Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin tämän päreessä Talvipäiväkirja 8. sivu.
*
Iines kirjoitti:
'Onhan sinulla hattu?...Miesten tulisi käyttää lierihattua ja pitkää takkia.'
*
Minulla ei ole lierihattua.
Pukeudun huonosti, koska en enää nykyään juurikaan piittaa siitä, miltä ulkoisesti näytän. Eikä toisaalta kukaan sen kummemmin myöskään huolehdi tai henkilökohtaisesti piittaa siitä, miten pukeudun.
Sitäpaitsi eivät vaatteet tai hatut voi minua fyysisen habitukseni raadollisilta realiteeteilta pelastaa, joten miksi edes yrittäisin sitä ja tekisin siten itsestäni väärällä tavalla naurettavaa - smokkiin pukeutuneen, partaisen Buddhan.
Sillä eihän mikään ole säälittävämpää kuin ihminen - tässä siis mies, joka yrittää esittää jotain muuta kuin, mitä hän sisimmässään todella on.
Naisille, maailmanmiehille (esim. van Vaari) ja fakki-idiooteille gentlemanneille (kuten Matti Klingelle, jonka Saarikoski nimitti hygieeniseksi rämäpääksi) nämä pukeutumisasiat ovat yhä ja aina tärkeitä.
Naisten motiivit ovat hyvin ymmärrettäviä. Maailmanmiesten hyvin perusteltuja. Gentlemannien perimmältään hyvin huvittavia.
Minä olen jo pudonnut niin muodin, sex-appealin kuin evoluutionkin todellisuudesta, joten voin keskittyä vain olennaisen - autenttiseen olemiseen enkä olemisen 'matkimiseen', jolla tarkoitan esimerkiksi Sartren 'huonoa uskoa' - sitä, että ihminen sisäistää jonkin psykososiaalisen tai jopa ideologisen roolin (tässä Sartrella meni oma lehmä ojaan -50-luvulla) omaksi, autenttiseksi eksistenssikseen ja identiteetikseen - ajautuen pelkästään valehtelemaan muille olevansa jotain haluttavampaa, älykkäämpää tai suorituskykyisempää kuin onkaan.
Sorry. Minä olen jo out näistä kilpailukuvioista - lopullisesti.
Toki jaksan vielä leikkiä. Leikki on minulle luovuuden synonyymi. Ja luovuus jos mikä on tyylikästä - aina. Minkälaisissa asusteissa tahansa.
Mutta vaatteet/asusteet eivät vielä tee kenestäkään luovaa - paitsi ehkä niiden suunnittelijan.
En siis väitä, etteikö joku osoittaisi hyvää makua pukeutumisessaan ja hänen habituksensa ikäänkuin hivelisi silmää, mutta eihän tämä ole todellakaan kuin pintaa - kuorrutus, jonka alta vasta paljastuu todellinen kakku makuineen - kuten vaatteittensa, tapojensa, fasadinsa - jopa tyylinsä, mikäli se on pikemminkin defenssiä kuin leikkiä - 'alta' ihminen yksilöllisine luonteineen ja persoonallisuuksineen.
Haluan kuitenkin vielä lopuksi toistaa, että jos saatankin kuulostaa tässä tosikkomaiselta, olen sitä lopulta leikin ja luovuuden tähden.
Miten voisikaan teennäinen, esimerkiksi fanaattinen vaatteilla koketeeraaja - mies tai nainen - olla luova ja/tai leikkimielinen.
Ja jos hänen leikkinsä tai 'omintakeinen?' trendityylinsä saa hymyn nousemaan huulillemme, niin se ei tapahdu vapautuneena nauruna - ikäänkuin vitsiparadoksin laukeamisena, osuvan parodian vastustamattoman naurattavana komiikkana tai purevan satiirin kriittis-emansipatorisen huumorin oivaltamisena - vaan pelkästään tahattomana huvittuneisuutena, jonka jokin merkillisellä tavalla attraktiivinen mutta samalla hieman säälittävästi klovnimainen näky meissä herättää.
Luovuus, leikki, hyvä maku, ilo ja nauru juontuvat lopulta samasta juuresta, eikä sen juuren rihmastoista kehity pelkkiä mainos-imagoja - siis noita edellä mainittuja 'huonon uskon' edustajia - vaan raadollisen - yhtä aikaa sekä pelottavan että hurmaavan rehellisiä persoonallisuuksia, joilla ei ole syytä pelätä oikeastaan mitään muuta kuin juuri oman rehellisyytensä pohjatonta kuilua.
Ja jos he vetävät ikäänkuin jotain roolia, eivätkä siten vaikuttaisi paljastavan todellisinta itseään - sen he tekevät paitsi suojellakseen muita itseltään myös suojellakseen itseään itseltään - itsessään olevalta 'vapaalta hirviöltä' (jos on lupa rajoittua miehiseen kuvakieleen), jonka saattavat kukistaa kuten vankeudestaan paenneen Gorilla King Kongin - sen omat tunteet - sen rakkaus kauneuteen - pieneen, yksinkertaisesti mutta niin perin juurin tehokkaasti ja täydellisesti tuon persoonallisuutensa kuilun pohjattomuuden täyttävään kauneuteen.
Luovan ja leikkivän ihmisen ehkä suurin paradoksi on siinä, ettei se voi saada omakseen sitä, mihin se kuitenkin koko luovuutensa voimalla sisimmässään pyrkii. Se ei saa koskaan rakastua, sillä rakkaus tekee siitä ikuisesti haavoittuvaisen - itse asiassa jo kuolettavasti haavoitetun.
Sillä se, joka rakastaa aidosti ja intohimoisesti, on jo kuollut tälle maailmalle. Se on kumonnut itsensä ja halunsa lopullisesti. Sillä ei ole enää 'paikkaa tai virkaa' tässä maailmassa, koska se on jo tehtävänsä tehnyt eli katsonut oman kuilunsa pohjaan asti.
Sellaisen olennon hautakivessä voisi lukea vaikka seuraavasti:
Kuoli tälle maailmalle - ja itselleen, koska rakastui yllättäen ja varoittamatta koko solipsistisen narsisminsa voimalla johonkin aivan muuhun kuin itseensä - jääden kokemansa Kauneuden valtaan, mistä hulluuden tilasta ei enää kyennyt palaamaan takaisin ihmisen tämänpuoleiseen todellisuuteen vaan jäi sille matkalle, jonka alkuun Kauneus, Rakastuminen ja Hulluus hänet opastivat, kunnes päästivät irti ja antoivat mennä - lopullisesti.
Showing posts with label teennäisyys. Show all posts
Showing posts with label teennäisyys. Show all posts
February 8, 2009
March 10, 2007
"Miesfeministin tarina"... joka voisi olla totta...
Kirjoitettu kommentiksi Terho Pursiaisen päiväkirjan päreeseen "Miehinen feminismi".
(Tekstiä editoitu hieman klo: 21.15)
*
RR
Hyvä, tiivis analyysi, mutta turhan ympäripyöreä. Jaa niin. Vaalit ovat tulossa...
Jos mennään vielä syvemmälle, havaitaan, että mies ja nainen taistelevat keskenään ihan samassa mielessä ja samoista syistä kuin rodut ja heimotkin.
Tarpeemme itsetunnon pönkittämiseen on rajaton - sukupuolesta riippumatta. Eikä mikään rakkaus kanna pitkälle, jos toisella osapuolella on paitsi tarve myös mahdollisuudet (oikeudet) pompottaa toista lähes nöyryytykseen asti oman kunniansa/siveytensä nimissä.
Jos patriarkaatti alisti/alistaa naisen, matriarkaatti/feminismi alistaa miehen.
Siinä miehisen feminismin paradoksi, jota sopisi käsitellä ilman eufemismeja tai lähes mystifioivia abstrahointeja.
Feminismi ei tee kenestäkään enkeliä...ei naisesta eikä miehestä. Hyvin usein asia on juuri päinvastoin.
Konfliktiteoriat sopivat feminisminkin analyysin vähintäin yhtä hyvin kuin sopimusteoriat.
*
Terho Pursiainen
Hyvä Rauno Räsänen.
Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi. Näin ollen et todistanut muuta kuin sen, että olemme eri mieltä.
Minun kanssani saa olla eri mieltä niin tästä asiasta kuin kaikista muistakin asioista.
Kiitos keskustelupanoksesta.
*
RR
"Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi."
Näinpä tein - mutta tietoisena siitä, mitä tein. Halusin tuohon yleiseen konfliktiteoriaan kuitenkin kiteyttää jotain sellaista, mikä pyritään usein kieltämään feminismikeskusteluissa sekä "mies- että naisfeministien" taholta.
Väitän siis, että jaotellessasi todella mallikkaasti miesten suhtautumisen naisen asemaan ja identiteetin vapautumiseen kahteen eri linjaan, joista toinen oli lähinnä taloustiedettä ja toinen eksistentiaalisen ulottuvuuden huomioivaa, et kuitenkaan halunnut? pohtia tarkemmin niitä miehen psykologiseen, sosiaaliseen että sukupuoliseen itsetuntoon liittyviä ongelmia, joita syntyy tilanteissa, joissa miehen asema "perheen päänä" (mikäli tämä ainakin äärifeministien mielestävä irvokas termi sallitaan) muuttuu ratkaisevasti, mitä tulee siihen roolimalliin, jota häneltä ymmärtääkseni yhä vielä vaaditaan naisten taholta, vaikka naiset itse ovatkin jo aikaa (30-40 vuotta) sitten vapautuneet siitä roolimallista, jossa tuo heidän mieheltä vaatimansa "perheen päänä" oleminen vielä toimi relevanttina rooli-identiteettinä miehelle parisuhteessa ja ylipäätään perheessä.
Miehen siis tulisi yhä edelleen olla perheen pää (mitä ihmettä tämä sitten kulloinkin lopulta merkitsee) tilanteessa, jossa hän ei kuitenkaan enää ole sellaisessa juridisessa vastuussa perheestään kuten vielä 100 vuotta sitten.
("Voimanaisten" - kuten Minna Canthin perhe - on tietysti aina asia erikseen).
Nykyinen "miesfeministi" ei "perheen päänä" omista vaimoaan, lapsiaan tai ylipäätään perhettään (tuskinpa edes perheeseen omiin nimiinsä ostamaansa koiraakaan).
Kun tältä uudelta miesfeministiseltä perheen päältä sitten vaaditaan kuitenkin kaikkea sitä samaa henkistä vastuullisuutta ja sitoutumista kuin 100 vuotta sitten eläneeltä patriarkaaliselta perheen päältäkin, hän joutuu ymmälleen.
Hän nimittäin havaitsee, että nykyään laki jättää miehelle vain pelkän vastuun, kuten se teki tietysti jo joskus kauan sitten, mutta nyt tuo vastuu ei enää perustukaan samanlaisiin lakisääteisiin, omistusoikeudellisiin ja moraalisiin oikeuksiin, jotka silloin aikoinaan toimivat miehisen hyveen toteuttamisen velvoitteina aviopuolison ominaisuudessa.
Mies kokee olevansa perheen pää vailla "valtakuntaa", jota hallita, siten myös vailla identiteettiä, jota tietty miehinen hyveellisyys voisi ja jota sen pitäisi ilmentää.
Hänen vaimonsa ei ole hänen vaimonsa vaan täysin vapaa menemään ja tulemaan, samoin hänen lapsensa.
Kun mies patriarkaalisena aikana "omisti" vaimonsa ja lapsensa hänellä myös oli vankkumattoman selkeä taju identiteetistään ja niistä hyveistä, joita hänen piti käytännössä toteuttaa ja noudattaa, jotta olisi savuttanut arvostusta ja kunniaa hyvin huolehditusta "omaisuudestaan".
Samalla hän varsin hyvin tiesi, että mikäli hän ei toiminut tuon "perheen päältä" vaaditun hyveellisyyden puitteissa, hän menetti luottamuksen paitsi yhteisön lopulta myös tuomioistuimen silmissä.
Mutta nykyään - kun miestä kutsutaan perheen pääksi - isännäksi - se ei merkitse muuta kuin pelkkää terminologista jäännettä, jonka alkuperäinen semantiikka on aikaa sitten hävinnyt ja unohtunut.
Mies ei ole isäntä eikä perheen pää kuin naisten kielenkäytössä. Silti he vaativat mieheltä yhä samanlaista hyveellistä sitoutumista perheeseensä ja siitä huolehtimiseen kuin kauan sitten, vaikkei mies enää kykene edes tunnistamaan itseään - identiteettiään - sellaisessa roolissa, koska sen edellytykset ovat kadonneet.
Niinpä nainen on todellisuudessa nyt muuttunut perheen pääksi, ja se, että hän edelleen vaatii mieheltä sitoutumista, vastuita ja velvollisuuksia perhettä kohtaan, on ainakin kärjistetysti todettuna varsin irovokas vaade.
Vaikka tämä on vain yksi syy siihen, että avioliitto-instituutio rakoilee pahasti, niin se on kuitenkin hyvin tärkeä muutoselementti, jonka merkitystä harvemmin tullaan ajatelleeksi.
Kun mies alkaa väistämättä tajuta oman perhe-identiteettinsä muuttumisen ja sen, että jäljelle on silti jäänyt yhä tuo sama klisheemäinen perheen pää-vaatimus ja liturgia - nyt vain vailla todellista sisältöä - tiedostuu hänelle ainakin jollain tasolla pari- ja perhesuhteen siteitten onttous, teennäisyys ja jopa epäoikeudenmukaisuus, mikä ei varmasti kannusta häntä jatkamaan "näyttämöllä", jossa hänelle oli luvattu konkreettinen, hyveellisen isännän rooli, mutta joka todellisuudessa osoittautui pellen rooliksi - pellen, jolta kyllä lain nimissä vaaditaan rahat perheen huoltamiseen, mutta jolla ei ollut enää mitään sanan- tai mitään muutakaan valtaa perheeseen, jossa kukaan ei ollut hänen "omaisuuttaan" edes vertauskuvallisessa mielessä.
Niinpä hän viimein otti ja lähti, koska ymmärsi, että itsekunnioituksensa - siis aidon ja todellisen eli kirjaimellisesti tilanteen saneleman, relevantin itsekunnioituksen säilyttääkseen hänen oli pakko lähteä.
Narrina voi elää hetken aikaa, mutta kun havaitsee, että tuo narrimaisuus onkin lopulta juuri se feministien propagoima miesidentiteetti, johon "edistyksellinen" naisliike on ollut miehiä ajamassa ja indoktrinoimassa jo vuosikymmenien ajan - valinta on lopultakin helppo; - ei tietenkään psykologisella tasolla, koska miehilläkin on kiintymyksen tunteet, mutta rationaalisesti vaihtoehdot on tässä tapauksessa arvioitu nopeasti, ja silloin on järkevintä lähteä ennenkuin oma sielu turhautuu niin paljon, ettei se kykene enää edes näyttelemään ymmärtävänsä - empatiasta nyt puhumattakaan - jatkuvasti oikuttelevan, jatkuvasti valittavan, jatkuvasti jotain uutta vaativan ja räpättävän naisen/vaimon mielenliikkeitä, ja jonka rauhoittamiseksi tarvitaan valitettavan usein jopa sellaisia "toimenpiteitä", jotka varomattomasti sovellettuina tietävät "perheen päälle" mahdollisesti ½ -1 vuoden "rauhoitus- ja identiteetinkokoamisaikaa" sen kuuluisan leivättömän pöydän ääressä.
*
Tämä tarina voi eräitten mielestä kuulostaa keksityltä - siis fiktiolta ja fantasialta, mutta aivan perustellusti se voisi olla myös totta! Ja luultavasti onkin...
(Tekstiä editoitu hieman klo: 21.15)
*
RR
Hyvä, tiivis analyysi, mutta turhan ympäripyöreä. Jaa niin. Vaalit ovat tulossa...
Jos mennään vielä syvemmälle, havaitaan, että mies ja nainen taistelevat keskenään ihan samassa mielessä ja samoista syistä kuin rodut ja heimotkin.
Tarpeemme itsetunnon pönkittämiseen on rajaton - sukupuolesta riippumatta. Eikä mikään rakkaus kanna pitkälle, jos toisella osapuolella on paitsi tarve myös mahdollisuudet (oikeudet) pompottaa toista lähes nöyryytykseen asti oman kunniansa/siveytensä nimissä.
Jos patriarkaatti alisti/alistaa naisen, matriarkaatti/feminismi alistaa miehen.
Siinä miehisen feminismin paradoksi, jota sopisi käsitellä ilman eufemismeja tai lähes mystifioivia abstrahointeja.
Feminismi ei tee kenestäkään enkeliä...ei naisesta eikä miehestä. Hyvin usein asia on juuri päinvastoin.
Konfliktiteoriat sopivat feminisminkin analyysin vähintäin yhtä hyvin kuin sopimusteoriat.
*
Terho Pursiainen
Hyvä Rauno Räsänen.
Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi. Näin ollen et todistanut muuta kuin sen, että olemme eri mieltä.
Minun kanssani saa olla eri mieltä niin tästä asiasta kuin kaikista muistakin asioista.
Kiitos keskustelupanoksesta.
*
RR
"Et perustellut konfliktiteoriaasi mitenkään, esitit sen vain väitteenäsi."
Näinpä tein - mutta tietoisena siitä, mitä tein. Halusin tuohon yleiseen konfliktiteoriaan kuitenkin kiteyttää jotain sellaista, mikä pyritään usein kieltämään feminismikeskusteluissa sekä "mies- että naisfeministien" taholta.
Väitän siis, että jaotellessasi todella mallikkaasti miesten suhtautumisen naisen asemaan ja identiteetin vapautumiseen kahteen eri linjaan, joista toinen oli lähinnä taloustiedettä ja toinen eksistentiaalisen ulottuvuuden huomioivaa, et kuitenkaan halunnut? pohtia tarkemmin niitä miehen psykologiseen, sosiaaliseen että sukupuoliseen itsetuntoon liittyviä ongelmia, joita syntyy tilanteissa, joissa miehen asema "perheen päänä" (mikäli tämä ainakin äärifeministien mielestävä irvokas termi sallitaan) muuttuu ratkaisevasti, mitä tulee siihen roolimalliin, jota häneltä ymmärtääkseni yhä vielä vaaditaan naisten taholta, vaikka naiset itse ovatkin jo aikaa (30-40 vuotta) sitten vapautuneet siitä roolimallista, jossa tuo heidän mieheltä vaatimansa "perheen päänä" oleminen vielä toimi relevanttina rooli-identiteettinä miehelle parisuhteessa ja ylipäätään perheessä.
Miehen siis tulisi yhä edelleen olla perheen pää (mitä ihmettä tämä sitten kulloinkin lopulta merkitsee) tilanteessa, jossa hän ei kuitenkaan enää ole sellaisessa juridisessa vastuussa perheestään kuten vielä 100 vuotta sitten.
("Voimanaisten" - kuten Minna Canthin perhe - on tietysti aina asia erikseen).
Nykyinen "miesfeministi" ei "perheen päänä" omista vaimoaan, lapsiaan tai ylipäätään perhettään (tuskinpa edes perheeseen omiin nimiinsä ostamaansa koiraakaan).
Kun tältä uudelta miesfeministiseltä perheen päältä sitten vaaditaan kuitenkin kaikkea sitä samaa henkistä vastuullisuutta ja sitoutumista kuin 100 vuotta sitten eläneeltä patriarkaaliselta perheen päältäkin, hän joutuu ymmälleen.
Hän nimittäin havaitsee, että nykyään laki jättää miehelle vain pelkän vastuun, kuten se teki tietysti jo joskus kauan sitten, mutta nyt tuo vastuu ei enää perustukaan samanlaisiin lakisääteisiin, omistusoikeudellisiin ja moraalisiin oikeuksiin, jotka silloin aikoinaan toimivat miehisen hyveen toteuttamisen velvoitteina aviopuolison ominaisuudessa.
Mies kokee olevansa perheen pää vailla "valtakuntaa", jota hallita, siten myös vailla identiteettiä, jota tietty miehinen hyveellisyys voisi ja jota sen pitäisi ilmentää.
Hänen vaimonsa ei ole hänen vaimonsa vaan täysin vapaa menemään ja tulemaan, samoin hänen lapsensa.
Kun mies patriarkaalisena aikana "omisti" vaimonsa ja lapsensa hänellä myös oli vankkumattoman selkeä taju identiteetistään ja niistä hyveistä, joita hänen piti käytännössä toteuttaa ja noudattaa, jotta olisi savuttanut arvostusta ja kunniaa hyvin huolehditusta "omaisuudestaan".
Samalla hän varsin hyvin tiesi, että mikäli hän ei toiminut tuon "perheen päältä" vaaditun hyveellisyyden puitteissa, hän menetti luottamuksen paitsi yhteisön lopulta myös tuomioistuimen silmissä.
Mutta nykyään - kun miestä kutsutaan perheen pääksi - isännäksi - se ei merkitse muuta kuin pelkkää terminologista jäännettä, jonka alkuperäinen semantiikka on aikaa sitten hävinnyt ja unohtunut.
Mies ei ole isäntä eikä perheen pää kuin naisten kielenkäytössä. Silti he vaativat mieheltä yhä samanlaista hyveellistä sitoutumista perheeseensä ja siitä huolehtimiseen kuin kauan sitten, vaikkei mies enää kykene edes tunnistamaan itseään - identiteettiään - sellaisessa roolissa, koska sen edellytykset ovat kadonneet.
Niinpä nainen on todellisuudessa nyt muuttunut perheen pääksi, ja se, että hän edelleen vaatii mieheltä sitoutumista, vastuita ja velvollisuuksia perhettä kohtaan, on ainakin kärjistetysti todettuna varsin irovokas vaade.
Vaikka tämä on vain yksi syy siihen, että avioliitto-instituutio rakoilee pahasti, niin se on kuitenkin hyvin tärkeä muutoselementti, jonka merkitystä harvemmin tullaan ajatelleeksi.
Kun mies alkaa väistämättä tajuta oman perhe-identiteettinsä muuttumisen ja sen, että jäljelle on silti jäänyt yhä tuo sama klisheemäinen perheen pää-vaatimus ja liturgia - nyt vain vailla todellista sisältöä - tiedostuu hänelle ainakin jollain tasolla pari- ja perhesuhteen siteitten onttous, teennäisyys ja jopa epäoikeudenmukaisuus, mikä ei varmasti kannusta häntä jatkamaan "näyttämöllä", jossa hänelle oli luvattu konkreettinen, hyveellisen isännän rooli, mutta joka todellisuudessa osoittautui pellen rooliksi - pellen, jolta kyllä lain nimissä vaaditaan rahat perheen huoltamiseen, mutta jolla ei ollut enää mitään sanan- tai mitään muutakaan valtaa perheeseen, jossa kukaan ei ollut hänen "omaisuuttaan" edes vertauskuvallisessa mielessä.
Niinpä hän viimein otti ja lähti, koska ymmärsi, että itsekunnioituksensa - siis aidon ja todellisen eli kirjaimellisesti tilanteen saneleman, relevantin itsekunnioituksen säilyttääkseen hänen oli pakko lähteä.
Narrina voi elää hetken aikaa, mutta kun havaitsee, että tuo narrimaisuus onkin lopulta juuri se feministien propagoima miesidentiteetti, johon "edistyksellinen" naisliike on ollut miehiä ajamassa ja indoktrinoimassa jo vuosikymmenien ajan - valinta on lopultakin helppo; - ei tietenkään psykologisella tasolla, koska miehilläkin on kiintymyksen tunteet, mutta rationaalisesti vaihtoehdot on tässä tapauksessa arvioitu nopeasti, ja silloin on järkevintä lähteä ennenkuin oma sielu turhautuu niin paljon, ettei se kykene enää edes näyttelemään ymmärtävänsä - empatiasta nyt puhumattakaan - jatkuvasti oikuttelevan, jatkuvasti valittavan, jatkuvasti jotain uutta vaativan ja räpättävän naisen/vaimon mielenliikkeitä, ja jonka rauhoittamiseksi tarvitaan valitettavan usein jopa sellaisia "toimenpiteitä", jotka varomattomasti sovellettuina tietävät "perheen päälle" mahdollisesti ½ -1 vuoden "rauhoitus- ja identiteetinkokoamisaikaa" sen kuuluisan leivättömän pöydän ääressä.
*
Tämä tarina voi eräitten mielestä kuulostaa keksityltä - siis fiktiolta ja fantasialta, mutta aivan perustellusti se voisi olla myös totta! Ja luultavasti onkin...
Subscribe to:
Posts (Atom)