Anteeksi, mutta saisinko herjata teitä tyylikkäästi?

Loukkaako tämä satiirinen kuva Charles Darwinin perillisiä - tai esim. darwin-fanaatikko Richard Dawkinsia? - - Tai minua..?
*
Hyvin menee taas, kun Kätevä emäntä palasi ruutuun (ja Yle Areenaan) uusine jaksoineen. - - Mutta suraavaksi kommentoin Iineksen ja kommenttipersoona Tapanin keskustelua Iineksen hikikuumassa päreessä Pahaa puhetta?.

Tapani kirjoitti Kaarinan Hazardin Halme-muistokirjoituksesta (muka) mediakriittis-opettavaisen parodian, jossa kohde ja kohteen oninaisuudet oli muunnettu Halmeesta ja hänen ominaisuuksistaan Iinekseksi ja hänen (oletetuiksi) ominaisuuksikseen. Muilta osin on pyritty kopioimaan Hazardin tekstiä. Tällä tavoin Tapani haluaa osoittaa, että Hazardin hyvän maun rajoilla liikkuva Halme-satiiri oli kerrassaan sopimaton, tahditon, julkea ellei peräti herjaava.

Kriittisen journalismin kriteeriksi ei näin ollen riitä alkuunkaan, että kirjoittaa kirjallis-esteettisin kriteerein erinomaisesti, - on kirjoitettava myös tahdikkaasti (kuin kissa hietikolla jälkeen tarpeen teon).

Okei. Mutta onnistuiko Tapani Iineksestä kirjoittamassaan muistoparodiassa, jonka hän siis sanoo olleen vain hiukan muunneltu versio Kaarina Hazardin tekstistä, vakuuttamaan meidät siitä, että ihmisistä ei saa kirjoittaa liian ilkeästi - ei elävistä eikä varsinkaan äskettäin kuolleista?
*
Tapani,

ja mikä oikeastaan olikaan parodiasi varsinainen opetus? - - Esitän seuraavassa oman arviointini siitä asiasta.
*
Ensinnäkin: sinulta puuttuu parodiastasi "'hyvä' huono" maku, kun taas Hazardilla tuota hyvää huonoa makua eli esteettisesti vakuuttavaa satiiria löytyy - jopa farssiin asti - ainakin nyt, kun journalistien/tiedottajien tekopyhä kumileimasin, JSN, ryhtyy jääviydestään huolimatta arvioimaan itse itseään Hazardin tekstiä vasten.

JSN on menettänyt uskottavuutensa ja siten legitimoivuutensa, joten se pitäisi lakkauttaa antamasta valheellista kuvaa journalismin itsekritiikin toimivuudesta ja vilpittömyydestä. JSN on jo ajat sitten osoittautunut pelkäksi jesuiittamaisten itsensä puhdistajien ('-tyydyttäjien') salaseuraksi.

Toisekseen: mainitsemani esteettinen (uskottavuus-)puutos johtuu pitkälti myös siitä hyvin yksinkertaisesta, ikäänkuin tautologisesta syystä, että muokkaat halme-tekstistä iines-tekstin. Kirjoitat kontekstissa, joka kuvasi alunperin aivan eri ihmistä taustoineen ja ominaisuuksineen kuin mitä nyt teet siirtämällä Iineksen Halmeen paikalle. Kaiken lisäksi tämä ihminen on yhä elossa.

Vielä vakavampi näkökulman väärinasettelu ja tekstuaalinen puutos on se, että sinä et tunne Iinestä kuin ainoastaan välillisesti - vain hänen blogitekstiensä kautta - et esim. suoraan hänen aiemman työnsä, television, radion, lehdistön tai muun median kautta. Toisin sanoen tunnet hänet varsin huonosti verrattuna siihen, miten hyvin julkinen eläin nimeltä Toni Halme tunnettiin.

Parodiasi ei siten voi olla mikään onnistunut peilikuva Hazardin Halme-muistokirjoituksesta vaan kirjallista kikkailua, josta puuttuu perimmäinen totuuspohja. - Halme-muistokirjoituksesta sitä kyllä löytyy.

Eri juttu on sitten se, miten kirjoittajan/Hazardin intentio lopulta tulkitaan sekä se, mitä äskettäin kuolleesta vainajasta saa sanoa ja mitä ei. Mutta - ja harkitusti - tuohon asiaan en nyt aio kajota, eli en halua tässä kommentissa iskeä kättäni niin sanottuun reaaliseen käyttääkseni lacanilais-zizekiläistä vokabulaaria.

Sitäpaitsi voisin perustellusti (joskin täysin päinvastoin kuin, mitä näissä Hazard-kirjoitteluissa koko ajan on tehty) todeta, että koska tutkimukset ovat vielä kesken, en ota kantaa mahdolliseen syyllisyyteen (ks. PS.).

Juttusi ei ole uskottava myöskään omana kokemuksenasi (tai näin ainakin uskaltaudun olettamaan), koska teit parodian nimenomaan sillä tarkoituksella, että saisit sen 'opettavaisen pahantahtoisesti' kohdistumaan Iinekseen, et niinkään siksi, että olit Iineksestä ehdottomasti juuri sitä mieltä kuin kirjoitit. - Mutta jos olit, niin parodiasi uskottavuuspisteet ilman muuta nousevat silloin - paradoksaalista tai ei (haha).

Näin ollen medialukutaidon peräänkuuluttamisesi vaikuttaa jotenkin keinotekoiselta ja omahyväiseltä mestaroinnilta. Et vakuuta ainakaan minua siitä, että olisit kirjoittanut mallikelpoiseksi esimerkiksi kelpaavan näytteen siitä, miten tiettyä tekstityyppiä voi/pitää strukturaalisesti analysoida, dekoodata ja siten selittää.

Mutta mitäpä tässä kursailemaan: on joko hyviä, keskinkertaisia tai huonoja juttuja. Arvioi itse, mihin kategoriaan minä sinun 'didaktisen' parodiasi sijoitan.
*
Summa: Ihmisistä saa kirjoittaa ilkeästi, jos tekee sen osoittaen merkittävää kirjallista lahjakkuutta satiirisen tyylilajin hallinnassa. Tämän klisheemäisemmin, täydellisemmin ja 'tyhjemmin' en omaa mielipidettäni tässä asiassa osaa ilmaista.

Sitäpaitsi on syytä muistaa, ettei hyvä satiiri ja ironia koskaan ole perimmältään kyynistä vaan pikemminkin sukua ylevälle. - Uskokaa tai älkää.

PS.
Kuten havaitaan, en puhu tässä yhteydessä sanaakaan moraalista, koska sitä ei journalismista (Hazard ja tietysti Iltalehti mukaan lukien!) lopulta muutenkaan löydy kuin juuri sen verran, ettei lain kirjainta ainakaan tarkoituksella ja tietoisesti olla rikkomassa (lain henki onkin journalisteille arvattavasti pelkkää uskonnollista metafysiikkaa), mutta yleisen mielipiteen sietokykyä pyritään kyllä testaamaan, koska se tuo julkisuutta=rahaa.
*
http://hikipedia.info/wiki/Satiiri (kun satiiri satirisoi itseään)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ironia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kyynikot
http://fi.wikipedia.org/wiki/Subliimi
http://www.solarnavigator.net/history/charles_darwin.htm

Kun mielen akku tyhjenee: Hamlet ja Blogistan

Kielimafian jengi (etenkin typografian dosentti) paheksui naurettavan synkkää ja jyrkkää patetiaani, mutta antoi minun vielä pitää ilmaisullisen vastuuvapauden. No - antoi tai ei - minkäs se mulle lopulta mahtaa. Minä kirjoitan ihan mitä minua huvittaa.
*
I
Tiedän ma: rauha on mulle mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.
*
Tämä päre on pikemminkin ajatuskoe kuin päätös, joka toteutuu. Joka tapauksessa jatkan kyseisen viestin julkaistessani linjaa, jota olen joskus miltei hypomaanisesti yrittänyt noudattaa viimeisten kolmen kuukauden aikana: kirjoittaa ensisijaisesti pikemminkin emootioitten kuin ajattelun inspiroimana.

Toteuttaa maksiimia, jossa pyritään mahdollisimman välittömään tunteitten ja sanojen väliseen dialogiin ja/tai kommunikaatioon, on ollut erittäin antoisaa luovuuden kannalta - joskus jopa täysin yllätyksellistä, mutta samalla se saattaa varoittamatta johtaa mielen arvaamattomille harhapoluille, joiden päässä aivan konkreettisesti odottaa aavemainen tuntemattomuus, yksinäisyys ja jopa paniikkireaktio - lähes itsetuho.

Olen päästänyt psyykeni ajoittain sellaisille, ambivalentin, oikukkaan ja ailahtelevan mieleni aiemmin läpikäymättömille affektialueille, joita en olekaan kyennyt hallitsemaan pelkän itseilmaisun mutten myöskään älyni varassa.

Kaikkein yllättävimmältä vaikuttaa, että se stoalainen 'pelastusrengas' eli kokemuksia kontrolloiva, muka neutraali, analyyttinen järki, joka minussa toimii pahimmillaan tunteitani jäädyttävällä ja kivettävällä tavalla, on yhtäkkiä kohdannut emootioiden invaasiossa ja vapaassa liikkeessä uhkan, joka ajaa mieleni paniikkiin - puolustusreaktioon, jossa tunteet nihiloidaan ja siten myös oikeastaan koko oma persoonallisuus - muut ihmiset mukaan lukien.

Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?

Kaikesta emotiivisesta rohkeudesta huolimatta lienen yhä silti pelkuri. En halua ajautua lillumaan apaattisessa melankoliassa, jonka vieressä kasvaa vankka hirsipuu - miten suuresti ja oikein kyseinen olotila sitten tämänhetkistä mielialaani kuvaisikin.

Sillä eikö ihminen, joka odottaa vain kuolemaa, ole eräänlainen zombie - elävältä kuollut, jonka tyhjä sielu on myrkyttynyt, ja joka myrkyttää myös kaikkien muiden ihmisten - varsinkin lähimpiensä - psyyken..?

Eikö sellaisen synkistelijän pitäisi kadota jonnekin kauas pois ihmisten ilmoilta, Impivaaran pimeimpään kolkkaan - koloksi komeroon korven..?

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.

II
Ilmoitusluontoisesti todettakoon siis, että tämä blogi alkaa tulla tiensä päähän tai ehkä on jo siellä. Yritän kehitellä tilalle jotain muuta.
Entinen konteksti on vain jotenkin yritettävä niin sanotusti heittää helvettiin tai yritettävä jättää taakse, koska tällä hetkellä se toimii pikemminkin ajatteluani jarruttavana ja ahdistavana kuin sitä inspiroivana tekijänä/elementtinä.

En tiedä vielä miten tämänkaltainen 'lastinpurku' eli irtautuminen onnistuu, jos se ylipäätään onnistuu - ainakaan totaalisti. Mutta selvää on, että nykyinen mielialani ei innosta minua kirjoittamaan eikä julkaisemaan enää yhtään mitään omissa nimissäni.

Joskus on tultava loppuun päästäkseen alkuun, ja jos tämän realiteetin ja päätöksen saavuttaminen tuntuu vaikealta, niin sen toteuttamiseksi pitää kai toimia vasten tahtoaan - runnomalla mielensä pois ahdistusta ja tuskaa aiheuttavasta 'maastosta', johon on tahtoen ja tahtomattaan harhautunut.

Muussa tapauksessa myöntyy siihen, että todellisuus lyö ikäänkuin jatkuvasti vasten kasvoja. Tämäkin situaatio ja tila on tietysti yksi voimakas tapa kokea ja tuntea kaikkein tärkein eli yksilöllinen olemassaolemisensa, mutta kuka voisi nauttia jatkuvasti piiskan sivalluksista menettämättä itsekunnioitustaan lopullisesti?

Kuka voisi rakastaa loppuun asti sellaista todellisuutta, joka ei voi antaa muuta 'nautintoa' kuin loputtoman epävarmuuden ja pitkitetyn kitumisen ennen lopullista luovuttamista kuolemassa?

Ihminen on tällainen otus - - - se voi rakastaa elämää vain valehtelemalla itselleen tai elämällä koko ajan kuolemaa silmällä pitäen. Silti kumpikin vaihtoehto tuhoaa perspektiivin, joka vaaditaan, jotta elämästä voisi todella nauttia ilman kyynisyyttä.

Hamletin tragedia ei ollut siinä, että hän tiesi liian vähän. Hamlet tiesi liikaa kyetäkseen tekemään oikeastaan yhtään mitään - elämisestä nyt puhumattakaan...

Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

Kirjallisuudesta ja filosofiasta: Nietzsche ja Zizek suvaitsevan kyynisyyden paljastajina

Kommentti Kalevi Hotasen päreeseen Kulje kanssani (16.5).
*
Hauskoja nuo teidän määritelmänne ihmisistä 'ismeinä'.

Mitä Pentti Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjaan tulee, niin se totisesti järkytti minuakin. Kyseessä on yksi parhaimmista - ellei paras - Suomessa koskaan kirjoitetuista esseekoelmista varsinkin, kun sen ansiot eivät ole pelkästään kaunokirjallisia.
Tuskin kukaan on kirjoittanut ekologis-maailmankatsomuksellisesta ahdistuksestaan niin sydäntä riipaisevalla tavalla kuin Linkola tässä kirjassaan.
*
En oikein pärjää teidän kanssanne näissä 'mitä luin eilen ja tänään'-listabileissä ainakaan, mitä kirjallisuuteen ja runouteen tulee.

Minun kaunokirjallinen vaiheeni oli voimissaan etenkin 1970-luvulla ja 'päättyi' Kriittisen korkeakoulun 'loppukirin' jälkeen jonnekin -93/-94 vaihteeseen, jolloin päättyi myös pari vuotta kestänyt hyvin amatöörimäinen päätoimittajuuteni erään hoitoalan ammattikunnan pienlehdessä.

Kriittisen korkeakoulun aikoina luin Matti Paavilaisen suosituksesta mm. Bellowia, Doctorowia, Canettia ja Tabucchia, joista Bellowilta tunsin aiemmin ainakin Herzogin.

Suomalaisista mm. Juha Mannerkorpi, Matti Hyry ja Juhani Peltonen (nimenomaan Iloisin suru) tekivät yllättävän suuren vaikutuksen. Hyryn jo tunsin, mutta Mannerkorpi (Päivänsinet ym.) oli erinomaisen positiivinen yllätys.

Runoilijoita tuli myös käytyä läpi, mutta onko Suomessa nykyään todella kovan luokan (eläviä ;) runoilijoita? (-90-luvun alussa oli tietysti Melleri). Enpä usko. Sirkka Turkkakin on kirjoittamisensa jo kirjoittanut.

Esimerkiksi Heli Laaksonen on kyllä taitava ja viihdyttävä, mutta eipä paljon muuta. Entä Arno Kotro? Onks hän 'oikea' runoilija vai pikemminkin kirjallisesti lahjakas ja verbaalisesti mainio älykkö?

Kuten Kotron nuoruuden ystävä Kata Kärkkäinen eräässä keskustelussa totesi: Arnolla on 'hyvä läppä' (on siis hyvä puhumaan..;?) Ja kun jollain on nykyään hyvä läppä, niin media kiinnostuu sellaisesta tyypistä oitis...(tosin Kotro on fiksu - ihan oikeasti - ainakin minun mielestäni).

Mutta kuten sanottu - en juurikaan tunne nykyrunoutta kuten en nykykirjallisuuttakaan.

Todettakoon vielä 'selvyyden' (hah;) vuoksi, että suuri kokeilija ja ultra-avantgardisti Leevi Lehto tulkitsee runoudeksi melkein kaiken, minkä monitori näyttää ja (t)ulostin sisuksistaan päästää, mutta onko tällä tavoin onnistuttu tekemään muuta kuin 'liuottamaan' runous tunnistamattomaksi osaksi kirjallisuuden vai pitäisikö sanoa' sanasaasteen' yhä massiivisemmaksi muuttuvaa mappi Ö:tä?!
*
Heti Kriittisen korkeakoulun jälkeen minulle tapahtui kaksi paradoksaalisella tavalla sekä toisiaan täydentävää että toistensa kanssa ristiriidassa olevaa asiaa: rakastuin uudelleen erääseen ihmiseen ;) (en esim. kissaan, johon ehkä nyt saattaisin rakastua) ja aloin silti ;) tai juuri sen vuoksi opiskella tosissani eli systemaattisesti filosofiaa, teologiaa ja historiaa. Niin sanottu kaunokirjallisuus sai jäädä paljon vähemmälle.

Mutta samapa tuo. Lukemista kyllä riittää liian kanssa. Suorastaan raivostuttavan paljon. Se on jyrkässä ristiriidassa perimmäisen laiskuuteni kanssa..;/

Tätä nykyä rajaan oman peruskiinnostukseni mieluummin vain yhteen tai kahteen filosofiin (Nietzsche, Schopenhauer eli 'ns. tahto-filosofia' ja nihilismi) sekä edelleen heitä ikäänkuin kontrastoiviin että 'täydentäviin' pariin kolmeen filosofiin (Kant, Hegel) eli tiettyyn filosofian suuntaukseen, jonka perspektiivistä voin arvioda kriittisesti ja uudella tavalla noita yhtä/kahta filosofia - jotka muuten aikoinaan kritisoivat jyrkästikin mainittua suuntausta eli saksalaista idealismia.
(Jaques Lacan on suurelta osin Freudin oppilas, mutta on muokannut psykoanalyyttistä teoriaa ratkaisevasti etenkin Hegelin ja Kantin antamien käsitteellis-dialektisten välineitten avulla.)

Huolimatta erimielisyyksistä moraalifilosofian ja estetiikankin suhteen Kant oli Schopenhauerille melkein puolijumala, mutta Hegeliä hän piti mielisairaalatapauksena ;/.
Nietzschen kytkökset Kantiin ja Hegeliin ovat sen sijaan paljon monimutkaisempia, joskin Heideggerin mielestä Nietzsche sai ainakin Kantin suhteen perin yksipuolisia vaikutteita Schopenhauerin tulkintojen kautta.

Yleisesti määritellen: antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuus (etenkin Kreikan mytologia) sekä väistämättä - jo kasvatuksen kautta - (radikaali-) pietistinen kristillisyys (VT ja UT tietysti perustanaan), olivat Nietzschen ajattelun tärkeimmät alkuperäiset lähtökohdat.

Nietzschen intellektuaalis-taiteellisia sukulaissieluja ovat mm. esisokraattiset luonnonfilosofit (Herakleitos, Anaksimandros jne., noin 600-500 ekr.), aristokraatti kreikkalainen runoilija Theognis (n. 500 ekr. - ks. PS.) ja filosofien elämänkertojen kirjoittaja (joko kreikkalaista tai roomalaista sukua) Diogenes Laertios (200 jkr.), joista molemmista Nietzsche teki ylistetyt opinnäytteensä Leipzigin yliopistossa, poliittisen vallan analyytikko Macchiavelli (1400-1500), skeptikko, kulttuurirelativisti, esseisti Montaigne (1500-luvun loppupuoli) ja 1600-luvun ranskalaiset moralistit, aforistikot ja esseistit ylipäätään (esim. Rochefoucauld) - tietyin varauksin ilman muuta myös Blaise Pascal (1600-luku) , panteisti Baruch Spinoza (1600-luku), runoilija Heinrich Heine (1800-luvun ensimmäinen puolisko) ja hänen kriittinen ironiansa sekä tietenkin Arthur Schopenhauer (1788-1860) - jne.
*
Mainitsemani kriittinen arviointipiste näyttää nyt asettuneen (olin jo merkillisellä tavalla ennakoinut asiaa sekä tarkoituksellisesti että myös varsin tahattomasti) Slavoj Zizekin hahmoon ja hänen kauttaan Hegeliin, Kantiin ja Lacaniin: siis Zizekin/Lacanin uudelleen visioimaan/tulkitsemaan saksalaiseen idealismiin.

Zizek on yllättävän ehdoton teoreettisessa 'sitoutumisessaan', vaikka häntä voi samalla melko perustellusti pitää teoriansa sovellutuksissa 1950-luvun jälkeisen kulttuurifilosofian kaikkein monipuolisimpana, luovimpana ja yllätyksellisimpänä vaikuttajana - ennenkaikkea siksi, että hän todella on vakavasti otettava filosofi eikä pelkästään joku akateemisen statuksen hankkinut pekkahimanen tai esasaarinen, jonka ainut intressi näyttäisi olevan/olleen raha ja julkisuuden kipeys - tai sitten yksi tyhjän postmodernin sanahelinän tuuliviirejä.

Tietty naivius filosofisen tiedon kulttuurisen merkittävyyden suhteen + akateeminen status + julkisuushakuisuus + rahallinen tuotto. Siinä eräitten julkkisfilosofien ja myös innovaatioyliopistojen menestyksen kaava hyvin pelkistetysti esitettynä.

Tavallaan voimme sijoittaa myös Zizekin tähän kaavaan, mutta sillä täysin luovuttamattomalla erotuksella!, että hän on edellä mainittuihin elämänhallinnan 'innovatiivisiin?' sofisteihin verrattuna kuin toiselta planeetalta, mitä tulee luovaan kapasiteettiin ja kykyyn 'avata' (eksplikoida) sekä analysoida kätkettyjen ('salattujen') ideologioiden että ideologisen kätkeytyneisyyden maailmaa.

Sama pätee tiettyä tarkoitusta varten joskin alkuperäänsä nähden tunnistamattomaksi manipuloituun, psykologisesti ohjailtuun ja mainosideologian keinoin mystifioituun merkkien ja merkitysten 'psyko-maailmaan' (vrt. Hitchcock).

Zizekillä on kyky purkaa ja paljastaa nuo mystifikaatiot soveltamalla teoriaansa perusteellisen yksinkertaisilta vaikuttavien joskin 'sisäisesti' umpisolmuisten esimerkkiensä kautta - ja vieläpä siten, että jos yksi esimerkkisovellutus ei riitä, hän esittää yleensä pyytämättä toisen ja jopa kolmannenkin sovellutuksen.

Zizek ymmärtää, että nämä hänen pohtimansa ilmiöt, vaikka ne siis vaikuttaisivatkin näennäisen yksinkertaisilta ja olisivat siten myös muka vain yhden yksinkertaisen - ikäänkuin Rubikin kuution - ratkaisun puitteissa selviä, ne eivät silti välttämättä ole lähelläkään itse perusoivallukseen tarvittavaa ahaa-elämystä.

Sekä ihmisten ideologiset (ja ideologia on kaikkialla/tulee kaikkialta, ajattelee Zizek - aivan samoin väittää Foucault nietzscheläisittäin vallasta) tavat ajatella että heidän tapansa ajatella ideologisesti ovat - jälleen kerran Ronald Laingin mainiota esimerkkiä soveltaakseni - kuin kaulaamme kiinnitetyn hirttosilmukan solmu, joka vaikuttaisi olevan perin yksinkertaisesti solmittu. Mutta - jatkaa Laing - tuo solmu on kyllä yksinkertainen; se vain on sidottu niin äärimmäisen tiukkaan, ettei sen avaamiseksi välttämättä ihmiskäden voima riitä.

Zizekillä on tavallaan kaksi ylitsepääsemätöntä ongelmaa ratkaistavanaan: sekä edellä kuvattu näennäisesti yksinkertaisen, ideologisen solmun avaamisen vaikeus: itse pohdittavan 'trauman oireen' purkamisen vaikeus sekä itse hänen teoriansa 'common sense-intuiton vastaisuuteen' eli sen paradoksaaliseen 'katseeseen' tai perspektiiviin liittyvä ongelma.

Zizekin on siten luennoitava yleisölleen kuin peruskoulun ala-asteen oppilaille. Yksinkertaisesti, perusteellisesti ja toisiaan tukevien esimerkkien kautta koko ajan kerraten ja toistaen, jotta oppi menisi meidän 'kovakalloisten kaaliin' ja mikä taas kerran tärkeintä: niin että ikäänkuin me itse olisimme kyenneet oivaltaessamme ratkaisemaan sen, mihin Zizek itse pyrkii: ikäänkuin me olisimme se Platonin Menon-dialogin orjapoika, joka Sokrateen oikean ja sopivan ohjauksen turvin oppii melko nopeasti jo aika vaativankin geometrisen ongelman ratkaisun.
*
Mitä tulee Esa Saarisen radikaalisuuteen, niin tuskin se oli paljon muuta kuin murrosikään jämähtäneen, logiikkaa oivallisesti tajuavan nuoren miehen lapsellisen pseudoanarkistista uhoa, jossa esimerkiksi Nietzschen eetos ymmärrettiin jotakuinkin (tavanomaisella tavalla) pieleen.

Yliopisto-Saarinen kai piti Nietzscheä lähestulkoon 'nuorpreussilaisena' kulttuuri- ja taideaktivistina, jota sitten sopivan paikan ja hetken tullen imitoitiin omissa fantasioissa ja kielenkäytössä. Tällöin Nietzsche-sitaattien käyttöä saattoi hyvinkin pitää niin sanotun käsitteellisen ilmakitaran soittona (nyt taisi osua pilkka omaankin nilkkaan ;).

Friedrich Wilhelmiä hypetettiin yhtä paatoksellisesti ja samassa hengessä kuin naapurin sankarillisena pidettyä uusnatsistista punk-poikaa, joka uskalsi ottaa lävityksiä genitaaleihinsa, ja joka sai levytyssopimuksen jonkun pienemmän underground-levy-yhtiön kanssa - taisi olla nimeltään 'Schlechtgefesselte Prometheus und Agonie'.
Levyn nimeksi annettiin kuulemma sairaan hyvä 'Fuck the Bismarck!, Fuck the Prussia!' Rrrankkaa!

Uskokaa tai älkää mutta tällä tavoin Nietzsche sitten kesytettiin - asia, johon Zizek aivan oikein viittaa (ei tosin edellä kerrotulla tavalla;).

Nietzscheä palvotaan viihteellisessä tosi-tv-kulttuurissamme rankkana individualistisena julistajana - oman uuden tyylinsä luojana (muodikkaat identiteetti- eli imagotekniikat), vaikka hänen henkilökohtaista sitoutumista korostava radikaali kulttuurinen aktivisminsa on paradoksaalista kyllä luonteeltaan konservatiivista (seikka, jonka Zizek myönteisessä mielessä huomioi kritisoidessaan Sloterdijkin tavoin liberaalista mutta kyynisen välinpitämätöntä suvaitsevuuttamme).

Tämä radikaalin mutta konservatiivisen kulttuurikritiikin paradoksi (joka on eräs hyvin yksinkertainen tapa yleistää Nietzschen filosofian tavallaan yhteensovittamattomat ääripäät) on ollut sekä filosofian popularisoijille että akateemisille tutkijoille eräs Nietzschen ajattelun, tekstien ja persoonan suurimpia arvoituksia - arvoitus, joka saattaa jopa ahdistaa, ellei sitä tutkita pois kuleksimasta Nietzschelle sukua olevien 'kulttuuristen monadien=muukalaisten' tavoin (vrt. Deleuze), jotka ikävästi muistuttavat, että meillä on keskuudessamme paitsi köyhät, hullut mutta myös aidot, alkuperäiset - Diogenes Sinopelaisen 'perintöä' vaalivat kyynikot (ks. PPS.), jotka sanoutuvat jyrkästi irti edellä mainitusta liberaalidemokraattisesta suvaitsevaisuudesta, joka siis on itse asiassa kyynistä, välinpitämätöntä ja siten suvaitsematonta suhdetta toisiin ihmisiin: - sanalla sanoen kyseessä on rasismin sosiaalipsykologinen kasvualusta!

Tällaisen kyynisyyden kanssa sekä Nietzsche että Zizek eivät halua olla missään tekemisissä. He saattavat halveksua, pilkata ja kertoa vitsejä toisten kustannuksella, mutta missään tapauksessa he eivät halveksu - lue siis: suvaitse ihmisiä välinpitämättömän kyynisesti, sillä kulttuurimme poliittiset ja moraaliset koodit velvoittavat meitä demokratian, liberalismin ja relativistisen monikulturalismin nimissä suvaitsemaan kaikkia ihmisiä, koska kyseessä on omien etnisten ennakkoluulojen valheellisen tekopyhä peittely ja salaaminen.

Mutta tämän saman logiikan voimme suunnata kääntäen myös niihin, joille esimerkiksi muslimeista on tullut vihollinen numero 1.

Mainittuun psykologiseen ja argumentatiiviseen 'kehäpäättelyyn' sen enempää puuttumatta, totean, että islamofoobiset monokulturalistit tarvitsevat juuri tämän 'oireen' - ja jos jostain käsityskyvyn ylittävästä syystä sattuisi käymään - mikä ei tietenkään ole kovin todennäköistä pitkiin aikoihin, että islam menettäisi 'toimivan viholliskuvan statuksensa', ei taatusti kestäisi kauaa, kun ihmiset, joiden yksilölliset traumat oirehtivat loputtomiin tilastollisiin todistuksiin vedoten, että tässä maailmassa on varmasti! olemassa tietty, aivan erityinen ihmisryhmänsä, jonka uskonto, aatteet, käytännöt ja politiikka uhkaavat länsimaista, suvaitsevaa vapautta tavalla, joka edellyttää aseellista varustautumista heitä vastaan, jotta emme jonain päivänä joutuisi puolestamme heidän alistamikseen.
*
Lähes teolliset mittasuhteet saanut Nietzsche-tutkimus oli siis vuosituhannen vaihteessa jo miltei onnistunut tekemään Nietzschestä akateemisen 'perheen' kiltin pojan - mitä hän ei kirjoituksissaan alunperin ollut eikä ole vielä nykyäänkään - ei ainoankaan tunnetun ja merkittävän filosofisen opin, uskonnollisen tai poliittisen aatteen kannalta asiaa tarkastellen.

Lopuksi
Zizekin teoreettisesta ehdottomuudesta minun piti vielä kirjoittaa lisäys: Zizek nimittäin totesi varsin poleemisesti erään luentonsa lopussa, ollessaan juuri poistumassa, että hänelle filosofia on yhtä kuin Kant ja Hegel. Sitä, mitä ennen heitä on ollut tai mitä heidän jälkeensä on tullut, hän ei pidä lopulta niin kovin tärkeänä.

Kyseessä oli siis aika lailla lonkalta heitetty poleeminen tokaisu, mutta siinä piilee varmasti aika paljon totuutta, mitä tulee Zizekin tekstien teoreettiseen yhtenäisyyteen ja pysyvyyteen 20-vuoden aikana. Varman vastauksen tähän voi antaa vain se, joka on tutustunut koko Zizekin tuotantoon.

PS.
Nietzsche and Theognis of Megara

Theognis is referenced in Nietzsche's Zur Genealogie Der Moral ("On The Genealogy Of Morality") in which he describes Theognis' apparent disdain for the "deceitful, common man" and the general decline of the nobility in his day.
Nietzsche, as a professor of philology, was also influenced by Theognis' writings concerning the shift and change in the meaning of words.

We struggle onward, ignorant and blind,
For a result unknown and undesign’d;
Avoiding seeming ills, misunderstood,
Embracing evil as a seeming good.

PPS.

Diogenes Sinopelainen oli sen 'oikean' ja filosofisesti arvostettavan - meidän aikamme suvaitsevaiselle, välinpitämättömälle ja vallanhimoisen hedonistiselle kyynisyydelle vastakkaisen - kyynisyyden kuuluisin edustaja.

Diogenes of Sinope

Kyynikot
Cynic
Cynics [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Cynicism

Sokrateen ironia ja 'selkään puukottajat'

Tämä kirjoitus on saanut 'kimmokkeen' Eufemian päreestä "Mahdollisuus muuhun kuin ironiaan".

*
Ironia, siinä merkityksessä kuin minä sen Sokrateen kautta ymmärrän, on ihan oikeasti luovaa toimintaa, mutta tämänkin 'aatteen on jätkät pilanneet'.

Etenkin meidän postpostpostmodernina aikakautenamme ironia näyttää 'ajautuneen kriisiin''.
Mitä! Ironiako kriisissä? Kyllä vain, koskapa dekonstruktiivinen ajatussuunta, joka jo itsessään on kummunnut skeptisismistä ja ironisesta asenteesta, alkaa kärsiä totaalin inflaation.

Sillä mitä hyötyä asioitten ajamisessa lopultakaan on, mikäli emme pysty ottamaan toisiamme - itsestämme puhumattakaan - edes jollain tasolla tosissaan ilman, että sellainen asenne julistettaisiin joko naiviksi tai ideologiseksi harhaksi?

Myönnän olevani itse tässä ongelmallisessa tilanteessa, jonka 'raison d`aitre', eräänlainen olemassaolon tarkoitus - lähtee ajatuksesta, että kaikkea on epäiltävä ja etenkin niitä, jotka esittävät vakavissaan joitain 'mega-argumentteja' maailmasta ja todellisuudesta.

Mutta kykenenkö sitten itse muuhun kuin joko räksyttämään rakkikoiran tavoin sekä esittämään viiltäviä arvioita esimerkiksi 'innovaatio-himasten, äärifeministien tai mainitsemieni teoreettisten argumentinväsääjien' itsepetoksesta - siis siitä, että he ovat mielestäni aikamoisia tekohurskastelijoita luullessaan löytäneensä jonkun ihmeen 'taikakalun', jolla muuttaa yhteiskuntaa tai peräti ihmisen perimmäistä luonnetta, joka on kaikesta sosiaalisuudestaan huolimatta egoistinen, turhamainen ja paheellinen (esim ahneus).

Minua arvostellaan, koska en asetu lopullisesti mihinkään asemaan, kenenkään puolelle tai johonkin rintamaan.

Tällainen sitoutumattomuus ei kuitenkaan ole absoluuttisesti mahdollista kenellekään, ja toisaalta - en siihen myöskään itse ole tietoisesti eräissä asioissa - kuten sosiaalinen oikeudenmukaisuus tai sosiaaliseen omaantuntoon liittyvät pohdinnat - pyrkinyt vaan olen esittänyt mielestäni sellaisia kannanottoja, jotka kyllä osoittavat poliittiset intressini.

Valitettavasti vain eräät blogikommentaattorit, joiden väitteet voi oikeuttaa vain täydellinen tietämättömyys, saattavat pitää minua jopa stalinistina.

Mutta heidän kauttaan pääsemmekin ironisen asenteen 'pimeälle puolelle'.

Jos/kun kritiikin ainut lähtökohta on ampua aina pelkästään 'puun takaa' tai 'puukottaa selkään' ja jopa nauttia 'julkisesti' omasta 'tyhmyydestään' ironisen asenteen kautta, silloin on saavutettu sokraattisen ironian nollapiste - ja menty ehkä jo pakkasenkin puolelle.

Sokrateen asenne oli toki melko rankka. Hän sai eräät Ateenan aatelisnuorukaiset jopa purskahtamaan itkuun osoittaessaan, että näiden hienot sofisteilta opitut väitteet hyvästä ja pahasta, totuudesta ja politiikasta, olivat pelkkiä ennakkoluuloja, joiden totuusarvon hän käsiteanalyyttisen dialektiikan avulla osoitti olemattomaksi.

Mutta 'puun takaa ampuva' ironikko on toista lajia. Hänelle totuudella ei ole mitään merkitystä, ja koska hän valinnut mielestään erinomaisen valepuvun, joka muka oikeuttaa ironiaan ironian itsensä takia - ei siis totuuden takia kuten Sokrates teki, hän myös ainakin salaa kuvittelee olevansa muiden yläpuolella.

Myöskään Nietzsche, josta on sanottu, että suurista filosofeista hän on ainut, joka kykenee kritisoimaan jokaista aatesuuntaa sitoutumatta itse mihinkään niistä (Foucault), ei toimi 'totuutta' vastaan, vaikka hänen nihilisminsä muuta todistaisikin.

Voidaan nimittäin monenkin sitaatin avulla osoittaa, että nihilismi oli Nietzschelle myös hyvin henkilökohtainen ongelma, jota hän piti (enemmän tai vähemmän vertauskuvallisesti) oman - ajoittain lähes romahtamispisteessä olevan psykofyysisen tilansa paralleelina.

Silti hän vuotta ennen romahtamistaan ajatteli tilanteestaan positiivisemmin.

Nietzsche believed that the 'destiny which lies upon me' was to provide an alternative to nihilism: 'I have still not despaired of finding the way out, the hole that will lead us to "something".
When he was speaking of himself, the words 'task and 'destiny' were interchangeable. 'This task has made me ill. It will make me healthy again, and not only healthy but more philanthropic.' (Hayman, 1982, p. 313).

Näin ei kuitenkaan käynyt, joskin pyrkimys on selvä.

Oikeastaan ihmettelen, miten perikyyniset luonteet kuten esim. Timo Airaksinen ylipäätään saavat itsensä motivoitumaan yhtään mihinkään, koska sen jälkeen, kun ironia muuttuu pelkästään arvojen ja aatteiden alasampumisen välineeksi, ilman minkäänlaista positiivista implikaatiota tai intentiota (jonka pitäisi aina olla kaiken kritiikin toinen puoli), luulisi kyyniseksi (antiikin kyynikot ovat asia erikseen; kyynisyys merkitsee tässä asennetta, ei elämäntapaa ja siten 'totuutta' kuten esim. Diogeneella) muuttuneen ironian kalvavan edustajansa mielen niin misantrooppiseksi, että hän saisi mielestäni jo pelkästään siitä hyvän syyn hirttäytyä.

Ironian - ollakseen luovaa ja rakentavaa eikä ainoastaan tuhoavaa ja nihiloivaa - täytyy siis jollain tavalla olla myös moraalisesti relevanttia ja siten persoonallisuutta/identiteettiä integroivaa, mutta tietenkin tämä periaate kuulostaa sanahelinältä, koska siitä on niin perin vaikea tehdä positiivisen eettisen asenteen väline, jonka päämääränä on hyvä - ei ainoastaan mukava ja nautinnollinen - elämä.

*
Äärimmäinen ironia siis ajautuu kyynisyyteen ja on tavallaan analogista äärimmäisen relativismin kanssa.
Sitä - kuten relativismia - on varsin hankala kumota, ellei sitten käytä empiristien ja skeptikkojen 'metafyysiseksi' haukkumaa transsendentaaliargumentointia, jonka mukaan kuka tahansa ikinä osallistuukaan julkiseen keskusteluun, hän on aina jo valmiiksi sitoutunut tiettyihin arvoihin ja etenkin 'totuuteen', koska juuri arvot ja 'totuus' mahdollistavat kielellisen kommunikaation.

Kuten kaikki intuitiivisesti vahvoilta vaikuttavat episteemiset perusteet, transsendentaaliargumenttikin on looginen kehä - siis kehäpäätelmä, mutta mikäli haluamme saada jotain 'järkeä' keskusteluun, emme voi kieltää sitä ilman, että johdonmukaisuuden nimissä pysyttelisimme itse keskustelun ulkopuolella eli vaikenisimme.

Äärimmäinen ironikko on kriittisen, sokraattisen dialektikon perversio: äärirelativisti, solipsisti ja nihilisti.
Hän saattaa esittää joskus erittäin teräviä huomautuksia varsinkin arvoihin uskovasta ja luottavasta ajattelusta, mutta koskapa hän itse - kun hänen kanssaan ryhtyy toden teolla keskustelemaan - ajautuu perusteluissaan aina oman kritiikkinsä - valehtelijan paradoksin - uhriksi, ei häntä voi ottaa loppuun asti vakavasti.
Sitäpaitsi ei hänkään ota muita vakavasti.

Mutta kuka viitsii nähdä vaivaa ja tuhlata aikaansa tyyppiin, jonka ainut kommunikatiivisen toiminnan periaate ja motiivi on sekä 'vittuilla' että nolata muita ihmisiä.

Tiedän kyllä, että filosofian laitoksilla oppii argumentaation taitoja, mutta jos nuo taidot muuttuvat itsetarkoitukselliseksi saivarteluksi, joka unohtaa 'terveen järjen' ja mikä pahinta - tietyt kunnon dialogin mahdollistavat perushyveet kuten toisen mielipiteen monipuolisen arvioinnin myös persoonallisuuden - ei ainoastaan monotonisen/monologisen ja robottimaisen argumentoinnin tasolla, voisi väittää, että näillä 'viisaustieteen' laitoksilla koulutetaan ja kasvatetaan lähinnä pervertoituneita kyynikkoja, joiden ironia ja kritiikki pyörii lopulta solipsistisesti heidän oman napansa ympärillä.