Viimeisiä haikuja tankaamassa

Nauraako hän vai itkee?








Motto: Method in the madness - [Hamlet Act 2, scene 2]

Polonius: What is the matter, my lord?

Hamlet: Between who?

Polonius: I mean, the matter that you read, my lord.

Hamlet: Slanders, sir; for the satirical rogue says here that old men have grey beards, that their facesare wrinkled, their eyes purging thick amber and plum-tree gum, and that they have a plentiful lack of wit, together with most weak hams; all which, sir, though I most powerfully and potently believe, yet I hold it not honesty to have it thus set down, for yourself, sir, shall grow old as I am, if like a crab you could go backward.

Polonius: [Aside] Though this be madness, yet there is method in't.

I
Tämänkertainen teksti on alunperin tarkoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen [Jisatsu ga issho ni damashouka?], mutta siitä tuli niin 'kipeä', että siirrän tekstistä vain pärelinkin Masuunilaan.
*
Ai että mitäkö tarkoitan tällä pikapäästöllä? Hmm. Sitä kai, että olemassaoloa [joka ei loogisesti ottaen ole sama asia kuin elämä, mutta tässä erolla ei ole niin väliä] on katseltava järkähtämättä kuiluun asti, on tultava hulluksi sen kuilun pohjattomuudesta ja lopulta hypättävä itse sinne kuiluun, jos siltä tuntuu, koska ihminen, joka kuiluun tarpeeksi kauan katselee, saattaa [kuten Nietzsche sanoo] itsekin muuttua kuiluksi, mikä merkitsee eräänlaista kuolemaa jo tässä elämässä. Tosin se merkitsee myös nihilismiä, joka tarkentaa ajatuksen voimaa, psykologista oivalluskyskyä ja enenkaikkea älyllistä rehellisyyttä/'omaatuntoa'.

Tämä päre on eräänlainen älyllisen 'meditaation', kielipeleilyn, ja räävittömän satiirin hybridi - hulluutta, josta saattaa löytyä järkeäkin [ks. Hamlet-motto].

II
Ironmistress kirjoitti: 'Japani on itsemurhien luvattu maa, ja kansa, jonka kielessä on 16 eri termiä erilaisille ja eri tavoin tehdyille itsemurhille, on a) tavalla b) toisella kipeä. Ja maassa joka neljäs kansalainen on harkinnut itsemurhaa. Ja kaupan päälle nuoret aikuiset ovat kaikkein raskasmielisimpiä, sillä yleisintä itsemurhan pohdinta on kaksikymppisten ikäryhmässä.'

1
Tuskinpa Masuunilassa ollaan vilpittömästi huolissaan ja surullisia japanilaisten puolesta. Ja miksi oltaisiinkaan? Minun puolestani kadotkoon japsit vaikka koko planeetalta. Who cares? Sehän on joka tapauksessa meidän kaikkien kohtalo niin yksilöllisesti kuin elollisina olioina.

Kauhistelu kollektiivisen, hierarkisen, epävapaan ja vieläpä uskonnosta vieraantuneen yhteiskunnan turmiollisesta vaikutuksesta yksilön moraaliin ja elämänhaluun on tekopyhää hurskastelua, joka tahtoen tai tahtomattaan, tietäen tai tiedostamattaan lobbaa suoraan kulutus-addiktioon pakottavan teknokapitalismin laariin. Ja onko se muka suurikin kunnia, jos oma maa pärjää kymmenen vuotta hiukan paremmin jossain teknolelumarkkinoilla ja raha-saatanan pelicasinolla [=kansainvälinen pörssi]?

Sic transit gloria mundi. Memento mori.

Kohtalo nauraa niille, jotka pakenevat omaa kuolemaansa mammonan ja materian linnakkeisiin. Ja se nauraa sitä kolkommin, mitä ylellisemmän elämän ihminen suojakseen on rakentanut. Sillä kaikki ihmiset kuolevat samalla tavalla - 'kuin eläimet', kuten Hemingway kirjoitti.

Kun maallisen kuolemattomuuden materiaalinen illuusio lopulta kuoleman edessä murtuu, sen särkyminen on tuskallisinta rikkaalle. Tästäkin syystä kamelin on helpompi mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan. Irrottautumisen ja luopumisen vaikeus huumeen lailla psyykeen ja sieluun addiktoituneesta mammonasta on rikkaalle suurin este, jotta hän hyväksyisi, ettei kuolemalle kenenkään ihmisen elämästä langetetun ulosoton maksuksi kelpaa muu kuin kyseisen ihmisen oma elämä ja henki. Taivasten valtakunta on sielunrauha, jonka kuoleman kanssa sopimukseen päässyt lopulta saa osakseen.

2
Valtakunnan oppinein, viisain ja samalla 'masentavin' mies psykohistorioitsija Juha Siltala sanoi asiaa kysyttäessä, ettei hänellä ole varaa olla pessimisti, koska hänellä on lapsi.

Siltalan kannanottoa voi kuitenkin pitää yhtä aikaa ironisena ja epätoivoisena. Lapset kun eivät muuta eksistenssin indifferenttiä luonnetta miksikään. Lapset vain nostattavat pintaan biologisesti vahvan hoivaamisen tarpeemme ja hellyyden tunteemme.

Elämä on silti yhtä mieletöntä, olipa meillä omia lapsia tai ei, ja mikäli optimismiimme ei ole muuta syytä kuin omista lapsistamme koituva yhtä aikaa äärimmäisen itsekäs, syvä ja aito rakkaus [kaikki biologiaan pohjaava rakkaus on sekä itseä että muita pakottavaa], niin eipä kestä sekään ilo elämän yhdentekevyyttä. Mitkään panokset eivät ole elämän pelissä minkään arvoisia.

Toki voimme takertua uskontoon ja etsiä siitä tuonpuoleista vastausta/pelastusta tai ympäröidä elämämme asioilla, jotka ikäänkuin estävät meitä kysymästä miksi ja olla vain ihmisiä, jotka havainnoivat mitä-ongelmia ja ratkovat miten-kysymyksiä. Sellaiset ihmiset ovat kuin koneita.

Mutta juuri Kone- ja Cyborg-Landiahan on tekno-utopioittemme päämäärä. Eikö siis ole hieman kummallista, etteivät saarillaan hierarkisen yhteistoiminnan avulla pärjäämään tottuneet japanilaiset, joita voi pitää robotti-hulluna kansana, ole tulleet yhtään sen onnellisemmiksi teknovouhotuksestaan?

Ehkäpä he ovat katkerasti epäonnistuneet yrittäessään muuttua koneiksi [reifikoitua] ja siitäkin syystä kokevat rajua vieraantuneisuutta [eivät ole oikein ihmisiä mutteivät koneitakaan].

Tai sitten nämä kollektiiviseen kunnia-kulttuuriin kasvaneet samurai-ihmiset ovat tajunneet ihmisyyden täydellisen turhuuden ja typeryyden rehellisemmin ja selkeämmin kuin länsimaiden katoliset ane-uskonnon ja kertakäyttöripin jälkeläiset tai anglo-amerikkalaiset metodisti-kalvinistit, joiden moraalia ja identiteettiä vertaan Troijan hevoseen. Petoksella, itsepetoksella ja kaksinaismoraalilla kun pärjää tässä maailmassa parhaiten eikä tarvitse edes kokea huonoa omaatuntoa.

Japanilaisten psykososiaalisena ikeenä on kuitenkin ikivanhan hyvekulttuurin [vrt. esim. antiikin Kreikka, Preussi, islam] mentaalinen 'jäänne' eli kunnia [kasvojen eli yhteisöllisen roolin edellyttämän (itse-)arvostuksen säilyttäminen]. Kollektiivisessa yhteiskunnassa henkilökohtaisesta mutta samalla yhteisöllisesti roolitetusta kunniasta saatta tulla ylivoimainen taakka

Japanilaisten pitäisi kai oppia valehehtelemaan paremmin sekä muille että itselleen, jottei epäonnistumisen ja siitä seuraavan häpeän uhka olisi psyykkisesti niin vahva. Ottakoot siis oppia Goldman Sachin saalistajista ja Miltton Friedmaneista. Kas siinä tyyppejä, joita ei omatunto kolkuta! Tuskinpa noillä ihmisillä myöskään itsemurha käy mielessä, koska hehän juuri ajavat muita ihmisiä itsemurhan partaalle Heh!

3
Tekopyhien kristillisten kapitalistien ohella toinen itsemurhaa ihmettelevien joukko [näin olen antanut itseni ymmärtää] ovat luonnontieteilijät ja etenkin fyysikot, jotka haluaisivat kai jopa kieltää olemassaoloa koskevat miksi-kysymykset ja tutkia super-hyper-koopeillaan tyhjää ainetta ja idioottimaista avaruutta iloiten jokaisesta kivenmurikasta ja hiukkasesta, jonka löytävät. Jippii! Uusi tähti on havaittu. Miten valtavan ihana juttu.

No - lapsellinen ilo on kai sitä parasta iloa. Silloin ei pääse elämän indiffrenssi iskemään tajuntaan. Sillä mikäpä olisi hyödyttömämpää kuin tuskailla mahdottoman 'miksin' edessä varsinkin, kun sen tuskailun voi käyttää vaikkapa uuden 'be-Mad'in kehittämiseen [ja tällä tavoin 'parantaa maailmaa', kuten eräskin tunnettu entinen yritysjohtaja väitti äsken tehneensä].

4
Eikun siis menoks. Lähden tästä minäkin japseja komppaamaan eli vetämään itseni hirteen, ampumaan kuulan kallooni, ottamaan kourallisen rauhoittavia ja siitä vajaan puolen tunnin päästä purkin verenpainelääkkeitä [ensin menee taju ja sitten sydänkohtaus tappaa, ellei hengitys pysähdy jo vähän aiemmin] tai samurai-henkeen tekemään terävimmällä puukollani harakirin.

Olenhan täysin hyödytön ja tarpeeton kuluerä tässä yhä massoittuvammaksi ja andgrogyynis-feminiinisemmäksi muuttuvassa liberaali-demkraattisessa pelihössytys- ja casino-pörssi-maailmassa, joka tuotteistaa ja johdannaistaa kaiken, minkä ikinä vain voi. En kehtaa enää edes kommentoida minua niin suunnattoman paljon tietävämpiä tilastonikkareita ja besserwisswereitä. Kunniani Blogistaniassa on mennyttä.

Mutta jos tapan itseni, en tee sitä itsesäälistä vaan halveksunnasta ja lopullisesta väsymyksestä maailmaa ja elämää kohtaan. Tuosta vain lonkalta. Naks. Ja piste. Kuolin pois. Elämä voitti jälleen.
*
http://takkirauta.blogspot.com/2012/05/jisatsu-ga-issho-ni-damashouka.html
http://www.enotes.com/shakespeare-quotes/though-madness-yet-there-method-t
http://en.wikipedia.org/wiki/Hamlet
http://fi.wikipedia.org/wiki/Haiku
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tanka
http://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Siltala
http://blisstree.com/feel/bad-taste-humor-about-japans-natural-disasters-shrink-survivors-only

Naisen uhrautuva laskelmoivuus, miehen kunniaa tavoitteleva järki ja hulluus dostojevskilaisessa sielunmaisemassa

Kirjoitettu kommentiksi Mummon kommenttiin edellisessä päreessäni Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua.
*
I
Mummo kirjoitti:
'Mutta yritä upota alkuperäisen D:n sydämeen ja nähdä se.'

Doris on ymmärtääkseni täysin pihalla omien tunteittensa suhteen. Hän haluaisi pitää kaiken, mutta ei lopulta saa mitään.

Pathos tuhoaa kaiken, minkä Doris yrittää rakentaa sen varaan, että häntä rakastetaan 'kaikkialta'.

Mutta olisiko se näin ollen sittenkin Doris, jonka itsekkyys - halu olla valitsematta jompaa kumpaa miestä, jo tuhosi hänet?

Toki tämä edellytti tietenkin Pathoksen mielipuolisen mustasukkaisuuden. Tosin se oli - niin luulen - yksi suuri syy Doriksen intohimoiselle suhtautumiselle Pathosta kohtaan.

Kaikki miehet eivät ole kilttejä Ernestejä. Löytyy 'petoja'. Ja silti naiset jollain merkillisellä tasolla/tavalla yhtä aikaa sekä rakastavat että pelkäävät näitä hirviöitä, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja pyrkivät hallitsemaan muita ihmisiä ja jopa koko maailmaa.

Nainen nimittäin vaistoaa, että saadessaan tuollaisen miehen rakkauden (jopa uhrautuessaan), hän itse optimaalisimmillaan kykenee hallitsemaan paitsi muita (ehkä jopa kyseistä miestä) myös itseään! tämän rakkauden kohteena ollessaan.

Doris on 'kylmä' nainen - ei suinkaan seksuaalisesti vaan yleisesti ottaen miehiä kohtaan emotionaalisella tasolla.

Doris ei oikeastaan rakasta miehiä vaan käyttää heitä huolehtivasti hyväkseen. Biologian 'Siperia' on opettanut häntä.

Siinä tuli hieman kompaa sullekin Mummo. Sinä 'Lihapala'. (Miten monimielisen hienosti nimesitkään itsesi psykologisesti siinä kysymyksessäsi O:lle).

II
Sorry, Mummo, etten voinut täysin irrottaa sinua niistä tunteista, joita koen Doriksessa mm. äiti-vainaatani, S:a ja M:ä kohtaan. En kerta kaikkiaan voi.

Pidän naisia laskelmoivina tyyppeinä - ja ihan biologisista syistä. Naiset ovat kautta evoluution joutuneet turvaamaan lasten elämän konkreettisemmin kuin mies johtuen siitä kiinteydestä, mikä naisen ja lapsen välillä biologisesti on.

Miehet ovat tässä asiassa romanttisia kyynikkoja. He rakastavat mutta rakkaudella on heille hintansa. Se on kunniakysymys. Ja kunnia edellyttää heille toisilta - myös lapsilta - saatua kunnioitusta!

Äidin rakkaus saadaan automaattisesti (vaikka äiti-tytär-suhde on yleensä vaikea!), isän rakkaus täytyy ansaita (ainakin poikien), kuuluu ikivanha kyyninen totuus.

Naisen himo - jos siihen liittyy kiinteän suhteen kaipuu - on (yllätyskö? - ei ei!) syvempää kuin miehellä, koska se on syvemmin ja samalla naturalistisemmin sidottu hoivaviettiin.

Toistan tätä teemaa yhä ja eri tavoin:

Nainen ei oikeastaan rakasta miestä vaan 'tulee kiinni hänen iholleen kuin hämähäkki'. Sillä nainen rakastaa vain lapsiaan eli on siten elämässään biologinen realisti - lastensa suhteen osin pakonomaisesti: hän pitää kiinni lapsistaan loppuun asti.

Miehen nainen saattaa sen sijaan jossain vaiheessa päästää emotionaalisesti irti milloin haluaa (ei lapsiaan).

Jotenkin minulle on 'selvinnyt', että näin ollen myös romantiikka naisesta puhuttaessa on pelkkää pintaa - pelkkä kulttuurin luoma pintadekoraatio - tapa määritellä nainen miehen katseella.

Samalla se myös toimii naisen tapana hallita miehen katsetta. Usein varsin ambivalentilla tavalla. Nainen saattaa nimittäin 'seota' omiin peleihinsä/omissa peleissään. Naisenhan pitäisi ikäänkuin murskata miehen käsitykset ja odotukset (leimaavat määritykset) itsestään ja tehdä ainakin päällisin puolin muka itsenäinen valinta.

Mutta jos hän haluaa kaiken kuten Doris - seurauksena on 'tuho', mikäli vastaan tulee psyykeltään puolihullu, pateettinen ja ailahteleva romantikko - juoppo rationalisti Pathos - - - tuo juoppohullun älykön, Ivan Karamazovin ja hänen yli-intohimoisen veljensä Dmitrin 'hybridi'.

Kellariloukon mies, johon itse olen samaistunut Dostojevskin hahmoista eniten. Kuin sellainen Rodion Raskolnikov, joka yllättäen ei tunnustakaan ja kadu vaan, josta tulee Riivaajien kaltainen nihilisti!

Doris ei kykene pelastamaan sellaista mielipuolta, jonka tunteet ovat niin itsetuhoisia.

PS.
Kemppinen oivaltaa näitten hahmojen luonteesta kuten koko venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan Blogistanissa. Kemppisen Hesariin muistaakseni joskus 1980-luvun puolivälissä kirjoittama pitkä Tsehov-essee teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Säilytin sitä aarteenani pitkään.

Sisyphos ja traagiset naiset

Kirjoitettu kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Silkkaa haircuttia".

(Alkuperäiseen versioon on tehty lisäyksiä)
*
meri, iines ja muut.

Ei Sisyfos etsi mitään. Camus'n tulkinnan mukaan kiven vieritys vuoren huipulle on pelkkä 'ulkopuolelta' määrätty tehtävä, jonka elämä on hänelle syntymässä antanut.

Hänellä itsellään ei ole siihen mitään valtaa - paitsi itsemurha (tässä: lopullinen resignaatio kohtalon edessä, joskin esim. Antogineen kuolema oli itsemurha kunnian ja oikeudenmukaisuuden tähden) tai kapina kohtaloaan vastaan. Camus valitsi jälkimmäisen.

Sisyfos tietää tehtävänsä mutta hän tietää myös sen, että kivi vierii takaisin vuoren juurelle. Loputtomiin. Ei muuta.

Camus halusi kuitenkin ajatella, että Sisyfos on onnellinen, mutta en usko, että Albert oli ihan pilkulleen tosissaan tässä toteamuksessaan.
Kyseessä on kierkegaardilaisittain epätoivon 'glorifiointi' tai ylipäätään jonkinlainen absurdin optimismin osoitus. Tällä tavoin Sisyfos saa tavallaan myös prometheusmaisia piirteitä.

Mutta jos Sisyfoksen kohtalosta (ikuisesta kivenpyörittämisestä) aikoo löytää jotain etsimisen iloa, niin hänelle täytyy keksiä vähintäinkin yksi kohtalotoveri.
Ehkä Sisyfoksella on kaveri tai jopa rakastettu. Näin saadaan heti jännitystä pitkäveteiseen 'duuniin'.

Sillä kuten Nietzsche kirjoitti, heti kun Jumala oli luonut naisen (Jumalan toinen erehdys), jotta Aatamilla ei olisi ollut niin tylsää yksinään, ikävyys katosi tykkänään - eikä se kovin helposti palaa naisen 'läsnäollessa'.
*
Maailmankirjallisuuden klassikkoromaanien päähenkilöt rouvat Bovary ja Anna Karenina olivat älykkäitä, viehättäviä ja radikaaleja naisia, mutta kumpikin tuhoutui halutessaan 'todellista' rakkautta (virallisen avioliiton sijaan).
Vaikka syrjähypyt sallittiinkin porvaris- ja etenkin aatelissäädyssä tiettyyn rajaan asti, niin sen tietyn rajan ylittämisen jälkeen myös kyseessä olevien naisten kunnia oli lopullisesti mennyttä, ja vaihtoehtoina joko yleinen halveksunta tai itsemurha.

Totta kyllä kumpikin romaani on miehen kirjoittama, ja on sanottu (myös Rouva Bovarysta, vaikka kirjan sanomaa pidettiinkin aluksi moraalittomana ja se julkaistiin vasta oikeudenkäynnin jälkeen), että niistä heijastuu oman aikansa eli 1800-luvun puolenvälin porvarillinen moraali, jonka saneli maskuliininen valta säätyhierarkoineen (ks. kuitenkin PS.)

Tolstoi edustaa Flaubertia selvemmin sovinnaista linjaa: Annan tuho seuraa väistämättä, joskin loistavan psykologisen kuvauksen erittelemänä, hänen päättäväisestä halustaan seurata omia tunteitaan, vaikka ne johtavat uskottomuuteen.

Ajan hammas ei näihin teoksiin pure (kuten ei antiikin tragedioihinkaan), mutta on selvää, ettei tällaisia romaaneja ole enää mahdollista kirjoittaa näinä teknologian, demokratian, liberalismin ja emansipaation aikoina, jolloin kaikki on kaupan - jopa kunnia.

Suurta rakkautta ja uskottomuutta toki 'esiintyy' yhä vielä nykyäänkin, mutta psykoterapeutteja sekä mediahyeenoja (mikä perverssi yhteisöllisen moraalin korvike!) lukuunottamatta mikään kunniaan liittyvä kirjoittamaton laki tai kollektiivinen instanssi ei velvoita meitä ihmissuhteissamme enää yhtään mihinkään.

Voimme tehdä omat päätöksemme ihan niinkuin meitä itseämme huvittaa. Kunnian ja moraalin välinen sidos on katkennut. Tästä seuraa, että moraali on menettänyt sisältönsä ja siitä on tullut pelkkä yksityis- ja lakiasia.

Rouva Bovaryn ja Anna Kareninan traagiset kohtalot saavat meidät vielä samastumaan ja kokemaan heissä jotain ylevää, vaikka ihmettelemmekin, että joskus yhteiskunta on voinut olla noin 'taantumuksellinen' ja naisia alistava.

Mutta kolmannen traagisen naisen - Antigonen - motiivi menee ilmeisesti jo yli ymmärryksemme: miten ihmeessä joku voi kuolla veljensä kunnian ja kirjoittamattoman oikeudenmukaisuuden takia?

Tähän kohtaan pitää lisätä, että Antigoneen tragedia on ikäänkuin kreikkalainen versio muutama sata vuotta myöhemmin tapahtuvasta Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta.
Toisaalta tragediat ylipäätään ja osaltaan ikäänkuin valmistivat tietä kristilliselle pelastusnäytelmälle, jossa itse Jumala kuolee ihmisen kunnian tähden.

Niinpä me preferenssiutilitarismin ja kapitalismin korruptoimat nykyihmiset, joilla ei enää ole edes ideologioita - uskonnosta nyt puhumattakaan - emme ymmärrä sankaruudesta, kunniasta ja oikeudenmukaisuudesta enää muuta kuin sen, minkä urheilukanavat sekä typerät idols- ja tosi-tv-ohjelmat meille näyttävät (jotkut sotaelokuvat ovat ehkä poikkeuksia (*) eli selkokielellä: emme mitään!

(*) Viihteellinen tekopsykologisointi ja animaatio-action on tuhoamassa elokuvien ja sarjafilmien sisällöllisen tason jotakuinkin 'onnistuneesti' - olkoonkin että esim. Sormusten herran tarinassa vielä yritettiin myyttisesti muistella 'menneen maailman' eli kunnian kulttuurin eetosta.

'Sormusten' kolmas eli viimeinen osa oli juuri intensiivisesti kerrotun/kuvatun - miltei naivin klisheemäisyytensä vuoksi hyvä; - no - olihan ne efektitkin mahtavia, vaikkeivät pelkästään tehosteet voi mitään pelastaa, jos elokuva on oikeasti huono.)

(PS.
'Romaani on malliesimerkki realismista. Flaubert ei kommentoi suoraan Emma Bovaryn moraalia ja välttää tämän aviorikosten tuomitsemista. Tästä jotkut aikalaiset päättelivät Flaubertin ihannoivan aviorikoksia, mikä johti skandaaliin.
Realismin ja romantiikan vastakkainasettelu näkyy romaanissa selvästi, kun Emman idealistiset haaveet asetetaan todellisuutta vasten. Romaani onkin usein nähty romanttisen haihattelun kritiikkinä. Kuitenkin Flaubertin lausuma "Emma Bovary, c'est moi" ("Minä olen Emma Bovary") mutkistaa tätä tulkintaa.
(wikipedia)´

www.indorphyn.com/01/2007/ad-networks-pt-i/.

blogs.ya.com/nivel1/c_7.htm.