Mitä minulta puuttuu?

Kommentti Kemppiselle päreeseen "Keskipäivän aave".

*
Entä Mozartin Requiem? Onko se surullista Mozartia - onhan kyseessä sentään sielunmessu?

Mutta ei - ei se(kään) minun mielestäni ole surullista vaan aivan merkillisellä tavalla ylevöitynyttä paatosta, jossa ilo ja suru ovat adiafora - yhdentekeviä emootioita.

Requiem on matka kohti lopun täydellisyyttä/mitättömyyttä.

*
Kuka kirjoittikaan - Juhani Peltonen? - jotenkin tähän tapaan: "olet minun iloisin suruni", "joku päivä vielä muistelen ilolla tätä murheeni aikaa".

Henkilö (Peltonen?) oli tietenkin rakastunut.

Suru syntyy halusta, joka ilmenee puutteena. Halusta, joka ei milloinkaan tyydyty, vaikka se tyydytettäisiin jatkuvasti.

On nimittäin merkillistä, että joudumme tyydyttämään seksuaalisia halujamme loputtomiin, vaikka ne aina tyydyttyvät orgasmissa?
Halu on siten kyltymätön. Se EI koskaan tyydyty lopullisesti.

Puute synnyttää "tyhjän tilan", jonka koemme suruksi.

Tämä tulkinta surusta ei siis ole sama kuin Heideggerilla, jolle Sorge merkitsee jatkuvaa "huolestuneisuutta" - ei emotionaalista "deprivaatiota".

(Mutta ehkäpä Kemppinen on jo päässyt seestyneisyyden utumaailmaan, jossa tietokonemainen muisti dominoi ja korvaa halun..?)

*
Tietenkin seksuaalisen halun voi tukahduttaa, mutta se ei katoa vaan muuntuu. Freudin mukaan halu sublimoituu - henkistyy, mutta tämä lienee esteettistä puppua.

Minun mielestäni tukahdutettu ja vaiennettu seksuaalinen halu muuttuu vallanhaluksi - aivan kuten Nietzsche epäsuorasti vihjaa.

Mutta tässä myös Nietzschen argumentaatio joutuu koville, ja sen(kin) vuoksi hän ei pidä asiasta suurta ääntä (Kemppinen on oikeassa). Vallantahto (thymos) nimittäin on seksuaalista halua orientoiva antropologinen luonteenpiirre.
Sen ensisijaisuus seksuaalisuuteen nähden voidaan kyseenalaistaa.

Kun molemmat - seksi ja valta - toimivat yhdessä - tulos on joko ihastuttava tai kaamea - ellei sitten molempia..

Nietzschen mielestä "kesytetty, yhteiskunnallinen ihminen" (muistakaa Norbert Eliaksen "The Civilizig Process") patouttaa itseensä aktiviteetteja, jotka löytävät kanavoitumistapansa vallantahdossa, jatkuvassa pätemisenhalussa, joka kuvastaa samalla itsetunnon epävakautta, koska vaistot eivät enää ohjaa ihmistä, eikä niitä ole tuhansiin vuosiin sallittu purkaa avoimesti ja suoraan - ellei nyt sitten hallitsevan eliitin kaikkivoipaisuudessa, mikä sekin on aina johtanut paranoiaan, perversioihin ja tappamiseen.

"Ihminen on epätäydellisin eläin", kirjoitti Nietzsche.

*
Vaistojen tukahduttaminen, kesyttäminen ja uudelleen fantasiointi=rationalisointi on myös Freudin tulkinta halun ontologiasta.

Wilhelm Reich halusi ratkaista tähän tulkintaan liittyvän paradoksaalisen jännitteen orgonienergiateoriallaan, joka on kaikkien "puunhalaaja-new agelaisten" eli sisäisen energian vapauttamisen gurujen evankeliumi - ainakin, mitä hippiliikkeeseen tulee.

Freud kuitenkin potki porukoistaan sekä platonista arkkityyppiteoriaa kehittelevän Jungin että orgastista vapautumista "tutkineen" Reichin. Hän halusi säilyttää psykoanalyysin sisäisen jännitteen subliimin ja orgiastisen välillä.

Michel Foucault piruili ovallisesti Reichin teoriasta nimittämällä sen "pneumaattiseksi" (pneuma eli psyykkinen henki). Hän siis halusi väittää, että Reich henkisti puhtaasti fyysisen ilmiön - orgasmin...

Mutta Foucault ei ymmärtänyt mitään rakkauden päälle. Ei kyllä sen puoleen Reichkaan. Rakkaus on nimittäin romantiikkaa eikä tiedettä tai valta-analyysia. Rakkaus kuuluu runoilijoille...

*
Soitto on suruista (ei Sorgesta) tehty. Kaipaamme aina jotain - jotain jota/mitä rakastaa. Kaipaamme (kadotettua) yhteenkuuluvuutta.

Kaipaus on itsessään jo eräänlaista melankoliaa. Melankolia on surun perusta.