"Jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu..."

Kommentti A-K H:n päreeseen "Hurmioituneitten runot".
(Tekstiä on hieman editoitu alkuperäiseen verrattuna. Viimeisin muutos 15.8)

*
Harmillista kun en pääse kehumaan kuuluisilla tuttavilla kuten Kemppinen ja sinä. Ihan olen kateellinen..(?)

Mutta mitä tulenkantajiin tulee, niin aikansa kutakin pölhöilyä. Tulenkantajista voidaankin sanoa, että se oli juuri itsenäistyneen valtion nuoren sukupolven Sturm und Drang-liike (*).

Nuoruus on yleensä lähes anteeksiantamattoman sekopäisyyden - lähinnä rajattomasta vapauden tunteesta syntyvän kyltymättömän uteliaisuuden, mielipuolisten kokeilujen - siis myrskyn ja kiihkon (*) aikaa.

Sitten tulee keski-ikä, jolloin pitää kilpailla viroista sun muista meriiteistä, ikäänkuin ne takaisivat varmuuden kuolemattomuudesta. Varsinkin sosiaalisessa elämässä pyrimme pitämään yllä ikuisen elämän illuusiota - turhamaisia ja ylpeitä kun olemme.

Viimein seuraa kyyninen mutta toivon mukaan selväjärkinen vanhuus, joka todistaa lähes kaikki nuoruutemme - jopa keski-ikämme ideaalit vääriksi.

On kuitenkin merkillistä, etteivät kaikki välttämättä muutu vanhoilla päivillään elämää kiroaviksi ihmisvihaajiksi (kuten Schopenhauer jo alle 20 vuotiaana!).

Ehkä sieltä nuoruudesta säilyy elävänä sentään yksi ideaali - "kaipuun sininen kukka" - vai mikä se nyt oli...

*
Eino Leinosta tuli vanha mies jo noin 30 vuotiaana, jolloin hän kirjoitti tämän runon.

Kummallista, ettei edes Vesa-Matti Loiri ole pystynyt pilaamaan sitä hyvätasoisesta yrityksestä huolimatta. Tämä kai todistaa jotain kyseisen elegian emotionaalisesta ja kielellisestä voimasta.

Elegia

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.

Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.

(*)
Saksa
Euroopan kirjallisuushistoria

Kiiltomato.net - Kesäklassikko: Kauhean rakkauden kauneudesta
Johann Wolfgang von Goethe