"Miesfeministin tarina"... joka voisi olla totta...

Kirjoitettu kommentiksi Terho Pursiaisen päiväkirjan päreeseen "Miehinen feminismi".
(Tekstiä editoitu hieman klo: 21.15)

*
RR

Hyvä, tiivis analyysi, mutta turhan ympäripyöreä. Jaa niin. Vaalit ovat tulossa...

Jos mennään vielä syvemmälle, havaitaan, että mies ja nainen taistelevat keskenään ihan samassa mielessä ja samoista syistä kuin rodut ja heimotkin.

Tarpeemme itsetunnon pönkittämiseen on rajaton - sukupuolesta riippumatta. Eikä mikään rakkaus kanna pitkälle, jos toisella osapuolella on paitsi tarve myös mahdollisuudet (oikeudet) pompottaa toista lähes nöyryytykseen asti oman kunniansa/siveytensä nimissä.

Jos patriarkaatti alisti/alistaa naisen, matriarkaatti/feminismi alistaa miehen.

Siinä miehisen feminismin paradoksi, jota sopisi käsitellä ilman eufemismeja tai lähes mystifioivia abstrahointeja.

Feminismi ei tee kenestäkään enkeliä...ei naisesta eikä miehestä. Hyvin usein asia on juuri päinvastoin.

Konfliktiteoriat sopivat feminisminkin analyysin vähintäin yhtä hyvin kuin sopimusteoriat.

*
Terho Pursiainen

Hyvä Rauno Räsänen.

Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi. Näin ollen et todistanut muuta kuin sen, että olemme eri mieltä.

Minun kanssani saa olla eri mieltä niin tästä asiasta kuin kaikista muistakin asioista.
Kiitos keskustelupanoksesta.

*
RR

"Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi."

Näinpä tein - mutta tietoisena siitä, mitä tein. Halusin tuohon yleiseen konfliktiteoriaan kuitenkin kiteyttää jotain sellaista, mikä pyritään usein kieltämään feminismikeskusteluissa sekä "mies- että naisfeministien" taholta.

Väitän siis, että jaotellessasi todella mallikkaasti miesten suhtautumisen naisen asemaan ja identiteetin vapautumiseen kahteen eri linjaan, joista toinen oli lähinnä taloustiedettä ja toinen eksistentiaalisen ulottuvuuden huomioivaa, et kuitenkaan halunnut? pohtia tarkemmin niitä miehen psykologiseen, sosiaaliseen että sukupuoliseen itsetuntoon liittyviä ongelmia, joita syntyy tilanteissa, joissa miehen asema "perheen päänä" (mikäli tämä ainakin äärifeministien mielestävä irvokas termi sallitaan) muuttuu ratkaisevasti, mitä tulee siihen roolimalliin, jota häneltä ymmärtääkseni yhä vielä vaaditaan naisten taholta, vaikka naiset itse ovatkin jo aikaa (30-40 vuotta) sitten vapautuneet siitä roolimallista, jossa tuo heidän mieheltä vaatimansa "perheen päänä" oleminen vielä toimi relevanttina rooli-identiteettinä miehelle parisuhteessa ja ylipäätään perheessä.

Miehen siis tulisi yhä edelleen olla perheen pää (mitä ihmettä tämä sitten kulloinkin lopulta merkitsee) tilanteessa, jossa hän ei kuitenkaan enää ole sellaisessa juridisessa vastuussa perheestään kuten vielä 100 vuotta sitten.
("Voimanaisten" - kuten Minna Canthin perhe - on tietysti aina asia erikseen).

Nykyinen "miesfeministi" ei "perheen päänä" omista vaimoaan, lapsiaan tai ylipäätään perhettään (tuskinpa edes perheeseen omiin nimiinsä ostamaansa koiraakaan).
Kun tältä uudelta miesfeministiseltä perheen päältä sitten vaaditaan kuitenkin kaikkea sitä samaa henkistä vastuullisuutta ja sitoutumista kuin 100 vuotta sitten eläneeltä patriarkaaliselta perheen päältäkin, hän joutuu ymmälleen.

Hän nimittäin havaitsee, että nykyään laki jättää miehelle vain pelkän vastuun, kuten se teki tietysti jo joskus kauan sitten, mutta nyt tuo vastuu ei enää perustukaan samanlaisiin lakisääteisiin, omistusoikeudellisiin ja moraalisiin oikeuksiin, jotka silloin aikoinaan toimivat miehisen hyveen toteuttamisen velvoitteina aviopuolison ominaisuudessa.

Mies kokee olevansa perheen pää vailla "valtakuntaa", jota hallita, siten myös vailla identiteettiä, jota tietty miehinen hyveellisyys voisi ja jota sen pitäisi ilmentää.

Hänen vaimonsa ei ole hänen vaimonsa vaan täysin vapaa menemään ja tulemaan, samoin hänen lapsensa.
Kun mies patriarkaalisena aikana "omisti" vaimonsa ja lapsensa hänellä myös oli vankkumattoman selkeä taju identiteetistään ja niistä hyveistä, joita hänen piti käytännössä toteuttaa ja noudattaa, jotta olisi savuttanut arvostusta ja kunniaa hyvin huolehditusta "omaisuudestaan".

Samalla hän varsin hyvin tiesi, että mikäli hän ei toiminut tuon "perheen päältä" vaaditun hyveellisyyden puitteissa, hän menetti luottamuksen paitsi yhteisön lopulta myös tuomioistuimen silmissä.

Mutta nykyään - kun miestä kutsutaan perheen pääksi - isännäksi - se ei merkitse muuta kuin pelkkää terminologista jäännettä, jonka alkuperäinen semantiikka on aikaa sitten hävinnyt ja unohtunut.

Mies ei ole isäntä eikä perheen pää kuin naisten kielenkäytössä. Silti he vaativat mieheltä yhä samanlaista hyveellistä sitoutumista perheeseensä ja siitä huolehtimiseen kuin kauan sitten, vaikkei mies enää kykene edes tunnistamaan itseään - identiteettiään - sellaisessa roolissa, koska sen edellytykset ovat kadonneet.

Niinpä nainen on todellisuudessa nyt muuttunut perheen pääksi, ja se, että hän edelleen vaatii mieheltä sitoutumista, vastuita ja velvollisuuksia perhettä kohtaan, on ainakin kärjistetysti todettuna varsin irovokas vaade.

Vaikka tämä on vain yksi syy siihen, että avioliitto-instituutio rakoilee pahasti, niin se on kuitenkin hyvin tärkeä muutoselementti, jonka merkitystä harvemmin tullaan ajatelleeksi.

Kun mies alkaa väistämättä tajuta oman perhe-identiteettinsä muuttumisen ja sen, että jäljelle on silti jäänyt yhä tuo sama klisheemäinen perheen pää-vaatimus ja liturgia - nyt vain vailla todellista sisältöä - tiedostuu hänelle ainakin jollain tasolla pari- ja perhesuhteen siteitten onttous, teennäisyys ja jopa epäoikeudenmukaisuus, mikä ei varmasti kannusta häntä jatkamaan "näyttämöllä", jossa hänelle oli luvattu konkreettinen, hyveellisen isännän rooli, mutta joka todellisuudessa osoittautui pellen rooliksi - pellen, jolta kyllä lain nimissä vaaditaan rahat perheen huoltamiseen, mutta jolla ei ollut enää mitään sanan- tai mitään muutakaan valtaa perheeseen, jossa kukaan ei ollut hänen "omaisuuttaan" edes vertauskuvallisessa mielessä.

Niinpä hän viimein otti ja lähti, koska ymmärsi, että itsekunnioituksensa - siis aidon ja todellisen eli kirjaimellisesti tilanteen saneleman, relevantin itsekunnioituksen säilyttääkseen hänen oli pakko lähteä.

Narrina voi elää hetken aikaa, mutta kun havaitsee, että tuo narrimaisuus onkin lopulta juuri se feministien propagoima miesidentiteetti, johon "edistyksellinen" naisliike on ollut miehiä ajamassa ja indoktrinoimassa jo vuosikymmenien ajan - valinta on lopultakin helppo; - ei tietenkään psykologisella tasolla, koska miehilläkin on kiintymyksen tunteet, mutta rationaalisesti vaihtoehdot on tässä tapauksessa arvioitu nopeasti, ja silloin on järkevintä lähteä ennenkuin oma sielu turhautuu niin paljon, ettei se kykene enää edes näyttelemään ymmärtävänsä - empatiasta nyt puhumattakaan - jatkuvasti oikuttelevan, jatkuvasti valittavan, jatkuvasti jotain uutta vaativan ja räpättävän naisen/vaimon mielenliikkeitä, ja jonka rauhoittamiseksi tarvitaan valitettavan usein jopa sellaisia "toimenpiteitä", jotka varomattomasti sovellettuina tietävät "perheen päälle" mahdollisesti ½ -1 vuoden "rauhoitus- ja identiteetinkokoamisaikaa" sen kuuluisan leivättömän pöydän ääressä.

*
Tämä tarina voi eräitten mielestä kuulostaa keksityltä - siis fiktiolta ja fantasialta, mutta aivan perustellusti se voisi olla myös totta! Ja luultavasti onkin...