Track Listing
01 00:00 "Jumpin' Jack Flash"
02 03:41 "Carol"
03 07:42 "Stray Cat Blues"
04 11:28 "Love In Vain"
05 16:25 "Midnight Rambler" -
06 25:30 "Sympathy For The Devil"
07 32:12 "Live With Me"
08 35:18 "Little Queenie"
09 39:45 "Honky Tonk Women"
10 43"15 "Street Fighting Man"
.
Kappaleajoitukset eivät näytä pelaavan bloggerissa - youtubessa kylläkin.
*
Tätä Rolling Stonesien live-albumia kuuntelin 'puolisalaa' kellarikämpässä omakotitalomme 'betonijalassa' 1970-71, koska sattuneesta syystä kuuluin Ari A:n kanssa 'CCR-puolueen' kannattajiin, kun taas eräät muut kaverini kuten Arto A. [Arin veli; äänitin veljesten uusista laatustereoista levyjä neliraitakelamankalleni] ja Harri K. hypettivät Rollareita, vaikka CCR:kin heille kyllä kelpasi. Toki puolestaan Rolling Stones kelpasi myös Arille ja minulle, mutta ei sitä voinut kovin suureen ääneen sanoa, ettei joku alkaisi epäillä CCR-lojaalisuuttani ja saanut siitä naurun aihetta [miten (muka) vapaita ja silti ehdottomia silloin joskus oltiinkaan].
Live-albumia [äänitettiin 11/1969, julkaistiin 9/1970] edeltänyt studio-Lp Let It Bleed [12/1969], kuulosti kuitenkin jo yllättävän hyvältä, mutta 'Ya Yas' pisti vielä paremmaksi. Niinpä siitä tuli CCR:n jälkeen yksi eniten diggaamistani levyistä, ja yhä vielä se kuulostaa parhaimmillaan hillittömän vetävältä rhythm&bluesilta. Esimerkiksi Jumpin' Jack Flash, Midnight Rambler ja Honky Tonk Women ovat Jaggerin/Richardsin klassikkoja. Muita tämän USA:n keikoilta [New York, Maryland] äänitetyn setin rock- ja blues-ikiklassikkoja ovat Chuck Berryn Carol ja Little Queenie sekä Robert Johnsonin Love In Vain.
CCR:n/John Fogertyn lahjakkuuteen ja originaalisuuteen biisinteossa ja esittämisessä Rolling Stones ei kuitenkaan ole koskaan yltänyt. Jaggerhan on äänialaltaan aivan sietämättömän kapea-alainen laulaja, jolla kuitenkin on karismaattinen stage-presence ja svengaava kyky tulkita kappaleita. Keith Richards taas on parhaimmillaan loistava riffien kehittelijä [mitä John Fogertykin kehuu], mutta huonoimmillaan peräti kehno soolokitaristi. Silti Rolling Stones on populaarimusiikillisena instituutiona monessakin [myös huonossa] mielessä todella suuri rock-yhtye. Erinomaisten pastissien ja rock-kukkomaisen poseerauksen suurmestari. Yksi brittiläisen öykkäröinnin ja narriuden kaupallistuneimpia projekteja [kiitos ekonomisti Jaggerin].
No - onneksi Rollareita ei tarvitse ajatella kuin pelkästään sen musiikin kautta, joka kuuluu heidän parhaimpaan kauteensa. Get Yer Ya Yas Out [1970] on tuon kauden ensimmäinen huipentuma ja Exile on Main Street [1972] toinen. Yleisesti ottaen voi sanoa, että Rolling Stones ei Exilea ehkä lukuunottamatta ole tehnyt Let it Bleedin jälkeen yhtään todella vakuuttavaa studio-albumia. Pysyvän musiikillisen arvostuksen ylläpitämiseen ei nimittäin riitä, että levyiltä löytyy vain yksi huippubiisi/hitti loppujen ollessa ammatitaitoista mutta keskinkertaista täytetavaraa.
PS.
Huom. Soolokitaraa soittaa yhtyeestä 1969 kesäkuussa erotetun ja heinäkuussa uima-altaaseensa hukkuneen [?] Brian Jonesin tilalle otettu John Mayallin blues-korkeakoulun nuori huippunimi Mick Taylor [ja sen kyllä kuulee, niin hienoa on esim. slide-soitantansa].
*