HOWDY FRIEND!

ROKKIA JA FILOSOFIAA

- Yritänpä hiukan fiilistellä, kun olen (tai kone on!) downloadannut eilen ja tänään kahta varsin karismaattista artistia/ bändiä. Mutta kovin erilailaista vain on karismaattisuutensa. Kyseessä ovat Bob Dylan ja Lemmy/Motorhead.

- Dylanilta annan esimerkkinä 1) ensi kesänä 40 vuotta sitten tapahtuneen esityksen Newportin jazz/folk? festivaaleilta ja 2) vuodelta - 75 olevan biisin joltain stadionkeikalta. Ensimmäisen nimi on "Chimes of freedom."

- Dylan esittää "Chimes of freedom" -kappaleen yksin, akustisella kitaralla ja huuliharpulla kuten hän siihen aikaan aina teki. Kaunis laulu, sanat pitäisi vain kuulla/ymmärtää paremmin. Korvaan jäi sellainenkin ilmaisu kuin "naked wonder." Runoilijoilla on kyky puhua metaforisesti ja oxymoroneja käyttäen: esim. "living dead, mortal God, eloquent silence."
Tässä esityksessä on historian havinaa. En kuitenkaan tarkoita, että ajan hammas olisi syönyt sitä, sillä Dylanin parhaimmat biisit kestävät aikaa erinomaisesti.

- Toinen esitys kestää lähes sekunnilleen saman verran kuin ensimmäinen, ja se on video. Biisi on kuuluisaakin kuuluisampi: "A Hard rain is gonna fall" jne. Stadion on jumalattoman suuri, eikä se ole täynnä, mutta koko nurmikenttä sen sijaan on aivan täynnä ihmisiä; - paha veikata, mutta kyllä porukkaa varmasti yli 20000 löytyy.

- Dylanin taustalaulajina ovat hänen kannaltaan kaksi varsin merkittävää ihmistä: Joan Baez ja Roger "12-kieli-Rickenbacker" McQuinn (The Byrds). Kappaleessa riittää säkeistöjä, jotka alkavat aina kysymyksellä - jotenkin näin: "What did you see/hear/meet jne. my blue eyed son, what did you see my darling young one...? "Ja sitten poika kertoo isälleen, kuinka karmeita asioita ja ihmiskohtaloita hän matkallaan oli nähnyt - "a hard rain is a gonna fall...

- On se kumma, miten mies, jolla on ääni kuin variksella, joka soittaa kitaraa jotenkin "sinne päin", jonka biisit eivät musiikillisesti ole mitään ihmeellisyyksiä, ja jonka sanoituksista ei aina ota selvää "kirveelläkään", voi saada aikaan lähes selkäpiitä karmivan varmuuden tunteen siitä, että "this man is genius: tämä mies on nero." Niin ällistyttävä karisma hänestä koko ajan huokuu.
Enpä voinut pidätellä liikutustani, kun katselin vakavailmeisiä nuoria ihmisiä suurella stadionilla kuuntelemassa Dylanin ankaran koskettavaa sanoitusta.
Olen varsin myöhään itse oivaltanut ja tunnustanut, että Dylan on jotain täysin oman laatuistaan ja siten ainutlaatuista rockin historiassa. Parempi taas kerran myöhään kuin...

- Ja vaikka se onkin "tilastollinen mahdottomuus", niin "täytyyhän" myös rockin ylimmältä huipulta löytyä yksi juutalainen - niinkuin niin monelta muultakin viihteen, tieteen, taiteen ja talouselämän alueelta. Kyseinen tosiasia on yksi niitä ihmiskunnan merkillisyyksiä, joiden edessä "viisaat" eivät lakkaa pudistelemasta päitään. Muistettakoon pienen juutalaisen kansan kohtalo läpi historian, ja toisaalta - muistettakoon myös heidän lähes rasistinen politiikkansa lähi-idässä tällä hetkellä!

*
- Mutta mihin katosikaan maailman historian - joka suhteessa, niin tieteessä (silloin jotakuinkin sama asia kuin filosofia) kuin taiteessakin - ehkä nerokkain kansa: antiikin kreikkalaiset - yli 2000 vuotta sitten? Helleenien kukoistusaika ei kestänyt kovin kauaa - ehkä tuollaiset 300 vuotta, mikä on peräti vähän kulttuurien kehityksen kannalta. Nietzschen mukaan jo Sokrates, Platon ja Aristoteles olivat Kreikan kulttuurin lopun oireita.
Sokrateen lanseeraama periaate: Järki=hyve=onni korvasi Nietzschen mukaan esteettisen luovuuden eli tragedian ja traagisen tajun, mikä itse asiassa oli elämän myöntämisen "taidetta."

Itse Aristoteleskin tosin piti selviönä, että Kreikan kulttuuri oli hiipumassa jo hänen aikanaan. 200 vuotta myöhemmin sen keskus oli Aleksandriassa - Egyptissä.

*
- No joo. Tästä voisin jatkaa loputtomiin, mutta toinen karismaattinen tapaus tältä päivältä on Lemmy ja Motorhead.
Motorheadin biiseistä mainittakoon "Ace of Spades, Iron fist, Eat the rich, Killed by death sekä - hehheh - God save the Queen." Keskityn kahteen viimeksi mainittuun.

- Kun puhutaan karismasta Lemmyn yhteydessä, täytyy hieman tarkentaa. Lemmy - toisin kuin Dylan on rokkari ja rock-ukko par exellence.
Dylanin musiikilliset juuret ovat folkissa, bluesissa - jopa countryssa. Sanoituksellisesti hän edusti alunperin 50-luvun lopun amerikkalaista beat-runoutta (Suomessa sen edustaja oli mm. Jarkko Laine) ja on henkilökohtaisesti varsin sivistynyt kirjallisuuden suhteen.

- Mutta Lemmy on toista maata, vaikka en tunnekaan Lemmyn taustoja muuta kuin hieman rockin kautta. Olennaista Lemmyn suhteen siis on hänen rokkariutensa, ja sitä kuvaamaan meillä on mainio termi: attitude, jota Lemmyltä löytyy ylen määrin.
Rokkari ei ole sitä, mitä on ilman asennetta. Ei siis mikään ihme, että Motorhead on tehnyt version Sex Pistolsien biisistä. Johnny Rotten on niitä harvoja, joilta myös löytyi siinä määrin asennetta soitto-ja lauluhommiin, että ymmärrän oikein hyvin hänen omatekoisen "I hate Pink Floyd" T-paitansa.

- Toisaalta - attitude on mielestäni aina ollut käsite/määritelmä, joka sopii paremmin englantilaisiin kuin amerikkalaisiin. Eräs englanninkielinen rock-dictionary käytti esim. The Who-yhtyeen esiintymisestä Montereyn rock-festivaaleilla -67 ( positiivisessa mielessä) ironista nimitystä - "vitriolic eli myrkyllinen."
Amerikan idealistisilta hippiteineiltä taisi mennä kerta laakista pupu pöksyyn (olen nähnyt ko. Pennebakerin leffan, jossa monen katsojan/kuulijan ilme kertoo avuttomasta hämmennyksestä) , kun Jimi Hendrix (suivaantuneena siitä, ettei saanut esiintyä viimeisenä eli The Whon jälkeen) poltti kitaransa viimeisen kappaleen lopussa, ja jonka esiintymisen jälkeen The Who yritti epätoivoisesti panna paremmaksi ja lähes tulkoon räjäytti esiintymislavan...

- On oma mielenkiintoinen tarinansa, että rock syntyi Amerikassa, mutta vesitettiin lähes heti popiksi liiallisen? rajuutensa ja sanoitusten rankkuuden vuoksi, ja että kun "englantilainen" sen sitten omaksui -60-luvun puoleen väliin mennessä, niin johan alkoi tapahtua. Amerikka vallattiin totaalisti sen jo aikaisemmin itse keksimällä (tarkemmin: amerikkaan orjiksi tuotujen afrikkalaisten) musiikilla!

- "God save the Queen" onkin "luonnollinen" valinta Motorheadin ohjelmistoon, mitä tulee asenteeseen, jota Lemmy edustaa. Toinen video-biisi "Killed by death" kertoo rujon tarinan moottoripyörämiehestä (Lemmy), joka tulee hakemaan tyttöystävänsä ajelulle - mutta ei käytä tällä hakumatkallaan lainkaan ulko- eikä sisäovia...eikä siis pysäytä "mopoaan" turhan takia...Ja kuten biisin nimestä odottaa saattaa, mopomiehelle käy huonosti.

Ensin poliisit ampuvat hänet oikein monen pyssyn avulla, sitten hänet viedään varmuuden vuoksi? (koskapa näyttää olevan vielä hengissä) sähkötuoliin! Tuli leimahtaa ja savu nousee Lemmyn päähän asennetusta kypärästä, kun voltteja annetaan parin atomivoimalan verran. Ja sitten seuraa kauniit hautajaiset. Mutta Lemmypä tekee "thrillerit" ellei itse asiassa pane paremmaksi kuin Miihkali ja "muut" vainaat ko. videossa. Hän päräyttää ylös haudasta prätkällään ja ottaa girl-frendin mukaansa.
Matka jatkuu. Hee......Eihän moottoripyörämiestä voi tappaa - hänellä on kuolematon sielu/asenne...

- No joo. Tuosta kuvauksesta saattaa löytyä pientä ironian poikasta, mutta ironia ei itse asiassa kohdistu Lemmyyn, koska kaikki oli tehty tietoisesti - kieli poskessa - oli se sen verran hillitöntä! Lemmy nimittäin ei ole kuten sankariheviosaston wagnerit (siis Richard, ei se Viivin Wagner), jotka ajautuvat tahattomaan komiikkaan asuineen ja poseerauksineen. Lemmy kyllä vetää roolia, mutta ei esitä näytelmää/draamaa kuten "pahimmat/parhaimmat" goottihevarit.
Kunnon rock-ukko on aina ennen muuta artisti eli esiintyvä taiteilija - ja siten myös eräänlainen pelimanni. Liika vakavuus syö uskottavuutta!

Toki nämä pelimannimiehen määreet ja asenne-kriteeri sopivat täydellisesti myös Bob Dylaniin, mutta ilman muuta Dylan on vakavahenkinen ideologi siinä missä Lemmy vetää ironista performanssia. Kyseinen ero ei kuitenkaan implikoi mitään "paremmuusjärjestystä" heidän musiikkinsa välillä vaan ainoastaan kuvailee sitä.

*
- Nyt alkaa hieman väsyttää. Jos keittäis iltakahvit, ja yrittäis vielä lukea näköjään ikuisesti kestävän gradutyöni - tällä hetkellä ehkä tärkeimmän lähdekirjan - viimeistä ja tärkeintä artikkelia, joka näyttää myös olevan kirjan eräänlainen yhteenveto.
Kirjan nimi on "Willing and Nothingness: Schopenhauer as Nietzsche`s educator."

Schopenhauer tahtofilosofioineen ja pessimismeineen on Nietzschen tärkein oppi-isä (N. tosin irtisanoutuu pessimismistä - mikä ehkei kuitenkaan ole ihan itsestään selvä juttu...), ja kirjan otsikko pohjautuukin N:n "Moraalin alkuperästä" loppupäätelmään, jonka mukaan "ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta."
Tästä toteamuksesta on luettavissa monta asiaa: mm. ironinen kommentti schopenhauerilaista tahdon resignaatio-oppia kohtaan.
Schopenhauer nimittäin ajattelee myös, että kieltämällä askeettisesti tahdon, ihminen voi minimoida kärsimyksen - ja myös itsekkyyden!? - elämästään. Mutta tahtoa ei voi sammuttaa, ajattelee Nietzsche: on siis tahdottava ei-mitään, kuten Schopenhauer näyttää tekevän...hehheh...

-Miten sovittaa yhteen Nietzschen edustamat - ristiriitaisilta vaikuttavat - katsantokannat: fatalism and self-creation, toisin sanoin determinismi ja voluntarismi, luonteen pysyvyys ja kyky kehittää/muuttaa itseään esim. luovan toiminnan kautta?
Toisin sanoen - voimmeko loppujen lopuksi lainkaan muuttaa itse itseämme, siis esimerkiksi muokata persoonallisia taipumuksiamme ja siten säädellä myös elämäämme haluamaamme suuntaan, vai onko kaikki (sittenkin) ikäänkuin "korkeemmas käres" - muodikkaasti asian ilmaisten - vaikkapa geeneissä?

Kas siinä pulma.

Terv. Filosofinen rock-ukko