin Zeus ne halkaisi niitten typerän ylpeilyn ja uhmakkuuden vuoksi kahtia.
Näin palaisimme siihen, mikä oli alkuperäinen olomuotomme.

Ongelmana viimeisessä "vuorosanassa" on kuitenkin se, että kielen ja ihmisen kahtiajaon poistuessa kumpikin katoaa maailmasta.
Mutta ehkä runoilija nimenomaan pyrkii juuri tähän lopputulemaan, sillä se ei varmaankaan olisi huonoin ratkaisu ihmisen ja kielen (myös sukupuolten) välillä vallitsevaan riitaan ja väärinymmärrykseen.

*
Mitä Sinuille kuuluu?
Androgyyni
Pidot (Platon) - etenkin Aristofaneen puhe

uniorb.com/RCHECK/RAndrogyny.htm.
http://en.wikipedia.org/wiki/Androgeny