Kommentti historiavisioista, anarkismista, teknologiasta, onnellisuudesta, optimismista, epäilystä ja pessimismistä

Fritz Langin Metropolis

.

1 

Kullervo kirjoitti edellisen päreeni ‘Aikamme donatolaiset ja heidän vastustajansa’ kommentissaan: Jossakin keskustelussa IM leimasi minut kehitysuskovaiseksi, mutta minä väitän olevani kehitysempiristi.

*

Tulevaisuus-optimistisen kehitysempirismin utooppisessa mallissa [by RR] on kyse valistuksen perinteen ‘teknologisen’ järki- vapaus- ja tiedehybriksen + hegeliläistyyppisen historianäkemyksen [josta Marx unelmoi valtiottoman anarko-kommunismi-utopian] yhdistymisestä Francis Fukuyaman ‘demokraattisessa markkinaliberalismissa’ [joka niin ikään on osoittautunut jos ei utooppiseksi niin ainakin ylioptimistiseksi ja epärealistiseksi visioksi].

.

Hegelin historiavisio on teleologinen [aristoteelinen entelekheia + ‘panenteismi’/prosessiteologia] eli ‘päämäärädeterministinen’ [erotuksena ei-intentionaaliseen kausaaliseen determinismiin], mikä tarkoittaa, että sen historiallinen liike/muutos päätyy ihmisen [tietoisuuden,’hengen’] alunperin kausaalisen pakon alaisesta ‘langenneen’ vieraantumisen [‘synnin’] syklisestä tilasta [‘lihan kontingenssista’] hänen vapautumiseensa kaikesta tyranniasta maallisessa yhteiskunnassa/valtiossa [Jumala tulee lopullisesti ihmiseksi Jeesuksessa; Hegel on ‘maallis-metafyysinen’ gnostikko].

.

Hegelille ihmisen autonomia [positiivinen vapaus] toteutui siis nimenomaan ja vain vahvassa valtiossa, mistä libertaari-anarkistit ovat tietysti täysin eri mieltä, mutta heitä pitää vastustaa, sillä anarkistit eivät näköjään kykene ymmärtämään, mitä saisivat aikaan hourupäisellä negatiivisen vapauden hypetyksellään, joka hajottaa yhteiskunnat instituutioineen takaisin primitiivisen barbarian tilaan, jossa vallitsee a] jatkuva kaikkien sisäryhmien välinen sota toisiaan vastaan [eikä mikään rousseaulais-kristillinen alkuparatiisi], ja jonka b] markkinatalouden voimat ahmaisevat myllyynsä entistä tehokkaammin kykenemättömänä ideologisesti organisoituun poliittiseen vastarintaan.

.

Myös Jeesus oli eräänlainen ‘eskatologinen’ anarkisti juutalaisessa yhteiskunnassa ja on oireellista [ja mielestäni anarkismin kannalta erittäin johdonmukaista], että hän odotti nimenomaan pikaista maailmanloppua eikä suinkaan mitään ihmisten suurta vapautumista juutalaisessa eli maallisessa valtiossa. Anarko-liberaalit, anarko-kristityt ja anarko-kommunistit eivät elä tässä maailmassa vaan jossain tulevassa tai menneessä utopiassa/pelastuksessa, joka saavutetaan aina ‘vallankumouksellisen’ marttyyriuden hengessä.

.

2

Ensinnäkin on kysyttävä: eikö noin 2000 vuotta, joka Rooman valtakunnan uhosta ja tuhosta kulunut, ole kuitenkin jopa kehitysempiristille hieman liian lyhyt aikaperspektiivi ihmisen historian ‘laadullista’ kehitystä arvioitaessa? Toisekseen [ja tämä on olennaista] onnellisuus ei viime kädessä ole mitattavissa oleva ‘vakio’. Toki kohtuullinen elintaso, joka takaa sen, ettei tarvitse joka päivä pohtia pelkästään sitä, mistä saisi tänään jokapäiväisen leipänsä, antaa mukavamman elämisen tunteen, mutta onnellisuus ei tietenkään ole vain elintason jatkuvan kasvun asia vaan jotain ‘sisäistä’ ja ‘lopullista’ - jotain sellaista, mitä juuri anarkistit sanovat tavoittelevansa utopiassaan. Mikä merkitsee, että ‘todellinen’ onnellisuus on aina imaginaarista [fantasiaa], jota ei nimenomaan sen imaginaarisen haluluonteen vuoksi voi koskaan saavuttaa reaalisena/aktuaalisena.

.

Olet Kullervo taipuvainen mittailemaan kaikkia asioita, ilmiöitä ja tuntemuksia kvantitatiivisesti. Mittaapa siis sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetti. Määrittele ihmiselle hänen onnensa ainutlaatuisuus ja sen ehdot, ohjaa häntä sitten tekemään kaikkensa tuon määritellyn onnen eteen ja mikäli hän yhä epäröi tai protestoi, totea ‘Tuntemattoman sotilaan’ Lahtisen tapaan, että ‘sulla ei voi olla enää nälkä, koska [‘kapitalistinen’] tiede on todistanut, että sä olet jo saanut tarpeeksi kaloreita’ [vapaasti siteerattu].

.

Olet siis tekemässä ihmisestä robotin, joka toimii piirulleen annetun ohjelman ja ohjelmoinnin puitteissa. Sellaisesta maailmakatsomuksesta sanoudun irti, koska se nyt vain yksinkertaisesti tuhoaa ihmisen ihmisyyden, mikä tarkoittaa nimenomaan hänen vapauttaan erehtyvänä eli/myös pahana [ja juuri epätäydellisyydessään luovana/‘semanttisena’] olentona. Lue Dostojevskin ‘Kellariloukon’ I jakso [myös toinen jakso on loistava]. Se kirja lienee ollut oman nuoruuteni tärkein lukukokemus ‘Rikoksen ja rangaistuksen’, Camus’n ‘Sivullisen’ ja Nietzschen esteettisesti häikäisevän [mutta filosofisesti ongelmallisen] retoriikan ohella.

.

Jos ajattelemme, että maailma kulkee vääjäämättä parempaan [tai ylipäätään tiettyyn] suuntaan ja että tämän suunnan voi osoittaa/mitata ottamalla huomioon ‘tarpeelliset’ muuttujat, ei jää muuta ongelmaa kuin nuo muuttujat: onko niitä ‘tarpeeksi’ monta, jotta tulokset olivat luotettavia ja vielä eräs ‘pikku’ juttu: mittaavatko ne tosiaan sitä, mitä niiden pitäisi mitata [tutkimuksen validius]. Jos uskot, että tällaisia tutkimuksia on mahdollista tehdä uskottavasti tieteellisen objektiivisuuden [eikä vain filosofisen ajatuskokeen] vaatimuksilla, olet minun katsannossani tiedeuskovainen ja siis vain askelen päässä New Age’-hömpästä.

.

Oletko lukenut Timo Airaksisen ‘Tekniikan suuret kertomukset’? Kirja on perustellusti nimetty raportiksi ja vaatisikin tiettyjen rönsyjen tiivistämistä/toimittamista, mutta aiheensa suomalaisena pioneerina sillä on ohittamaton paikkansa. Kirjassa esitellään viisi tapaa [tekno-optimismi, teknopessimismi, tekniikan determinismi, tekniikan imperatiivi ja tekniikan autonomia] suhtautua tekniikkaan ja teknologian kehityksen globaaleihin mahdollisuuksiin niin hyvässä, huonossa kuin ehkä pahassakin.

.

Itse edustan [ajatellen ihmisen onnellisuutta fenomenologis-eksistentiaalisesta lähtökohdasta käsin] teknopessimististä teknodeterminismiä. Kehittämämme teknologia ‘vie voiton’ meistä jossain vaiheessa. Teknoäly tulee kehittymään kapasiteetiltaan niin ylivoimaiseksi, että se muuttuu lopulta jopa laadullisesti autonomiseksi [saavuttamatta silti koskaan ihmisen tietoisuuden holistista tasoa], jolloin ihminen luovuttamalla ‘välineellisen toimivallan’ häntä ylivoimaisesti tehokkaammalle informaatiojärjestelmälle ajautuu lähes täysin riippuvaiseksi sen ‘ehdoista’ [näin on käynyt pienemmässä mittakaavassa jo nyt esim. sairaalateknologian suhteen eikä laajempaankaan megakatastrofiin tarvita kuin viikon kestävä totaali sähkökatkos tiheästi asutulla miljoonakaupunkialueella].

.

Tämä kuulostaa kovin pessimistiseltä scifi-humpalta, mutta miten muuten minäkään [lankeamatta silti pelastusmetafysiikkaan] voisin ilmaista ajatukseni/epäilykseni tulevasta? Kuka tahansa futurologisia ennustuksia esittävä kirjoittaa väistämättä omanlaistaan science fictionia.

.

En siis jaa tekno-optimistien uskoa teknologian mahdollistamaan globaalisti parempaan tulevaisuuteen. Syitä on monia, joskin perimmäinen syy lienee joka tapauksessa evoluutiobiologinen. Ihminen ei eroa niin ratkaisevasti muista eläinlajeista, etteikö se tulisi lisääntymään eli oman informaationsa siirtämiseen pyrkiessään [vai onko seksuaalinen halu pikemminkin deterministinen pakko kuin subjektiivinen valinta, jolloin emme tietoisesti/vapaasti ‘pyri’ lisääntymään vaan olemme pakotettuja/’huijattuja’ siihen (rakastumalla)?] ja määrällistä onnea [elintasonsa jatkuvaa kasvua] tavoitellessaan aiheuttamaan lopulta myös oman tuhonsa rajatussa tilassa/olosuhteessa [maapallo]. Lajeja on tuhoutunut ennenkin ja tulee tuhoutumaan myös tulevaisuudessa. Miksi ihminen [joka on tuhonnut enemmän eläinlajeja kuin mikään muu ‘luonnonmullistus’] olisi itse poikkeus säännöstä [1]?

.

3

Vain tiede- ja anarko-utopistit [libertaristiset tai kommunistiset] pitävät ihmistä niin ainutlaatuisena, että hän muka pystyy luomaan paratiisin maan päälle, vaikka hintana laiskan ja mukavuudenhaluisen elitisti-epikurolaisen kalliista ja turhista pikku nautinnoista saattaa hyvinkin olla eko- ja biosfäärin nopeutettu tuhoutuminen. Nuo Nietzschen kuvailemat ‘viimeiset ihmiset’ ovatkin onnellisia idiootteja [2], sillä vain jonkin asteen narsistiset typerykset voivat olla täysin avoimesti elämää rakastavia onnellisia ihmisiä [kuten esim. pätevä biologian popularisoija Richard Dawkins].

* 

Kas tässä meillä väestöteknologisesti tosi optimistinen tulevaisuusvisio: epikurolaisten anarko-idioottien suoran demokratian yhteiskunta, jossa päätökset tehdään onnellisimman=vahvimman ‘nautintaoikeudella’. Kuulostaako johdonmukaiselta ja oikeudenmukaiselta?

*

En tietenkään ole vaatimassa, ettei ihminen saisi olla onnellisuusoptimisti [senkin vuoksi, ettei keneltäkään voi/saa riistää hänen ‘omaa luontoaan’], mutta ollakseen uskottava, optimistin pitää ensin vakuuttaa pessimisti ja skeptikko siitä, ettei ole samalla pelkkä hyväuskoinen hölmö. Skeptikkoa ja pessimistiä [kuten minä] ei kuitenkaan/tietenkään vakuuta välttämättä yhtään mikään, joten communication failed – taas kerran. Yritetään vain jotenkin sietää toisiamme, joskin suvaitsevaisuus on tässä blogissa ‘kiellettyä’.

.

[1] Rajattuun elintilaan sisältyvän yhteiskunnallis-ekologisen problematiikan tiimoilta kannattaa lukea etenkin Garret Hardinin ‘Yhteismaan ongelma’.

.

[2] Viimeisetkin ihmiset jakautuvat kahteen eri kategoriaan, joista globaali-liberaalit ‘mukavuus-narsistit’ [oman onnellisuutensa varmistamiseksi] ‘sosiaalistavat/integroivat’ kaikki mukavuuttaan uhkaavat ‘ikävät kansalaiset’ demokraattisella enemmistö-byrokratialla. ‘Orjuuttamisen’ syyksi heille riittää jopa kansalaisen ‘suvaitsemattomuus’. ‘Lokaalit ‘yhteisö-narsistit’ sen sijaan ajavat toisinajattelijat maanpakoon Impivaarastaan eivätkä edes yritä ‘käännyttää’ heitä omaan onnellisuususkoonsa kuten globalisti-liberaalit.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/10/aikamme-donatolaiset-ja-heidan.html

http://en.wikipedia.org/wiki/The_End_of_History_and_the_Last_Man

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hegelil%C3%A4isyys#Historianfilosofia

http://retro.tek.fi/tek-lehti/TEK-TA403/403s8-9.pdf

http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn043-27.pdf

http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhteismaan_ongelma

http://en.wikipedia.org/wiki/Tragedy_of_the_commons

http://www.heyuguys.co.uk/metropolis-the-2010-restoration-review/

Darwinin Kelpoiset [DarK]

Taipumus luokitella ihmiset eläinten tavoin eri karsinoihin haluttujen ominaisuuksien perusteella on tyypillisesti bio-luonnontieteellinen tai ylipäätään kaikkeen tieteeseen sisältyvä yleisrasistinen metodilähtökohta. Rasismi siis nousee tieteestä itsestään eikä vain jostain muukalaisvihamielisestä tai uskonnollisesta ennakkoluulosta. Biologian funktionalistinen kelpoisuusajatus [jotkut elämän ilmentymät ovat geneettisesti 'kestävämpiä/arvokkaampia' kuin toiset] toimii ihmispopulaatioihin sovellettuna viime kädessä aina ja väistämättä rasistisena erotteluperiaatteena, joka on yhtä kuin [strategista hegemoniaa synnyttävä] luonnonvalinta evoluutiossa tai [harhautukseen ja kiristykseen perustuvat strategis-hegemoniset] markkinavoimat kapitalismissa.

E. O Wilson ja Steven Pinker ovatkin aikamoisia idealisti-hörhöjä yrittäessään kiertää tämän tosiasian ja kääntää sen jotenkin positiiviseen muotoon ihmisen ja ihmiskunnan kehityksen suhteen. Mutta oikeaoppiset bio-rasistit eivät vihreitten bio-humanistien tavoin vain unelmoi hyvästä ihmisestä ja paremmasta maailmasta: he toteuttavat sen ‘paremman maailman’ vaikka väkisin vai pitäisikö sanoa korrektisti bio-tieteelliseen luokittelu- ja kelpoisuus-ajatteluun tukeutuen, jolloin se, mikä toteutuu, on pikemminkin välttämätöntä kuin pakotettua – toisin sanoen luonnonvalinnan ja markkinavoimien tulosta.

Luonnontieteellinen teknologia, kapitalismi ja demokratia on nykyajan rasismin Pyhä kolminaisuus. Pääoman lobbaamaamalla kastroima muodollinen demokratia ja media lopulta vain legitimoivat tämän luonnontieteellis-kapitalistisen eskalaation. Darwinin Kelpoiset [DarK] rulettaa maailmantalouden pelipöytiä ja ÄO-genetiikan tutkimuslaboratorioita. DarK on se globaali Jytky, joka meille on tapahtumassa ja jolle me emme luultavasti voi enää yhtään mitään, vaikka tajuaisimmekin, että luonnonvalinta, kelpoisuus ja rasismi ovat yksi ja sama asia - myös älykkyyden mittauksessa.
* 
http://takkirauta.blogspot.fi/2012/09/periytyyko-akateeminen-koulutus-ja-miksi.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kelpoisuus

Ihmisen kuoleman tekniikat

Yläkuvassa biovallan toimintakaavio. Alakuvassa anonyymia rakkautta anonyymien rakastavaisten kesken anonyymin normaaliuden teknomaailmassa.
*
On aina kysymys ruumiista - ruumiista ja sen voimista, näiden hyödyllisyydestä ja tottelevaisuudesta, ruumiinvoimien jakamisesta ja alistamisesta.
*
Biovalta ei ole oikeutta vaan tekniikkaa, sen ydin ei ole laki vaan normalisointi, eikä se rankaise vaan valvoo.
*
Ihmisruumis astuu valtakoneistoon, joka tutkii sen läpikotaisin, hajottaa ja muovaa uudelleen.
*
Kuuliainen ruumis syntyy erilaisten kurinpitomenetelmien kautta, joiden päätarkoitus ei suinkaan ole totteleminen sinänsä, vaan jokaisen yksilön oman ruumiin kontrollin lisääminen.

[Michel Foucault'n ajatuksia biovallasta]

1
Argumentin eli mielipiteestä esitetyn väitteen ja itse mielipiteen välillä on katkos, joka sisältyy itse kielen ilmaisuvoiman ja -ilmaisukyvyn vajavuuteen - siihen, että kielellinen ilmaisu on aina jotain muuta kuin itse mielipiteen mahdollistava ja aikaansaava emootio.

Kyseeessä on epäilys suhteessa propositioitten kykyyn ilmaista tosiasiaväitteiden sisältöjä - olivatpa ne henkilökohtaisia tuntemuksia [jokin asia miellyttää tai ei miellytä] tai oletetun objektiivisen asiaintilan havainnointia [ulkona sataa tai ei sada].

Argumentissa miellyttävyyden ja epämiellyttävyyden perustelut rakennetaan aina jo emootioista vieraantuneelle pohjalle - kielelliseen formaattiin eri kielille ominaisine kielioppeineen, etymologioineen ja idiomeineen.

Oleellista on kuitenkin, että kielen välineellisyys suhteessa emootioihin ja havaintoihin ei ole yhtä eksaktia kuin matemaattinen mallinnus, vaikka se pystyykin ilmaisemaan emotionaalisen tilan, joka havaintoihin sisältyy, huomattavasti paremmin kuin matematiikka.

Silti ennenkaikkea musiikki, kuvataide ja runous eli taide ylipäätään pystyy ilmaisemaan [en sanonut kuvaamaan] mielen tiloja paremmin kuin yksikään argumentti tai yksikään matemaattinen kaava.

Periaatteessa ihminen elää tässä samassa ristiriidassa myös ulkoisten havaintojen suhteen, joskin ne tietysti on helpommin määriteltävissä, kunhan vain indikaattorit ja muuttujat on vakioitu kvatitatiivisesti.

Nämä indikaatio-säädöt perustuvat kuitenkin yleensä ad hoc-hyödyn/tehokkuuden legitimoimaan aksioomaan, joka implikoi jonkin teknologian mahdollisuuden.

Silti ja siksi väite, että ulkona sataa, ei ole mikään semanttinen itsestään selvyys.

Sade voi olla jonkun mielestä tihkua eikä vielä sadetta jne. Propositioitten semanttis-metonyminen eroavuus ilmentää tulkinnallisen perspektiivin variaatioita suhteessa sinänsä yhteen ja samaan asiaintilaan.

Tällaiset perspektiivi-variaatiot voivat johtaa myös harhaan, mutta periaatteessa juuri niitten varaan rakentuu käsityksemme hyvästä ja huonosta mausta tehdessämme esim. esteettisiä arviointeja taideteoksista.

Mikään kvantifikaatio ei poista tällaisten, subjektiivisten tulkintojen relevanssia, vaikka se pystyykin useimmiten luotettavalla tavalla kuvailemaan kyseisen kohteen ja ilmiön fysikaalisen luonteen ja tekemään siitä suhteellisen luotettavia ennusteita.

Mutta samalla matematiikka siis puhuu - kuten periaatteessa myös argumentatiivis-välineellisesti käytetty kieli - eri asiasta kuin aistien varaan rakentuva havainto itsessään ja etenkin sen emotionaalinen tulkinta [paradigmaattisena esimerkkinä makuarvostelma].

Voidaan kyllä sanoa, että matematiikka on todellisuuden kieli, mutta ihmisen ja taiteilijan kieli se ei ole - kuten ei ole argumentatiivinen päättelykään. Ihminen ei redusoidu absoluuttisesti matematiikkaan eikä myöskään kieliopillis-konstruktiiviseen kieleen.

Jos näin olisi, niin mitä virkaa ihmisellä tässä maailmassa enää olisi? Hänethän voitaisiin silloin ikäänkuin selittää pois, korvata [epätäydellinen ja virheitä tekevä kone kun on] tietokoneella, joka toimii täydellisen matemaattis-kielellisen mallinnuksen periaatteilla.

Tähän päämäärään matemaattis-teknologisen aivopimennyksen valtaan joutuneet moottoripäät kuitenkin pyrkivät [he itse toki kutsuvat sitä pikemminkin valaistumiseksi valistuksen hengessä].

2
Jos nyt minulta halutaan mielipide kyseisestä asiaintilasta ja projektista, niin henkilökohtaisesti tuollainen asenne merkitsee minulle sodanjulistusta - ihmisen moraalisen, esteettisen ja uskonnollisen ulottuvuuden mitätöimiseen pyrkivää sabotaasia - ihmiskäsitystä vailla ihmistä.

Tuo luonnontieteellis-teknologinen makro-eetos on analoginen Michel Foucault'n ihmisen kuolemaa julistavien näkemysten kanssa, jotka etenevät ihmistieteissä tapahtuneitten tiedonhistoriallisten muutosten myötä [jatkuvasti modifioituva episteme tiedonhistoriallisena apriorina] kohti absoluuttisen sosialisaation mallia [itse-]normalisoivan biovallan kehittyessä kapitalismin moraaliseksi eetokseksi.

Luokitteleva, mittaava, standardoiva, sopeuttava, normalisoiva - lopulta totaalin itsekontrolloiva biovalta on teknologisoituvan ja teknokraattisen kapitalismin ideologia. Vastarinnan ja kritiikin loppu.

Omasta mielestään objektiivista, nominalistis-positivistista tutkimusasennetta edustanut antihumanistinen Foucault ajautui minun mielestäni epäeettisen voimattomaan, subjektin nihiloivaan taantumukselliseen skeptisismiin [sekä vaiettuun pessimismiin], enkä ymmärrä, mikä hänen ihmisen kuolema-ajattelussaan voisi oikeuttaa radikaalin vastarinnan niin, että sillä olisi todellista merkitystä tai ylipäätään mitään mieltä suhteessa biovallan kaiken latistavaan sosialisaatio- ja imagokulttuuriin.

Foucault osallistumassa vähemmistöjen oikeuksien puolesta järjestettyihin mielenosoituksiin oli/on pelkkää parodiaa hänen vastarintansa uskottavuudesta/mielekkyydestä järjestelmässä, joka pyrkii tekemään kaikista pelkkää normalisoitua ja sopeutuvaa imago-pullamössöä.

Me, jotka pyrimme vastustamaan tätä kehítystä, olemme luultavasti kuitenkin jo hävinneet taistelun. Evoluutio näyttää nimittäin vääjäämättä kulkevan teknologisen orientaation voimalla kohti kaiken kontingenssin eliminointia ja kontrollia, eikä tämän tien päässä ole enää erehtyväinen ja fyysisesti rappeutuva yksilöllinen ihminen vaan täydellisen teknologian kaiken luokitellut ja standardoinut mediaani-jumala.

Silti mikään ei voi estää minua asettumasta tätä kaikkein saatanallisinta ja lopullisinta sivistynyneen barbarian muotoa vastaan.

Minä ja kaltaiseni 'taiteilijat' olemme ihmiskunnan ehkä viimeisimpiä marttyyreja, koska se kutsumus ja intuitio, jonka pakottamina kritisoimme ja toimimme, ei ole sovitettavissa yhteen kaikkeen sopeutuneen/sopeuttavan, mainosmielikuvien varaan rakennetun imagokulttuurin [Foucault'n identiteettitekniikat] ja tekno-autistisen utilitarismin hallusinatorisessa harhassa eläviin robotteihin ohjelmoidun maailmankuvan kanssa.

Hyvästi ihminen - tervetuloa biovallan normalisoitu ja normalisoiva, anonyymi kyborgi-androidi - tuo saatanallinen luomus, jonka erottaa eläimen mieltä ja merkitystä vailla olevasta tajuisuudesta enää vain hänen addiktioksi patologisoituneen teknologiansa imaginaarinen lupaus ikuisesta elämästä ja  rikkumattomasta onnesta - sanalla sanoen Baabelin tornista, jossa erot häviävät ja jossa kaikesta tulee yhtä ja samaa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Episteme
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=372&am=1
http://en.wikipedia.org/wiki/Biopower
http://www.wisegeek.com/what-is-biopower.htm
https://normt.uib.no/index.php/voices/article/viewArticle/413/337

http://neuroethicscanada.wordpress.com/tag/stigma/

Vastamyrkkyä teknokulttuuria idolisoivien moottoripäiden autistis-utilitaristisesta ihmiskäsityksestä aiheutuneeseen aivohalvaukseen

Luopumisen dialektiikka [2009]

Pauli Pylkkö

Huomautuksia Arto Tukiaisen esseeseen Katsokaa taivaan lintuja (eli teknorousseaulaisia mietteitä)[2006]

Jos työ määritellään siten kuin Tukiainen ehdottaa, siis 'taloudellisesti ja sosiaalisesti hyödylliseksi toiminnaksi', niin voimmeko todella samanaikaisesti pitää yllä sellaista teknisen tuotannon ja osaamisen tasoa, mitä Tukiaisen suosittelema elämäntyyli edellyttää, ja samalla luopua työstä - siis luopua siinä määrin ja sillä tavoin kuin hän ehdottaa? Tosin hän ei kovinkaan tarkasti sano, miten paljon hänen ihannetekniikkansa laadultaan ja määrältään muistuttaa nykyistä, mutta kaikesta päätellen aika paljon. Jos se ei muistuta nykyistä tekniikkaa, niin miten ja missä määrin se siitä eroaa? Siis jonkinlainen ja jonkinasteinen selvittämätön ristiriita väijyy Tukiaisen kehitelmän taustalla: Hän haluaa säilyttää modernin tekniikan saavutukset, ilmeisesti jopa uusimman tietotekniikan, mutta samalla hän kuitenkin opastaa meitä leppoisan toimettomuuden elämäntyyliin. Voidaanko nämä kaksi (alati kehittyvä tekniikka ja leppoisan-mietteliäs toimettomuus) yhdistää?

Työ tarjoaa mielenkiintoisen, joskin kapean, näkökulman nykymaailman holtittomaan ja hulluun elämänmenoon, mutta yllä esitetty selvittämän ongelma ja ristiriita tunkeutuu jo Tukiaisen ehdottamaan 'työn' määritelmäänkin: Tukiaiselle työ on 'hyödyllistä' toimintaa. Mutta mitä hän oikeastaan kertoo meille hyödyllisyydestä? Ei juuri mitään. Herää kysymys: jos kohta elämämme sietämättömän ja itseaiheutetun surkeuden syy ei olekaan niin paljoa työn vaivassa ja taakassa - joita Tukiainen kaiketi kammoksuu - kuin työn hyödyllisyydessä. Siis elämämme surkeuden ja mielettömyyden taustalla lymyää hyödyn, tehokkuuden, edistyksen ja kasvun idea - ei työ sinänsä, ei edes vaivalloinen, raskas ja likainen työ.

Hyödyn, tehokkuuden, edistyksen ja kasvun ideat nousevat maaperästä, jonka hämärässä lymyävät vielä suuremmat mahdit: usko ihmisen järkeen, usko ihmisen kykyyn hallita itseään ja maailmaansa, usko tulevaisuuteen, toivo ... Nämä ideat ja mahdit ovat teknisen asenteen ytimessä, enkä jaksa uskoa, että voisimme ylläpitää teknisen tuotannon ja osaamisen tasoa edes nykyisellään, siis jotenkin hillitä pahinta teknistä valloitusvimmaamme, pelkästään leppoistamalla elämäämme.

Ensinnäkin, onko olemassa mitään taloudellisesti uskottavaa tapaa pitää käynnissä nykyisenkaltaista ja nykyisentasoista teknista tuotantoa ilman tuotannon määrän kasvua? Toisin sanoen tekniselle tuotannolle on ominaista, että se joko kehittyy ja kasvaa tai taantuu ja surkastuu. Muuttumattomana se ei kuitenkaan säily. Tuotanto niin kuin me sen tunnemme, on määrältään kasvavaa ja tehokkuudeltaan edistyvää tuotantoa. Miten tämä yhdistetään toimettomuuteen ja leppoisuuteen?

Tukiainen näyttää uskovan, että tekninen osaaminen ja innovatiiviisuus voisi toimettomassa mietiskelyssä jopa kiihtyä! Ajatteleeko hän, että tyytyisimme pitämään nämä toimettomassa mielessämme leijuvat tekniset innovaatiot pelkkinä toteutumattomina ideoina? Siis ettemme ryhtyisikään oikopäätä toteuttamaan niitä tuottamalla yhä uusia ja uusia vempaimia koko planeetan iloksi eli riesaksi. Ei, en jaksa uskoa tähän utopiaan, missä nykyisenkaltainen tekniikka palvelisi leppoisan rentoa ja mietiskelevää ihmistä. Puhumattakaan että jaksaisin uskoa utopiaan, missä tekniikka edelleen kehittyisi, levittyisi ja kasvaisi, samalla kun ihminen leppoistuisi. Se rasittava, kuluttava, turhauttava, vammauttava ja tappava työ, jota Tukiainen arvostelee, on hyödyn ja tehokkuuden tavoittelun kautta irrottamattomasti naimisissa modernin tekniikan kasvuhakuisen ja levittäytyvän hengen kanssa. Voimme käydä modernin työn kimppuun vain käymällä ensin modernin tekniikan kimppuun. Voimme käydä modernin tekniikan kimppuun vain käymällä hyödyllisyyden, tehokkuuden, valvonnanhimon, valloitushalun ja kasvuhakuisuuden kimppuun. Voimme käydä näiden kimppuun, jos osaamme tinkiä turvallisuudenkaipuustamme ja mukavuudenhalustamme. Pystymme tinkimään turvallisuudenkaipuustamme ja mukavuudenhalustamme vain jos...

Tukiainen kirjoittaa: "Mikään vastakkainasettelu tekniikka-avusteisen "pahan" työn ja primitiivisen "hyvän" työn välille tuskin tulee kyseeseen, varsinkin kun on esimerkkejä myös korkealle kehittyneestä mutta suhteellisen ympäristöystävällisestä tekniikasta". 'Suhteellisen ympäristöystävällisestä tekniikasta' Tukiainen nostaa esiin aurinkoenergian hyödyntämisen. Mutta aurinkoenergiaa hyödyntävää tekniikkaa ei voi olla olemassa ilman massiivista tuotantokoneistoa, kaivostoimintaa, kemianteollisuutta, energiansiirtojärjestelmiä, tavarankuljetusjärjestelmiä, koulutusjärjestelmiä, tietotekniikkaa, tekniikan tutkimusta ja kehittämistä, markkinointia, mainostamista... Sanalla sanoen, aurinkoenergian hyödyntäminen vaatii valtavan tuotantokoneiston, joka itsessään ei voi olla ympäristöystävällinen, vaikka itse aurinkopaneeli jossakin mielessä olisikin.

Sen sijaan 'primitiivisestä hyvästä työstä' löytyy paljon esimerkkejä alkaen suomensukuisten heimojen elämästä Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa ja päätyen sanokaamme vanhan Kiinan korkeakulttuuriin. Yhteenvetona voisi sanoa: Lähes kaikki nykyisenkaltaista monimutkaista teknistä tietoa ja taitoa vaativa työ ja tuotanto (tietokoneet ja aurinkopaneelit mukaanlukien) rasittaa ympäristöä kohtuuttomasti, kun taas eräät perinnekulttuurit ovat onnistuneet elämään melko pitkiä aikoja riittävän hyvässä tasapainossa luonnonympäristönsä kanssa. Tässä ei ole vielä vastattu siihen, miksi eräät perinnekulttuurit ovat siinä onnistuneet.

Tukiaisen hahmottelemassa maailmassa työ on tärvellyt ihmisen elämän. Mutta ehkä työ ei ole tärvellyt mitään, vaan työn hyödyllistäminen, tehostaminen ja teknistämien, työn valjastaminen suuren ihmis- ja järkikeskeisen ja edistyvän tulevaisuuden rakentamiseen. Koska Tukiainen ei erottele 'ruumiillista' työtä 'henkisestä', hän ei saa esiin erästä keskeistä modernia kehityslinjaa: siirtymistä pois ruumiillisesti rasittavista töistä keveisiin toimistotöihin. Tässä mielessä elämä on viimeisten satojen vuosien - jopa vielä viimeisten vuosikymmenienkin - aikana huomattavasti helpottunut. Nykytyön vaatima 'raadanta' on aivan toisenluonteista kuin sanokaamme viisikymmentä vuotta sitten, ja ihmiset ovat valmiit maksamaan melkein mitä tahansa päästäkseen eroon likaisista ja ruumiillisesti raskaista töistä hyvinvalaistuun, lämpimään ja puhtaaseen toimistoympäristöön. Tämä lähes universaali työn porvarillistumisen linja ei oikein sovi Tukiaisen maailmanmalliin. Miksei? Koska sekä Tukiainen että ihmisten enemmistö pyrkii mukavuuteen, ennustettavuuteen ja turvallisuuteen, ja sekä ihmisten enemmistön elämäntavoite että Tukiaisen utopia ovat tässä suhteessa yhtäläiset. Tukiainen ei ole valmis tinkimään mukavuudesta, ennustettavuudesta ja turvallisuudesta, ja tästä syystä hän pitää kiinni koneista ja modernista tekniikasta. Mutta moderni tekniikka ei tule yksin. Moderni tekniikka tuo mukanaan alati kasvavan tuotantokoneiston ja kulutuskoneiston, ja niiden ylläpitäminen vaatii juuri sisällyksetöntä ja yksitoikkoista työtä. Ja ihmisten valtaenemmistö on valmis mukavuuden, ennustettavuuden ja turvallisuuden saavuttamiseksi tekemään yksitoikkoista ja merkityksetöntä työtä. He ovat valmiit juuri siihen elämäntyyliin, jota Tukiainen kritisoi ja paheksuu, kunhan heidän ei vain tarvitse tehdä raskasta ja likaista ruumiillista työtä.

Luonnollisten halujen tyydyttämiseen ei tarvita modernia tekniikkaa. Itse asiassa moderni tekniikka usein estää luonnollisten halujen tyydyttämisen. Tukiaisen käsitys luonnollisista haluista on aika abstrakti ja henkikeskeinen, sillä ihmiskehon terve elämä tarvitsee enemmän kehollista työtä kuin mitä Tukiaisen utopia suosittelee. Jos Tukiaisen rousseaulaiset villit ovat terveitä, laihjoja eli kauniita, johtuu se siitä, että he ovat jatkuvasti liikkeessä ja osallistuvat liikkeillään mielekkääksi kokemansa yhteisön elämään. Heidän elämänsä ei kuitenkaan ole aina mukavaa, ennustettavaa ja turvallista. Jos he kuuluvat sanokaamme eräkulttuuriin, on saaliin eteen joskus ponnisteltava rajustikin - olosuhteissa, missä vaaroja ei voida kokonaan eliminoida. Myös sairaudet ovat uhkaamassa ja (nykysuomalaisesta näkökulmasta katsoen) jo melko vaaratonkin sairaus tai vamma voi vaarantaa perusturvallisuuden. Riistaelänkantojen koko vaihtelee luonnollisissakin oloissa vuosittain valtavasti, joskus katastrofaalisestin, jolloin nälkä on usein nähty vieras eikä nälkäkuolemaltakaan aina vältytä.

Jos taas Tukiaisen utopia sallii modernin lääketieteen, sairaalatekniikan ja lääketeollisuuden, niin tämän kaiken ylläpitäminen vaatii taas valtavan (ei-ainostaan-sairaalateknisen) tuotantokoneiston, energiankulutuksen, kuljetuksia, kemianteollisuutta, koulutusjärjestelmän, tietokoneita...

Tukiaisen utopia ei vaikuta uskottavalta, koska elämän järjetön ja silmitön kohellus ja kaahaus on erottamattomasti kiinni juuri modernissa tekniikassa. Modernia tekniikkaa ei voida ylläpitää ilman suurta tuotantokoneistoa, jonka kasvu edellyttää laajoja kulutusmarkkinoita. Niiden käynnissäpitäminen edellyttää laajojen kansankerrosten kouluttamista. Ennen kaikkea valtaväestö on ehdollistettava kuluttamaan viihdettä ja sietämään pitkästyttävää työtä. Tuotantokoneiston käynnissäpitäminen vaatii koneiston työntekijöiltä kykyä kestää yksitoikkoista ja sisällyksetöntä toimistotyötä ja juuri tämän sietämiseen koulujärjestelmä tähtää - kuten Tukiainen aivan oikein huomaa. Koulujärjestelmä opettaa meitä myös sietämään toisiamme, siis sietämään toisiamme, silloin kun joudumme yhdessä tekemään työtä, josta lopultakin puuttuu mieli. Sietämistaitoja kutsutaan "sosiaaliseksi kompetenssiksi".

Tukiainen ei tavoita (yritä tavoittaa) Linkolan traktori-vertauksen ydintä: että traktorin mukana tulee juuri tuo Tukiaisen vihaama mielettömän työn elämäntyyli. Traktori tekee työpäivästä entistä pitemmän ja yksitoikkoisemman. Tämä oli saksalaisen tekniikkafilosofian (esimerkiksi Friedrich Georg Jüngerin) ensimmäisiä havaintoja: Kun käsityöläinen hankkii verstaaseensa sähkökoneen, niin hänen työpäivänsä alkavat venyä! Avoimeksi jää, voidaanko löytää elämänmuoto, missä ei ole sen paremmin traktoreita (modernia tekniikkaa) kuin voutejakaan (sosiaalista eriarvoisuutta). Linkolan ajattelee, että sosiaalinen eriarvoisuus on kuitenkin (luonnonympäristön tilan kannalta) pienempi paha kuin moderni teknistynyt elämäntyyli ja siihen liittyvä työ. Tekniikan ja tuotannon elämäntyyliähän puolustellaan usein sillä, että se on tasa-arvon ja demokratian säilymiselle välttämätöntä. Talous joka ei kasva, voi tuottaa vain rajoitetun määrän pieniä ja alkeellisia traktoreita vuosittain, eikä niitä tule riittämään kaikille viljelijöille. Monen on tehtävä töitä käsin ja väsyttävä.

Talous joka ei kasva, ei tuota lainkaan tietokoneita, ja ne toimistotyöt, jotka on pakko tehdä tietokoneella, on parasta jättää kokonaan tekemättä. Soininvaaran lause "Siellä missä ihminen toimii kuin kone, korvattakoon hänet koneella" on harvinaisen ontto ja kohteeton. Jos jokin ihmistyö on jo alunperin täysin typerää, niin ei sitä pidä mennä tekemään koneella; se pitää jättää tekemättä. Vesiskoottereita valmistavaa ihmistä ei tule korvata vesiskoottereita valmistavalla koneella. Myös toinen Soininvaaran miete on aika hölmö: "Tarkoitus on saada vahingollisesta tuotannosta pois mahdollisimman paljon ihmisiä". Tämä tarkoitus on vasta toisella tai kolmannella sijalla. Ensimmäinen 'tarkoitus' on vähentää vaarallista tuotantoa.

Elämä Tukiaisen utopiassa olisi varmasti siedättävämpää kuin nykyelämän sisällyksetön ylituottaminen ja ylikuluttaminen. Mutta merkittävä osa elämämme mukavuutta, turvallisuutta (mukaanlukien nykyinen sairaala- ja terveydenhoitojärjestelmä) ja ennustettavuutta lepää sellaisen tekniikan varassa, minkä olemassaolo edellyttää kasvutalouden laadutonta ylituotantoa ja ylikulutusta. Voisi kärjistää näin: Jotta voisimme ylläpitää nykyisenkaltaista tekniikkaa, esimerkiksi sairaalatekniikkaa, meidän on siedettävä myös kotitalouksien ylikulutusta ja tuhlausta, koska vain ylikulttaminen ja tuhlaus pitää talousjärjestelmän kasvussa eli käynnissä. (Edellisessä virkkeessä "voisimme" voidaan korvata ilmaisulla "meillä olisi syytä", ja saamme yhtälailla mielenkiintoisen väitteen.) Kun etsimme mielekästä elämänmuotoa, joka ei kohtuuttomasti tärvele luontoa, joudumme tinkimään mukavuudesta, turvallisuudesta, terveydenhoidon tasosta ja elämänmenon (taloudellisesta ja muusta) ennustettavuudesta siinä mielessä kuin ne nykyisin tunnetaan. Joudumme taas tekemään myös raskaita ja likaisia töitä. Mutta ehkä koneista vapautettu elämänmuoto säteilee näihin halveksittuihin töihin uutta mielekkyyttä ja arvokkuutta. Jos meillä ei ole 'vaihtoehtoa nopealle ja syvälle teknologiselle kehitykselle', niin meillä ei ole vaihtoehtoa nykyisenkaltaiselle työlle, siis ihmismielen nopealle ja syvälle näivettymiselle. Jos meillä ei ole vaihtoehtoa nopealle ja syvälle teknologiselle kehitykselle, meillä ei ole vaihtoehtoa luonnonympäristön nopealle ja syvälle tärveltymiselle.

p.s. Otsakkeessa ajatusviiva saattaisi olla sulkumerkkejä kauniimpi. Esimerkiksi: "Katsokaa taivaan lintuja - teknorousseaulaisia mietteitä" Otsake olisi vielä kauniimpi ilman tuota sanahirviötä - siis: "Katsokaa taivaan lintuja"
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6
http://www.artotukiainen.net/pylkko.html
http://www.artotukiainen.net/
https://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9789529958726

Blogikirjoittamisesta sekä maailmankatsomusten ja teknokratian vuorovaikutussuhteista

Kommentti Iineksen kommenttiin päreessään Talvipäiväkirja 8. sivu.
*
Kielimafian jengi korjaili tekstiä kieli keskellä suuta - vilkaisten minua aina välillä päitään pudistellen. Periaatteessa oltiin samoilla linjoilla, mutta olin kuulemma valinnut aivan liian monimutkaisesti rönsyilevien virkkeitten kanssa pelailun.

Pitää olla - sanottiin - lukijaystävällisempi. Kuka muka lukee hielihyvikseen Kantia - Hegelistä nyt puhumattakaan? Ja että oliko Kierkegaard Hegeliä parodioimalla kritisoidessaan (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus) yhtään sen suopeampi lukijaa kohtaa?

Pysyttelin lähes vaiti. Ei oikein ollut kanttia - eikä edes Kantia - väittää täysin uskottavasti vastaan. Totesin vain: Älykästä pöhköilyä - se saa riittää motiiviksi. Jopa teille - te kaikkitietävät! Joka maksaa, se määrää sekä sisällön että tyylin peruslinjauksista. Hienosäädöissä teillä kyllä on sananvaltaa vaikka kuinka paljon, vaikkette te erehtymättömiä olekaan...

Kielimafia ehdotti vielä muutamia linkkilisäyksiä, ja ilman muuta hyväksyin ne informaation kannalta oleellisen tärkeinä - klo: 12.45.
I
Minä hieman provosoin sinua saadakseni sinulta kommentin juuri tähän asiaan. Valitan yksittäisen esimerkin puuttumista. Se ei ollut tietenkään kovin reilua keskustelun kannalta.

Kirjoitit:
'On yleistä, että kuvan etsintä saattaa kestää tunteja, kirjoitus 5 min.
...
Olen aina kirjoittanut kaikki tekstini niin, että kun aloitan, minulla ei ole aavistustakaan, miten teksti päättyy, ei edes sitä, mitä teksti tulee käsittelemään. Kaikki muttuu hetkessä, kun saan idean.'
*
Tapamme väsätä näitä päreitämme on näköjään lähes samankaltainen. Mutta luulenpa, että tätä 'metodia' käyttää moni muukin bloggaaja.

Tosin minulla kirjoitusprosessi saattaa kestää tosi pitkään riippuen siitä, miten haluan kulloisenkin juttuni/asiani ilmaista (pelkkä 'sanoa' ei tässä riitä kuvaamaan kirjoitusprosessini tuntemuksia). Tapoja muokata virkkeitä ja kappaleita on lukemattomia. Kaiken lisäksi kirjoitan liian usein liian monista teemoista yhtä aikaa, joten joudun kokoamaan kappaleet ja jaksot joskus täysin uusiksi ja uuteen järjestykseen.

Kaoottista? Kyllä. Kunnes olen tyytyväinen lopputulokseen - mahdollisesti kielimafian viidennen tai seitsemännen ;] korjauksen jälkeen - jos sittenkään. Toiston välttämiseksi metonymiavarastosta/-muistista onkin tullut minulle tärkeämpi kuin metaforista, joita kyllä keksin omasta päästäni tarpeen mukaan mielin määrin.

Metonymioissa sen sijaan tarvitaan enemmän kyseessä olevan termin/käsitteen informatiivisen kontekstin hallintaa. Ei voi korvata jotain käsitettä ihan millä tahansa 'sinne päin' viittaavalla konnotaatiolla.

Myös adverbien ja ylipäätään sidesanojen - etenkin niiden toistensa korvaavuuden hallinta (joskin nyt lähinnä syntaksin, ei niinkään kognitiivis-semanttisten yhtäläisyyksien vuoksi) tekstin sujuvuuden kannalta, on tullut asiatekstiä kirjoittaessa varsin tärkeäksi tyylikeinoksi.

Kuvaa minäkin saatan etsiä tosi pitkään. En tosin ole kai ihan niin perusteellinen kuin sinä.
Mutta esimerkiksi telakalle jäänyt Second Coming-blogini (283 pärettä) rakentui ensisijaisesti kuvien varaan.

Kun löysin mieleisen kuvan, joka sopi jollain (en tiedä alunperin kovin hyvin millä) tavalla sen hetkiseen tunnelmaani, tai jos tietty kuva yhtäkkiä sattuikin inspiroimaan minua, lähdin rakentamaan sille jotain nasevaa otsikointia ja/tai lisämääritystä - anekdoottia tvs.

Second Coming ei suinkaan ole mikään porno-blogi, jos joku on sellaisen käsityksen siitä saanut.
Olen nimittäin jo kauan sitten poistanut siitä ne viimeiseksi jääneet kuvat - pornokuvat - sopimattomina blogifoorumille.

Saahan sellaisia 'palvoa' sitten kukin pornosivuilla, jos haluaa. Kuka jättimäistä fallosta, kuka nakeilla täpötäytettyä vaginaa. Kuka molempia!

(Tähän kohtaan transkriboidaan joko/sekä naurua tai/että säälivää halveksuntaa ilman aplodeja).

Joten Peace - Iines. Väliaikainen rauhantila vallitkoon taas (hetken) välillämme.

II
Mitä päreesi kysymykseen tulee, niin yleinen asenneilmasto on nykyään juuri sitä, mistä oikeistopoliittinen trendi kertoo. Emme välitä siitä, mitä muille tapahtuu kuin pelkästään uteliaisuudesta, kateudesta tai vahingonilosta.

Mutta kuten catulux asiaa kuvailee: kun tähän ollaan päädytty, paluuta ei enää ole. Lisään ja tarkennan itse seuraavasti:

Yhteisöllisyys koetaan enää pelkästään holhoavuudeksi, ja kaikki holhoavuus taas mielletään puuttumiseksi toisten vapausoikeuksiin, jotka ilmentävät pyhää uskoa vapaan kilpailun autuaaksi tekevään voimaan - niin henkisesti, sosiaalisesti kuin fyysisesti autuaaksi tekevään.

Toistan: paluuta entiseen ei ole.

Sivistyneimmät valtiot matkaavat kohti sivistyneintä barbariaa - kutsuen tätä asiaintilaa ihmistä kunnioittavaksi humanismiksi ja/tai evoluution aidosti implikoimaksi (siis oikeaksi) moraaliseksi asenteeksi.

Voimme tietysti keskustelemalla vastustaa tällaista asenteellisuutta, mutta sellainen vastustus ei välttämättä kovin paljoa auta vaan saattaa pahimmillaan päinvastoin tuudittaa kaikki ajattelemaan, että kun nyt osoitin olevani huolestunut, osoitin myös olevani humaani ja altruistinen - en mikään kyyninen ja nihilistinen hirviö, jota muut (tosin liian usein juuri kaksinaismoralistit) syystäkin paheksuvat.

Mutta tällainen selittely on liian usein samaa kuin panisi päänsä pensaaseen.

Kertaan mielipiteenäni, että emme kuitenkaan voi enää muuttaa ihmisiä, koska se muutos jarruttaisi kaikkea edistykseksi kutsuttua sivilisaation (en kutsu maailmaamme enää kulttuuriksi) kehitystä.

Ne edellytykset, joiden varaan aiempi yhteisöllisyys rakentui, ovat murtuneet kuten esimerkiksi kansallisvaltioaate informaatioteknologian invaasion myötä. Eihän nationalismi tietenkään täysin katoa, mutta sen pragmaattiset ja rationaaliset perustelut menettävät huomattavasti legitimoivuudestaan.

Jäljelle jäävä emotionaalis-uskonnollinen yhteisöllisyys puolestaan menettää integroivaa merkitystään oleellisesti, mikäli valtiot muuttuvat talouspoliittisesti täysin ulkoa-ohjatuiksi, mikä merkitsee samalla talouspoliittisen - siis pääoman omistajien - kulttuurisen eetoksen leviämistä sinne, missä yhteinen teknologia alkaa vähitellen vaikuttaa pääoman edustamaa kulttuuria indoktrinoiden ja sosiaalistaen sen vaikutuksessa eläviä omista lähtökohdistaan käsin.

Näinhän on tapahtumassa esimerkiksi islamilaisissa valtioissa, ja tälle kehitykselle ei juurikaan voi jarruja asettaa, koska se merkitsisi osaltaan myös tipahtamista taloudellisen kilpailun hännille.

Islam on kuitenkin vahva uskonto, ja maahanmuuttajat pyrkivät legitimoimaan perinteisen identiteettinsä ylläpitämällä ja/tai elvyttämällä kotimaansa uskontoa ja kulttuuria. Tuloksena on liian usein avoin konflikti - sekä kotimaassa, talouspolitiikan hallinnoijien kanssa, että maassa, johon on paettu tai muutettu paremman elämän toivossa, mikäli oman, alkuperäisen kulttuurin tavat, ajautuvat ristiriitaan uuden kotimaan tapojen kanssa.

Ja väitän edelleen, että maahanmuuttaneitten valtion tapauksessa teknologia eli pääoman omistajien sivilisaatio tapoineen vie voiton, jos vain valtion/kansan poliittinen enemmistö edustaa maan totuttuja tapoja.

Joka tapauksessa tämä prosessi vaatii melkoisen osan maahanmuuttajista integroituvan vahvasti uuden kotimaansa tapakulttuuriin.

On kuitenkin vaikea ennustaa, miten pitkään islam pystyy vastustamaan teknologiaa, joka ei varsinkaan heidän puoliteokraattisen poliittisen järjestelmänsä suhteen ole - eikä ilman konflikteja muutu ikäänkuin neutraaliksi kulttuurisesti, vaikka joku tekno-luupää niin väittäisikin, koska - kuten edellä totesin, juuri talouspoliittinen hallinta, joka on samaa kuin korkeimman teknologian hallinta, muokkaa maasta, jonne se on asettunut, eräiltä olennaisilta osiltaan sellaisen, mikä tuon teknologian on synnyttänytkin - siis länsimaisen, pragmaattis-naturalistista pseudokonsensus-politiikkaa edustavan, jatkuvan kasvun myyttiin uskovan, kapitalistis-kaksinaismoralistisen tekno-plutokratian, jossa elitistinen nepotismi toimii hallinnoivana hegemoniana, joka puolestaan pystyy legitimoimaan omat tavoitteensa lainsäädäntöteitse - ja kontrolloi näiden tavoitteittensa toteutumista myös itse asettaminsa poliisivoimin.

Tämä - tämäkö siis on todellista demokratiaa USA:ssa, jonka presidentinvalinnan ääntenlaskentakäytännöissä otetaan huomioon äänestäjien tahto muutenkin kuin puolueellisten mielipidemittaajien varsinkin omien ehdokkaidensa odotusarvoihin indikoimien ja noihin -arvoihin sidottujen muuttujien ennen äänestystä annettu lähtöpisteytys sekä tietenkin myös äänestyksen jälkeinen lopputulosarvo/-pisteytys - ja huom! - painottaen tulkinnallisten, osavaltioista riippuvaisten korrelaatiosuhdekertoimien näennäisen luonnollista'vinoutumaa' - - jos siis ei muuten saada/saatu eniten vaalikampanjarahaa vielä omaavan mieleistä äänestystulosta - tai - ellei sitten silkan äänten laskennallisen huijauksen eli silkan petoksen menetelmin valita/valittu maalle ensimmäisen kauden ulkopolitiikan traumojen aiheuttaman paranoia-aallon vanavedessä jopa toisen kauden ajaksi se sama entinen eli sellainen presidentti, joka tuhoaa/tuhosi sekä USA:n talouden että sen yleispoliitisen uskottavuuden!?

Toistan: Kaikki tämä tapahtui muodollisen demokratian virallisesti toteutuessa?! Kuten Saksassa 1933.
*
Uskonto - varsinkin kalvinistis-amerikkalaisessa muodossaan on kaksinaismoralismia: puhutaan virallisesti toista (predestinaatio-oppi) mutta ajatellaan ja lopulta myös tehdään toista (kielletään predestinaatio-oppi sen antagonismilla eli pelagiolaisuudella!).

En osaa sanoa, mistä tulisi se vastavoima, joka yhdistäisi ihmisten omattunnot huolehtimaan toinen toistensa hyvinvoinnista ja/tai pahoinvoinnista sellaisilla perusteilla, jotka todella myös koettaisiin legitimoiduiksi haasteiksi - jopa velvollisuuksiksi - kantilaiseen tapaan - järjen vapauden periaatteeseen kuitenkin yhä perustuen.
*
Joku ehdottaa itämaisia ajattelutapoja - zen-buddhalaisuutta.

Siitä aion vielä kirjoittaa tulevaisuudessa enemmän, mutta kun tarkastelee esim. Japanin ja Kiinan historiaa - varsinkin nykyistä taloushistoriaa, voi vain kysyä, että missähän se zen-buddhalaisuus oikein luuraa näissä maissa?

Käytännössä niissä vallitsee kapitalistinen maailmankatsomus - tuo uskonnolliseen eetokseen rinnastettava asenne.

Toisaalta etenkin Kiinan konfutselaisuus sopii hyvin myös valtiokapitalismin eetokseen - samoin Japanin säälimätön mutta muka sankarillinen samurai-etiikka.

Zenit ja buddhalaisuudet sen sijaan vaikuttavat enää pelkän muodollisen perinteen sisäisesti tyhjässä protokollassa tai lähes autenttisina, täydellisessä marginaalissa - joko esimerkiksi yksittäisten kirjallisuusihmisten kiinnostuksen kohteena tai pieninä harrastajaryhminä - tai sitten erillisen pikku valtion muodossa - tarkoitan tietysti Tiibetin sinänsä kunnioitettavaa joskin Kiinan (alunperin mongolien) melko törkeästi poliittisin perustein vainoamaa buddhalaista traditiota.

Länsimaisten ihmisten kääntymisiä buddhalaisuuteen (esim. jotkut New Age-sekopäät, jotka yhdistävät toisiaan lähentyviä äärignostilaisia sekä 'maltillisen' buddhalaisia teemoja) pidän aina ensi alkuun kiinnostavina mutta epäillyttävinä yrityksinä yhdistää keskenään kaksi aatehistoriallisesti toisiinsa kytkeytyvää mutta samalla myös toistensa suhteen - jos ei sentään antagonistista niin keskenään hyvin hankalasti sovitettavaa asiaa:

1) Henkilökohtainen mielenrauha ja 2) Universaalinen sanoma (joskin ihmisen kehittämä sanoma, koska buddhalaisuudessa ei tunneta Jumalaa tai jumalia elleivät boddhisatvat sitten ole ikäänkuin jumalien korvikkeita ja Nirvana teistisen Jumalan mystis-tyyppinen, ei-persoonallinen 'olotila'.
*
Lopuksi kuitenkin tyhmä kysmys, joka kootkoon edelliseen pohdintaan sisällyttämäni ongelman ja ristiriidan:

Miten voi yhtä aikaa arvostaa yli kaiken rahaa pyrkien samalla pysyvään mielenrauhaan?

Mahdotonta.

Tämä on kuitenkin vain minun - ja lähinnä antiikin kyynikkojen, alkukristillisten apokalyptikkojen sekä esim. ortodoksi-hesykastien ajattelutapa. Myös Rousseaulla ja Thoreaulla oli siihen epäsuorasti liittyen paljonkin sanottavaa.

Hipitkin sitä kokeilivat. Kunnes jättivät huumeet ja sekoilun ryhtyen finanssipankkiireiksi. Nyt he käyvät buddhalaistenmunkkien luona etsien mielenrauhaa ja harrastaen hyväntekeväisyyttä. Hieno yhdistelmä. Jos se nimittäin toimii.

Varsinkin viimeiseksi kirjoittamani oli vain minun provokaatiotani. Ei Totuus. Joka löytyy luultavasti ja lopullisesti vain kaurapuurosta...
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Greek_mythology

http://en.wikipedia.org/wiki/Hindu_mythology

hhttp://en.wikipedia.org/wiki/Zen

http://en.wikipedia.org/wiki/Buddhism

http://en.wikipedia.org/wiki/Dalai_Lama

On temppu hieno tää - vain tyhjä jää

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen Uskontotyhjiö täyttyy.
(Kielimafia koukkasi tätä kautta klo: 20.50)
*
markku kirjoitti
Sinunko mielestäsi on asiallista jatkuvasti kääntää keskustelu mielikuviisi Ruukinmatruunan persoonasta - oli aihe melkein mikä tahansa? Niin sinä olet tehnyt täällä jo varmaan kymmeniä kertoja.
*
I
Hyvä kysymys - ihan oikeasti. Olen sitä miettinyt kyllä - joskus ihan 'avustajan' kanssa. Vastaus on periaatteessa yksinkertainen ja ainakin osittain itsekriittinen.

Minun pitäisi vain olla kirjoittamatta tänne yhtään mitään, koska bloginpitäjän (matruunan - lat. huom.) tapa 'nähdä maailma' on niin kerta kaikkiaan toinen kuin omani.

Minua raivostuttaa etenkin se, mitä matruuna pitää oikeassaolemisena, koska minun mielestäni tällainen sanakirja- sekä kaavaviisastelu, jossa luotetaan mittareihin ja tilastomatematiikkaan, ei ole kuin tietämisen yksi, selkeästi rajattu, osa-alue - sikäli kuin meillä ylipäätään voi olla tietoa siinä mielessä kuin jo Platon asiaa suuresti kiistellyssään Thaietetos-dialogissaan pohtii (Platon jättää harkitusti artikuloimatta, mikä hänen kantansa tiedon luonteen ja mahdollisuuden suhteen lopulta on).

Silti matruuna katsoo tietävänsä jotain aivan olennaista tästä maailmasta.

Mutta ei - se ei ole tietoa vaan pelkästään informaatiota, joka saa tiedollisen arvonsa käyttötarkoituksesta, jonka määrää sekä teknologia itse että omat käytännölliset intressimme.

Jos emme voi itse vaikuttaa teknologian kehitykseen läheskään siinä mielessä kuin kuvittelemme vaikuttavamme (teknodeterminismi) ja/tai jos tietomme ja sovellutuksemme ovat subjektiivisesti hyötysidonnaisia tavalla, jota voi pitää lopulta egoististen intressiemme lähes kausaalisena seurauksena, niin paitsi että me emme todellakaan - argumentatiivisesti määritellen - tiedä lopulta mitään, olemme samalla ajamassa itseämme sellaiseen tilaan suhteessa luontoon ja ekosfääriin, että sen lopputulema on paradoksaalisesti lähtökohtiensa eli luonnon vastainen, mikäli oletetaan, että luonto on pyrkii lisääntymiseen ja säilyttämiseen (mikä tietysti on kyseenalainen oletus sekin).

Ylivoimaisessa kyvyssään hallita ympäröivää luontoa, itsekäs geeni ihmisessä lopulta tuhoaa sen mahdollistaneen evoluution peruselementit, tai - jos haluan olla muka optimistisempi - on ihmisen kautta luomassa maailmasta yhä steriileimmistä luonnonsuojelualueista ja yhä kaoottisimmista urbaanislummeista koostuvaa reservaattia tähän universumiin (asia, joka ei tietysti liikuta muuta universumia vähääkään).

Tämän verran seurauksia on sillä tiedolla, johon matruuna niin kovin luottaa.

Valotin asiaa kuitenkin vain yhdestä näkökulmasta. Olennaisinta lienee kuitenkin se, että liikkuessani kyseisessä blogissa, en pysty havaitsemaan todellakaan muuta hengen paloa kuin sen, minkä tämä yksiulotteisen metodinsa (utilitaristinen tekno-empirismi) rajaama ihminen saa oman, toki erinomaisen laaja-alaisen, faktatietämyksensä esittelystä.

Koen olevani väärässä paikassa - jälleen kerran - olkoonkin, että kyseessä lienee jonkinlainen 'obsessio': olen nimittäin mielelläni väärässä paikassa vastoin tahtoani (I prefer not to). Se on minun tapani ajatella ja tuntea kriittisesti.

Olen kuin profeetta, jolla ei ole tarjota kuin huonoja pelastusvaihtoehtoja niille, jotka pitävät maailmaa ikäänkuin ihmiselle valmiiksi annettuna materiaalina, jota hän voi sitten mielin määrin manipuloida innostuen yliarvostamaan teknologista ja 'hyötyanalyyttista' kyvykkyyttään tiedon ja totuuden saavuttamisen välineenä - ellei peräti sen ilmentymänä.

Olen täysin eri mieltä, koska mitään totuutta ei ole, koska mitään ei perimmältään ole (ainakaan sellaisessa mielessä kuin newtonilainen empiristi maailman ajattelee). Silti myönnän pakottomasti (ja contra Derrida), että jotain (kon)tekstin ulkopuolella vaikuttavaa toki on, joskaan en tiedä, mitä se on, vaikka saatankin tuntea sen äärimmäisen syvästi.

Voin toki hyväksyä sen periabstraktin mutta kokeelliseen havaintoon perustuvan kvanttiteoreettisen formuloinnin, että maailma ei ole edes empiirisesti palautettavissa vain yhteen tasoon - on olemassa aina kaksi havainnon tasoa, joissa 'aine'/todellisuus ilmenee. Tieto on peruuttamattomalla tavalla ontologisen eron (cogiton ja havainnon perimmäinen dialektiikka) määräämää, mitä havaintokykymme parallaksisuus juuri ilmentää.

Emme näe maailmaa koskaan yhtenä ja samana, kokonaisena totaliteettina yhdessä havainnossa - emme edes kaikkein tarkimmassa havainnossa - ja nimenomaan emme siinä. Todellisuus splittautuu sisäiseen ja ulkoiseen ontologisessa erossa (tietoisuuden edellytys), ja viimein se ilmenee meille yhtä aikaa 'kahtena' jopa äärimmäisimmässä havainnossa.

Tiedostan kuitenkin, että minun on turha yrittää muuttaa näiden, empirismin ja realismin keskenään mystifioivalla tavalla sekoittaneitten, luupäiden maailmankatsomusta, koska he pystyvät vetoamaan seikkoihin, jotka eivät ole kumottavissa argumentatiivisesti ja/tai empiirisesti.

Joka tapauksessa tästä seuraa asia, jota ko. ihmiset eivät itse ymmärrä. He eivät viime kädessä juuri itse pysty vakuuttamaan erimielistä osapuolta, koska jäävät 'todistuksineen' antropomorfisten ennakko-oletusten tasolle - sekoittaen keskenään sen, mikä viime kädessä on deskriptiivistä faktaa ja mikä metaforis-preskriptiivistä asennnetta, jonka puitteissa faktat saavat faktaluonteensa kussakin diskurssissa.

Näille todistekielipeli-ihmisille kaavamainen todistus on kuin uskon akti. He ovat kuin hieman höynähtänyt filosofi-loogikko, joka rakennettuaan kuukausikaupalla pätevää jumala-todistusta tulee ihmisten ilmoille julistaen, että hän on nyt sen todistanut - Jumalan olemassaolon.

Mutta tämä raukka (kuten matruunakin) ei ymmärrä sitä, ettei pelkkä todistus vielä riitä sen uskon syntymiseen, jota Jumalaan uskomiseen tarvitaan. Ei pelkästä olemisesta tosiaankaan seuraa automaattisesti pitämistä tässäkään tapauksessa.

Niinpä voin vain pudistella päätäni ja ehkä hymyillä tälle ihmiselle hiukan säälivästi. Hän ei selvästikään ole tajunnut olennaisinta vaan yrittää ikäänkuin kuvan/mallin avulla todistaa minulle, että maailma on olemassa ja että se on juuri tällainen.

Juuri tämän vuoksi minä en tule koskaan tietämään. Kuva ei ole yhtä kuin todellisuus - ellei todellisuus sitten voi näyttäytyä ihmiselle kuin 'pelkkänä' kuvana. Olen tässä kohtaa äärimmäisen valinnan edessä: 1) tyhjä - käsitteellisettävissä mutta ei esitettävissä oleva ei-mikään tai 2) kuvan yhtäaikainen transparenssi ja opaakkisuus.

...ajatustauko...

Ja sittenkin - eikö 'kuva' - siis taide - yhä sittenkin voisi ilmentää todellisuuden perimmäistä luonnetta? Ehkä voi, mutta silloin sen tulisi ikäänkuin kadottaa oma artefaktamainen kuvamaisuutensa ja sulautua maailmaan - todellisuuteen. Miten tämä on mahdollista? Aavistan, että se on mahdollista. En kuitenkaan voi oivaltaa miten. Ehkä minun pitäisi olla ajattelematta koko asiaa 'yhteyden' saavuttamiseksi...

II
Minun 'virheeni' voisi nyt sanoa olleen se, että kun olen jo aikaa sitten tajunnut, mikä on edellä esitetty asiaintila matruunan blogissa, niin minun pitäisi valita: joko a) jatkaa keskustelua bloginpitäjän ontologisten, metodisten ja argumentatiivisten määritysten 'alaisuudessa' eli ne hyväksyen, tai b) katkaista keskusteluyhteys välittömästi, koska minun on täysin mahdotonta paitsi tulla ymmärretyksi myöskään esittää mitään olennaista näkökulman muutosta näiden matruunan edellyttämien diskurssiehtojen puitteissa.

Joten mikäs siinä. Virhe oli minun. Taas kerran.

Paljastetakoon vielä tämä: ad hominem-stretegiani on ollut sekä aivan vakava yritys osoittaa matruunan peruslinjan persoonalliset implikaatiot esimerkiksi ja etenkin, mitä islamiin tulee, myös provosoida hänen perusteitaan siinä määrin 'väärästä' ja yllättävästä perspektiivistä, että hän joutuu väen väkisinkin katsomaan itseään ja maailmaa eri perspektiivistä kuin, mihin on maailmakatsomuksellisesti, yksiulotteisine metodeineen sitoutunut.

Silti minun täytynee nyt - taas kerran - myöntää, että olen tässä asiassa tekemisissä 'itseäni suurempien voimien' kanssa ja osata siten kohteliaasti peräytyä, jotten tekisi itseäni tämän enempää naurettavaksi - mikä seikka ei muuten hätkäytä minua pätkääkään - päinvastoin.

Kun yrittää saada ihmiset pohtimaan itseään ja maailmaa todella syvällisesti ja henkilökohtaisesti, heidän psyykeään pitää järkyttää. Heidät pitää saada tolaltaan, jotta he pystyisivät näkemään maailman ja todellisuuden uudella tavalla - hieman eri kulmasta kuin ennen.

En tarkoita, että ihmisen tulisi silloin välttämättä luopua kokonaan aiemmista vakaumuksistaan vaan pelkästään sitä, että hän siis kykenisi näkemään maailman myös toisin. Koska maailma on aina myös toisin.

PS.
On vielä mainittava olennaisen tärkeä asia. Huumorintaju. Jos siinä ei synkkaa, niin kahden ihmisen välinen kommunikaatio lienee aina erittäin vaikeaa millä tasolla tahansa.

Kyynikko katselemassa tynnyristään kauas ulos - omaan sisimpäänsä

Kirjoitettu Kalevi Hotasen päreeseen Mierovassa maisemassa.
*
meri, ripsa, kalevi

Luin mainiot kommenttinne kahteen kertaan ja tulin hieman surulliseksi (minäkin).

En ole koskaan ollut idealisti vaan pikemminkin anarkisti sekä yksilötaistelija. Vaikka en millään tavoin palvokaan Che Guevaraa preferoin häntä silti suhteessa lippua kantaviin kommunistipioneereihin.

Ja tässä piilee kohtalokas ristiriita. Sillä juuri minunkaltaisestani olisi saattanut tulla 'hyvä', stalinistinen diktaattori, joka juoksuttaa aatteen nimissä ryhmäsidonnaisia ja hienopersehumanistisia vasemmistopieruja ympäri kauppatoria niin pitkään, että he saavat ekstaattisen elämyksen, joka taatusti kolahtaa.

Toisin sanoen - mitä idealistisempi aate, sitä fanaattisempi hullu sen johtoon yleensä pääsee. Vetäkää siitä päätöksiä ja johtoja.
*
Linkolan Toisinajattelijan päiväkirja on ollut minulle 'niitä kirjoja'. Liikutuksetta en sitä kyennyt lukemaan.

Mitä Linkolan 'ohjelmaan' tulee, niin minun katsannossani hän on oikeassa. Meitä ei pelasta enää mikään. Teknologia syö omat lapsensa.

Niin kauan kuin takkiraudan kaltaiset ihmiset haluavat rakentaa sivilisaatiota suunnittelemattomasti - vailla eräänlaista Global Governmentia - pelkästään vapaan markkinatalouden ja teknologian ehdoilla, mikä implikoi psykologisen egoismin hyväksymisen ihmisen perimmäisenä motiivina ja siten rasistis-fasistisen yhteiskunnan, lopputulos on globaalisti selvä - täystuho.

Ensin tuhoutuvat heikoimmat, useimmat eläinlajit ja köyhimmät ihmiset, viimein lopulta hyvinvoivat ja 'vartiotorneissaan' asuvat rikkaat.

Tuho tapahtuu kahdella tavalla: ekosfäärin 'surkastumisena' ja ihmisen teknologisena manipuloimisena kyborgiksi, joka on yhtä aikaa sekä terveempi ja pitkäikäisempi että alttiimpi uusille, täysin tuntemattomille taudeille, koska hänen luontainen vastuskykynsä heikkenee sitä mukaa kuin ruoka, lääkkeet ja geenimanipulaatio muuntavat häntä yksipuolisen idealisoituun suuntaan, markkinatalouden tarpeita vastaavaksi kuluttajarobotiksi.

Kun takkirauta aiemmin kirjoitti erään englantilaisen sosiologin artikkelin pohjalta varteenotettavan päreen ihmis- ja teknologiavihasta tehden omavaltaisesti johtopäätelmän, että juuri teknologiavastaiset ihmiset sairastavat ihmisvihaa ja tuhoavat edellytykset nykyisen, länsimaitten teknologisen hyvinvoinnin ja korkean elintason synnyttämien ongelmien ratkaisemiseksi, hän osoitti olevansa fanaatikko - teknofundamentalisti jos kuka.

Takkirauta uskoo, että teknologia kykenee ratkaisemaan teknologian itsensä synnyttämät, koko ajan kasvavat ongelmat.

Tämä on uskovaisuutta sanan kieroimmassa mielessä, koska se implikoi demokratian ja vapaan markkinatalouden nimissä toisten ihmisten alistamisen ja piilorasismin - pitkälti samassa mielessä kuin islam pyrkii jihadin poliittisessa versiossa levittämään aatettaan muuhun maailmaan, joskin päinvastoin kuin länsimainen konservatiivi-liberaali-demokratia-fundamentalismi: avoimesti ja suoraan - ilman kaiken maailman analyyttisen argumentatiivista ja 'faktoihin' vetoavaa 'pakkopullaa', joka itse asiassa rationaalisuuteen kätkiessään tulee paradoksaalisesti juuri paljastaneeksi reaalisen voimapolitiikan - siis fasismin ja jonkinasteisen rasismin - olevan kaikkien pyrkimystensä taustalla.

Entä onko meillä vaihtoehtoja? Ja mikä paradoksaalisinta - olenko tavallaan itsekin epäsuorasti hyväksynyt takkiraudan logiikan, vaikka teen teknologiasta (niin hyvä asia kuin se monesti onkin esimerkiksi IT-sovellutuksissaan) ja sen välineellisestä itseisarvoisuudesa (lukekaa esim. Tuomas Nevanlinnan Nurin oikein) täysin pessimistiset johtopäätökset?

Mutta kuten sanottu - minä en usko teknologian pelastavan meidät. Tehköön tämä asenne minusta sitten vaikka ihmisvihaajan, mutta näköpiirissäni ei ole muutakaan 'aukeamaa' käyttääkseni Heideggerin Lichtung-käsitettä (ks. PS.) metaforana vallitsevan todellisuuden näköalan aukenemisesta nykyisten faktojen pohjalta, jotka siis tulkitsen lähes tasan päinvastoin kuin takkirauta.

Ei voi mitään. Ontologinen ero, joka konstituoi maailmankatsomukselliset eromme, ei voi koskaan poistua väliltämme. Jää 'vain' lopullinen antagonismi - kaikkien ihmisten kesken.

Mutta juuri tämä antagonismi on kapitalismin ydin. Siinä ihmisten välinen kateus ja peer pressure (girardilainen, mimeettinen kilpailu, jota jättifirmat ohjailevat) muuttuu aina ihmisten väliseksi, lähes konkreettiseksi taisteluksi, ja viimein tuo taistelu - ekologisen katastrofin, sivilisaation rakenteiden ja ihmiskäsityksen kohtalokkaan muuttumisen (hallitsevat kyborgit määrittelevät hallittujen/alistettujen työtötekevien ihmisyyden ehdot kafkalais-orwellilais-huxleymaiseen tapaan) takia koko skenario ilmenee saatanallisena - mystifikaation ja manipulaation verkkona, jossa eräänlainen Matrix 'rulettaa' lähes koko ihmiskuntaa.

Loppu on nähtävissä Mad Max-elokuvista.
*
En ole kuitenkaan Linkolan tavoin 'huolestunut' maailman tilasta, jos kohta hänkään ei ole, koska kaikki on hänellekin jo selvää.

Ajattelen, että tässä maailmassa ja sen yhä toistensa kaltaisiksi muuttuvissa sivilisaatioissa voi elää ihmisarvoista elää vain palaamalla antiikin kyynikon elämäntapaan - tynnyriin, jossa voi mietiskellä omia hyveitään (ja paheitaan), pitää jopa kaikkea yhteiskunnallista 'osallistumista' adiaforana (yhdentekevänä) suhteessa ja verrattuna ihmisten universaaliin, perimmäiseen tasa-arvoon maailmakansalaisina.

Kyse ei ole ideologisesta vaan ikäänkuin eksistentiaalis-rationaalisesta ajattelutavasta. Ihmisen ei pidä olla sidottu mihinkään.

Kyynikkojen vastaisesti ajattelen tosin yhä, että ainoan poikkeuksen perimmäiseen siotutumattomuuteen tekee rakkaus - eikä sekään saisi olla sitovaa kuin ehkä siinä väistämättömässä mielessä, miten rakkaus itsessään vetää kahta ihmistä toisiinsa - joskus jopa heidän omasta tahdostaan vähääkään piittaamatta.
*
Ymmärtänette, ettei tällaisen 'vakaumuksen' omaksuneella ole enää mitään paluuta minkäänlaiseen idealismiin, ellei sitten henkilökohtaisen hyveen kehittämistä kaikkien ihmisten perimmäisen tasa-arvon ideaan yhdistyneenä sellaiseksi kutsuta.

Joka tapauksessa kyseisestä asenteesta puuttuu kaiken idealismin kannalta olennaisin: sen pyrkimys löytää ja rakentaa ihanteittensa ja utopioittensa näköinen sivilisaatio ja 'superyhteiskunta'.

Antiikin kyynikkona tiedän tosin olevani hieman lähempänä kapitalismin individualismia kuin hegeliläis-marxilaista ideaa ihmisestä kollektiivin arvojen ja kommunikatiivisen toiminnan 'yksikkönä', mutta tämä asiaintila ei suinkaan ole tehnyt minusta oikeistolaista. Päinvastoin - olen nykyään vasemmistolaisempi kuin koskaan elämässäni.

Mutta se on sitten jo toisen jutun aihe. Vastarinta Foucault'n ja Camus'n konteksteissa.
*
PS.
Lisäys Lichtung-käsitteen analyysiin uskojarukous.net-kommenttipalstalta. Hieno teksti. Olen hieman kateellinen, sillä olisin halunnut itse kirjoittaa tuon.

Heideggerin käsitys ihmisen ja eläimen erosta lähtee siitä, että eläin on "avoimessa" (clearing, Lichtung) näkemättä sitä, kun taas ihmisellä on maailma edessään. Ihminen ei mene paljaaseen tilaan, ulkopuoliseen, kuten eläin. Eläin liikkuu tuossa avoimessa, joka on "a nowhere without a no". Tällä lailla on kiva ajatella, että Jumala on tarkoittanut ihmisen myös vähän eläimen kaltaiseksi, huolettomaksi liikkujaksi ympäristössään. Heideggerin humanistinen ajattelu nostaa ihmisen eläimen yläpuolelle toisella tavalla kuin Raamattu. Tästä hallitsemisen harjoittamisesta mystikko epäilemättä irrottautuu. Silloinkin voi sanoa, että hän asettuu luotuisuuden ulkopuolelle eli ei haluakaan olla se, joka "autenttisella katseellaan etsii kaikelle merkityksen ja etsii salatun". Se on Fransiscus Assisilaisen esimerkillinen piirre ( olla köyhä kuin lintu) ja mielestäni raamatullista, mutta vaikeaa.

http://www.uskojarukous.net/phpBB2/viewtopic.php?p=34600

Tarvitaan kaaos, jotta syntyisi tähti

Kirjoitettu kommentiksi IDA:lle päreessäni "Partisaani Zizekin filosofinen sissisota".
*
ida kirjoitti
Yhden Zizekin syntyyn vaaditaan siis suurin piirtein samat olosuhteet, kuin yhden Hitlerin syntyyn? Rahvaan sopii vain toivoa, että se olisi sen arvoista.

RR

Yes.

'Tarvitaan kaaos, jotta syntyisi tähti', kirjoitti Nietzsche.

Mutta me emme osaa ainakaan kovin tarkkaan sanoa etukäteen, mitkä tähdet räjähtävät ja mitkä taas valaisevat meitä kauniisti lähes loputtomiin. Eivätkä nekään, jotka räjähtävät, ole välttämättä 'läpeensä pahoja'.

Ellei sitten määritellä kaikki pahuus ja hyvyys etukäteen, jolloin kaikki myös tapahtuu - tai sen pitäisi tapahtua - määritelmän mukaan niinkuin takkiraudan todellisuudessa -ks. PS).

Antiikin kreikkalaisten rationalistisen idealistisessa (myös materialismi: epikurolaisuus, stoalaisuus oli idealistis/metafyysista) maailmassa kaikki tapahtui ikäänkuin 'määritelmän mukaan' - kosmisen lainalaisuuden voimasta.

Teknouskovaiset pyrkivät saavuttamaan samanlaisen varmuuden, jonka kreikkalainen, monistinen ja lopulta materialistinen rationalismi kehitti: makrokosmos (todellisuus)/mikrokosmos(ihminen)-jaottelu, joka ilmensi Logosta, joka toimi sekä todellisuuden perimmäisenä järkenä että välittäjänä makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välillä.
(Tämä tulkinta on keskiplatonismia. Vrt. Johanneksen evankeliumin alku: Alussa oli sana (Logos). Sana tuli lihaksi. jne.)

Kreikkalaisille tämänkaltainen todellisuus oli kuitenkin perimmältään metafyysinen, eli se realisoitui oikeastaan vain ajattelun tasolla, mutta teknouskovaiset haluavat siirtää tuon 'varmuuden' maan päälle - koneiksi - täydellisiksi koneiksi.

Jumala tuli siis ensin ihmiseksi, ja nyt hän muuttuu täydelliseksi koneeksi, koska kone ei tee virheitä.

Matrix odottaa.
*
Edellisen tarkoitus oli olla tietyn vääjäämättömän tosiasian toteamista - ei sen kritiikkiä, koska kritiikillä ei 'loppupeleissä' ole mitään merkitystä näissä asioissa.
Minusta on kai tulossa deterministi - minkä väitteen kumoan heti välittömästi PS.:ssa.

PS.
Minua eivät kuitenkaan määritelmät kiinnosta: minä haluan olla se, joka määrittelee! Ja sotahan siitä syntyy...Tarvitaan siis tuota takkiraudan kuuluisaa 'rikoslakia' taltuttamaan minut...

Olen myös ymmärtävinäni, että te haluatte - sinä, vasarahammer ja takkirauta - taltuttaa myös Nietzschen ja Zizekin. Voi polot! Siihen teidän ällinne ei riitä.

Teidän täytyy julistaa death sentence ennenkuin mahdatte mitään noille äijille - ja sittenkin on liian myöhäistä, sillä heidät olisi pitänyt tappaa jo kehtoon eikä päästää kirjoittamaan kaiken maailman 'irrationaalisia houreita' pilaamaan tekno-optimistien ja 'lokaalin kotirauhan puolesta taistevien' ruusuista ja intoleranttia maailmankuvaa!

Miten paljon kuolemaa tarvitaankaan ennenkuin takkiraudan maailma on 'turvallinen'...

Mihin filosofia/a tarvitaan? Mihin luonnontiede pyrkii?

Kommentti ripsalle Hotasen päreessä Kulje kanssani.
*
ripsa kirjoitti:
'Ajattelet että substanssi-juttu toimii jumaluuteen, minä olen eri mieltä, minusta se toimii esimerkiksi pimeään aineeseen tähtien välillä. Tässä saattaa olla pelkkä nimitystero, kuule! Ei sen kummempaa. En tietenkään usko pimeään aineeseen. TIEDÄN että se löydettiin vastikään ja sillä voidaaan selittää maailmankaikkeuden (siis tuntemamme) puuttuva massa. Substanssi siis.'

RR
'Kiistaamme' voisi tietysti kutsua semanttiseksi, eli mihin merkityksiin me lopulta viittaamme puhuessamme esim. substanssista, mutta löytyy tästä aineksia paljon suurempaankin 'antagonismiin', koska semanttiset erimielisyydet koskevat yleensä samalla myös ontologisia valintoja.

Tällaista se nimittäin aina on, kun filosofi yrittää keskustella luonnontieteellisen maailmakatsomuksen omaavan ihmisen kanssa (tai päinvastoin) - olipa tämä sitten realisti (Niiniluoto esimerkiksi on realisti todellisuuden mutta ei moraalin suhteen) tai empiristi (eli tiedemiehet yleensä, joille todellisuus on nykyään: - niin - mitä? - sitä pimeää ainettako? - jotain joka on olemassa ei-olemisessaan - hehheh - onks tämä nyt luonnontiedettä? Ai niin - se aine on 'liian' pimeää, jotta sen voisi havaita paljain silmin: se pitää päätellä mittalaitteilla...).

Heti kun aletaan puhua esimerkiksi tyhjyydestä ja substanssista, niin luonnontieteilijä tahtoo ensin etsiä/löytää konkreettisen havaintonäytön siitä, onko tyhjyyttä olemassa vai ei. Jos ei ole, niin siitä ei sitten voi puhua mitään nuoren Wittgenstein (Tractatuksen) ehdottomuudella vaadittuna.
Ja koskapa tyhjyyttä ei empiirisesti ole olemassa, se on ilman muuta filosofien huuhaata.

(Kummallista kyllä - edes Wittgensteinin mielestä tyhjyys/mahdottomuus ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään, vaikkei sitä kyetty todistamaan: siitä piti vain vaieta: - aijai - Ludwig oli saanut insinöörikoulutuksensa ja logiikan opintojensa ohella 'pahoja' Schopenhauer- ja Kant-vaikutteita tuohon aikaan!).

Tästä assosioituu käsitteelliselle filosofille väistämättä mieleen keskustelu naisen ja miehen logiikasta - niin ovat kaukana ainakin mannermaisen filosofin ja luonnontieteilijän maailmankuvat toisistaan vaikka 'yhteisistä' asioista puhutaankin (filosofit Dennet, Churchland ja kump. sen sijaan ovat luonnontieteen apupoikia, joiden maailmakuvasta et ihmistä mielellisenä oliona löydä).

Onko siis koko Platonista alkanut käsiteanalyyttis-argumentatiivinen filosofointi ja sitä kautta suuri osa humanismin perintöä ollut pelkkä erehdys - pelkkää huuhaata?

Sanon tähän kuten hiukan myöhempi Wittgenstein uskonnosta: 'For a mistake, that's too big.' Erehdykseksi länsimainen filosofiakin on ollut aivan liian massiivinen operaatio, vaikka suurta osaa siitä voidaan kritisoida armottomasti käsiterunoutena.
Tälla käsiterunoudella on tosin parhaimmillaan täysin perusteltu funktionsa ajattelun mahdollistajana.

Filosofia ei ole huuhaata, koska luonnontiede ja teknologia (jos suhtaudumme niihin suopeasti) on kehittynyt pitkälti juuri loogis-käsitteellisestä ajattelusta (alunperin luostareissa!), jonka jo Aristoteles yhdisti luonnon tutkimukseen ja johon moderni luonnontiede kehitti kontrolloidun kokeen yrittäen samalla karkottaa tutkimuksesta kaikki teologiset ja teleologiset implikaatiot - missä se onnistui joskin maksamalla kovan hinnan: ryhtymällä muuttamaan ihmistä täydelliseksi koneeksi - eli luonnontieteen Jumalaksi.
*
Ripsa - ei ajattelu toimi niin, että ensin selvitetään, onko jokin asia olemassa ja vasta sitten keskustellaan siitä. Niin ei toimi edes luonnontiede.

Wittgenstein pyysi kerran empirismiin taipuvaa oppilastaan osoittamaan pelkän puhtaan aistihavainnon pohjalta - ilman mitään teorioita ja mittalaitteita, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Tyyppi ei kyennyt osoittamaan, että näin tapahtuu. Mitään puhdasta aistihavaintoa ei ole olemassakaan.

Jokainen havaintomme suodattuu aina jonkun tunnustetun teoreettisen paradigman tai foucault'laisittain itsestään selvästi (jopa tiedostamattomasti) vallitsevan epistemen (tai epistemien) kontekstissa, mikä vie pohdinnan tieteen historia- ja kulttuurisidonnaisuudesta jopa huomattavasti pitemmälle kuin kuhnilainen paradigma-oletus.

Tarvitaan aina loogis-matemaattista päättelyä, jotta havaittavuudella olisi mieltä. Pelkkä havainto ei vielä riitä, tarvitaan symbolista ja dialektista ajattelua, jotta kykenisimme hahmottamaan paikkaamme maailmankaikkeudessa ja jotta kykenisimme ymmärtämään itseämme ihmisinä.

Esimerkiksi seksuaalisuuden ja vallan ymmärtäminen ihmisen kannalta ei onnistu, jos ne yritetään sovittaa ikäänkuin eläinten käyttäytymisen imitaatioksi tai toisinnoksi. Näin voidaan toki tehdä, jos seksuaalisuus ja valta redusoidaan pelkästään reaktiivisiksi käyttäytymismuodoiksi vailla mitään niihin liittyviä symbolisaatioita, 'järjenvastaisia' ahdistuksia, eroottista lumousta (jota eläimillä ei vaisto-olentoina taatusti voi olla) jne.

Sen vuoksi pelkkä monotoninen luonnontieteellinen paatos, joka painottaa vain havaittavista tosiasioista johdettavan maailmakuvan pätevyyttä, ei nimenomaan ole pätevä eli validi.

Luotettava se varmasti voi olla, mutta kuka tietää, mitä varten se on olemassa, ja mihin se johtaa - puhumattakaan siitä, että siirtyessämme pohtimaan edellä mainitsemiani seksuaalisuuden, vallan, moraalin ja estetiikan ongelmia ihmisen näkökulmasta, luonnontiede joutuu omien ennakkoehtojensa mukaisesti vaikenemaan - ellei se kuten sanottu trivialisoi ihmistä eläimeksi ja/tai koneeksi ja ala käyttää hyötykalkyyliä tämän niin perin vajavaisen eläimen/koneen saattamiseksi 'pelastettavaan' kuntoon.

Havaitaan, että Valistukseenkin on sisäänkirjoitettu eräänlainen syntiinlankeemusteoria. Luonnontieteen pitää parantaa tämä 'surkea' eläin, joka niin pitkään on elänyt paitsi valheessa (Jumalausko, humanistiset hömpötykset) on myös fysiologisesti vajavainen.

Mutta juuri tässä kohtaa hyötykalkyyli kohtaa lankeemusopin: ihmisellä on päämäärä: onni, joka ikäänkuin alunperin menetettiin ihmiseksi tulemisessa, voidaan saavuttaa uudelleen kumoamalla ihmisluonnon vajavaisuus - sekä fysiologinen että henkinen.

Tämä kaikenkattava, kaikenvoittava ja kaikkivoiva onni voidaan saavuttaa jo tässä elämässä - elämällä se mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman vetreästi - Niken lenkkareissa ja 'kaveeramalla' geenien sekä 'pimeän aineen' kanssa.
*
Substanssi ja tyhjyys eivät siis ole analogisia pimeälle aineelle. Ne ovat ajattelun apuvälineitä, joita ilman todellisuus on pelkkä itseensä palautuva trivialiteetti vailla mitään merkitystä.

Okei - olkoon sitten ilman mitään merkitystä, mutta toivon, että te siellä luonnontieteen laboratoriossa olisitte paljon varovaisemopia yleistyksissänne maailmankaikkeuden luonteesta ja ihmisen roolista siinä. Ehkä on parempi, että pitäisitte suunne visusti kiinni näistä asioista ja yksinomaan tutkisitte havaintokohdettanne määrätietoisesti ja täsmällisesti.

Antaa sitten vapaan karkkinatalouden, jonka apupoikana politiikka nykyään länsimaissa toimii, päättää, mitä tieteen saavutuksilla tehdään ja - niinpä niin - antaa filosofien spekuloida siitä, mitä tämä kaikki ei-merkityksellinen (merkityksetön) lopulta oikein merkitsee.

Toistettakoon yhä vielä lopuksi - kehäpäättelyn 'suomin valtuuksin': luonnontiedehän ei voi tutkia sitä, mitä ei ole olemassa - ja jokin, jolla ei ole merkitystä ei mitä ilmeisimmin ole olemassa ainakaan luonnontieteen kriteerein.

Kyse on ihmisen ajattelun erityisluonteesta. Filosofiaa siis tarvitaan hahmottamaan nimenomaan sellaisia asioita, joita luonnontiede ei luonteestaan johtuen voi havaita - ymmärtämisestä puhumattakaan.

Muutoinhan kaikki intellektuaalinen keskustelumme 'taantuisi' pelkkien tutkimuskäytäntöjen luetteloinniksi, joista jäljelle jää kosmologisesti lopulta tuo kuuluisa 'pimeä aine' - jolla ei siis ole mitään tekemistä esimerkiksi Jumalan, substanssin, tyhjyyden tai ei-minkään kanssa - ylipäätään minkään sellaisen kanssa, joilla käsitteellinen ja dialektinen ajattelu operoi.

Tutkimuksen, hyödyn ja ajattelun ristiriita

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen päreeseen Kulje kanssani.
*
ripsa kirjoitti:
‘Mutta siitä en siirry enkä luovu, että kommunikaatio jumalan kanssa kuulostaa mahdottomalta, kaiken kaikkiaan. En tarkoita edes järkeä tässä.’

RR
En minäkään ymmärrä, mitä kommunikaatio Jumalan kanssa merkitsee, mutta ymmärrän luullakseni jotakuinkin tyydyttävästi, mitä Jumalan käyttö symbolisena, substanssiin verrattavana käsitteenä merkitsee.

Filosofointi ei ole tiedettä eikä varsinkaan luonnontiedettä. Tiede tutkii maailmaa, se ei ajattele sitä. Filosofia ei tutki maailmaa vaan nimenomaan ajattelee sitä, ja tämän vuoksi filosofia tarvitsee käsitteitä ja symboleita. Kääntäen: juuri tämän vuoksi luonnontieteellinen ‘filosofia’ on mahdottomuus: itsensä kumoavaa ja semanttisesti triviaalia.

Jos tiede ryhtyisi ajattelemaan filosofian tavoin esimerkiksi Olemista, se epäonnistuisi surkeasti varsinaisessa tehtävässään, ja jos filosofia ryhtyisi tutkimaan maailmaa omien käsiteapparaattiensa avulla, se ei saisi selville kuin tutkimisen mahdollisuuden ontologis-argumentatiivisia edellytyksiä/ehtoja - ei itse tutkittavia havaintosisältöjä.

Mutta yhdessä asiassa filosofia ylittää tieteen aina: se pystyy esittämään tieteelle kysymyksen sen oman mielekkyyden luonteesta. Jos tiede asettaisi tämän kysymyksen itselleen, se menisi tyystin ymmälleen tai antaisi triviaaleja vastauksia: 'no kun on tärkeää tutkia, jotta saataisiin selville, miten asiat todella ovat ja pystyttäisiin kehittämään ihmistä palvelevaa teknologiaa.'

Miksi? Eikö nyt hemmetti soikoon kukaan pysty kyseenalaistamaan tätä utilitaristista kalkyylia, joka sanoo, että tiede hyödyttää ihmiskuntaa, vaikka se samanaikaisesti mitä ilmeisimmin on ajamassa sen totaaliin tuhoon jo pelkästään teknologisen orjuutemme/riippuvuutemme takia.

Sillä mitä kehittyneemmäksi teknologiamme tulee, sitä haavoittuvampaa se samalla on. Miettikää vaikka Checuanin maanjäristyksen aiheuttamia tuhoja - sekä yleensä ekologisia että suoraan atomivoimaan liittyviä.
*
Ja yhä silti: tiedemiehelle hyöty=tieto/totuus=onni. Mutta kuten Nietzsche kirjoittaa:

‘Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään tiedon, ‘totuuden’ elintä: me ‘tiedämme’ (tai uskomme tai luulottelemme) juuri niin paljon kuin ihmis-lauman, lajin edun kannalta saattaa olla hyödyllistä: ja sekin, mitä tässä sanotaan ‘hyödyllisyydeksi’, on lopulta vain uskoa, luulottelua ja kenties juuri se kohtalokas tyhmyys, jonka vuoksi me kerran tuhoudumme.
(Iloinen tiede § 354)
*
Joku voisi nyt kysyä, että eivätkö juuri tällaiset hyötyyn liittyvät pohdinnat ole filosofialle - jos se ymmärretään kuten edellä on tehty - mahdoton tehtävä, koska filosofia ei tutki todellisuutta millään havaintomittareilla, eli ei pysty esittämään luotettavia havaintoarvioita teknologiasta.

Tähän kysymykseen voi vastata suoralta kädeltä, että kuka sen kritiikin sitten esittää, ellei sitä tee filosofi. Eihän tiedemies ole kiinnostunut siitä, minkälainen maailma on hyvä vaan siitä, minkälainen maailma toimii tekokkaimmin - eikä se maailma totisesti ole välttämättä ihmisen maailma vaan mahdollisesti jonkinlainen Matrix, jossa bitit ovat lopullisesti korvanneet käsitteet ja symbolit - ja siten alistaneet itse ihmisen.

Tiedän kyllä, että kirjoitan tämän teknologiakritiikin huipputeknologisella välineellä, mutta yhtä hyvin voisin kirjoittaa sen liitutaululle: itse asia ei siitä miksikään muutu - ei ole muuttunut moneen tuhanteen vuoteen.

Takuuvarmaa tietoa binaarisessa maailmankaikkeudessa

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Luottamuksen aatehistoriaa".
*
Petri

Eiks Plantingan tietoteoreettinen lähtökohta: Jumala tiedollisena peruskokemuksena/-uskomuksena ole 'sukua' Wittgensteinin Varmuudesta-kannanotoille?

Vai onko Plantingaa pidettävä pikemminkin evidentialistina kuin foundationalistina?

Entä onko käytännössä mitään eroa sillä, perustuuko uskoni avoimesti perustelemattomaan varmuuteen vai todistukseen, jonka varmuus on pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa - ei yleisesti jaettavissa, vaikka Plantinga väittäisikin ko. tiedon olevan 'warranted'?

Mikä ihmeen warranted? Taas on keksitty uusi hämärä käsite pelastamaan meidät varman tiedon oikeutuksen ('turvalliselta') circulus vitiosukselta.

Mutta mutta: 'If you will not believe, you will not understand', kuten Jesaja kaukoviisaasti profetoi.
Niinpä niin. Naturalismi ei pysty takaamaan/perustelemaan tiedollisten kykyjemme luotettavuutta mutta teismi pystyy..(?)

Kuitenkaan ei ko. takuuta meille anneta ilman jonkinlaista 'älyn uhria' - ei 'varmasti'!

Mutta jospa 'älyn uhri' on meille episteemisesti 'hyödyllisempi' kuin pelkkä skeptisismi..?

Pascal'ko tämän uhrin 'odotusarvon' laskisi - vai peräti Bentham! Huh. Menen mieluummin vapaaehtoisesti Panopticoniin kuin ryhdyn dialogiin ajattelevan koneen (Benthamin) kanssa.

Pascalin uskonvarmuuden todiste: '..aamupäivällä tulta!'' sen sijaan menettelee. Meidän on nimittäin syytä uskoa, että P. ei valehtele.
Mutta Bentham vain laskee ja laskee - kunnes tahdon vapaus (joka on tietysti suhteellinen asia) on selitetty, kontrolloitu ja teljetty vankilaan häiritsemästä 'hyödyllisiä' matemaattis-loogisia operaatioita, jotka pelastavat maailman tekemällä siitä hyvin toimivan 'Superkoneen/Supervankilan'.
*
Jos olemme salakavalasti joutuneet kielen orjiksi samalla, kun se on vapauttanut tiedollisten kykyjemme käyttöä, niin samaan tapaan päädymme myös teknologian orjiksi.

Teknologia lisää vapauttamme toimia ja ajatella, mutta a) binaarisuudessaan se tyhjentää kaikki kielessä ilmaistut arvo- ja merkitysulottuvuudet tehden niistä matemaattisia kalkyyleja sekä b) muuttuu korvaamattomuudessaan pikemminkin uhkaksi kuin pelastukseksi.

Kohta a on vielä jotenkin kontrolloitavissa, koska arvo- ja merkitysväitteet perustuvat yhtä lailla kokemukseen kuin loogisiin todistuksiin.
Binaarisuus ei voine tuhota spontaania kokemuksellisuutta kokonaan, vaikka sellainenkin uhka on toki olemassa.

Kohta b onkin sitten fataali. Asian voi todistaa yksinkertaisesti painamalla 'sähkölaatikon' pääkytkin off-asentoon.

Mutta miksi tehdä niin, minulta kysytään. Siksi, että silloin voimme paremmin tiedostaa ne seuraukset, joita kohtaamme, kun se kytkin menee off-asentoon itsestään ja vastoin tahtoamme...ehkä erittäin pitkäksi aikaa, jos ei sitten lopullisesti...