August 18, 2006

Onko vapaus suuri vankila?

Kommentti A-K.H:n kommentiin edellisessä päreessäni.
(Viimeisin lisäys klo: 21.45)

*
Kristinusko pelaa dualismin ja monismin jännitteellä. Ehkä juuri tämän joustavuutensa takia se on ollut niin perin menestyksekäs, mitä tulee moderniin länsimaiseen maailmankuvaan.

Ja ehkä myös tämän joustavuutensa takia se on maallistunut nimikristillisyydeksi ja uskontotieteeksi, joka merkitsee kaiken hengellisyyden tuhoa.

Kristinusko venyy purukumin tavoin joskus dualistisen vapaan tahdon, joskus monistisen determinismin (kohtalouskon) suuntaan. ("Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava", on monistisen determinismin vihonviimeinen lause).

Päreeni rakkauskäsitys on monistinen, eli siinä rakkaus ymmärretään kaiken absoluuttiseksi aluksi ja kaikkea ylläpitäväksi tilaksi/voimaksi.Vapaalla tahdolla (muuta tahtoa ei ole ihmiselle olemassakaan) siinä ei ole sijaa.

Toki päädyn Wittgensteinin tavoin itse absurdismeihin, joista alunperin kristinuskoa syytän, mutta ei voi mitään.

Todellisuutta ei voi hallita, ymmärtää tai määrittää yhdestä perspektiivistä käsin, yhden ontologisen tason kautta, mutta kysyä ihmiseltä, tahtooko hän rakastaa jotakuta henkilöä (olettaen, että näin on), on samaa kuin olettaisi tämän saaneen jostain kirjeen, jossa kerrotaan hänen voittaneen arpajaisissa rakkauden - tätä tiettyä henkilöä kohtaan.

Ei hassumpi voitto, mutta sen "varmistaminen" kysymällä "tahdotko sinä rakastaa", kuuluu pikemminkin komediaan, kuin on mitenkään vakavasti otettava "perlokuutio" eli toiminnallisia seuraamuksia sisältämä kielellinen akti J. L. Austinin tapaan (mikäli nyt vakavasti otettavia perlokuutioita on ylipäätään olemassakaan - esim. "Täten julistan sinut Pölvästiksi..?").

Jos minä rakastan, niin se on varmaa kysymättäkin. Vihkirituaali on sitten asia erikseen. Siinä me vastaamme Yhteisölle, joka papin hamossa kysyy halumme todenperäisyyttä, - JUU!

Mutta itse rakastamisen kanssa tällä rituaalilla ei ole mitään tekemistä. Kysehän on oikeudellisesta toimenpiteestä, jolla taataan vihittävän parin juridinen status, minkä jälkeen varsinkin naiset ennen vanhaan kokivat saaneensa ns. "naimarauhan", eli yhteisö ei heitä enää "sillä silmällä" katsonut, vaan hyväksyi, että "tuon ukon kanssahan se yöt ja päivät vehtaa..."

***

PS. Mitä tulee Descartes`n Jumala-todistukseen, niin ohhoh. Epätoivoinen yritys. Ei D:llä ole Jumalalle enää mitään virkaa. Samaan ongelmaan törmäsi hieman eri lähtökohdista Kant, joka ei koskaan kirjoittanut suuresti odotettua uskonnon filosofiaa käsittelevää teostaan.

Kant muuten hylkäsi Descartes`n ontologisen varmuuden eli cogiton tiedon perustana. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin korostaakseen havaintoa kuten empiristit (vaikka tunsikin aikansa luonnontieteen erinomaisesti) vaan tajunnassa itsessään olevia, ymmärrystä mahdollistavia edellytyksiä (mitä ne sitten ovatkaan) painottaakseen.

Jonkun ihme inspiraation Kantilta saaneena nuori Johann Gottlieb Fichte kirjoitti esikoisteoksensa Attempt at a Critique of All Revelation (1792) , ja kuinka ollakaan, suuri Immanuel hyväksyi Fichten teologisesti kyseenalaisen ja filosofisesti triviaalin teesin, jonka mukaan moraali on ensijaista, mutta vaatii Jumalan ikäänkuin sinetikseen ollakseen uskottavaa ja pätevää.
Tämä oli myös alunperin Kantin oma kanta, jota hän ei lisääntyviä ateismisyytöksiä pelätessään halunnut esittää.

Tässäkin voimme kysyä - ainakin analogisesti - saman kysymyksen kuin Descartes´n kohdalla: mihin Jumalaa enää tarvitaan? Eikö hän ole jotain täysin ylimääräistä tiedon varmuuden (Descartes`n cogito) tai moraalisen imperatiivin (Kant) kannalta, - eli kuten kirjoitit (a. k-h) - "...kun uskosta riisutaan usko, niin mitä jää" ?

Descartes "ontologisessa" tietoteoriassa ja Kant "metodologisessa" tietoteoriassa sekä moraalifilosofiassa tekivät Jumalasta tarpeettoman. Kaikki muu selittely on turhaa. Joudumme etsimään rakkauden ja Jumalan perusteita ihan muualta kuin näiden kahden mestarin filosofiasta tai filosofiasta ylipäätään...vai?

Yksi vaihtoehto on Søren Kierkegaard , mutta kuka haluaa uskoa "sokeasti" (Kierkegaardin uskon hyppy)?

Toinen - perinteisempi - ja filosofisempi - vaihtoehto on aristoteelinen tomismi, jonka "järkälemäinen" edustaja on tunnetusti Tuomas Akvinolainen. Tuomas on luonnollisen, positiivisen teologian tärkein lähtökohta.
Tuomaan mukaan kausaliteetti (syy-seuraussuhteen olemassaolo) jaukautuu kahteen osaan. Ensimmäinen on Jumalasta, toisen Jumala on antanut ihmisen hallittavaksi mutta Jumalan ("Luonnon") määräämillä ehdoilla.

Kierkegaard ja Akvinolainen ovat valovuosien päässä toisistaan, mitä uskon perustaan tulee. Kierkegaard on apofaattinen mystikko kuten Cappadocian Isät (varsinkin Gregorios Nyssalainen) ja 1600-luvun matemaatikko, jansenisti Blaise Pascal.
Tertullianuksen "credo quia absurdum est" lukeminen tähän ryhmään on lähteitä tutkineen (Alister McGrath) perusteella väärinkäsitys.

Nykyajan tomisteista mainitsen Pierre Teilhard de Chardinin, Richard Swinburnen ja Thomas Torrancen - myös Alister McGrath kuuluu tähän ryhmään.

Kiekergaardin ja negatiivisen teologian perillisiä ovat Ludwig Wittgensteinin vaikutusta omaksuneet - etenkin "kieliopillisen teologian" edustajat kuten wittgensteinin kielipeli-ideaa soveltava D.C Phillips ja "nihilisti" - (ei-teistinen krititty) Don Cupitt.

Uskonnonfilosofia
Ludwig Wittgenstein

Phillips Scylla, Charybdis, and Social Epistemology: A Response to ...
PES Yearbook: 1999: DC Phillips

Newsgroups - Index

9 comments:

Leonoora said...

Vähän sama vanhojen väärille teille eksyneitten filosofien kanssa kuin epäuskottavien lukemattomien totena saarnattujen jumalkäsitystenkin kanssa. Romukoppaan joutaisivat! Toisaalta vanhat totuudet ovat aina taustalla johtamassa uusia näkemyksiä harhapoluille.

Rauno Rasanen said...

On lapsellista ja asiantuntematonta halveksia tässä päreessä mainittuja teologian ja filosofian suuria nimiä.

Minua eikä sinua - tuskin ketään meistä elävistä voidaan rinnastaa Platoniin, Aristoteleehen, Descartes´hen tai Kantiin.

Nämä miehet muuttivat maailmaa ihan konkreettisesti, vaikkeivät he ehkä siihen pyrkineetkään.

Heitä vain heidät romukoppaan ja löydät sieltä itsesi hyvin pian!

A-K.H said...

"Tähtitaivas ylläni, moraalilaki sisässäni"

Toveri taas sanoa täräytti taas kommenttiloorassaan.

Tulee tässä vielä mieleeni yrityksistä Jumalan olemassaolon todistamiseksi Anselm Canterburylaisen ontologinen argumentti, jonka veli kyllä tuntee. Siis koska täydellisen olion käsitteeseen kuuluvat täydellisinä kaikki attribuutit, täytyy siihen kuulua myös täydellinen olemassaolo. Jos siis Jumala on täydellinen olio, on hän myös olemassa. Argumenttia vastaan on huomautettu, että olemassaolo ei ole attribuutti, joten täydellisen olion voi määritellä ilman sen olemassaoloa.

Kierkegaard ei spekuloinut moisella, kuten toteat. Hän katsoi, että kristinusko on ainut totuus, mutta usko Jumalaan paradoksi, koska Jumalan olemassaoloa ei voi objektiivisesti todistaa tai kieltää. On siis otettava riski ja valittava kahdesta vaihtoehdosta, sillä ilman riskinottoa ei ole uskoa. - Jos pystyn käsittämään Jumalan objektiivisesti, en usko, mutta juuri siksi, että en siihen pysty, minun täytyy uskoa; ja jos haluan varjella itseni uskossa, minun on alati huolehdittava siitä, että säilytän objektiivisen epävarmuuden ja että objektiivisessa epävarmuudessani kellun 70000 syvyisessä vedessä ja kuitenkin uskon.

Kant päätyi ajatukseen, että, Jumala on puhtaan järjen isea, jolla ei ole vastaavuutta kokemuksessa, mutta josta silti on tietoa. Puhtaan järjen ideat ovat transsendentteja, kokemuksen ulkopuolella olevia ideaalikäsitteitä, joita ei voi tietää aprioristisesti tosiksi.

Joku näkee ristiriidan Kantin epistemologian ja hänen moraalioppinsa välillä, joku ei. Minun ei tarvitse liittyä kiisteleviin osapuoliin. Nietzsce on luonnehtinut Kantin filosofiaa takaoven filosofiaksi, koska tämä tuo moraaliopissaan takaovesta sisään saman, minkä tieto-opissaan heittää etuovesta ulos. Tarkoitan Kantin moraaliopin kolmea järjen ideaa, postulaatteja vapaudesta, jumalasta ja kuolemattomuudesta. Kant huomasi tarvitsevansa näitä, koska kategorinen imperatiivi oli tyhjä käsky eikä ollut oletettavaa, että sen täyttäjä saisi palkkansa jo tässä ajassa.

Tällä kohden Urpo Harva vapauttaa minut ajattelemisen vaivasta ja omin sanoin sanomisesta kiteyttämällä oivallisesti Kantin postulaattien merkityksen: "Kant opetti, että käytännöllinen järkemme vaatii, että on olemassa ehdoton oikeudenmukaisuus, jonka mukaan hyvä ja paha saavat palkkansa. Koska näin ei tapahdu tässä maailmassa, täytyy Kantin mukaan olla olemassa toinen, kuolemanjälkeinen maailma, jossa näin tapahtuu. Tämä taas edellyttää, että ihmisellä on kuolematon sielu. Ja jotta päättely olisi täydellinen, täytyy olla myös oikeudenmukaisuuden toimeenpanija, Jumala. Voimme siis toivoa, että noudattaessamme elämässämme ehdottoman velvollisuuden ääntä, saavutamme myös korkeimman hyvän, onniautuuden."

Näyttää siis siltä, että Kantin velvollisuusetiikka oli sittenkin teleologista, onnellisuutta tavoittelevaa.

Friedrich von Schiller vasta jutun murjaisi todetessaan Kantin moraaliopista eräässä runossaan, että on opittava halveksimaan ystäviään voidakseen inhoten palvella heitä ja pysyä samalla moraalisena, koska halusta palveleminen ei ole siveyslain mukaista.

Huomaan, että tässä jäi nyt tahdon vapaus katveseen, mutta jääköön. Minkä kirjoitin sen kirjoitin, mutta olisin voinut jättää kirjoittamattakin. Ajattelin vain ikään kuin ääneen tavallisia perusasioita, joihin yltää vaatimattomallakin harjaantumisella.

A-K.H said...

(Pianohirveistä ie vatsata)

Rauno Rasanen said...

A-K H.

Edelleen hienoa päättelyä, vaikka mikä minä olen sanomaan.

Mutta sinussa on "sietämättömän" filosofinen (what`s that?) "henki".

*
Schilleriä kunnioittakaamme myös siksi, että hänen Kantia käsitteleviä kirjeitään itse Kant nimitti mestariteoksiksi, ja tätä kunnianosoitusta Schiller piti koko (lyhyen) elämänsä ajan suurimpana, jonka hän koskaan oli saanut.

Heinrich Heinelta löytyy vielä pirullisempi Kant-parodia, mutta koska en muista sitä kovin hyvin, palaan aiheeseen myöhemmin...

Leonoora said...

Ihmisiä filosofit, "suuretkin" ovat olleet puutteineen ja vikoineen, eikä siinä sinänsä mitään. Parhaansa varmaan ovat yrittäneet omana aikanaan, pähkäilleet maailmankaikkeutta ja ihmisen tarkoitusta, historiallisista lähtökohdistaan käsin.
Kuinka kauan vielä vienee kun kaikki viimeisin tutkimustieto fysiikasta, luonnontieteistä sun muista tieteenaloista vaikuttaa todella kiinnostavien teorioiden, oletusten, totuuksien syntyyn?
Anti-aineen tutkimustuloksista saattaa löytyä eräs virstanpylväs.

Rauno Rasanen said...

Niteszche on mielestäni oikeassa. Käytännöllinen järki ei takaa Jumalasta mitään - käytännön moraalista se sen sijaan voi sanoa paljonkin (olematta jumalallista).

Tottakai Kantin moraaliopin ja ensimmäisen kritiikin on välillä ristiriita.

Sitä hän yrittää "Arvotelukyvyn kritiikissään" pehmentää, mutta siitähän ei vakuuttunut kukaan...

Havainnon (aisthetis) ja järjen (matemata) välinen ristiriita/dialektiikka on ylittämätön?/RR -vai?

Kts. Lyotard - "Tieto Postmodernissa yhteiskunnassa".

Rauno Rasanen said...

Leonoora - kysyn sinulta - mistä sinä puhut?

Tässä mulla oli alunperin paljonkin juttua, mutta ei sovi asiayhteyteen. Poistin.
Tyylitajua - you know.

Juodaan teet ja otetaan vähän cherryä....Eikö?

Leonoora said...

Erittäin mielenkiintoinen ja aikaa vaativa kysymys vastattavaksi. Saman esitän itsellesi takaisin, mutta en vaadi, enkä halua vastausta.