Shakespeare ja sanomisen taito: kyynisyys, rehellisyys, huumori ja hulluus

Yläkuvassa Lear ja hänen narrinsa myrskyssä (ensimäinen youtube). - Alakuvassa itsensä seppelöinyt Lear (Ian 'Gandalf' McKellen ja sokeaksi raadeltu Gloucester (jälkimmäinen youtube, jossa Learina on Laurence Olivier).

Kielimafia kuvaili hiukan tarkemmin myrsky-kohtauksen henkilöitä - 20.7 klo:12.05.

I
Muistaakseni en ole koskaan nähnyt Kuningas Learia näyttämöllä, ja jo senkin takia on ollut mielikuvitusta kiihottavaa kuvitella, millainen Learin kolmannen näytöksen myrskykohtaus nummella voisi olla. - Se ylittää ajoittain jopa Hamletin huikean verbaalinerouden vaikuttavuudessaan - - (Tietenkään Hamletin ja Learin kohtaloita eikä luonteita voi vertailla - niin erilaisia nämä kaksi näytelmää ovat - olkoonkin, että myös Hamletilla on hulluutensa ja hysteriansa).

Myskykohtauksen nelikko: mielensä tasapainon menettänyt raivoava Lear, hänen lähes psykoottiselta vaikuttava mutta itse asiassa Learia selväjärkisempi narrinsa, hullua ryysykerjäläistä teeskentevä valepekuinen Tom eli Gloucesterin jaarlin poika Edgar, joka pakenee isänsä vääriin syytöksiin (äpärä-veli Edmundin juoni) perustuvaa ankaraa tuomiota ja rehti sekä suorapuheinen ellei suorastaan teräväkielinen Kentin jaarli, joka hänkin on naamioitunut tuntemattomaksi, koska joutui Learin karkottamaksi (puolustettuaan nuorimman tyttären Cordelian vilpittömyyttä isäänsä kohtaan) mutta haluaa yhä edelleen palvella tätä ja huolehtia hänestä, koskapa Lear on joutunut tai pikemminkin - oman imarrelluksi tulemisen halunsa vuoksi - tehnyt katastrofaalisen väärinarvioinnin tyttäriensä suhteen ja ajanut siten tavallaan itse itsensä heitteille.

Tämä uskomaton nelikko häkellyttävän suorasukaisine ja heti perään häkellyttävän absurdeine repliikkeineen on aivan varmasti yksi maailman näyttämöhistorian hurjimpia kombinaatioita. Se tempaa meidät mukaansa yhtä lailla nykyään kuin sen on täytynyt temmata aikoinaan Lontoon Globe-teatterin katsojat - niin alatasanteen rahvaan kuin yläparvien aatelisetkin. - - Me tunnistamme etenkin Learin ja narrin dialogissa jotain itsestämme - sen ajoittain (näennäisestä) mielettömyydestä huolimatta - tai ehkä juuri sen takia. Näin irvokas - naurettava ja säälittävä - on ihminen.
*
Pistän tähän linkin, jossa Lear raivoaa myrskyssä ja hänen narrinsa sekä Kent yrittävät kommentoida parhaansa mukaan; - uskomaton narri (Shakespearen omalaatuisin roolihahmo) aivan omintakeisella 'kielellään' - http://shakespeare.mit.edu/lear/lear.3.2.html.

You Tube monipuolistaa, laajentaa ja syventää, päreiden tekemistä elävien äänikuvien muodossa. Niinpä lisään myrskykohtausta elävöittämään äsken löytämäni videopätkän - Shakespeare "King Lear"-(Hordern, 1982 TV)- Storm Scene.

II
Seuraavassa sitaatti Matti Rossin Kuningas Lear-suomennoksen hienosta esipuheesta - 'Syytinkiläisen tragedia' (s. 13-14).

Tästä You Tube-linkistä löytyvät myös nuo alla siteeratut kohtauksen IV,6 Lear-repliikit. Laurence Olivier lienee yksi maailman parhaita Lear-tulkkeja. Niin ihastuttava ja samalla vulgaarin suorapuheinen, hellyttävä ja hieman säälittäväkin, vanha höppänä hän osaa olla - Shakespeare "King Lear"- Laurence Olivier: Act 4, scene 6 - - (King Lear, Act IV, Scene 6 :: Open Source Shakespeare).
*
"Hullun Learin yhteiskuntakritiikillä ei ole mitään tekemistä hänen mielenvikaisuutensa kanssa (kieltämättä Learia voi pitää ajoittain hieman dementtinä; - 'vanhaksi hupsuksi', joka pelkää järkensä puolesta, hän kerran itseään nimittääkin/rr).
Kohdatessaan sokaistun Gloucesterin (Edgarin isä/rr) hän tekee pilaa tämän sokeudesta. Ilman silmiäkin näet, mitä maailmassa tapahtuu:

Sinä siveyden vahti,
verikoura, miksi ruoskit sitä huoraa?
Paljastapa oma selkäsi; kas sinä himoitset
vain käyttää häntä juuri siihen, minkä tähden
häntä piiskaat. Koronkiskuri on tuomari
ja hirttää taskuvarkaan. Ryysyt paljastavat
pienet paheet, kallis turkisviitta kätkee kaiken.
Silaa synti kullalla, niin oikeuden vankka peitsi
särkyy pirstaleiksi; pue synti ryysyihin,
niin haurain heinänkorsi lävistää ne.
(IV,6)

Shakespearelle ei riitä puuttuminen tekopyhyyteen: hän laajentaa syytöksensä oikeuslaitokseen ja vallan ja rahan mahtiin. Pikkurikoksista rangaistaan ankarasti, taskuvaras hirtetäään, mutta raha kätkee suuret rikokset.

Shakespeare saattaa kuvata armottomasti Lontoon katuhuoria, mutta kuvatessaan heidän kohteluaan konstaapelien käsissä hän on huorien puolella. Henrik IV:n kakkososan loppupuolella (V,4-11) katuvahdit retuuttavat Fastaffin lempihuoraa Pupu Antavaista ruoskittavaksi:

ENSIMMÄINEN VAHTI
Minä sain tämän konstaapeleilta, ja nyt sen selkään läiskitään huoranvoidetta niin paksulti, että se tuntuu. On kuulemma mies tai parikin tapettu tämän päällisiä.

PUPU
Valehtelet, oksakoukku, valehtelet! Hellitä, kuulitko, sinä kirottu kurrinaama, juokse mätkimään äitiäsi, mitäs sanot, jos minulta nyt menee lapsi kesken, mitäs sanot, sinä paperipärstäinen sika.

Rangaistus tapahtuu saman tien, kadulla. Pupu yrittää välttää ruoskimisen vaatimalla vahteja viemään hänet tuomarin luo. Ruoskiminen - runsas ja usein verinen, 'a bellyful whipping', 'ruoskaa mahan täydeltä' - oli jokapäiväistä huorankuritusta. Vaikka huoratalot olivat vakiintunut ja tuottoisa liiketoimi Shakespearen ajan Lontoossa, laki suojeli vain palveluksen ostajia, ei ammatin harjoittajia.

Hullujen kuten myös narrien suuhun oli mahdollista panna myös enemmän tai vähemmän karkeita seksuaalivihjeitä ja rivouksia. Hullu Lear läksyttää hurskastelijoita viittaamalla vapaasti parittelevaan eläinkuntaan, lintuihin ja hyönteisiin.

Tuo mies armahdetaan. Mitä olet tehnyt?
Huorin vai? Ei siitä tapeta, ei totisesti;
peukaloiset huoraavat ja pikku kärpäsetkin
naivat ihan julkisesti. Kukoistakoon parittelu:
sinun äpäräsi, Gloucester, on kiltimpi kuin
minun laillisissa lakanoissa alkuunpannut
tyttäreni. Käykää kiinni, paritelkaa sikin sokin!
Minulla on tarve sotilaita. Katsokaapa tuota
typerästi virnuilevaa neitokaista, naama kertoo,
että hän on koskematon ja niin kylmä,
että hänen haarojensa välissä on lunta.
Hän on olevinaan siveä ja nyrpistelee nenäänsä,
kun joku sanoo että naitaisiinko. Mutta niin on,
ettei huora eikä kiimaan tullut tamma käy
sen halukkaammin lemmentyöhön.
(IV,6) "
*
http://www.theaterticketsnow.com/king_lear_tickets.asp
http://noweurope.com/2009/03/
http://www.1st-art-gallery.com/Louis-Boulanger/King-Lear-And-The-Fool-In-The-Storm,-Act-III-Scene-2-From-

Narrit - keitä he ovat?

Kirjoitettu kommentiksi etenkin merille Hotasen päreessä "Literum".
*
jarvelainen sanoi...
Meri
Narri on muiden naurettavaksi leimaama tosikko tai naurava itkijä, joka osoittaa tosikkojen naurettavuuden.
*
*
RR kirjoitti
meri, petri ynnä muut

Myös Sokrates otti narrin roolin. Hyvä positio, josta 'ilkeä dialektikko' voi tiputtaa tosikkomaisia 'järkijaakkoja' kuin pyitä oksalta ;)

Entäs tämä sitten? 'Memento mori (latinaa: Muista kuolevaisuutesi) oli Rooman valtakunnassa lause, jota orja toisti triumfia viettävän sotapäällikön korvaan.'(wikipedia)

Eikös tuo orja tässä soveltuvin osin ole vähän samassa roolissa kuin narri myöhemmin keskiajalla? Hänhän muistuttaa meitä meidän perimmäisestä heikkoudestamme juuri silloin, kun kuvittelemme ylettömässä kunniantunnossamme ja narsismissamme olevamme kuolemattomia.
http://en.wikipedia.org/wiki/Jester
*
meri sanoi...mm.
'jos tuntee olevansa narri, se ei vielä merkitse sitä, että olisi objektiivisesti narri. eikö paremminkin se ole narri, joka ei tajua sitä olevansa? eikö se, että kokee olevansa narri, oikeastaan jo sinänsä ikäänkuin korota narriuden yläpuolelle?'
*
RR

Tämä oli hyvä pointti. Ajatelkaamme nyt - yllätys yllätys!;) - vaikka ruhtimas Myskiniä, Dostojevskin Idioottia, jota mitä ilmeisimmin pidettiin narrina (ven. jurodivyi), mutta joka itse ei tietoisesti intentoinut käytöksessään ja puheissaan narrimaisuutta - ja siksi hän olikin niin vaikuttava hahmo etikettiä rikkovassa vilpittömyydessään.

Narri voi siis olla narri myös 'tietämättään' ja 'tahtomattaan', mutta mikä hänet silloin erottaa mielenvikaisesta tai lievästi kehitysvammaisesta, lienee melko vaikeasti määriteltävissä.

Myskin itse (kuten luojansa Dostojevski) sairasti epilepsiaa, jota pidettiin 'pyhänä tautina'.
*
Kristinuskon historian kuuluisimpia ilveilijöitä oli Simeon Emesalainen (kts. PS.), joka heitteli liturgiaa pitäviä pappeja herneillä, koska oli kyllästynyt heidän maallistuneisuuteensa. Itse hän kaikesta rienaavuudestaan huolimatta eli askeetin tavoin.

Verratkaapa nyt piruuttanne Emesalaista Nietzscheen, joka Ecce Homossa toteaa, että ehkä hän itse on myös ilveilijä (juuri houkan/ilveilijän kristillisessä merkityksessä).

Mutta ei Nietzschekään täysin tietoisesti pyrkinyt kritiikissään ja ironiassaan narrimaisuuteen, vaikka kyllä tunnisti elämässään ja kirjoituksissaan (niiden ajoittaisessa, suorastaan fataalissa ristiriidassa) tämän piirteen.

(Zarathustrasta löytyy vaikuttava allegorinen episodi nuorallakävelijästä, joka putoaa narrin tiputtamana maahan ja kuolee. Tosin narri ei nimenomaisesti intentoinut nuorallakävelijän kuolemaa, vaikka sen aiheuttikin - kts. PPS.)

Tuon ristiriidan ytimestä löydämme Nietzschen perimmäiset intentiot. Niitä ei siis löydä suoraan teksteistä, vaikka N. itse saattaisi niin väittää ja haluta.

Nietzsche nimittäin painottaa Ecce Homon alkupuolella myös, että hän itse on eri asia kuin hänen kirjoituksensa. Nämä kaksi kategoriaa tulee pitää muka erillään. No way herra Nietzsche: minä olen eri mieltä!
*
Toisaalta - ehkä myös antiikin kyynikkoja voisi pitää narreina.
Diogenes Sinopelainen asui tynnyrissä ja ainoa, mitä hän pyysi Aleksanteri Suurelta tämän antaessa Diogeneelle mahdollisuuden pyytää mitä vain, oli, että Aleksanteri siirtyisi pois hänen aurinkoaan varjostamasta.

Aleksanteri vaikuttui sen verran paljon moisesta röyhkeydestä/nöyryydestä/suorapuheisuudesta/vaatimattomuudesta ja ylpeydestä, että hänen kerrotaan sanoneen, että jos ei olisi keisari, niin haluaisi olla Diogenes.

Lopuksi pitkä siteeraus kyynikoista. Ovatko he tosikoita, veitikoita vai viisaita ihmisiä?*
*
'Sokrateen mukaan "hyve on tietoa": olemassaolon perimmäinen tarkoitus on siinä, että hyve ja järki ovat täydellisesti sopusoinnussa keskenään. Antisthenes (kyynisen koulukunnan perustaja) omaksui tämän periaatteen sen kaikkein kirjaimellisimmassa merkityksessä, ja käsitti tiedon pelkästään käytännöllisenä toimintana ja päätöksinä, poissulkien filosofiasta kaiken paitsi yksilön yritykset ymmärtää itsensä arkipäivän olemassaolon keskellä.

Logiikassa hänen ajattelunsa päätyi puhtaaseen nominalismiin, ja etiikassa puolestaan äärimmäiseen individualismiin. Siihen kuului kieltäytyminen kaikista sosiaalisista ja kansallisista suhteista, sekä luopuminen tieteellisestä tutkimuksesta ja lähes kaikesta, mitä kreikkalaiset ymmärsivät koulutuksella (paideia).

Tämän individualismin Antisthenes ja hänen oppilaansa veivät loogiseen äärimmäisyyteen. Elämän tavalliset nautinnot eivät olleet heille ainoastaan merkityksettömiä, vaan suorastaan harmillisia, koska ne häiritsivät vapaan tahdon toimintaa. Rikkaus, suosio ja valta syrjäyttävät yleensä järjen valta-aseman, ja turmelevat sielun syrjäyttämällä luonnollisen keinotekoisella.

Kyynikoiden mielestä yksilö on olemassa vain ja ainoastaan itselleen; hänen korkein päämääränsä on itsetuntemus ja itsensä toteuttaminen sen mukaan, miten hänen järkensä häntä ohjaa.

Tämän kaiken tulee tapahtua erossa valtiosta ja yhteisöstä. Tästä syystä pahamaineisuus ja köyhyys ovat hyödyksi, koska ne saavat ihmisen keskittymään itseensä, lisäävät hänen itsekontrolliaan, ja puhdistavat hänen älynsä kaikesta ulkopuolisesta kuonasta.
Hyvä ihminen (eli viisas ihminen) ei halua mitään: kuten jumalat, hän on itseriittoinen; hän on myös maailmankansalainen, ei minkään tietyn maan kansalainen.

Ei ole yllättävää, että tällaisen ajattelun pioneerejä kritisoitiin ja pilkattiin muiden filosofien ja ystävien taholta. Kerrotaan, että Diogenes ja Krates yrittivät pakottaa tuttavansa noudattamaan näitä periaatteita tunkeilevalla ja tahdittomalla tavalla. Heidän filosofiansa oli kaiken hienostuneisuuden ja huomaavaisuuden vastakohta — oli mahdotonta "palata luontoon" keskellä yhteisöä, joka on aikojen saatossa kehittänyt suuren määrän keinotekoisia sovinnaistapoja, ilman että shokeeraisi sen jäseniä.

On myös helppo arvata, että tällainen vastustus yllytti kyynikot esittämään suorastaan liioiteltua ylemmyydentunnetta. Samalla olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista leimata koko koulu sen joidenkin jäsenten eriskummallisen käytöksen takia, saati sitten leimata kaikkia heidän kannattamiaan ajatuksia.'(wikipedia)

PS.

Pyhä Simeon- katuhesykasti

Pyhien houkkien vapaaehtoinen pilkan kohteeksi asettuminen ja samaistuminen Kristuksen kohtaamaan pilkkaan on ehkä vaikein kristillisen askeesin muoto. Pyhä Simeon Emesalainen (500-luvulla) on bysanttilaisen Kristuksen tähden houkkuuden klassinen esimerkki.

Hän eli 31 vuotta erakkona autiomaan hiljaisuudessa, mutta sai sitten Jumalalta kutsun tehdä jotakin vielä vaikeampaa. Pyhästä Simeonista tuli katuhesykasti. Hän eli Kristuksen köyhyyden kirjaimellisesti. Hän oli sydämen ja omantunnon marttyyri.
Hän oli hengellisen elämän terapeutti. Pyhä Simeon ei johtanut ihmisiä pelastuksen tielle niinkään sanoin, vaan koko elämänasenteellaan. Pyhällä houkalla ei ollut mitään menetettävää. Hän kuoli päivittäin. Ainoa, mistä Simeon ei luopunut oli katumuksen ilo eli Jumalan rakkaus.

Pyhä Simeon ivasi kristittyjen mukavuudenhalua, uskonnollista lakihenkisyyttä ja ulkonaista armeliaisuutta, joka kätki sisäänsä vihaa ja ilkeyttä. Pyhä Simeon seurasi solidaarisuuden tietä. Hän samaisti itsensä halveksittuihin, onnettomiin ja rakkautta vaille jääneisiin ihmisiin.

Kristuksen tavoin houkka etsi kadonnutta lammasta. Päivät pyhä Simeon vietti yhteiskunnan hylkäämien joukossa ja yöt hän rukoili pienessä majassa. Hän kävi ilotaloissa ja kapakoissa ja auttoi juoppoja ja prostituoituja hengellisen elämän alkuun.
Pyhä Simeon keskusteli pahojen henkien riivaamien kanssa. Hän jakoi heidän kärsimyksensä ja matki heidän käyttäytymistään. Hän paransi rukouksella monia heistä. Pyhän Simeonin esirukoukset olivat erityisen vaikuttavia, koska hän kärsi niiden puolesta, joille hän rukoili apua.

http://www.edu.joensuu.fi/ortoweb/jahak/koyhyys.htm

PPS.

Part I: Zarathustra's Prologue
Summary (ote yhteenvedosta)

Upon arriving in the town, Zarathustra begins to preach, proclaiming the overman. Man is a rope between beast and overman and must be overcome. The way across is dangerous, but it must not be abandoned for otherworldly hopes. Zarathustra urges the people to remain faithful to this world and this life, and to feel contempt for their all-too-human happiness, reason, virtue, justice, and pity. All this will prepare the way for the overman, who will be the meaning of the earth.

On hearing this, the people laugh at Zarathustra. Zarathustra suggests that while it is still possible to breed the overman, humanity is becoming increasingly tame and domesticated, and will soon be able to breed only the last man. The last men will be all alike, like herd animals, enjoying simple pleasures and mediocrity, afraid of anything too dangerous or extreme. Zarathustra says, "'We have invented happiness,' say the last men, and they blink." The people cheer, and ask Zarathustra to turn them into these last men.

Just then, a tightrope walker begins walking between two towers in the town. A jester comes out behind him, following him, and mocking him for being so awkward and moving so slowly. Suddenly, the jester jumps right over the tightrope walker, upsetting him and making him fall to the ground. Zarathustra approaches the dying man, and allays his fear of damnation by explaining that there is no devil and no hell. But then, the tightrope walker suggests that his life has been meaningless and that he has been a mere beast. Not at all, Zarathustra suggests to the dying man: "You have made danger your vocation; there is nothing contemptible in that."

That night, Zarathustra leaves town with the dead tightrope walker to bury him in the countryside. A poor day of fishing, he muses metaphorically: he has caught no men, but only a corpse. On his way out, the jester approaches him and warns him to leave. The jester says that Zarathustra is disliked here by the good and the just, and by the believers in the true faith. Only because Zarathustra isn't taken seriously is he allowed to live.

http://www.sparknotes.com/philosophy/zarathustra/section1.html