Erakko, kulkuri ja elitisti

Kulkuriuden, erakkouden ja yhteiskunnasta vieraantumisen luonne alkaa pohdituttaa minua suuresti lukiessani merin kaunista ja vaikuttavaa pärettä autiomaan hiljainen esipuhe, jonka naturalistinen mutta samalla mystisen hellä realismi kääntää erämaan eteerisen väreilyn kulkeutumaan luokseni kuin ilmanpaineessa tapahtuvan muutoksen aiheuttaen samalla tunteen ja reflektion yhteisvaikutuksen, joka saa syvimmät 'luontoreseptorini' herkistymään yhtäkkiä äärimmilleen.

Mutta.

(En voi mitään sille, että tässä kohdassa minua väistämättä alkaa hymyillyttää, kun kuvittelen tai itse asiassa näen tietyn ei-satunnaisen kuulijan/lukijan odottavaisen ja luottavaisen hymyn muuttuvan totisemmaksi suupielten laskeutuessa jopa huolestuneen surulliseen tasoon hänen istuuduttuaan pyynnöstäni tukevasti tuolilleen pohtimaan, mitä vakavaakin vakavempaa ajateltavaa ja sanottavaa minun bipolaarisen pääni aivolohkojen eri kerroksiin on tänään sattunut kasautumaan).
*
Mikä tosiaan on tämä merin kuvaaman kulkuriuden ja erakkomaisuuden - johon myös itse tunnen hyvin suurta vetoa (olenhan urbaani erakko) - sisin ja perimmäisin luonne?

Vastaan heti. Kyseessä on hyvin elitistinen asenne.

Se on yleensä 'vihreiden' esteetikkojen tai sanoisinko eräänlaisten filosofisten 'taideintellektuellien' ja syvästi tuntevien, usein luovasti lahjakkaiden luontoromantikkojen maailmastapakoa, ja jos ei nyt sentään pakoa niin ainakin pitkälle harkittu tapa toteuttaa omaa taipumustaan eristäytyä urbaanista slummielämästä ja ylipäätään sillipurkkimaisen ihmispaljouden ahdistavuudesta, missä kukaan ei ole kenellekään mikään muu kuin joku toinen - joku erilainen ja samanlainen kuin minä itse mutta silti joku täysin anonyymi toinen - eräänlainen Heideggerin Das Man: kaikki eikä kukaan/kuka tahansa.

Kuka tahansa - ihminen primitiivisen kaupunkiasujan habituksessa, jonka persoonallisuus on enemmän fasadia, minuuden kuorta, kuin autenttista ja välitöntä, jatkuvasta varuillaanolosta ja julkisen kanssakäymisen väistämättömän läsnäolon vaatimasta, muihin kohdistuvasta tarkkaavaisuudesta vapaata läsnäoloa itselle ja toiselle.

Kivisten ja betonisten asuntojen sisällä - noissa nykyaikaisissa tiilitaloissa - asuu onnellinen perhe, onnellinen pari, onnellinen yksineläjä, onnellinen ei-kukaan. Kuka uskoo moista roskaa? Ei ainakaan erakkomaisuuteen, kulkuriuteen ja ikuiseen matkalla-olemiseen kasvanut kosmopoliitti - tuo antiikin kyynikko tai stoalainen, jolle kaikki ihmiset olivat maailmankansalaisia, yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia ihmisinä joskin hyveissään ja kyvyissään erilaisia - seikka, jolla ei kuitenkaan ollut merkitystä itse ihmisyyden kannalta.

Juuri tähän kohtaan haluan kuitenkin puuttua ja pysähtyä.

Sillä tuo erämaata rakastava, maailmasta mieluusti eristäytyvä, omiin oloihinsa vetäytyvä, ehkä joskus hieman ihmisarka ja jopa misantrooppinen luontofriikki ei ole kuka tahansa kulkuri tai matkalainen. Hän tietää arvonsa, koskapa hän sen arvon on itsetietoisesti vuosien mittaan itselleen hankkinut, antanut ja viimein myös muilta kaltaisiltaan saanut.

Mutta vaikka hän saattaa pitää suuressa arvossa niitä, jotka ovat hylänneet tämän yhteiskunnan materiaaliset ja sosiaaliset arvot sekä arvostukset palkintoineen ja tunnustuksineen ja siten arvostaa niitä, jotka elävät vaikkapa järjestyneissä kommuuneissa tai jopa jossain 'muinaisen' Kristianian tapaisissa puolislummeissa, niin minulle on käynyt varsin selväksi - enhän koe kuten vihjasin itsellenikään vieraaksi kyseistä asennetta - että tämä thoreaulais-rousseaulainen esteetikko, taideintellektuelli, luontomystiikkaan taipuva kosmopoliitti kulkuri, joka usein etsii pysyvää rauhaa sivilisaation kaukaisimmasta kolkasta, edustaa lopulta kaikessa hoboudessaan ja erakkomaisuudessaan kulttuurielitismiä vailla vertaa.

Väitän myös, että tällaiselle ihmiselle pelkkä alkoholisoitunut ja varasteleva roskaväki on sen ryysyläisromanttisesta statuksesta huolimatta itse asiassa varsin sietämätöntä paskasakkia, jolta puuttuvat kunnollisen peruskoulutuksen ohella myös asialliset käytöstavat ja eräänlainen hienostuneen alakulttuurin - hieman parodioiden sanottuna pummisocieteen - kohteliaan etiketin praktikum.

Yhteiskunnan marginaalissa eläviä saatetaan kyllä ihannoida kaukaa - hyvin kaukaa katsottuna eli silloin, kun he eivät muodosta uhkaa omalle sosiaaliselle identiteetille, ja joita voidaan joskus käydä jopa tapaamassa/katsomassa(!) ikäänkuin kyseessä olisi erikoinen alkuasukasheimo, joka on vapaaehtoisesti majoittunut ties minne kaupungin uloimmille kulmille teltta- ja hökkeliasumuksineen.

Perimmältään tässä pätee nyt se fakta, että elitistiselle luontomystikolle, hobolle, erakolle ja urbaaniin sivilisaatioon eron tehneelle, nämä ihmiset eivät käytännössä ole kovinkaan paljon sen roskasakin yläpuolella, jota halventavimmillaan saatetaan - ehkä täysin oikeutetustikin - kutsua paskasakiksi, kuten sanoin.

Mielessäni on käynyt (myös itsekriittisessä mielessä) - eikä ilman ironista sävyä - ajatus kehottaa näitä elitistisiä uushoboja tai erakkoja (urbaaneja tai ei) lukemaan uudestaan esimerkiksi linkolansa, nietzschensä, thoreaunsa sekä emersoninsa - mutta nyt etenkin Pierre Bourdieun sosiologisia määritelmiä ja pohdintoja vasten.

Miten hyvin Bourdieun käsitteet kenttä, habitus ja distinktio soveltuvatkaan kuvaamaan myös uushobojen ja uuserakkojen sosiologisen 'reviirin' määrittelyn ja etsinnän luonnetta.

Miten hyvin ne kuvaavatkaan sitä samaa, ihmisen ikuista tarvetta muodostaa tietty rankijärjestys myös kommuuniasumisen ja jopa slummikurjuuden keskelle. Miten hyvin ne paljastavatkaan sen tosiasian, että mitään lopullista tai alkuperäistä tasa-arvoa - rousseaulaista takaisin luontoon-paratiisia - ei ole olemassa muualla kuin mielikuvituksessamme ja - tämä tosin on totta! - joskus myös tosielämässä, tavatessamme kohtalotovereitamme, joita olemme oppineet ihailemaan heidän ehdottomuutensa eli kompromissittomuutensa takia.

Silti juuri edellämainittu viestii, miten syvästi olemme kiinni habituksen ja distinktion - tietyn elämäntavan ja siihen perustuvan erottelun sosiaalisessa kentässä silloinkin, kun elämme muka täysin yhteiskunnan ulkopuolella.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole olla pelkästään (itse-) kriittinen ja negatiivinen eli osoittaa sormella sitä, miten tekopyhiä uushobot ja uuserakot ovat preferoidessaan yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneita ihmisiä - johtuipa näiden ajelehtiminen (drifting lienee tässä osuva termi) sitten heidän heikkouksistaan tai heidän vahvuuksistaan - tai molemmista: 1) heidän kyvyttömyydestään elää urbaanin sivilisaation vaatimaa elämää jatkuvan byrokraattisen ja elintasokilpailullisen paineen alla tai 2) heidän tietoisesta valinnastaan hylätä yhteiskunnallisten arvostusten ja ylipäätään ihmisten välisten rankimittareitten ehdollistama, teennäisen tekopyhä mediakulttuuri.

Olen vain halunnut osoittaa, että distinktioitten eli sosiaaliseen habitukseen perustuvien erottelujen psykososiaalinen sekä sosiologinen järjestelmä ja hierarkia ulottuu kaikkialle. Me rakennamme sitä joka hetki, emmekä pääse sitä pakoon mihinkään maailmankolkkaan - emme edes täydelliseen yksinäisyyteen, sillä niin kauan kuin luomme esim. mitä tahansa fiktiivisiä hahmotelmia suhteistamme muihin ihmisiin, niin kauan työstämme erottelujärjestelmää, jossa/jonka varaan koko psykososiaalinen vuorovaikutuskenttämme rakentuu - kärjistetysti sanottuna: tietyn ranki- ja reviiriverkoston mukaisesti.

Tämä kaikki on täysin luonnollista, täysin luonteenomaista ihmiselle, koska se on täysin luonteenomaista myös esimerkiksi muille kädellisille ja ylipäätään eläimille. Kyseessä on eräs kaikkein syvimmälle juurtuneista taipumuksistamme yhteisöllisinä olentoina.

Ja mitä muuta me alunperin olemme kuin yhteisöllisiä. Olemme käytännöllisesti katsoen aina syntyneet johonkin perheeseen, sukuun, klaaniin ja heimoon. Yritys karistaa itsensä irti sukusiteistä saattaa joskus elämän aikana kyllä jopa onnistua, mutta tämä ei merkitse samaa kuin vapautuminen vuorovaikutussuhteisiin liittyvistä reaktiotavoista, jotka on perimmältään kirjattu geeneihin.

Olemme yhteiskunnasta irtautuneinakin (mikä tietysti on lähes mahdotonta 100%:sti) aina tietyn etiketin ja 'protokollan' vankeja. Emme ainoastaan ulkoisissa vuorovaikutus- ja käyttäytymissuhteissa vaan myös sisäisesti, kuten sanottu, mielikuviemme fiktiivisessä verkostossa.

Kukaan ihminen ei ole saari, vaikka joku ihminen saattaakin ajatella olevansa suurempi tai arvokkaampi saari kuin joku toinen saari.

Niin kauan kuin teemme vertailuja toisiimme ja toistemme kanssa, me emme ole pelkkiä kulkureita ja/tai erakkoja - ja vielä enemmän: niin kauan kuin me olemme kulkureita ja erakkoja, niin kauan on myös niitä, jotka koemme läheisiksi ja lähimmäisiksi juuri heidän kulkuriutensa ja erakkoutensa takia.

Niin kauan me myös kaipaamme ja jopa rakastamme heitä ihmisinä, jotka vetävät meitä magneetin tavoin puoleensa - nimenomaan erakkoina eli meidän sukulaissieluinamme, ja niin kauan me myös pelkäämme ja jopa halveksumme heitä, koska attraktiivisina juuri he uhkaavat meidän autarkiaamme - omaa itsehallintaamme erakkoina ja kulkureina.
*
Muistutan kuitenkin vielä siitä, mikä oli alkuperäinen kritiikin aiheeni tässä kirjoituksessa: väistämätön ja osittain ristiriitainen - monesti myös pitkälti tiedostamaton tarpeemme erotella itsemme erakkoina ja yhteiskunnan ulkopuolisina muista yhteisön marginaalissa elävistä.

Sillä vaikka kyynikkojen ja stoalaisten tapaan ajattelisimmekin, että koemme yhteistä ihmisyyttä kaikkien - joskin ennenkaikkea niiden kanssa, jotka koemme sukulaissieluiksi, niin on mahdollisimman usein syytä herätä tiedostamaan, että samalla me myös halveksumme niitä, jotka me syystä tai toisesta luokittelemme ulos tästä sukulaissieluisuudesta - niin lähellä kuin he ulkoisesti saattaisivatkin meidän arvostamaamme urbaanin elämän ja ylipäätään byrokraattisen elintaso- ja mediayhteiskunnan hylkäämistä ollakin.

Lyhyesti sanottuna, kertauksen vuoksi: - kulkurilla ja erakollakin on siis rankijärjestyksensä. Sillä kukapa nyt haluaisi kuulua roska- ja paskasakkiin, vaikka eläisikin yhteiskunnan marginaalissa?

En ainakaan minä. Etkä sinä. Me kaksi miltei naurettavan erakkomaista elitistiä.

Rockin (ja musiikin yleensä) sosiaalipsykologiaa

I
Minulle rokki on (näin jälkeenpäin määritellen) ollut eräänlainen lapsuudesta vapautumisen riitti - nuoruuteen siirtymisen (miltei) pyhä toimitus - auktoriteettien yksipuolisen holhoavuuden kumoutumista.

Sitä se on luultavasti merkinnyt hyvin suurelle osalle nuorisoa aina - koko olemassaolonsa ajan.

Mutta nykyään - ja oikeastaan jo monien vuosien ajan - rock on merkinnyt minulle yhä enemmän nostalgiaa ja/tai mahdollisesti uusia vaikuttavia biisejä tai todella lahjakkaita artisteja (esim. Amy Winehouse), joita äänitteiden julkaisuvolyymiin nähden on suhteellisesti ottaen vähemmän kuin 1960-luvulla.

(Ehkä tämä usein tunnustettu (tosi-)asia liittyy pääosin kahteen muuttujaan: 1) suurten ikäluokkien aikuistuminen ja 2) täysin uudenlaisen elektroniikan mahdollistamat soittovälineet - etenkin sähkökitara ja uudenlaiset vahvistimet.)

Toisaalta on myös niin, että rock nuorison emansipaation välineenä ja merkityskokemuksena on latistunut musiikkimaailman teollistumisen myötä yhä mielikuvituksettomamman trendikaupallisuuden suuntaan.

Rockista on tullut ikäänkuin valikoima erilaisia ruokamakkaroita, ja kuluttajalle yritetään myydä 'tarjouskampanjan' puitteissa eli myynnninedistämistarkoituksessa A-luokan makkarana jotain ylituotettua, ylimainostettua ja ei-musiikillisia arvoja yhä vahvemmin korostavaa 'elämysruokaa', vaikka lopulta kyseessä on musiikillisesti pelkkä B-luokan ruokamakkara.

Tällaista musiikkia minun on vaikea kokea vapauttavaksi, mutta kyse on tietysti myös siitä, että 'ikä painaa' ja että on tullut huomattua, miten rokin vanhat - alunperin luovat - ideat myydään nyt kerta toisensa jälkeen - siis tavallaan kierrätetään - vain hieman eri pakettiin käärittyinä.

On toisaalta aivan luonnollista, jos fanit ovat uskollisia nuoruutensa ihanteille, mutta en tarkoita 'kierrättämisellä' nyt sitä, että esim. John Fogerty on uskollinen alkuperäiselle ja pitkälti itse luomalleen persoonalliselle tyylille (varsinkin uudella - erinomaisen hienolla - albumillaan 'Revival') vaan sitä, että musiikkiteollisuuden trendistyminen on johtanut artistien yksilöllisyyden 'heikkenemiseen' ja 'vähenemiseen' tuotantokeskeisyyden kustannuksella.

Poikkeuksia onneksi löytyy, mikä merkitsee, että jotkut lahjakkaat artistit kykenevät yhä itse säveltämään ja sanoittamaan suuren osan omista biiseistään (kuten Amy Winehouse).

Uusi teknologia on tehnyt tällaisen kierrättämisen uskomattoman helpoksi.

Musiikkia on ylipäätään yhä helpompi tuotteistaa, mutta todella hyvien sävellysten ja sanoitusten tekeminen on vähintäin yhtä vaikeaa - ellei jopa vaikeampaa - kuin ennen.

II
Olen kai sen verran patakonservatiivinen ja 'kehityksen kelkasta pudonnut', etten pidä hiphoppia/rappia ensisijaisesti musiikkina vaan pikemminkin sosiologisena tai sosiaalipsykologisena ilmiönä, joka on vähän alle 20:ssä vuodessa muuttunut alakulttuuri-ilmiöstä valtavirran teolliseksi trendiksi.

'Mustien' musiikkia myydään USA:ssa nykyään enemmän kuin valkoihoisten ensimmäisen kerran maan historiassa.

On kuitenkin nähtävissä että hiphopilla ja rapilla on ollut valtava emansipatorinen merkitys USA:n mustien tietoisuuden ja kulttuuri-identiteetin kannalta.

Tästä kommentista seuraa väistämättä se (itselleni(kin)) hieman yllättävä johtopäätös, että joudun lopulta avoimesti myöntämään, etten pysty itsekään erottelemaan toisistaan musiikillisia ja sosiaalipsykologisia arvoja omassa musiikkimaussani, vaikka juuri se on ollut ja oli alunperin myös nyt intentioni hiphopin ei-musiikillistamisessa.

Kun kirjoitin alussa rockin merkityksestä (sekä omalla kohdallani että yleisesti) paternalismista vapautumisen 'välineenä' tai eräänlaisena siirtymäriittinä jouduin myöntämään, että populaarimusiikilla - ja lopulta kaikella! musiikilla - on sosiaalipsykologinen funktionsa.

Esimerkiksi Järveläinen ja Kemppinen klassisen musiikin suurina ystävinä vetävät hekin oman 'habitusreviirinsä' (Bourdieu/RR) rajoja tiettyä musiikinlajia harrastaessaan.

Kun minä harrastan rokkia (sen vähän, mitä sitä enää teen) vedän myös itse oman habitusreviirini rajoja.

Ei ole 'pyyteetöntä' taide-elämystä - tässä tapauksessa musiikkinautintoa - vaan jokainen taiteelliseen arvostelukykyyn liittyvä erottelu yhtäaikaisesti sekä heijastelee että luo erotteluja sekä yksilöitten että eri viiteryhmien välillä.

Monet vannoutuneet taiteen ja etenkin klassisen musiikin ystävät eivät tätä väitettä ja argumenttia välttämättä edes siedä, mutta minun lienee nykyään (näin oletan) jo helpompi hyväksyä se, mitä Pierre Bourdieu ja Stuart Hall ovat tästä aiheesta kirjoittaneet merkittävissä sosiologisissa teoksissaan - olkoonkin, että pidän edelleen sitkeästi itsestään selvänä tietyn artistin ja jopa tietyn musiikkigenren paremmuutta toiseen nähden - muka puhtaasti musiikillisten arvojen ja perusteiden nojalla.

Tällainen argumentointi - eli taiteen priorisointi perustelemalla tietty makuarvostelma intuitiolla -toisin sanoen 'a`priori subjektiivisesti', mikäli on lupa muotoilla absurdi määritelmä kantilaista sanastoa hyödyntäen - on pelkkää ennakkoluuloa, jota voisi kutsua myös mystifioinniksi tai peräti erottelevaksi vallankäytöksi, jonka arvoarvostelman esittäjä kuitenkin haluaa legitimoida vetoamalla objektiivisina pitämiinsä kriteereihin.

Pakko myöntää, että joudun tämän argumentaation lopuksi myös itse jossain määrin naurunalaiseksi, mutta mitäpä ei 'Sokrates' kestäisi 'totuuden tähden' ;)