Identiteetti etsimässä peiliä - [Media ja identiteetti 1]

Hymyilevä silmälasipäinen mies on Jacques Lacan. Keskellä median [perverssi Toinen] edustaja. Alakuvassa peilikuvansa [ei siis itsensä eikä edes identiteettinsä] löytänyt primaari-narsisti.
*
[....]
Yhteenvetona todettakoon, että me elämme aikakautta, jonka kuluessa on tapahtunut rakenteellinen muutos sekä identiteetin kehittymisessä että vietinsäätelyssä. Yhdistävän herrasignifioijan [identiteetin kehityksen perustava narratiivinen arvo/normi/rr] menettäminen johtaa erittäin epävakaisiin identiteetteihin.

Toisin kuin saattaisi olettaa, tämä ei ole seurausta ison Toisen [herrasignifioijan imaginaarínen tai symbolinen hahmo/rr] katoamisesta, sillä tämä Toinen ei ollut alunperinkään läsnä. Se liittyy siirtymään perinteisestä herran diskurssista kapitalistiseen diskurssiin.

Tämä diskurssi kieltää symbolisen kastraation [puutteen Toisessa (Toinen ei siis koskaan ole täydellinen), joka takaa subjektille mm. luovuuden ja identiteetin/rr] ja käskee subjektia pyrkimään suoraan jouissanceen [narsistinen primaari nautinto/rr] objektien moninaisuuden avulla. Tästä seuraa, että tämä diskurssi ei luo sosiaalista sidettä, ja se tuhoaa perinteiset sosiaaliset suhteet.

Sen pääasialliset välineet ovat media ja erityisesti julkisuusbisnes, jotka esiintyvät jouissancemme hoivaajina. Tämä on perverssi Toinen [media kapitalismin lobbarina/rr], joka takaa, ettei ole minkäänlaista puutetta, kunhan olemme tarpeeksi maksukykyisiä.

Lacanin oli helppo ennakoida tämän vaikutus rakkauselämäämme: 'Jokainen järjestys, jokainen diskurssi, joka liittyy kapitalismiin, sivuuttaa sen, mitä kutsumme rakkauden asioiksi, hyvät ystäväni. Kuten näette, se on ei-mitään'.
*
Lainaus on kirjasta Media ja identiteetti - Paul Verhaeghen seminaaripuheen Identiteetti etsimässä peiliä lopetus - Helsinki 2/2010 - [sulkulisäykset ja kappalejaon muotoilut rr].
*
http://www.filosofia.fi/node/5492
http://filosofia.fi/node/4885
http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm
http://deannatheory.blogspot.com/2011/04/presentation.html
http://www.dvdplaza.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=2500&Itemid=41
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525538230&lang=fi

Lutkaliike ja Maailman yö [joka on lähempänä naisen subjekti-luontoa reaalisena kuin miehen symbolista järjestystä lakina

Yrittäkääpä lutkat [te pikku bonobot ;\] paikkojanne näyttelemällä iskeä Schopenhauer ja Hegel - nuo riitapukarit, jotka eivät kuitenkaan Nietzschen mielestä loppujen lopuksi olleet ajatuksellisesti niin etäällä toisistaan kuin yleisesti oletetaan vaan riidoissa keskenään niinkuin veljekset riitelevät. - Nietzsche on osittain oikeassa ainakin siinä mielessä, että molempien ajattelun ytimenä toimii Energia - Schopenhauerilla Tahto, Hegelillä Henki. - - Ehkäpä lutka-bonobot ovat tuon energeettisen tahtohengen yksittäisiä ja villiintyneitä personifikaatioita - dionyysisen [siis nietzscheläisen] maailman feminiinisiä ilmiöitä [mainadeja?;\]. 
*
[Kielimafian lisäys osan II loppuun + korjauksia - 14.6]
*
I
Tämä päre on kommentti Ironmistressin kommenttiin päreessäni Onko naisilla oikeus käyttäytyä, miten he haluavat ilman vastuuta.
*
Ironmistress kirjoitti: Kyllä ja ei. Naisilla on kyllä oikeus käyttäytyä miten he haluavat. Mutta ei ilman vastuuta.
*
Jos naisilla on oikeus käyttäytyä, miten he haluavat, heillä ei tarvitse olla vastuuta tekemisistään. Jos heillä taas on vastuu tekemisistään, he eivät voi/saa käyttäytyä, miten haluavat.

Et voi erottaa ensimmäistä premissiä jälkimmäisestä ja liittää sitä takaisin ensimmäiseen mielesi mukaan - kun sinulle sopii. Silloin kyse ei ole vastuusta vaan edelleenkin jonkinlaisesta mielivallasta - [kyseinen käytäntö menee hyvin yksiin kapitalistisen 'moraalin' kanssa. Reilu kauppa kiinnostaa vain, jos sillä voi tehdä maksimaalisen voiton sosiaalisista vastuista piittaamatta (koska niitä ei ole), mutta tätä ei tietenkään sanota ääneen (paitsi Björn Wahlroos - tuo hirviökapitalismin rehellisin mies)].

Vapaus ja vastuu ovat toistensa edellytyksiä eli vasta yhdessä ne tekevät itsensä ja toisensa [eli tekojen moraalisuuden/moraaliset teot] mahdollisiksi käytännössä.

Tietenkin tämä on perin abstraktia puhetta, koska tosielämä sattumanvaraisuudessaan on aina paljon monimutkaisempaa kuin ajattelu, mutta pätee silti, kun ryhdytään puhumaan moraalista yleensä. On sitten toinen juttu, kenen arvojen, normien ja intressien mukaan vastuullinen käyttäytyminen määritellään.

Mutta näyttäisi olevan selvää, etteivät 'lutkat' ole ajatelleet tätä kysymystä loppuun asti - jos lainkaan. Nyt he joka tapauksessa käyttävät kaksoisviestintää, kuten naiset aina. Lutkille ei on kyllä ja kyllä on ei. Heillä on näköjään myös lupa kiristää tieten tahtoen kiimaiseksi kiihottamiaan miehiä niin paljon kuin sielu sietää [mutta juuri se on ihan oikeasti vaarallista - ennen, nyt ja aina].

Lutkien mielestä naiset ilmeisesti saavat kävellä vaikka pillu paljaana julkisissa tiloissa, mutta miehet eivät saa koskea heihin, vaikka juuri koskemista nämä naiset haluavat ja hävyttömästi [vai pitäisikö sanoa paremminkin hävyllisesti] pukeutumattomuudellaan provosoivat.

Lutkien puhe seksistä together-toimintana, eikä jonain, joka/jota tehdään toiselle, ovat pelkkää retoriikkaa, jolla peitetään lutka-ideologian hävytön itsekkyys. Juuri lutkat 'tekevät toisille jotain' saadakseen partnerin, jonka kanssa muhinoida together eli tarkoitus pyhittää keinot [oh fuck mitä tekopyhyyttä ja mikä kaksoissidos].

Jossain kuitenkin kulkee raja - toisin sanoen jossain tulee aina vastaan Laki, jota myös naisen on säädyllisyyden nimissä toteltava - niin maskuliinista repressiota kuin tuo laki muka edustaisikin. - - Tai sitten raiskaukset vain lisääntyvät [eikö tämä tosiasia mene viimeinkin lutkien kaaliin, sillä mies ei muutu - se nussii ainakin silloin, jos se kiihottuu/sitä kiihotetaan liikaa - - tai sitten se luultavasti jopa tappaa, jos sille ei anneta...]

II
Seksi ei ole sosiologisesta ja antropologisesta perspektiivistä katsottuna mikään leikin tai kiusaamisen asia vaan yhteisöllisyytemme integraation perimmäinen - sekä sitä vahvistava että sitä hajottava - voima, jota hallinnoimalla yhteisö integroituu sukulais- ja liittolaissitein [esim. insestisäännöt].

Mies hallitsee [väki]vallalla ja putkiaivoisella kaksiarvologiikalla [tosi-epätosi, joko-tai] - nainen hallitsee kaksoissidoksella eli käytännössä 'hysteerisellä syyntakeettomuudella' [sumealla logiikalla, sekä että], mikä merkitsee käytännössä, että nainen voi ilman perusteluja valita puolensa ad hoc omiin etuihinsa sopivalla tavalla.

Sekä miehen että naisen käyttäytymismallit voidaan johtaa heidän biologiaansa, joka toimii psykogeneettisesti erilaisen kehitystehtävän vaatimalla tavalla [PS.].

Zizek muistuttaa lacanilaisittain, että miehen ja naisen seksuaalisuus ja seksuaalisuuden kokeminen todella on erilaista. Mies yrittää samaistaa seksuaali-partnerissa halunsa fantasia-objektin ja halun todellisen objektin, mikä on psykologisesti väkivaltainen teko naista kohtaan [tässä, varsin oleellisessa asiassa Lacan ja Zizek (joita on syytetty fallosentrismistä ja sovinismista) mutatis mutandis ovat kuin ovatkin eräänlaisia feministejä!].

Nainen sen sijaan elää seksuaalisuuttaan ja seksuaalisuudessaankin enemmän narratiivisessa fantasiassa kuin todellisuudessa an sich - jota/mitä todellisuutta ei itse asiassa voi perimmältään edes kokea muuna kuin ahdistuksena, joka samalla sekä torjuu että ennakoi kognitiivisen ymmärryksen ylittävän kaoottisuuden: kokemuksen 'maailman yöstä' eli reaalisen kuilusta [esim. rakastetun/toisen silmien loputon syvyys: me emme tunne, kuka rakastettumme/toinen todella on - PPS.].

Tällainen kokemus on aina potentiaalisti läsnä, koska se on olemassaolomme perimmäisyys reaalisena ja siten subjektin skemaattinen 'syntyplasma'. Ahdistus toimii signaalina, varoituksena ja defenssinä reaalisen suhteen, koska reaalisen sisäistäminen johtaa mielen hajoamiseen [ks. myös PPS. - Zizek]. - Subjekti syntyy positiivisesti varautuneesta tyhjyydestä, joka on samalla sen integriteetin suurin uhka.

Mies siis rakentaa [yrittää hallita] todellisuutta yrittämällä yhdistää toden ja fantasian alistamalla kohteen/naisen mieleisekseen. Nainen sen sijaan elää narratiivissa, jonka 'syyntakeettomana' päähenkilönä hän fantasia-roolissaan näyttelee itseään - yrittäen samalla tälläkin tavoin suojautua miehen väkivaltaiselta pyrkimykseltä tehdä hänestä tosi fantasia - toisin sanoen esine, fetissi, nukke, jopa kauppatavara.

Jos nainen kääntää miehen saneleman em. asetelman vain tahtomattaankin päälaelleen, hän saattaa menettää tämän kunnioituksen - esim. Nukkekodin Nora. - Nukkekodissa Ibsen kuvaa universaalia sukupuolten välistä roolijakoa; tarvitsee vain hieman muuttaa dramaturgiaa modernimmaksi, niin näytelmä on myös ja juuri tätä päivää, vaikka se toki toimii pätevästi vanhallakin juonella. Oleellista on kuitenkin Ibsenin syvästi oivaltama ja dramatisoima miehen [maskulinisen rooli-identiteetin] ja vaimon [feminiinisen rooli-identiteetin] välinen valta- ja kunniatasapaino sekä sen järkkyminen - ja mikä ratkaisevinta - tuo järkkyminen [joka on modernisaation eräs vaikutus-seuraus] järkyttää enemmän miehen stereotyyppistä maailmaa ja itseymmärrystä kuin konsanaan naista, joka on osoittanut itsenäisyytensä päätöksentekijänä...

...mutta eivätkö juuri 'lutkat' uhkaa nykyään maskuliínista rooli-identiteettiä...?...

PS.
Tämä johtaminen ei kuitenkaan voi tapahtua ilman lingvistisiä ja representatiivis-strukturaalisia koodauksia [viittaan nyt lähinnä Levi-Straussiin] toisin kuin metodiuskovaiset ja semanttisesti naivit empiristit luulevat olettaessaan, että propositiot ilmaisevat todellisuuden [semantiikan] samanaikaisesti suoraan ja välittömästi [nyt sataa, lumi on valkoista], mutta jotka ovat silti yksittäisinä termeinä [sade, lumi, valkoinen] vain sattumanvaraisia ja semanttisesti tyhjiä välineitä [kuin matemaattisia merkkejä] todellisuuden kartoituksessa. Empiristi on siis pahimmillaan lähes sokea propositioitten pskykologis-historiallis-diskursiiviselle kontekstille - jopa alkaen siitä, mitä sataminen ja lumen valkoisuus merkitsevät eri konteksteissa ja perspektiiveissä. Empiristi jos kuka on näin argumentoiden tiedostamattoman ideologian vallassa ;\]

PPS.
1
Hegel, whose thought was of course influenced in no small measure by Hermetic mysticism, has this, of human subjectivity:

The human being is this night, this empty nothing, that contains everything in its simplicity—an unending wealth of many presentations, images, of which none happens to occur to him—or which are not present. This night, the inner of nature, that exists here— pure self—in phantasmagorical presentations, is night all around it, here shoots a bloody head—there another white shape, suddenly here before it, and just so disappears. One catches sight of this night when one looks human beings in the eye—into a night that becomes awful, it suspends the night of the world here in an opposition. In this night being has returned.
(From the Realphilosophie manuscript of 1805–06)

2
Slavoj Zizek reads Hegel's 'night of the world' in terms of the overwhelming excess or madness at the moment of Cartesian doubt that is at the origin of the self: 'there is no subjectivity without this gesture of withdrawal'; it is the 'undeniable component of the subject's most radical self-experience', located in the gap between natural and symbolic orders. On another topic (deep focus and lighting in the films of Orson Welles), he has this:

A further point to be made about the Wellesian use of the depth of field, is that it confers a kind of positive ontological density on darkness and shades: when, in an "expressionistic" shot, we perceive in the background an overilluminated object, surrounded on both sides by the impenetrable dark shades, this darkness is no longer simply the negative of the positively existing things, but in a way "more real than real objects themselves" -- it stands for the dimension of primordial density of matter, out of which definite objects (temporarily) emerge.
(Cogito and the Unconscious, 1998)
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/06/onko-naisilla-oikeus-kayttaytya-miten.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bonobo
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mainadit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Ibsen
http://whenhernameyouwriteyoublot.blogspot.com/2006/05/night-of-world.html
http://dostoevskiansmiles.blogspot.com/2010/05/marx-on-religion.html
http://www.tntmagazine.com/tnt-today/archive/2011/05/09/quot-slutwalk-quot-marches-after-policeman-s-advice.aspx

'Do you really want to fuck me?' (Freud)

Freud: 'So so lapset. Älkääs nyt innostuko liikaa.'

(K-mafian korjauksia viimeksi klo: 22.20)

'Fuck Freud.', hokee Androgyynihullumies blogissaan jo ties kuinka monetta kertaa. Kuten kommentissani kirjoitin, hänellä on kieltämättä aika vaikuttava Oidipus-reaktio päällä.

Jaha. - - Vai että on Freud oikein todistetusti epätieteellinen? Eipä ollut uusi muttei myöskään mikään 'veriä seisauttava' uutinen. - Entä sitten? Mitä tarjotaan Freudin tilalle?

Mitä ovat nuo AHM:n sitaatissa (ks. LIITE) mainitut evoluutiobiologian edustajat (ja evoluutiobiologit yleensä) löytäneet sellaista, mikä auttaa meitä ymmärtämään ihmisen psykodynamiikkaa tavalla, joka helpottaisi ihmissuhteittemme joskus paradoksaalisten ellei peräti mielipuolisten ristiriitojen sekä halumme kontradiktorisen fantasia-luonteen oivaltamista ja tulkintaa?

Evoluutiobiologia toimii väistämättä äärimmäisten yleistysten tasolla, joiden soveltaminen ihmisyksilöön on kuin käyttäisi kosmologisia teorioita reseptinä makkarakeiton valmistamiseen.

Sitäpaitsi on tautologia väittää, että sopeutuvimmat selviävät, koska he valitsevat lisääntymiskykyisimmät partnerit, koska he ovat sopeutumiskykyisimpiä jne.

Luulisi AHM:n olevan tietoinen näistä ilmiselvistä tieteenfilosofisista kritiikeistä, joita mm. luonnontieteen filosofi jos kuka: Karl Popper esitti evoluutioteoriaa kohtaan. Ei hän tietenkään evoluutiota kiistänyt, mutta ei siis kokenut, että sen teoreettinen argumentaatio pätisi vastaansanomattomasti.

Ja onhan itse R. Dawkins myös sanonut (hiukan suostuttelevasti minun mielestäni), että evidenssin määrä evoluutioteorian puolesta on niin merkittävää (ei siis täydellistä), että sen hyväksyminen on jo tietoa eikä uskoa (kyseessä on oma muotoiluni, joskin luulen Dawkinsin tarkoittaneen juuri tätä).

Mutta missä kulkee se raja, jonka ylitettyään empiirisen evidenssin määrä on tarpeeksi suurta, kattavaa ja uskottavaa (!), jotta se legitimoisi teorian tieteellisesti? Sen rajan tietysti määrittelee tieteen auktoriteetti eli tiedeyhteisö, joka taas muuttaa käsitystään lisäevidenssin (hypoteesin puolesta tai vastaan) perusteella. Toisin sanoen tieteen tulokset hyvin harvoin ovat teoreettisesti yhtä varmoja kuin esim. Pythagoraan lause.

Olen Dawkinsin kanssa noin yleisesti ottaen samaa mieltä. Evoluutioteoria on tosi, mutta jos sen sovellutusaluetta laajennetaan sinne, missä vain kielelliset symbolit pystyvät kuvaamaan kielellisesti konstituoituneita merkityskokemuksia, tuloksena on pahimmillaan reduktionista humpuukia, joka toimii kuin fundamentalistinen dogmi kannattajansa hokiessa yhtä ja samaa tautologista mantraa (jolloin hokija pikemminkin propagoi tiettyä ideologiaa kuin jotain faktaa neutraalina totuutena).

Väitän myös (kun tässä kerran kritisoimaan on ryhdytty), että sekä mikrotasolla: ihmisten henkilökohtaista parinmuodostusta tai sitten makrotasolla: ihmisten kulttuurista pärjäämistä ja ylipäätään selviämistä selittävinä malleina evoluutioteoreettiset yleistykset ja tautologiat tuottavat lähinnä horoskooppiin verrattavia tilastollisten todennäköisyyksien ja antropomorfis-metaforisten analogioiden sekasotkua.

On tietysti niin, että perimmäiset reaktiomme ovat hyvin samankaltaisia kuin vaikka simpansseilla, mutta simpansseilta saatu opetus ei paljon auta, jos haluaa ymmärtää psyykkis-kulttuuristen merkitysten syntyä, tarkoitusta ja tavoitteita.

Sitäpaitsi evoluutio etenee usein melko sattumanvaraisten ominaisuuksien varassa, koska kehitys, jolla tarkoitan tässä nimenomaan laadullisia muutoksia kaikissa erityyppisissä populaatioissa, on riippuvainen ympäristön tilan muutoksista, eikä kukaan voi silloin ennustaa, minkälaisen biologisen ominaisuuden omaavalle yksilölle tai lajille avautuu selviämisen mahdollisuus, millaiselle taas sukupuutto. - - 'Idioottikin' voi siis pärjätä.

LIITE

AHM:n väitteet:

Marko Hamilo teki (HS 6.5.) Freudin 150-vuotispäiväjuttuun lyhyen kommenttin, jossa mainitiin useat tässäkin teoksessa osoitetut Freudin virheet: 1) Freudin teoriat ovat kumoutumattomia, 2) lapsuuden kokemukset ovat monissa suhteissa merkityksettömiä verrattuna perimään, 3) Westermarck oli insestin suhteen oikeassa, Freud väärässä, 4) Freudin "dynaamista tiedostamatonta" ei ole löydetty ja 5) traumat muistetaan yleisesti ottaen hyvin, niitä ei siis torjuta." (Osmo Tammisalo, Tavataan ensi viikolla, 2007, 84)

RR:n kommentit/vastaväitteet:

1) Evoluutiobiologian hypoteesit ovat valtavia yleistyksiä ja tautologioita.

2) Perimä ei määrää kausaalisesti merkityskokemuksia, jotka ilmenevät fantasioina ja kielellisinä symboleina.

3) Westermarck puhuu eri asiasta kuin Freud (tai ainakin eri asiasta kuin Lacan). Westermarck ymmärtää insestin vaiston/vietin, Freud taas halun ilmentymänä. Näin ollen lapsen fantasianomainen insestinen halu ei ole sama asia kuin aikuisen genitaaliseksuaalisen vietin vaikuttama/määräämä halu.

Lapsi ei siis halua 'nussia' vanhempaansa käyttääkseni kaikille ymmärrettävää termiä vaan hänen halussaan seksuaalisuus sekoittuu fantasianomaisesti koko hänen psykosomaattiseen kaipuuseensa takaisin alkuperäiseen ykseyteen/harmoniaan=kohtuun.

Sama 'takaisin paluun' toive on tietysti myös aikuisenkin rakkauden merkityskokemuksellisena motiivina, mutta siinä missä ihminen kokee avoimen (ei-fantisoidun) genitaalisen seksuaalisuhteen vanhempaansa epämiellyttäväksi, siinä hänen ruumiiseensa 'stigmatisoitunut' kaipuu tuohon edellä mainittuun ykseyteen puolestaan ylläpitää insestistä halua rakkauden muodossa.

Oleellista tässä on ymmärtää laukemaan pyrkivä vaisto-vietti (orgastinen yhdyntä geeni-informaation siirtona ;\) erilliseksi fantasiaan sekoittuneesta halusta kaipuuna alkuperäiseen ykseyteen, joka vallitsi äidin ja lapsen symbioosissa.

4) Ei tiedostamatonta voi löytää muualta kuin kielestä (Lacan), joten tavallaan se on 'liian lähellä' tullakseen noin vain tiedostetuksi.

5) Vain ne traumat muistetaan hyvin, jotka muistetaan muistetaan hyvin = tautologia.
*
http://paholaisen-asianajaja.blogspot.com/2009/06/ida-fossiilin-nousu-ja-tuho.html
http://mikejohnduff.blogspot.com/2008/09/freuds-objections-to-schizophrenia.html
http://savant.vuodatus.net/

Valeterapeutti vastaa

Tälle miehelle - sen lisäksi, että hän on mahdottoman valintatilanteen edessä, on julistettu yhtä aikaa sekä lähestymis- että poistumiskielto: ('tupla-')kaksoissidos.

Psyyken kolmijakoinen rakenne Lacanin mukaan.

*

(K-mafian muutoksia - etenkin PS.:iin ja Furmaniin - viimeksi 27.1)

*
Anonymous kysyi munanlämmitinpäreessäni masennuksesta ja sen hoidosta:

'...mulla ois kysymys alalta. ee silta toiselta alaltasi. masennuspotilaita on varmaan suuri osa kohtaamistasi? onko lääkkeet paras apu. analyysi? sähköhoito mikä hoito. onko tapauksia joita ei voi hoitaa.'
*
Olen jättänyt/joutunut jättämään nuo mielisairaalahommat - lopullisesti. Enkä kaipaa takaisin.

Sen verran tunnustan omalta kohdaltani, että jopa paranoidikon vielä kestää, mutta äärimmäisen masentunut ja suicidaalinen ihminen on sellainen murheen laakso, että pitemmän päälle se tappaa elämän kaikista, jotka sen lähelle joutuvat (ainakin minusta, joka olen hiukan maanis-depressiivinen luonne).

Jos haluat käytännön ohjeita, kuuntele vaikka Ben Furmania Radio Suomesta. Hän on ihan hyvä, kokenut ja lukenut tyyppi, jolla on tervejärkinen ote psykoterapiaan, vaikka ehkä pinnallisen itsestään selvältä vaikuttaakin. - Ben ei kuitenkaan halua tehdä mielenterveyden käsittelyn asioista liian/turhan monimutkaisia vaan ottaa ne jokapäiväiseen elämäämme kuuluvina, ongelmanratkaisua vaativina haasteina.

Korostan kuitenkin, että Furmanin edustama ns. lyhytterapia ei teoriatasolla ole mikään klisheeautomaatti vaan tarkoin pohdittu psykiatrisen avun ja hoidon väline (esim. kaksoissidos) .

Mutta.

Kritiikkinä sanottakoon, että pidän lyhytterapian subjekti- ja ihmiskäsitystä jossain määrin ideologisena ja sen käytänteitä amerikkalaisen, pragmaattisen (ja juuri siksi myös ideologisella tasolla indoktrinoivan) egopsykologian jatkeena: elämänhallinnaksi nimetyn psykokulttuurin 'sopeutusvälineenä', ehdottomaksi käskyksi muuttuneen nautinnontavoittelun yhteiskunnissa.

Nauti!-imperatiivi on juuri postmoderniin, myöhäiskapitalistiseen kulutuskulttuuriin sisältyvä lacanilainen, perverssi yliminä, joka riistää ihmistä (psyykkisesti ja taloudellisesti) vaatimalla tältä loputtomiin robottimaista halun- ja tarpeen tyydytystä, joka on organisoitu ja indokrinoitu kapitalistisen vaihdon ehtoilla/-hin.

Kyseessä ei siis olekaan mikään ihan vähäinen kritiikki.

Filosofisesta kritiikistä huolimatta ammatitaitoinen lyhytterapeutti saattaa olla jopa parempi käytännön auttaja kuin varsinkaan lacanilais-zizekiläinen psykoanalyysi, jota/mitä voi pitää erinomaisen kiinnostavana ja kulttuurifilosofisesti sovellutuskelpoisena teoriarakennelmana mutta kliinisesti ehkä 'epäkäytännöllisenä' ja dogmaattisena - riippuu tosin paljon myös analysoitavasta ja hänen alttiudestaan omaksua terapeutin konteksti.

En kuitenkaan sano, etteikö psykoanalyysilla päästäisi syvemmälle ihmisen psyykeen kuin lyhyterapialla, mutta tämä arviointi vaatii tietysti esitettäväksi vastauksen/päätöksen kysymykseen: Mitä me ylipäätään tarkoitamme psykoterapialla? Mihin se pyrkii? Mikä on sen käsitys ihmisestä? Ja kulttuurista.

Lyhyesti: lyhytterapia ei ole kiinnostunut psyykestä vaan keskittyy kommunikaation epäonnistumisten purkamiseen, kun taas psykoanalyysi lähtee libidinaalisen talouden eli vietti- ja nautintodynamiikan fiksaatioista, jotka pitävät ihmisen asenteita 'vallassaan' (esim. rasismi mustasukkaisen paranoian muotona).

Tällaisista fiksaatioista vapautuminen ei ole saavutettavissa pelkästään epäonnistuneen ja lukkiutuneen kommunikaation purkamisen avulla. Siihen tarvitaan ymmärtävää oivallusta omien transferenssien fiktiivisestä luonteesta, koska transferenssi syntyy jo lapsuudessa ihmisen nautintotalouden (libidoenergian konstituution) 'suhdanteitten' muokkautumisesta ja 'vinoon rakentumisesta' eikä näin ollen voi koskaan olla muutettavissa yksinomaan roolia (identiteetti imagona) tai draaman (ihmissuhdenäyttämö) repliikkejä (kommunikaatio) vaihtamalla vaan ihmisen pitää - tiedostaakseen ahdistavien projektioittensa lähtökohdat (ja siten vapautuakseen niistä jos mahdollista) - kyetä samastumaan draaman päähenkilöihin - siis itseensä sekä omiin transferenssiobjekteihinsa (haluttaviin ja ahdistaviin 'lähimmäisiin') ja yrittää tajuta, mitä hän heistä todella haluaa ja mitä hän kuvittelee näiden hänestä todella haluavan.

Nautinto on ainoa (huom! energeettinen) substanssi, jonka psykoanalyysi tunnustaa. Lyhytterapialla - epäillyttävää kyllä, ei ole perustanaan minkäänlaisia substansseja (tämänkin vuoksi lyhytterapia sisältää piilevän ideologian).
*

PS.

Sähköhoito on kyseenalainen joskin ajoittain jopa tehokas vaihtoehto. Se saattaa auttaa hetkeksi, mutta mitä ilmeisimmin aiheuttaa myös ei-toivottuja aivomuutoksia. Tästä eivät 'mengelet' kuitenkaan ole päässeet yksimielisyyteen. - Lääketieteellisen psykiatrian (lue: jalostamon) koulukunta väittää, että sähköshokki on turvallinen ja tavallinen hoitomenetelmä esim. vanhusten depressioihin ja ylipäätään silloin, kun lääkkeet eivät auta. - Kiinassa sähköshokkeja on käytetty jopa nettiaddiktioden hoitoon. - Pitäisköhän siis minunkin kokeilla...

*
http://www.philosophia-online.de/mafo/heft2001-02/benedikter_lacan.htm
http://web.cortland.edu/russellk/courses/hdouts/frye.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Brief_psychotherapy
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ben_Furman

Murhattu subjekti kartesiolaisena cogitona

Kuvassa Slavoj Zizek - Ljubljanan jättiläinen ja kulttuuriteorian Elvis.

(Kielimafia tarkensi oleellisesti symbolisen toimintaa reaaliseen nähden kuolemanvietin ilmentymänä. - - - Toinen oleellinen lisäys 2.10 - klo: 14.15)

Pitkässä wikisitaatissani on osuvasti tiivistetty Slavoj Zizekin ehkä tärkein filosofinen eli hegeliläis-lacanilainen lähtökohta: - subjektin muotoutuminen itsestään vieraantumisen kautta - sekä imaginaarisen (peilivaihe) että symbolisen (kieli) prosessissa.

Substanssidualismin välttäen Zizek voikin Lacania uudelleen työstämällä rehabilitoida Descartes'n cogiton - - tosin tavalla, joka luultavasti saisi modernin filosofian isän huokaamaan epätoivosta (ja Nietzschen nyökyttelemään hyväksyvästi).

Tämä uusi cogito on nimittäin ontologiselta statukseltaan jakautunut, minkä seurauksena minuus ei voi milloinkaan tulla identtiseksi itsensä kanssa. Sillä mahdollistuuhan tietoisuus juuri ja vain ontologisen splitin seurauksena.

Zizekin/Lacanin cogito on (olemiseltaan) tyhjä/ilmaisematon (reaalinen). Sen olemassaolo/ilmeneminen on a) kuvitteellisen (imaginaarinen) ja b) kielellis-kieliopillisen (symbolinen) negaation (hegeliläinen vieraantuminen) prosessissa tapahtuvaa a') esikielellisestä vaiheesta kumpuavaa narsistista fetissoitumista (fantasia/peilivaihe) ja b') käsitteellistä rajautumista (symbolinen/Laki).

Subjekti (reaalisena) tulee kuitenkin kontrolloidusti ja luotettavasti ilmaistuksi vain kielessä (symbolisena), sillä (aiempaan viitaten) pelkkä imaginaarivaiheen minuus on pikemminkin fantasiarakennelmaa eli narsistinen/fetissoitunut projektio/introjektio (ks. etenkin interpellaatio) kuin loogisesti koherentti kieliopillinen subjekti.

(Ideologiat ovat syvimmältään imaginaarisen dynamiikan aikaansaamia fantasianomaisia sisäistyksiä.)

Subjektin itseidentiteetin ongelmaa Zizek kuvaa osuvasti. - - Lausumisen subjekti ('I am', minä puhuvana, ajattelevana, reaalinen subjekti) ja lausuttu subjekti (lauseen kieliopillinen minä, 'I think', symbolinen subjekti) eivät ole sama asia, eikä niiden välillä vallitse vastaavuussuhdetta kuin em. negaation, rajautumisen eli vieraantumisen kautta.

Tämä tarkoittaa, että vaikka ainoa 'käsitteellis-ontologinen' (erotuksena taiteeseen/fantasiaan) keino ilmaista subjekti reaalisena on artikuloida se kielellisesti, niin tämä prosessi ei suinkaan lähennä meitä lausumisen subjektiin (reaalinen) vaan siis negeeraa, rajaa, kieltää, vieraannuttaa - lacanilaisttain: murhaa reaalista subjektia jokaisessa kielellis-käsitteellisessä reflektoinnissaan.

Kyseessä on perustavaa laatua oleva, jatkuvasti prosessoituva ontologinen katkos, jota Lacan ja Zizek vertaavat jopa freudilaiseen kuolemanviettiin, koska tietoisuuden täydellistämiseen ja vapauttamiseen pyrkivä luonnon ja ylipäätään todellisuuden (siten myös subjektin reaalisena) haltuunotto kielessä on illusorista ja merkitsee tuon alkuperäisen vapauden - siis vapauden vailla kiinnikettä Sanaan (jälleen subjekti reaalisena) äärimmäisen kontrolloitua pakottamista kielen symbolisen Lain alaisuuteen - prosessi, joka on toiston pakon kaltaista, robottimaista toimintaa.

Ihminen tulee näin kesytetyksi paitsi vaistoistaan (kontrolloimaton aggressiivisuus, kontrolloimaton seksuaalisuus, kokemisen rajaamaton oseaanisuus) myös kokemiseltaan, koska kaikki tapahtuu kielessä - symbolisena mallinnuksena.

Siten reaalinen voi ilmetä enää vain irvokkaasti, ikäänkuin perversiona - kieleksi muutettuna/muuttuvana, koko ajan murhaamisen kohteena olevana petona kuin Minotauros Theseukselle, sfinksi Oidipukselle tai lohikäärme Yrjölle (reaalinen luonto on aina uhka - myös subjekti reaalisena).

###
Reaalinen 'avautuu' meille symbolisessa murhattuna ja muumioituna.

Tästä analogiasta nousee todella mielenkiintoisia assosiaatioita myös Jumalan kuolemaan ristillä Jeesuksen hahmossa! - - Me tapoimme Jumalan - - siis Reaalisen. Tai paremminkin Reaalinen (meissä) murhasi itse itsensä meidän kauttamme, meidän lankeemuksemme (tietoisuuden ja tahdon vapauden: moraalin synty) sovittaakseen, pelastaakseen meidät Lain ja perimmältään animistisen kultin (mitä oli myös kreikkalainen polyteismi) yksilöllistä kokemista sitovilta kahleilta.

Olemmeko nyt vapaita? Sovitettiinko syntimme? Korvasiko Rakkaus ('oikea' vapaus) Lain? Mitä on Rakkaus..?

Mutta eikö ole niin, että koska Jumala - kuten Johanneksen evankeliumi sanoo - oli Sana, joka tuli lihaksi, niin me tapoimme Jeesuksessa myös sen symbolisen, joka oli muuttunut ihmisessä synniksi eli pelkäksi rituaaliksi vailla henkilökohtaista uskoa.
*
(Zizekin ontologisen (itse asiassa ontologisia sitoumuksia vähentävän) lähtökohdan eli subjektin em. jakautuneisuuden - yhtä lailla kuin tietoisuuden ja havainnon välillä vallitsevan dialektiikan: epäidenttisyyden ja erikaikaisuuden - implikaatioista tai filosofisista seuraannoista riittänee vielä kirjoittamista muutamaan päreeseen.)

The subject can only enter language by negating the Real, murdering or substituting the blood-and-sinew reality of self for the concept of self expressed in words. For Lacan and Žižek, every word is a gravestone, marking the absence or corpse of the thing it represents and standing in for it. It is partly in the light of this that Lacan is able to refashion Descartes' maxim "I think, therefore I am" as "I think where I am not, therefore I am where I think not".

The "I think" here is the subject of the enunciated (the Symbolic subject) whereas the "I am" is the subject of the enunciation (the Real subject). What Lacan aims to disclose by rewriting the Cartesian cogito in this way is that the subject is irrevocably split, torn asunder by language.
*
Kts. myös vanishing mediator, joka on kiinnostavan käyttökelpoinen tekijä selitettäessä yhteiskunnallisten muutosten (dialektisia) siirtymäprosesseja. - - Psykoanalyysissa hysteria voidaan ymmärtää tällaisena välittäjänä - 'oireen performaationa', joka toimii eräänlaisena muutokseen pakottavana kriisireaktiona, kunnes tasapainoisempi tila on saavutettu:

In terms of psychoanalytic theory, when someone is caught in a dilemma they experience Hysteria. The conceptual deadlock, exists until the resulting Hysteric breakdown precipitates some kind of resolution, therefore the Hysteria is a vanishing mediator in this case.[2]
In terms of political history, it refers to social movements, which operate in a particular way to influence politics, until they either are forgotten or change their purpose.[3]
(wikipedia)
*
The formation of the subject

Žižek argues that Descartes' cogito is the basis of the subject. However, whereas most thinkers read the cogito as a substantial, transparent and fully self-conscious "I" which is in complete command of its destiny, Žižek proposes that the cogito is an empty space, what is left when the rest of the world is expelled from itself. The Symbolic Order is what substitutes for the loss of the immediacy of the world and it is where the void of the subject is filled in by the process of subjectivization. The latter is where the subject is given an identity and where that identity is altered by the Self.

Once the Lacanian concepts of the Imaginary, the Symbolic and the Real are grasped, Žižek, in philosophical writings such as his discussion of Schelling, always interprets the work of other philosophers in terms of those concepts. This is so because "the core of my entire work is the endeavour to use Lacan as a privileged intellectual tool to reactualize German idealism". (See The Žižek Reader) The reason Žižek thinks German idealism (the work of Hegel, Kant, Fichte and Schelling) needs reactualizing is that we are thought to understand it in one way, whereas the truth of it is something else.

The term "reactualizing" refers to the fact that there are different possible ways to interpret German idealism, and Žižek wishes to make "actual" one of those possibilities in distinction to the way it is currently realized. At its most basic, German idealism believes that the truth of something could be found in itself. For Žižek, the fundamental insight of German idealism is that the truth of something is always outside it. So the truth of our experience lies outside ourselves, in the Symbolic and the Real, rather than being buried deep within us. We cannot look into our selves and find out who we truly are, because who we truly are is always elsewhere.

Our selves are somewhere else in the Symbolic formations which always precede us and in the Real which we have to disavow if we are to enter the Symbolic order.
To Žižek, Lacan's proposition that self-identity is impossible becomes central in structuration of the subject. The identity of something, its singularity or "oneness", is always split. There is always too much of something, and indivisible remainder, or a bit left-over which means that it cannot be self-identical (e.g., the meaning of a word can never be found in the word itself, but rather in other words; its meaning therefore is not self-identical). This principle of the impossibility of self-identity is what informs Žižek's reading of the German idealists. In reading Schelling, for example, the Beginning is not actually the beginning at all - the truth of the Beginning lies elsewhere, it is split or not identical to itself.

How, precisely, does the Word discharge the tension of the rotary motion, how does it mediate the antagonism between the contractive and the expansive force? The Word is a contraction in the guise of its very opposite of an expansion - that is, in pronouncing a word, the subject contracts his being outside himself; he "coagulates" the core of his being in an external sign. In the (verbal) sign, I - as it were - find myself outside myself, I posit my unity outside myself, in a signifier which represents me ("The Indivisible Remainder: An Essay on Schelling and Related Matters").

The subject of enunciation is the "I" who speaks, the individual doing the speaking; the subject of the enunciated is the "I" of the sentence. "I" is not identical to itself - it is split between the individual "I" (the subject of enunciation) and the grammatical "I" (the subject of the enunciated). Although we may experience them as unified, this is merely an Imaginary illusion, for the pronoun "I" is actually a substitute for the "I" of the subject. It does not account for me in my full specificity; it is, rather, a general term I share with everyone else. In order to do so, my empirical reality must be annihilated or, as Lacan avers, "the symbol manifests itself first of all as the murder of the thing".

The subject can only enter language by negating the Real, murdering or substituting the blood-and-sinew reality of self for the concept of self expressed in words. For Lacan and Žižek, every word is a gravestone, marking the absence or corpse of the thing it represents and standing in for it. It is partly in the light of this that Lacan is able to refashion Descartes' maxim "I think, therefore I am" as "I think where I am not, therefore I am where I think not".

The "I think" here is the subject of the enunciated (the Symbolic subject) whereas the "I am" is the subject of the enunciation (the Real subject). What Lacan aims to disclose by rewriting the Cartesian cogito in this way is that the subject is irrevocably split, torn asunder by language.

The concept of vanishing mediator is one that Žižek has consistently employed since For They Know Not What They Do. A vanishing mediator is a concept which somehow negotiates and settles - hence mediating - the transition between two opposed concepts and thereafter disappears. Žižek draws attention to the fact that a vanishing mediator is produced by an asymmetry of content and form.

As with Marx's analysis of revolution, form lags behind content, in the sense that content changes within the parameters of an existing form, until the logic of that content works its way out of the latter and throws off its husk, revealing a new form in its stead. "The passage from feudalism to Protestantism is not of the same nature as the passage from Protestantism to bourgeois everyday life with its privatized religion. The first passage concerns "content" (under the guise of preserving the religious form or even its strengthening, the crucial shift - the assertion of the ascetic acquisitive stance in economic activity as the domain of manifestation of Grace - takes place), whereas the second passage is a purely formal act, a change of form (as soon as Protestantism is realized as the ascetic acquisitive stance, it can fall off as form)" (For They Know Not What They Do: Enjoyment as a Political Factor).

Žižek sees in this process evidence of Hegel's "negation of the negation", the third moment of the dialectic. The first negation is the mutation of the content within and in the name of the old form. The second negation is the obsolescence of the form itself. In this way, something becomes the opposite of itself, paradoxically, by seeming to strengthen itself. In the case of Protestantism, the universalization of religious attitudes ultimately led to its being sidelined as a matter of private contemplation. Which is to say that Protestantism, as a negation of feudalism, was itself negated by capitalism.
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek

//dgeramifard.wordpress.com/http://www.3quarksdaily.com/
http://www.3quarksdaily.com/3quarksdaily/2008/09/page/2/

Mitä Darwin todella tarkoitti

Allekirjoitan jokaisen väitteen, jonka Zizek tässä esittää. Esimerkiksi suvaitsevaisuudesta. - - Zizekin käsitykset ekologiasta, evoluutiosta ja etenkin siitä, mitä Darwinin oppi todella tarkoittaa natsaavat omiin ajatuskehittelyihini jopa niin hyvin, että hiukan hämmästyin päättelyjemme samankaltaisuutta! - - - Ja tosiaan - minäkin pidän Samuel Beckettistä mutta en James Joycesta (kuinkas sattuikaan).
*
http://video.google.com/videoplay?docid=354905966512005186

Slavoj Zizek esittää ajatuksiaan eräistä varsin ajankohtaisista aiheista elokuvia esimerkkeinään käyttäen.

*

http://spongebob.wikia.com/wiki/Survival_of_the_Idiots

Mainonta kulttuurina ja päinvastoin

Kirjoitettu kommentiksi Merille Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.
*
meri kirjoitti
ja onhan mainonta myös eräänlaista talouden kulttuuria sekä sen lisäksi olennainen osa modernia kulttuuria; mainontahan kierrättää kulttuurisia viittauksia ja malleja sosiaalisten vuoroverkostojen läpi sitoen yhteen kuvia ihmisistä, tuotteista ja hyvästä olosta.
*
Meidän välisemme dialogihan näyttää katkeavan heti alkuunsa kuin kanan lento. Sääli. Kaikki alkoi niin hyvin…
*
Mainontako kulttuuria? Kysyn: mikä sitten ei ole kulttuuria?
*
Teesi:
Mainos on informatiivinen valhe, joka on tarkoitettukin informatiiviseksi valheeksi, mutta jota ei kuitenkaan jostain syystä (en kerro vielä tässä miksi) mielletä valheeksi vaan viettelevyydeksi, joka vetoaa tarpeisiimme ja haluihimme, jotka ovat joko triviaaleja (tarve) tai ei-mitään (halu).

Ja koska tarpeet ja halut ovat erottamaton osa meitä itseämme psykofyysisinä olentoina, mainosten avulla on helppo ottaa haltuunsa ihmisen tajunta. Mainos on fantasia reaalisesta (= energeettinen halu, triviaali tarve).

Tästä määritelmästä löytyy myös kulttuurin perusolemus.

Kulttuuri on mainoksia/symboleja pursuava sirkus, jonka ainut reaalinen ydin on totuuden poissaolo. Mainos on tuon poissaolon värikäs, symbolinen läsnäolo - siis fantasia.
*
Määritelmäni eivät ole nihilismiä, kuten joku luulisi vaan sovellettua Heideggeria, Lacania ja Zizekiä. Siis eräänlaista eksistenssin ja kulttuurin psykoanalyysia

Ihmislinnut, venäläinen ruletti, kuolemanvietti ja reaalinen

Tämän tekstin I luku (II luku julkaistaan vain tässä blogissa) on kommentti hanhensulan päreeseen Fly like a bird! Well, almost... , josta löytyy aika uskomaton videopätkä 'ihmislinnuiksi' nimittämistäni riippuliitäjistä vai, mitä he nyt ovatkaan:
http://www.youtube.com/watch?v=B0tU3Hy7et8
(Pieniä korjauksia tehty 14.6)
*
I
Kumpikohan ihmisen tällaiseen 'pakottaa': elämän- vai kuolemanvietti? Vai molemmat?
Miksi ihminen ylipäätään uhmaa kuolemaa mitä hengenvaarallisimmilla tavoilla?

Siksikö, että ihminen a) haluaa voittaa kuoleman vai siksi, että hän b) haluaa 'melkein' kokea, mitä kuolema on, ennenkuin kuolee 'oikeasti' - mikä tietysti on oikeastaan sama asia kuin kohta a.

Vai onko niin, että hän c) tuntee epämääräistä/tiedostamatonta mutta hyvin voimakasta viettymystä kuolemaa kohtaan, eli itse asiassa haluaisi kuolla?

Älkää nyt vain joku (esimerkiksi arkirealisteina itseään pitävät) sanoko, että seikkailunhalu ja extreme-elämysten tavoittelu riittävät syyksi.
Sellaiset naistenlehtipsykologisoinnit eivät selitä juuri mitään - ne päinvastoin banalisoivat ja pinnallistavat ongelman pois häiritsemästä, koska se on ilmeisesti varsin ahdistava.

Jonkun mielestä tässä on kyse itsensä (siis pelkonsa) voittamisesta ja sankaruuden ja/tai julkisuuden tavoittelusta (eli omahyväisestä kunnianhimosta).

No - nämä tekijät selittävät jo hieman syvällisemmin tätä ilmiötä, mutta miksi emme menisi suoraan asian ytimeen ja kysy: miksi jotkut ihmiset pelaavat venäläistä rulettia? Siinähän ole kysymys kuin tuurista - hyvästä tai huonosta.

Jos pelkonsa voittamisella, sankaruuden tavoittelulla ja toki osaltaan myös huikealla elämyksellä on merkitystä noille henkensä 'turvallisella selviytymistodennäköisyydellä' riskeeraaville ihmislinnuille, niin venäläisellä ruletilla ei ole hankitun taidon myötä minimoidun tapaturmariskin kanssa mitään tekemistä.

Silti väitän, että alunperin näitä ihmislintujakin motivoi tai pikemminkin 'riivaa' - kuten venäläisen ruletin pelaajiakin - sama viettymys kuolemaan = olemattomuuteen = tyhjyyteen, joka on sekä ennen elämää että elämän jälkeen, mutta jonka - ja tämä on oleellista - läsnäolo määrittää myös koko elämäämme - syntymästä kuolemaan.

Elämämme on koko ajan olemista kohti kuolemaa: Sein zum Tode, kuten Heidegger asian osuvasti kiteyttää.

II
Lacanilaisesti edellistä problematiikkaa voisi kuvata seuraavasti. Koska syntymä/rakkaus ja kuolema ovat reaalisen järjestyksen/rekisterin tärkeimmät tapahtumat, ne viehättävät ja kiehtovat meitä kaikkein eniten, sillä pohjattoman halumme=puutteemme alkuperä on reaalisessa eli siinä, mikä 'vain' ON - ilman signifioijaa, joka määrittelisi sen symbolisesti/-ksi tai imaginaarisesti/-ksi, sillä reaalinen on 'puhdasta olemista' eli positiivista negatiivisuutta tai negatiivista positiivisuutta = mahdotonta tyhjyyttä.

Siinä missä a) paras ja 'korkein' taide (sekä uskonnollinen mystiikka) pystyy lävistämään fantasian ja aavistuksenomaisesti (ei siis artikulaation tai konstruktion tasolla) ilmaisemaan sen ytimessä vaikuttavan vietin konstituution = reaalisen 'olemisen' perustavan mahdottoman tyhjyyden (lainausmerkit olemiseen siksi, että Lacan ei halunnut ontologisoida reaalista), siinä b) populaarikulttuuri sen sijaan pyrkii yksinomaan ilmaisemalla kätkemään (ja päinvastoin) reaalisen, mikä tarkoittaa, että populaarikulttuurin luomat fantasiat yleensä pysyvät fantasioina eivätkä lävistä niitä millään tavoin jättäen reaalisen, josta ne fantisoivat, 'turvallisen ja läpäisemättömän etäisyyden päähän'.

Siten populaarikulttuuria voisi verrata kreikkalaisen mytologian Olympos-vuoren jumalten näyttämöön, jossa jumalat ovat eräänlainen aikansa Disneyland, scifi-panoraama, kauhuelokuva, mainos tai ylipäätään lukemattomien ideologistyyppisten representaatioitten ilmiömaailma.

(Muistutan tässä kohtaa Slavoj Zizekin hieman vulgaarin satiirisesta analyysista, jossa hän vertaa eri maitten wc-pönttöjen rakenteen erilaisista funktiosta ulosteen 'asettumisessa' pönttöön ja sen siirtymisessä viemäriin.
Eri mailla Euroopassa ja USA:ssa on nimittäin Zizekin mukaan toisistaan selvästi poikkeavia ratkaisuja wc-pönttöjen rakenteissa, jotka hänen mukaansa ilmentävät 'suorastaan kaikkien aistien kautta'/RR/ näiden maiden välisiä ideologisia (laajasti ymmärrettynä) eroja.
Siten ideologia/fantasia ilmenee kaikkialla, joka paikassa ja joka merkissä/symbolissa.)

###
'Ihmislintujen' kuolemaa (tosin siis kontrolloidun riskin muodossa) uhmaava asenne on näin ollen pyrkimystä kohdata reaalinen elämyksellisesti.

Kun määrittelin, että reaalinen voi ilmetä fantasiana, se tarkoittaa, että fantasia on samalla aina oire, joka ilmentää tietoisuuden syntymisen dialektiikkaa.
Toisin sanoen tämä dialektiikka ilmentää a) objektia pakenevan ja siitä tällä tavoin ikuisesti erotetun subjektin halun sekä b) minän (egon), joka tiedostaa objektin - välille syntyvää splittiä (halkeamaa).

Mielenkiintoista ihmislintujen 'performaatiossa' (sillä kyseessä ei ole pelkkä suoritus vaan syvemmän merkityksen ja pyrkimyksen symbolisaatio) on, että siitä kuitenkin puuttuu miltei kaikki tyypillisen fantasian tunnusmerkit, ja että siinä reaalinen yritetään kohdata mahdollisimman suoraan ja välittömästi ilman välittävää screeniä: ideologis-fantasmaattista symboliikkaa.

Tässä ei täysin onnistuta, sillä kuten I:ssä luvussa todettiin hyppy ja liito pitkän, kapeahkon, jyrkän ja korkean rotkon seinämien välissä on ladattu täyteen paitsi psykologisia (pelkonsa voittaminen, kunnianhimo) ja eksistentiaalisia (Heideggerin kuolemaa kohti eläminen) merkityksiä myös lacanilaistyyppistä haluamisessaan epäonnistuvan subjektin ja tiedostavan minän traumaattista tietoisuuden dialektiikkaa, jota ilmentävää perimmäistä halua/puutetta voidaan kutsua reaalisen kohtaamisen 'viimeiseksi mahdollisuudeksi'.

Ääriesimerkiksi tuosta viimeisestä mahdollisuudesta nimesin venäläisen ruletin.

Mutta on selvää, että videon ihmislintujakin riivaa alunperin halu kohdata reaalinen 'silmästä silmään' - maksoi mitä maksoi, ja tässä mielessä he ovat melko lähellä venäläisen ruletin pelaajia.
Yllättävää kyllä - tällä tavoin kyseisiä 'lintuja' analysoiden heidän voisi sanoa olevan huomattavasti lähempänä fantasian läpäisemiseen kykenevää merkittävintä maailmanhistoriallista taidetta kuin populaarikulttuurin kaikkialle levittäytyvää ja kaikki 'tietoisuuden aukot tilkitsevää' fantasmaattista 'sementtiä', jonka läpi ei mene edes aavistus.

On sitten asia erikseen, mitä he rotkon välissä liitäessään lopulta kokevat, tai millaisiksi he näitä kokemuksiaan/elämyksiään nimittävät. Joka tapauksessa se, joka on kohdannut kuoleman silmästä silmään, ei koskaan enää ole entisensä.

Yhtä lailla se, joka on joskus syvästi ja sitä ehkä lainkaan ymmärtämättä liikuttunut, hämmentynyt tai jopa järkyttynyt esimerkiksi van Goghin maalauksen edessä tai Sibeliuksen sinfoniaa kuunnellessaan, on kohdannut ainakin hetkellisesti aavistuksen reaalisesta, minkä kokemuksen taideteoksen kyky lävistää oma fantasmaattinen performaationsa mahdollistaa.

Tietoisuuden dialektiikan lähtökohta Lacanilla

Sitaatit ovat Janne Kurjen tutkimuksesta/kirjasta Lacan ja kirjallisuus (Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce; APEIRON, 2004)
*
"Yksinkertaistaen voitaisiin esittää, että kolme järjestystä tai rekisteriä, kuten niitä on tapana kutsua, muodostavat kolme tietyssä mielessä välttämätöntä lähtökohtaoletusta.

1) Ensimmäinen eli reaalisen (R) postuloiva oletus on, että se on, toisin sanoen ranskaksi il y a ja englanniksi there is.

[Reaalinen vastaa osittain perinteisen freudilaisuuden idiä (se, alitajunta, tiedostamaton), mutta on Lacanilla huomattavasti 'laajempi ja syvempi' asia: 'kaikki ja ei-mitään', 'puhdas', ei-kielellinen ja ei-imaginaarinen, jota/jonka voi ilmaista vain fantasian ('oire', uskonto, ideologia, taide jne.) muodossa, mikä kuitenkin merkitsee samalla tiedostamatonta yritystä paeta itsessään mahdotonta/'ei-mitään' = 'kauhistuttavaa' reaalista: kyse on tavallaan 'reaalisen ilmaisevasta kätkemisyrityksestä' (ja päinvastoin) fantasiaan (Zizek) /rr].

2) Toinen eli symbolisen (S) postuloiva oletus on, että kieli on.

[Symbolinen markkeeraa laajasti ottaen kulttuuria ja ylipäätään diskursiivisen järjestyksen muotoja. Mutta huom! - perinteisestä freudilaisuudesta poiketen tiedostamaton/id konstituoituu Lacanilla kielen tavoin (myös imaginaarisella on symbolinsa), vaikka id siis Freud-analogian mukaisesti 'kuuluukin reaalisen rekisteriin', - sillä reaalinen kuten edellä todettiin on ei-kielellinen ja ei-kuvallinen/rr]

3) Kolmas eli imaginaarisen (I) postuloiva oletus on, että on kaltaisuutta (ja täten identiteettejä).

[Imaginaarinen markkeeraa laajasti ottaen naturalistista puolta ihmisessä ja maailmassa - luontoa. Kuitenkin myös imaginaarinen 'operoi' kielellä/symboleilla. Vastaa minää/egoa/tietoisuutta perinteisessä freudilaisuudessa/rr]

Myöhemmässä ajattelussaan, johon palaan Lacanin Joyce-luennan yhteydessä, Lacan kuvaa näiden kolmen rekisterin keskinäisiä suhteita erilaisilla solmuilla, joista yksi on borromealainen solmu, ja esittelee lisäksi neljännen tekijän, jota ilman kolmen rekisterin solmua ei voisi lainkaan muodostua." (s. 28)"

[Luultavasti palaan tähänkin teemaan jossain vaiheessa, sillä minähän - kuten ehkä olette oivaltaneet - tässä ja nyt aivan kirjaimellisesti opiskelen Zizekiä sekä Lacania blogissani!

Tarkennan seuraavassa vielä sitaatilla reaalisen määritelmää ja hiukan myöhemmin borromealaisen solmun kahta muuta ja lopulta mainituissa Joyce-luennoissa käsiteltävää neljättä - tekijää.
Reaalinen saa joka tapauksessa Lacanin ajattelussa tärkeimmän aseman ennen hänen kuolemaansa - 1981/rr].

"Reaalisen rekisteriin kuuluu määritelmän mukaisesti se, mikä ei kuulu imaginaariseen tai symboliseen. Näin ollen Lacan kutsuu sitä etenkin -60-luvulla mahdottomaksi. Mahdoton onkin Lacanille äärimmäisen tärkeä käsite, sillä jossain perustavassa mielessä juuri tästä mahdottomasta psykoanalyysissa on kyse [...].
Reaalista ei pidä siis sekoittaa mihin tahansa 'realiteettiin', 'realismiin' tai 'totuudellisuuteen' näiden ollessa Lacanille ainakin perinteisessä merkityksessään lähinnä symbolis-imaginaarisia konstruktioita. (s. 30)"

[...]

"Jacques Lacan huomauttaa, että vaikka kaikki objektit tiedostetaan egon näkökulmasta, niitä halutaan primitiivisesti ristiriitaisen ja perustavalla tavalla minän (egon) pirstaloiman subjektin asemasta ['käsin'?/rr].

Haluaminen (subjekti) ja tiedostaminen (minä) toimivat siis oleellisesti eri rekistereissä, ensimmäinen symbolisessa, jälkimmäinen imaginaarisessa. Vaikka halun tiedostetut kohteet olisivatkin imaginaarisia, ne saavat merkityksensä jonain haluttavina symbolisessa erojen järjestelmässä.

Subjekti ei voi kuitenkaan haluta haihtumatta itse, ja näin ollen se ei voi myöskään haluta näkemättä, kuinka objekti pakenee sitä äärettömässä siirtymien sarjassa. Näin syntyvää jännitettä subjektin (joka ei voi haluta olematta perustavalla tavalla erotettu objektista) ja minän (egon, josta käsin objekti tiedostetaan) välillä Lacan kutsuu 'tietoisuuden dialektiikan lähtökohdaksi' [kursivointi minun].

Tietoisuus onkin olemukseltaan polaarinen jännite subjektista vieraantuneen minä ja sitä perustavasti pakenevan havainnon, puhtaan percipin, välillä. Ilman minää (egoa) subjekti olisi tiukasti identtinen tämän havainnon kanssa.

Tietyissä oloissa imaginaarinen suhde itseen saavuttaa rajansa ja minä haihtuu tai hajaantuu ja subjekti saostuu kohtaamisessa jonkin sellaisen kanssa, mitä ei missään olosuhteissa voida sekoittaa arkiseen havaintokokemukseen ja mitä psykoanalyytikot kutsuisivat idiksi (s. 36)"
*

PS.
Kun puhutaan symbolisesta Lacanin yhteydessä, niin tätä käsitettä ja sen käyttöä ei pidä missään tapauksessa sekoittaa jungilaiseen symboliikan käyttötapaan ja -tarkoitukseen.
*
http://web.uvic.ca/~saross/lacan.html: A Very Brief Introduction to Lacan.

http://www.helsinki.fi/taitu/estetiikka/henkilokunta.htm (ks. Janne Kurki)

Alitajuisen 'tiedon kohtalot'

Kirjoitettu kommentiksi Dionysoksen kevään/Hanhensulan päreeseen Blogihenkilön virtuaalinen kuolema.
(Tarkennuksia alkuperäiseen kommenttiin on tehty ja ja tehdään.)
*
hanhensulka

Tästä jutustasi pidin kovasti. Olemme lopultakin (ainakin minun mielestäni) todellisia henkilöitä myös ja juuri 'virtuaaleina'.

ripsa kirjoitti:
'Nimittäin kuule on niin että alitajunta tietää parhaiten.'

1) Alitajunta/esitietoinen (Id/Se/Reaalinen) ei tiedä mitään, koska se ei ole deskriptiivisesti (antideskriptivismi on asia erikseen) artikuloitavissa, 2) tietoisuus/minä (imaginaarinen samastuminen) luulee tietävänsä, ja 3) yliminä/superego/'omatunto' = symbolinen järjestys, joka konstituoi mahdotonta reaalista - 'valehtelee' aina, koska Reaalinen ei 'avaudu' kuin symbolis-kielelliselle 'harhalle', joka on Toisen metafora (sekä Reaalisen ('Jumalan') että Symbolisen Toisen (= kielellisen Järjestyksen) instituutio.

Se, mitä me siis 'tiedämme', on minuuden 'synnyn' ontologis-projektiivisesta halkeamasta (= ONTOLOGINEN PERUSTRAUMA) - ilmaantunut fantasmaattinen oire, johon meidän pitäisi vain kyetä samastumaan, koska muuta vaihtoehtoa ei ole: ei ole mitään 'totutta, Jumalaa' tvs. fantasian lävistävää positiivista sanomaa, joka pystyisi samanaikaisesti ilmaisemaan ja kätkemään mahdottomaan reaalisen sisältyvän todellisen 'mahdollisuuden' - vaikka yritystä tiettyjen taideteosten ja uskonnollisten ratkaisujen suhteen voisikin pitää erinomaisen innovatiivisina myös tässä suhteessa.

Jäljelle tästä tyhjyyden 'aina jo olevasta' ja samalla äärimmäisen merkitsevästä (jonka havaitsemme konkreettisesti objekti pikku a:n muodossa) - jää esimerkiksi Kantin 'ylevä', joka on osoitus reaalisen mahdottomuuden olemassaolosta todella hyvän taideteoksen ei-representoituvassa 'ominaisuudessa' - tyhjyys, joka koetaan äärimmäisen konkreettisena - tyhjyys, joka lävistää fantasian negatiivisesti, vaikka se ikäänkuin antaakin reaaliselle positiivisen muodon ja sisällön - mutta edelleen siis fantasian tasolla (eli negatiivisesti) - 'tiivistyneenä' tiettyyn hahmoon.

Juuri tällä tavoin Zizekin lacanisoidussa Hegelissä subjekti (objet petit a) ilmaantuu mahdollistamaan/'realisoimaan' Substanssin mahdottoman olemuksen (esim. Jeesus) ilmaisten samalla reaalisen kulturisoitumisen ehtona/edellytyksenä kartesiolaisen projektin cogiton (uudelleen) syntymisen - nyt vain ilman oletusta Subjektin ontologisesta statuksesta.
*
'On temppu hieno tää, vain tyhjä jää' - mutta miten ylevä ja miten 'konkreettinen' tyhjä! Fantasia on lävistetty ja paljastettu: vain oire jää - ja oireen ymmärtäminen sekä siihen samastuminen...

Psykoanalyysi on täten saavuttanut tarkoituksensa: ei paranemista vaan oireen ja persoonallisuuden yhteyden/ykseyden.

Kirjallisuudesta ja filosofiasta: Nietzsche ja Zizek suvaitsevan kyynisyyden paljastajina

Kommentti Kalevi Hotasen päreeseen Kulje kanssani (16.5).
*
Hauskoja nuo teidän määritelmänne ihmisistä 'ismeinä'.

Mitä Pentti Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjaan tulee, niin se totisesti järkytti minuakin. Kyseessä on yksi parhaimmista - ellei paras - Suomessa koskaan kirjoitetuista esseekoelmista varsinkin, kun sen ansiot eivät ole pelkästään kaunokirjallisia.
Tuskin kukaan on kirjoittanut ekologis-maailmankatsomuksellisesta ahdistuksestaan niin sydäntä riipaisevalla tavalla kuin Linkola tässä kirjassaan.
*
En oikein pärjää teidän kanssanne näissä 'mitä luin eilen ja tänään'-listabileissä ainakaan, mitä kirjallisuuteen ja runouteen tulee.

Minun kaunokirjallinen vaiheeni oli voimissaan etenkin 1970-luvulla ja 'päättyi' Kriittisen korkeakoulun 'loppukirin' jälkeen jonnekin -93/-94 vaihteeseen, jolloin päättyi myös pari vuotta kestänyt hyvin amatöörimäinen päätoimittajuuteni erään hoitoalan ammattikunnan pienlehdessä.

Kriittisen korkeakoulun aikoina luin Matti Paavilaisen suosituksesta mm. Bellowia, Doctorowia, Canettia ja Tabucchia, joista Bellowilta tunsin aiemmin ainakin Herzogin.

Suomalaisista mm. Juha Mannerkorpi, Matti Hyry ja Juhani Peltonen (nimenomaan Iloisin suru) tekivät yllättävän suuren vaikutuksen. Hyryn jo tunsin, mutta Mannerkorpi (Päivänsinet ym.) oli erinomaisen positiivinen yllätys.

Runoilijoita tuli myös käytyä läpi, mutta onko Suomessa nykyään todella kovan luokan (eläviä ;) runoilijoita? (-90-luvun alussa oli tietysti Melleri). Enpä usko. Sirkka Turkkakin on kirjoittamisensa jo kirjoittanut.

Esimerkiksi Heli Laaksonen on kyllä taitava ja viihdyttävä, mutta eipä paljon muuta. Entä Arno Kotro? Onks hän 'oikea' runoilija vai pikemminkin kirjallisesti lahjakas ja verbaalisesti mainio älykkö?

Kuten Kotron nuoruuden ystävä Kata Kärkkäinen eräässä keskustelussa totesi: Arnolla on 'hyvä läppä' (on siis hyvä puhumaan..;?) Ja kun jollain on nykyään hyvä läppä, niin media kiinnostuu sellaisesta tyypistä oitis...(tosin Kotro on fiksu - ihan oikeasti - ainakin minun mielestäni).

Mutta kuten sanottu - en juurikaan tunne nykyrunoutta kuten en nykykirjallisuuttakaan.

Todettakoon vielä 'selvyyden' (hah;) vuoksi, että suuri kokeilija ja ultra-avantgardisti Leevi Lehto tulkitsee runoudeksi melkein kaiken, minkä monitori näyttää ja (t)ulostin sisuksistaan päästää, mutta onko tällä tavoin onnistuttu tekemään muuta kuin 'liuottamaan' runous tunnistamattomaksi osaksi kirjallisuuden vai pitäisikö sanoa' sanasaasteen' yhä massiivisemmaksi muuttuvaa mappi Ö:tä?!
*
Heti Kriittisen korkeakoulun jälkeen minulle tapahtui kaksi paradoksaalisella tavalla sekä toisiaan täydentävää että toistensa kanssa ristiriidassa olevaa asiaa: rakastuin uudelleen erääseen ihmiseen ;) (en esim. kissaan, johon ehkä nyt saattaisin rakastua) ja aloin silti ;) tai juuri sen vuoksi opiskella tosissani eli systemaattisesti filosofiaa, teologiaa ja historiaa. Niin sanottu kaunokirjallisuus sai jäädä paljon vähemmälle.

Mutta samapa tuo. Lukemista kyllä riittää liian kanssa. Suorastaan raivostuttavan paljon. Se on jyrkässä ristiriidassa perimmäisen laiskuuteni kanssa..;/

Tätä nykyä rajaan oman peruskiinnostukseni mieluummin vain yhteen tai kahteen filosofiin (Nietzsche, Schopenhauer eli 'ns. tahto-filosofia' ja nihilismi) sekä edelleen heitä ikäänkuin kontrastoiviin että 'täydentäviin' pariin kolmeen filosofiin (Kant, Hegel) eli tiettyyn filosofian suuntaukseen, jonka perspektiivistä voin arvioda kriittisesti ja uudella tavalla noita yhtä/kahta filosofia - jotka muuten aikoinaan kritisoivat jyrkästikin mainittua suuntausta eli saksalaista idealismia.
(Jaques Lacan on suurelta osin Freudin oppilas, mutta on muokannut psykoanalyyttistä teoriaa ratkaisevasti etenkin Hegelin ja Kantin antamien käsitteellis-dialektisten välineitten avulla.)

Huolimatta erimielisyyksistä moraalifilosofian ja estetiikankin suhteen Kant oli Schopenhauerille melkein puolijumala, mutta Hegeliä hän piti mielisairaalatapauksena ;/.
Nietzschen kytkökset Kantiin ja Hegeliin ovat sen sijaan paljon monimutkaisempia, joskin Heideggerin mielestä Nietzsche sai ainakin Kantin suhteen perin yksipuolisia vaikutteita Schopenhauerin tulkintojen kautta.

Yleisesti määritellen: antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuus (etenkin Kreikan mytologia) sekä väistämättä - jo kasvatuksen kautta - (radikaali-) pietistinen kristillisyys (VT ja UT tietysti perustanaan), olivat Nietzschen ajattelun tärkeimmät alkuperäiset lähtökohdat.

Nietzschen intellektuaalis-taiteellisia sukulaissieluja ovat mm. esisokraattiset luonnonfilosofit (Herakleitos, Anaksimandros jne., noin 600-500 ekr.), aristokraatti kreikkalainen runoilija Theognis (n. 500 ekr. - ks. PS.) ja filosofien elämänkertojen kirjoittaja (joko kreikkalaista tai roomalaista sukua) Diogenes Laertios (200 jkr.), joista molemmista Nietzsche teki ylistetyt opinnäytteensä Leipzigin yliopistossa, poliittisen vallan analyytikko Macchiavelli (1400-1500), skeptikko, kulttuurirelativisti, esseisti Montaigne (1500-luvun loppupuoli) ja 1600-luvun ranskalaiset moralistit, aforistikot ja esseistit ylipäätään (esim. Rochefoucauld) - tietyin varauksin ilman muuta myös Blaise Pascal (1600-luku) , panteisti Baruch Spinoza (1600-luku), runoilija Heinrich Heine (1800-luvun ensimmäinen puolisko) ja hänen kriittinen ironiansa sekä tietenkin Arthur Schopenhauer (1788-1860) - jne.
*
Mainitsemani kriittinen arviointipiste näyttää nyt asettuneen (olin jo merkillisellä tavalla ennakoinut asiaa sekä tarkoituksellisesti että myös varsin tahattomasti) Slavoj Zizekin hahmoon ja hänen kauttaan Hegeliin, Kantiin ja Lacaniin: siis Zizekin/Lacanin uudelleen visioimaan/tulkitsemaan saksalaiseen idealismiin.

Zizek on yllättävän ehdoton teoreettisessa 'sitoutumisessaan', vaikka häntä voi samalla melko perustellusti pitää teoriansa sovellutuksissa 1950-luvun jälkeisen kulttuurifilosofian kaikkein monipuolisimpana, luovimpana ja yllätyksellisimpänä vaikuttajana - ennenkaikkea siksi, että hän todella on vakavasti otettava filosofi eikä pelkästään joku akateemisen statuksen hankkinut pekkahimanen tai esasaarinen, jonka ainut intressi näyttäisi olevan/olleen raha ja julkisuuden kipeys - tai sitten yksi tyhjän postmodernin sanahelinän tuuliviirejä.

Tietty naivius filosofisen tiedon kulttuurisen merkittävyyden suhteen + akateeminen status + julkisuushakuisuus + rahallinen tuotto. Siinä eräitten julkkisfilosofien ja myös innovaatioyliopistojen menestyksen kaava hyvin pelkistetysti esitettynä.

Tavallaan voimme sijoittaa myös Zizekin tähän kaavaan, mutta sillä täysin luovuttamattomalla erotuksella!, että hän on edellä mainittuihin elämänhallinnan 'innovatiivisiin?' sofisteihin verrattuna kuin toiselta planeetalta, mitä tulee luovaan kapasiteettiin ja kykyyn 'avata' (eksplikoida) sekä analysoida kätkettyjen ('salattujen') ideologioiden että ideologisen kätkeytyneisyyden maailmaa.

Sama pätee tiettyä tarkoitusta varten joskin alkuperäänsä nähden tunnistamattomaksi manipuloituun, psykologisesti ohjailtuun ja mainosideologian keinoin mystifioituun merkkien ja merkitysten 'psyko-maailmaan' (vrt. Hitchcock).

Zizekillä on kyky purkaa ja paljastaa nuo mystifikaatiot soveltamalla teoriaansa perusteellisen yksinkertaisilta vaikuttavien joskin 'sisäisesti' umpisolmuisten esimerkkiensä kautta - ja vieläpä siten, että jos yksi esimerkkisovellutus ei riitä, hän esittää yleensä pyytämättä toisen ja jopa kolmannenkin sovellutuksen.

Zizek ymmärtää, että nämä hänen pohtimansa ilmiöt, vaikka ne siis vaikuttaisivatkin näennäisen yksinkertaisilta ja olisivat siten myös muka vain yhden yksinkertaisen - ikäänkuin Rubikin kuution - ratkaisun puitteissa selviä, ne eivät silti välttämättä ole lähelläkään itse perusoivallukseen tarvittavaa ahaa-elämystä.

Sekä ihmisten ideologiset (ja ideologia on kaikkialla/tulee kaikkialta, ajattelee Zizek - aivan samoin väittää Foucault nietzscheläisittäin vallasta) tavat ajatella että heidän tapansa ajatella ideologisesti ovat - jälleen kerran Ronald Laingin mainiota esimerkkiä soveltaakseni - kuin kaulaamme kiinnitetyn hirttosilmukan solmu, joka vaikuttaisi olevan perin yksinkertaisesti solmittu. Mutta - jatkaa Laing - tuo solmu on kyllä yksinkertainen; se vain on sidottu niin äärimmäisen tiukkaan, ettei sen avaamiseksi välttämättä ihmiskäden voima riitä.

Zizekillä on tavallaan kaksi ylitsepääsemätöntä ongelmaa ratkaistavanaan: sekä edellä kuvattu näennäisesti yksinkertaisen, ideologisen solmun avaamisen vaikeus: itse pohdittavan 'trauman oireen' purkamisen vaikeus sekä itse hänen teoriansa 'common sense-intuiton vastaisuuteen' eli sen paradoksaaliseen 'katseeseen' tai perspektiiviin liittyvä ongelma.

Zizekin on siten luennoitava yleisölleen kuin peruskoulun ala-asteen oppilaille. Yksinkertaisesti, perusteellisesti ja toisiaan tukevien esimerkkien kautta koko ajan kerraten ja toistaen, jotta oppi menisi meidän 'kovakalloisten kaaliin' ja mikä taas kerran tärkeintä: niin että ikäänkuin me itse olisimme kyenneet oivaltaessamme ratkaisemaan sen, mihin Zizek itse pyrkii: ikäänkuin me olisimme se Platonin Menon-dialogin orjapoika, joka Sokrateen oikean ja sopivan ohjauksen turvin oppii melko nopeasti jo aika vaativankin geometrisen ongelman ratkaisun.
*
Mitä tulee Esa Saarisen radikaalisuuteen, niin tuskin se oli paljon muuta kuin murrosikään jämähtäneen, logiikkaa oivallisesti tajuavan nuoren miehen lapsellisen pseudoanarkistista uhoa, jossa esimerkiksi Nietzschen eetos ymmärrettiin jotakuinkin (tavanomaisella tavalla) pieleen.

Yliopisto-Saarinen kai piti Nietzscheä lähestulkoon 'nuorpreussilaisena' kulttuuri- ja taideaktivistina, jota sitten sopivan paikan ja hetken tullen imitoitiin omissa fantasioissa ja kielenkäytössä. Tällöin Nietzsche-sitaattien käyttöä saattoi hyvinkin pitää niin sanotun käsitteellisen ilmakitaran soittona (nyt taisi osua pilkka omaankin nilkkaan ;).

Friedrich Wilhelmiä hypetettiin yhtä paatoksellisesti ja samassa hengessä kuin naapurin sankarillisena pidettyä uusnatsistista punk-poikaa, joka uskalsi ottaa lävityksiä genitaaleihinsa, ja joka sai levytyssopimuksen jonkun pienemmän underground-levy-yhtiön kanssa - taisi olla nimeltään 'Schlechtgefesselte Prometheus und Agonie'.
Levyn nimeksi annettiin kuulemma sairaan hyvä 'Fuck the Bismarck!, Fuck the Prussia!' Rrrankkaa!

Uskokaa tai älkää mutta tällä tavoin Nietzsche sitten kesytettiin - asia, johon Zizek aivan oikein viittaa (ei tosin edellä kerrotulla tavalla;).

Nietzscheä palvotaan viihteellisessä tosi-tv-kulttuurissamme rankkana individualistisena julistajana - oman uuden tyylinsä luojana (muodikkaat identiteetti- eli imagotekniikat), vaikka hänen henkilökohtaista sitoutumista korostava radikaali kulttuurinen aktivisminsa on paradoksaalista kyllä luonteeltaan konservatiivista (seikka, jonka Zizek myönteisessä mielessä huomioi kritisoidessaan Sloterdijkin tavoin liberaalista mutta kyynisen välinpitämätöntä suvaitsevuuttamme).

Tämä radikaalin mutta konservatiivisen kulttuurikritiikin paradoksi (joka on eräs hyvin yksinkertainen tapa yleistää Nietzschen filosofian tavallaan yhteensovittamattomat ääripäät) on ollut sekä filosofian popularisoijille että akateemisille tutkijoille eräs Nietzschen ajattelun, tekstien ja persoonan suurimpia arvoituksia - arvoitus, joka saattaa jopa ahdistaa, ellei sitä tutkita pois kuleksimasta Nietzschelle sukua olevien 'kulttuuristen monadien=muukalaisten' tavoin (vrt. Deleuze), jotka ikävästi muistuttavat, että meillä on keskuudessamme paitsi köyhät, hullut mutta myös aidot, alkuperäiset - Diogenes Sinopelaisen 'perintöä' vaalivat kyynikot (ks. PPS.), jotka sanoutuvat jyrkästi irti edellä mainitusta liberaalidemokraattisesta suvaitsevaisuudesta, joka siis on itse asiassa kyynistä, välinpitämätöntä ja siten suvaitsematonta suhdetta toisiin ihmisiin: - sanalla sanoen kyseessä on rasismin sosiaalipsykologinen kasvualusta!

Tällaisen kyynisyyden kanssa sekä Nietzsche että Zizek eivät halua olla missään tekemisissä. He saattavat halveksua, pilkata ja kertoa vitsejä toisten kustannuksella, mutta missään tapauksessa he eivät halveksu - lue siis: suvaitse ihmisiä välinpitämättömän kyynisesti, sillä kulttuurimme poliittiset ja moraaliset koodit velvoittavat meitä demokratian, liberalismin ja relativistisen monikulturalismin nimissä suvaitsemaan kaikkia ihmisiä, koska kyseessä on omien etnisten ennakkoluulojen valheellisen tekopyhä peittely ja salaaminen.

Mutta tämän saman logiikan voimme suunnata kääntäen myös niihin, joille esimerkiksi muslimeista on tullut vihollinen numero 1.

Mainittuun psykologiseen ja argumentatiiviseen 'kehäpäättelyyn' sen enempää puuttumatta, totean, että islamofoobiset monokulturalistit tarvitsevat juuri tämän 'oireen' - ja jos jostain käsityskyvyn ylittävästä syystä sattuisi käymään - mikä ei tietenkään ole kovin todennäköistä pitkiin aikoihin, että islam menettäisi 'toimivan viholliskuvan statuksensa', ei taatusti kestäisi kauaa, kun ihmiset, joiden yksilölliset traumat oirehtivat loputtomiin tilastollisiin todistuksiin vedoten, että tässä maailmassa on varmasti! olemassa tietty, aivan erityinen ihmisryhmänsä, jonka uskonto, aatteet, käytännöt ja politiikka uhkaavat länsimaista, suvaitsevaa vapautta tavalla, joka edellyttää aseellista varustautumista heitä vastaan, jotta emme jonain päivänä joutuisi puolestamme heidän alistamikseen.
*
Lähes teolliset mittasuhteet saanut Nietzsche-tutkimus oli siis vuosituhannen vaihteessa jo miltei onnistunut tekemään Nietzschestä akateemisen 'perheen' kiltin pojan - mitä hän ei kirjoituksissaan alunperin ollut eikä ole vielä nykyäänkään - ei ainoankaan tunnetun ja merkittävän filosofisen opin, uskonnollisen tai poliittisen aatteen kannalta asiaa tarkastellen.

Lopuksi
Zizekin teoreettisesta ehdottomuudesta minun piti vielä kirjoittaa lisäys: Zizek nimittäin totesi varsin poleemisesti erään luentonsa lopussa, ollessaan juuri poistumassa, että hänelle filosofia on yhtä kuin Kant ja Hegel. Sitä, mitä ennen heitä on ollut tai mitä heidän jälkeensä on tullut, hän ei pidä lopulta niin kovin tärkeänä.

Kyseessä oli siis aika lailla lonkalta heitetty poleeminen tokaisu, mutta siinä piilee varmasti aika paljon totuutta, mitä tulee Zizekin tekstien teoreettiseen yhtenäisyyteen ja pysyvyyteen 20-vuoden aikana. Varman vastauksen tähän voi antaa vain se, joka on tutustunut koko Zizekin tuotantoon.

PS.
Nietzsche and Theognis of Megara

Theognis is referenced in Nietzsche's Zur Genealogie Der Moral ("On The Genealogy Of Morality") in which he describes Theognis' apparent disdain for the "deceitful, common man" and the general decline of the nobility in his day.
Nietzsche, as a professor of philology, was also influenced by Theognis' writings concerning the shift and change in the meaning of words.

We struggle onward, ignorant and blind,
For a result unknown and undesign’d;
Avoiding seeming ills, misunderstood,
Embracing evil as a seeming good.

PPS.

Diogenes Sinopelainen oli sen 'oikean' ja filosofisesti arvostettavan - meidän aikamme suvaitsevaiselle, välinpitämättömälle ja vallanhimoisen hedonistiselle kyynisyydelle vastakkaisen - kyynisyyden kuuluisin edustaja.

Diogenes of Sinope

Kyynikot
Cynic
Cynics [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Cynicism

Miten 'kuvitellut' tunteet muuttuvat 'aidoiksi'?

Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreeseen "Paistia ja palleroita" sekä edellisen oman päreeni Sitaatteja Zizekiltä 4 kommentteihin.
(Kommentti klo: 21.35)
*
Suru on kai eräs niitä 'mahdottomia' mielenliikkeitä, joita ihminen ei pysty ilmaisemaan kunnolla ilman 'välittäjää' tai 'sijaista'.
Media on ottanut perverssiksi tehtäväkseen tuoda surun (palkkiota vastaan tietenkin) puoliväkisin nenämme eteen - ja kas - nyt mekin suremme ja mieluusti!

Itkijänaiset kuuluivat hautajaistraditioon, -rituaaliin, mutta media (kuten mainokset ja valmiiksi nauretut sketsit) tunkevat joka paikkaan lupaa kysymättä, ikäänkuin johonkin 'uuteen sensaatiomaiseen rituaaliin' kuuluvana itsestään selvyytenä, vaikka kyse ei ole juuri muusta kuin ihmisten rahastamisesta varsin ovelalla tavalla: antamalla heidän syvimmille, sanattomimmille ja siis liki 'mahdottomille' tunteilleen ja haluilleen muka objektiivinen ja pätevä ilmiasu.

Itkijänaiset ajoivat perimmältään samaa asiaa kuin mainokset, media ja sensaatiot nykyään, mutta heidän sijaisroolinsa oli sentään toivottu eikä se pyrkinyt härskillä tavalla avoimeen ja puoliväkisin tuputettuun tunteitten manipulaatioon kuten nykymediassa tehdään.
Myös tämän vuoksi viihdemedia on ideologinen projekti mitä perversiivisimmässä merkityksessä: se naamioi silkan rahanahneutensa objektiivisen tiedottamisen valepukuun.

Mutta vielä kerran - ihmisiä on helppo manipuloida (stimuloida) kokemaan 'suuria tunteita korvikkeitten' avulla.
Suuria tunteita ihminen halajaa senkin takia, että niitä ei hänen elämässään välttämättä paljon ole mutta ennenkaikkea siksi, että niitä on niin vaikea ilmaista ja kohdata, koska ne kumpuavat jostain, jota emme tunnista itsessämme - jostain, mitä ei oikeastaan ole tietoisesti olemassakaan muuna kuin tyhjyytenä: ajatelkaamme vain syntymää ja kuolemaa - elämämme perustavimpia kokemuksia.
Seksuaalisen halun, vietin perusta on yhtä lailla 'hämärän peitossa'.

(Zizekille ja Lacanille syntymä, kuolema ja seksuaalisuus ovat mahdottoman reaalisen ilmentymää, joka voi käsitettävästi ilmetä vain fantasioituina oireina, vaikka fantasia samalla kätkeekin reaalisen entistä 'tehokkaammin'. )

Katastrofit herättävät toki empatiamme ja niistä tiedottaminen saa tällä tavoin 'hyvät tunteet pintaan', mutta kun samassa lehdessä yritetään saada ihmiset kokemaan suuria tunteita sekä vakavien onnettomuuksien uhreja kohtaan että jotain sextiviesti-yökyläpolitikkoa tai jopa jonkun typerän poptähden uutta napanappia kohtaan, niin hellurei! - vaikeaa on tällaisen roskan keskellä olla kokematta kaikkea, mitä lehti julkaisee yhdeksi suurten ja kuitenkin samalla banalisoitujen tunteitten tyhjentymättömäksi varastoksi.

Etusivulla murskaantuneet ruumiit x 10, toisella napanapit x 10 - yhtä ja samaa kaikki...Itse en koskisi 'keltaisiin' aikakauslehtiin ja iltapäivälehtiin edes sillä jälleen mainitulla viiden metrin kepilläkään!

PS. Joku huomauttaa nyt, että herättäväthän 'onnettomuus-sensaatioitten' uutisoinnit ihmisissä empatiaa uhreja kohtaan ja lisäävät siten myös hyväntekeväisyyttä.

Näinkin tietysti on, mutta eikö jonkun prinsessa Dianan kuoleman aikaansaama 'megasuru' ollut sittenkin jotenkin kieroutuneella tavalla narsismin sävyttämää ja siten perverssiä: 'nyt minäkin saan kokea surua ja olla siten yhdessä kokemassa jotain 'aitoa' kaikkien muiden kanssa.'

Paradoksaalisti Dianasta olikin siten omassa, oikeassa kuolemassaan tullut se itkijänainen, joka ennenmuinoin sijaisti muiden surua, kun taas valtavien väkijoukkojen 'yksilöt' kokivat itsensä ikäänkuin todellisiksi auto-onnettomuuden uhreiksi 'sijais-Dianan' kautta.
*
Toki hyväntekeväisyyttä tarvitaan aina, mutta valitettavasti hyväntekeväisyyden ongelma kiteytyy kaikessa yksinkertaisuudessaan Romanian kerjäläis-mustalaisille antamissamme almuissa.
Mitä enemmän he saavat rahaa, sitä enemmän he huiputtavat meitä sitä antamaan ja mikä ikävintä - sitä vähemmän heidän maansa tekee yhtään mitään näitten kerjäläisten yhteiskuntansa rakenteellisista syistä johtuvan köyhyyden korjaamiseksi.
*
Kommentti

iines kirjoitti mm.

'Kaipa nämä naiset kestittiin ruualla ja jollain maksuvälineellä tavallista paremmin, ja itkijänaistenkin perimmäisenä motiivina lie ollut lähinnä materia? Tuskinpa kukaan voihkii kutsumuksesta.'
*
Oleellista tässä ei ole raha vaan ahneus. Jos siis itkijäeukot itkivät ahneuttaan, he päätyivät samaan helvettiin kuin Stora Enson johtajat tulevat aikanaan päätymään ;/

Pääpointtini ei kuitenkaan ollut edes ahneus vaan se, että ihmiset kokevat tunteitaan 'korvikkeitten' kautta ja vielä siten, että näistä korvikkeista tulee omien tunteitten 'sijaisia', jotka sitten introjisoidaan takaisin itseen - omiksi kokemuksiksi (eräänlainen nurinkääntö siis).

Yksinkertaistaen voisi myös kärjistää, ett tunteet ovat aina re-aktioita, eivät aktioita.

Vietti (tyhjä, mahdoton reaalinen) tietenkin aiheuttaa seksuaalisen halun (puutteen), mutta se ei koskaan ilmene 'itse' vaan vaatii ilmentyäkseen Toisen - fantasioidussa muodossa (joko mielikuvina tai halun ruumiillisena kohteena, jossa halu ikäänkuin lumoutuu eroottisesti = fantasia).
Samantyyppinen mekanismi pätee sopivin muutoksin kaikkiin tunteisiin.
*
Onko olemassa objektiivista uutista?

Tämä nyt on taas ikuinen tietoteoreettis-ontologinen peruskysymys, jota ei ole kuunaan ratkaistu tyydyttävästi, koska se ei ole edes mahdollista. Meillä ei ole Jumalan kaikkivaltiasta tarkastelupistettä, josta asiat voi nähdä niinkuin ne ovat.

Kysytään nyt kuitenkin lähettäjä-sanoma-vastaanottaja-kuviota seuraten, että voiko olla olemassa objektiivista sanomaa?

Miksei voisi olla? Onhan mitä ilmeisimmin objektiivinen tosiasia, että suomalaisia kuljettanut linja-auto ajoi maasturia väistäessään keskikaiteeseen, minkä seurauksena bussi kaatui/hajosi ja 9 ihmistä kuoli.
Kyllä tämän uutisen 'sanoma' näyttäisi olevan täysin objektiivinen, eli se vastaa pilkulleen tapahtuneita tosiasioita, mikäli ei tarkempaa kuvausta vaadita.

Eri asia on sitten, miten kukin lähettäjä sanoman julkistaa ja miten kukin vastaanottaja sen lukee/tulkitsee - eli miten sanomasta kehkeytyy uutinen.