PHEPSPHY vai perustuslaillinen liirumlaarum?

Politiikkaa ei koskaan voi tehdä loukkaamatta joidenkin ihmisryhmien asenteita ja mielipiteitä.
*
- Mielestäni tämä satiirinen pilapiirros (joka on paljon monimielisempi kuin miltä ensi alkuun näyttää) ei ole rasismia, vaikka läheltä ehkä jonkun mielestä liippaa. -  Satiiri on yhtä aikaa sananvapauden, hyvän maun ja kriittisen ajattelun testi sekä ilmentymä.

[Tarkennuksia ja korjauksia viimeisiin kappaleisiin - klo: 23.20]

1
Anonyymi kehotti edellisen päreeni kommentissaan: - Tuhotkaa juutalaiset!'

Jopa on tosi huonoa huumoria. Pidä mielessäsi, että tässä blogissa ei tuhota juutalaisia eikä muhamettilaisia vaan 'langetetaan tuomioita' yksittäisille ihmisille yksittäisten tapausten, ajatusten ja tekojen perusteella.

Ajattelujärjestelmiä voi toki kritisoida rankasti, mutta ihmisryhmiä täällä ei ryhdytä teilaamaan. Systemaattinen väkivalta on kuitenkin aina se kaikkein huonoin vaihtoehto.

Sen sijaan kapitalismi - ymmärrettynä poliittista valtaa ohjaavaksi ja sitä kiristäväksi suurliiketoiminnaksi - on laillistettua vampyyrimaista mafiarikollisuutta, joka näyttää kerta kerran jälkeen nousevan kuolleista (itse aiheuttaman taantumansa Gehennasta) imemään verta ihmisistä, kyetäkseen jatkamaan zombiemaista loiselämäänsä oikeasti olemassaolevia ihmisiä kiduttamalla ja murhaamalla.

Kapitalismi ei ole joku tietynlainen henkilö tai stereotyyppinen ihmisryhmä, ei edes ajattelujärjestelmä vaan ihmisen ahneuden universaaliksi oikeudeksi julistanut (näin ei ollut vielä amtiikin aikana tai kristillisellä keskiajalla) ja rahavaltaan perustuvia nokkimishierarkioita rakentelevan Saatanan (Takkiraudan Cthulhu) ovelin ja houkuttavin representaatio maan päällä.

Jokaisen vakavasti otettavan intellektuellin pitää tajuta kapitalismi päävihollisekseen.

[Älkää nyt käsittäkö väärin, mutta vihaan kapitalismia niin paljon, etten ole varma pystynkö enää edes elämään ilman sitä. - - Olenko siis vihassani suorastaan 'ahne'? Rakastanko vihata? - No - ei minusta ainakaan buddhalaista tule tällä luonteella.]

Kapitalismi, kuten kaikki vaihdon ja vallan systeemit, on oikeuttanut rakenteellisen väkivaltansa perustuslaillisesti, eikä sitä vastaan näin ollen pystytä asettumaan parlamentaarisesti.

Poliittista kansalaiskeskustelua voikin hyvällä syyllä pitää näennäis-demokraattisena debattina - eräänlaisena mediaspektaakkelina, koska oikeisto-eliitin perimmäiset argumentit ovat aina jo valmiiksi perustuslain suojaamia/legitimoimia, mikä tarkoittaa käytännössä, että perustuslaki kieltää valtiota rajoittamasta vapaan markkinatalouden pyhää dogmia.

Tästä syystä kapitalismista on tullut kaikkialle tunkevaa kolonialismia, joka pluralisoi kolonisoitavan kulttuurin arvot monopolisoituvan kapitalistisen kilpailun/vaihdon prosessissa. Mutta lopputuloksena on nimenomaan arvodiktatuuri eli rahavallan/pääoman kulutus(vaihto-)arvojen hegemonia, ei suinkaan yhteisön omaa symbolis-eettistä identiteettiä integroivien arvojen koherenssi.

Monopolisoituminen on makrotasolla vapaan markkinatalouden perimmäinen lainalaisuus: vapaa kilpailu kumoaa itsensä pääoman keskittymisellä yhä harvempien käsiin.

Toisin sanoin - pääoman keskittymisen onnistuminen kapitalismissa toteutuu vapaan markkinavaihdon prosessissa, joka siis murtaa ja rapauttaa kolonisaation/kapitalismin kohteeksi joutuneen kulttuurin traditionaalis-integroituneen arvomaailman - etenkin uskonnon muuttaen lopulta jopa sen kapitalismin ainoan perimmäisen arvon, vaihtoarvon, välineeksi.

Siten on suorastaan väistämätöntä, että liberalistinen pluralismi ja markkinatalous aiheuttaa aina fundamentalistisia reaktioita - ei ainoastaan islamilaisissa valtioissa vaan myös USA:ssa - kapitalismin lippulaivassa.

[Liberalismi ja fundamentalismi ovat siten äärimuodoissaan toinen toisensa loogisia ehtoja/edellytyksiä sekä provosoijia: toinen toistaan ruokkivia aatteita. Siellä, minne liberalismi menee pluralismeineen, syntyy fundamentalistinen perinteisen 'Identiteetin' itsepuolustusreaktio ja siellä, missä vallitsee fundamentalistinen 'Laki', ilmenee ennenpitkää liberalistista kritiikkiä, ellei sitten kyseessä ole täysin keinotekoisesti ylläpidetty, muusta maailmasta eristetty pakkotila kuten Pohjois-Korea, jossa kritiikin äänet tuhotaan jo kehtoonsa.]

Demokraattisessa järjestelmässä ainoa itsepetoksen ja/tai mediahuijauksen välttävä keino vastustaa kapitalismin kulutuspakkoa ja nautinnollista saastetta on yhteiskunnallinen aktivismi, joka ei preferoi väkivaltaa, mutta joka ei myöskään pikkulapsen tavoin kysy joka käänteessä parlamentaarista lupaa siihen, millä ehdoilla/tavoilla se saa ilmaista erimielisyytensä.

2
Esimerkinomaisesti todettakoon, että vaikka en niin kovin otettu olekaan kaiken maailman sateenkaari-setalaisista arvo- ja sukupuoli-liberaaleista, niin laillisen (esim. Pride-)kulkueen väkivaltainen sabotointi oli vähintäinkin kyseenalainen teko.

Mutta tarkennetaanpa hiukan tätä mielipidettä.

Jos sabotoijat kritisoivat tässä seksuaalisen arvoliberalismin spektaakkelissa kapitalismia (joka on em. kaksinaismoralistisen arvoliberalismin perustalle rakentuva systeemi), niin silloin voin jotenkin ymmärtää ylireagoinnin, mutta jos he olivat närkästyneitä pelkästään joidenkin ihmisten seksuaalisesta suuntautuneisuudesta ja kokivat sen henkilökohtaisena uhkana, niin sinä tapauksessa lähestytään jo rasismin perimmäisiä motiiveja, jotka liittyvät aina ressentimenttiseen tiettyjen ihmisten nautintatapojen (esim. parisuhteen 'organisointi'), työmoraalin, uskonnon jne. halveksumiseen ja kontrollointiin.

Mielestäni on kuitenkin jos ei suositeltavaa niin silti väistämätöntä, että ruohonjuuritason politiikka ilmenee konkreettisesti ja äärimmillään juuri tällä tavoin. Konfliktien määrä ja laatu ilmentää sitä yhteiskunnallista mielipideilmapiiriä, jossa eletään. Ja kun puhun nyt konflikteista en totisesti banalisoi ja trivialisoi niitä johonkin helvetin hienoon ja teennäiseen dialogiin, jossa argumentit ovat siististi pinossa kuin hyvin pakatut liinavaatteet.

Perimmältään politiikka on potentiaalisten ja aktuaalisten konfliktien ilmenemistä ja konfliktuaalisen tilan/tilanteen sallimisen ja kieltämisen 'taidetta'.

Liberaalidemokraattisen parlamentarismin yritykset minimoida ihmisten väliset konfliktit määrittelemällä poliittiselle (ylipäätään kaikelle) keskustelulle äärimmäisen tarkat proseduraaliset säännöt, johtaa merkilliseen, politiikan itsensä kannalta paradoksaaliseen, lopputulokseen.

Käytän Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoriaa esimerkkinä tästä keskustelun ylihygieenistämis- tai steriloimishysteriasta. - Jopa suuri osa perinteistä vasemmistoa (SKDL, sittemmin Vasemmistoliitto) meni halpaan ja retkahti Jürgen Habermasiin. Eihän Habermas esim. ole ollut selkeästi vasemmistolainen enää 30:een vuoteen.

Habermasin ideaalinen puhetilanne, jonka hän muovasi uudestaan toisesta näkökulmasta diskurssi-etiikan nimellä määrittelemällä eettisesti hyväksyttävälle keskustelulle 'pilkkusäännöt'/rr, onnistuu täydellisesti vasta silloin, kun itse politiikka eli puolueetonta, neutraalia ja painostuksesta vapaata(?) keskustelua häiritsevä 'konflikti' poistetaan kokonaan kommunikaation piiristä.

Habermasin ideaalinen kommunikaatio toteutuukin parhaiten kaikkein autoritaarisimmassa järjestelmässä (kutsun tätä paradoksia ideaalisen puhetilanteen performatiiviseksi umpikujaksi). Ideaalinen kommunikaatio ei siis voi ilmetä, mikäli pidämme loogisesti loppuun asti kiinni Habermasin puheakti-kriteereistä, kuin joko täydellisenä yksimielisyytenä tai täydellisenä hiljaisuutena.

- Edellinen kritiikki ei ole minun kehitelmäni: lukekaa vaikka Mika Ojakangasta. Kirjoitus ideaalin puhetilanteen perusteista ja määrittelystä on sitäpaitsi Habermasin ainoa teksti, jota hän ei ole koskaan antanut käännättää ja julkaista muille kielille. Meni erinomaisen oppinut ja järkevä mies mokaamaan ja avaamaan sellaisen Pandoran lippaan, josta nousseet ongelmat pureutuvat jopa hänen hiukan myöhemmin kehittelemänsä kommunikaatiivisen toiminnan teorian ytimeen. - Mutta hyvä niin. Ehkäpä tuo avautunut kritiikki on kontrafaktuaalisesti Habermasin kommunikaatio-pohdintojen parasta antia.

[Voisin vielä vihjata, että juuri  kaikkein jääräpäisin rationalismi (transsendentaalinen lähtökohta) tuottaa edellä kuvatun kaltaisia, itsensä kumoavia umpikujia, mikäli yritetään kehitellä loogisesti täysin vedenpitävää yhteiskuntateoreettista(kin) systeemiä. ;\.]

 3
Oikeistolaiset argumentoijat kuvittelevat ilman muuta selviävänsä käsiään likaamatta ruohonjuuritason politiikasta. He kun osaavat kyllä keskustella ihan reilusti ja avoimesti Ben 'Headache' Zyskovitsin ja Kimmo 'Zombie' Sasin tapaan - perustuslakikirjan nahasta räätälöidyt kumihansikkaat käsissään (tietenkään ko. herrat eivät tee politiikkaa vaan bisnes-juridiikkaa).

Presidentti Halonen puolestaan voi ja ehkä hänen ymmärrettävistä syistä (sekä viran puolesta että henkilökohtaisesti) pitääkin huokailla syvään ja paheksuvasti Pride-kulkueen sabotointia kommentoidessaan. Voi voi. Kyllä ihmiset sitten ovat hirveitä, kun ne ilmaisevat mielipiteitään niin julman epäasiallisesti...voi voi...siinä meni Suomen maine...

Uhhuh mitä tekopyhyyttä molemmin puolin. Politiikkako pitäisi latistaa ja vesittää (näin on oikeastaan jo tapahtunut) rouvien (median) salongeissa käytäväksi teknis-argumentatiiviseksi empatiakeskusteluksi?!

Ei helkkari. Not me. - Mieluummin perustan vaikka Pohjois-Helsingin psykopoliittisten pomminheittäjien yhdistyksen (PHEPSPHY:n) kuin lähden piisirulla aivoihini ladattu Suomen laki päässä A-Talkiin puhumaan hyvin informoitua liirumlaarumia, joka rajaa keskustelusta pois kaiken vähänkään konfliktia muistuttavan yhteiskunnallisen problematiikan.

PS.
Edellä sanotun perusteella minun ehkä epäillään olevan lähellä Persu-paavi Timo Soinin populismia (tosin jo kapitalismi-kritiikkini todistaa sitä vastaan). - Mikäs siinä. Voisin hyvinkin yrittää liittyä persuihin ja pyrkiä salakavalasti kyseenalaistamaan puolueen uskottavuuden kriittis-demokraattisena liikkeenä. Sillä Soini on perimmältään populistinen fundamentalisti jos kuka. Hän vain pyrkii taitavan lipevästi sopeuttamaan vallanhimoisen opportunisminsa ahneitten nationalististen pintaliitäjien viikkolehtimoraaliin.
*
http://www.uusitupa.net/vuosi06-1.html

Ole itsenäinen - kieltäydy kommunikaatiosta!

Tekevätkö Facebook ja/tai Twitter kommunikaation helpommaksi? Ehkä tekevät, mutta samalla ne vähentävät vapauttamme päättää, haluammeko ylipäätään kommunikoida - ja etenkin omilla ehdoillamme.
*
'[Juri] Lotmanin mukaan usein uskotaan, että totuus löytyy, kunhan kommunikaation esteet poistetaan. Toisin on. Lotman esittää ihanteellisen kommunikaation mallin: sekä puhuja että kuuntelija ovat identtiset, yksi ja sama. Kumpikin tuntee toisen täydellisesti, vastusta ei ole. Mutta ei ole myöskään mitään sanottavaa. Mitä helpompi kommunikaatio, sitä vähäisempi sen tarve.

Kommunikaatioon kuuluu siis, että osapuolten on oltava paitsi riittävän samanlaisia myös riittävän erilaisia. Historia on osoittanut, että erot ovat arvokkaita - tarvitsemme toista, koska hän on erilainen. Tarvitsemme miehiä ja naisia, rakkaustragedioita, väärinkäsityksiä.'

PS.
Tämä päre ei ole se Iinekselle edellisen päreeni kommenttilootassa lupaamani, mutta komppaa kyllä senkin teemaa, joka liittyy rasismin kysymiseen tai pikemminkin rasismin kysymisen mahdollisuuteen. Se julkaistaan, kun on sen aika.
*
http://blogit.hs.fi/kirjat/2010/04/27/lotman-sateessa/#more-471
http://fi.wikipedia.org/wiki/Juri_Lotman
http://www.elisanet.fi/mlang/lotman.html

http://veneski.com/tag/facebook/

Sokrateen ironia ja 'selkään puukottajat'

Tämä kirjoitus on saanut 'kimmokkeen' Eufemian päreestä "Mahdollisuus muuhun kuin ironiaan".

*
Ironia, siinä merkityksessä kuin minä sen Sokrateen kautta ymmärrän, on ihan oikeasti luovaa toimintaa, mutta tämänkin 'aatteen on jätkät pilanneet'.

Etenkin meidän postpostpostmodernina aikakautenamme ironia näyttää 'ajautuneen kriisiin''.
Mitä! Ironiako kriisissä? Kyllä vain, koskapa dekonstruktiivinen ajatussuunta, joka jo itsessään on kummunnut skeptisismistä ja ironisesta asenteesta, alkaa kärsiä totaalin inflaation.

Sillä mitä hyötyä asioitten ajamisessa lopultakaan on, mikäli emme pysty ottamaan toisiamme - itsestämme puhumattakaan - edes jollain tasolla tosissaan ilman, että sellainen asenne julistettaisiin joko naiviksi tai ideologiseksi harhaksi?

Myönnän olevani itse tässä ongelmallisessa tilanteessa, jonka 'raison d`aitre', eräänlainen olemassaolon tarkoitus - lähtee ajatuksesta, että kaikkea on epäiltävä ja etenkin niitä, jotka esittävät vakavissaan joitain 'mega-argumentteja' maailmasta ja todellisuudesta.

Mutta kykenenkö sitten itse muuhun kuin joko räksyttämään rakkikoiran tavoin sekä esittämään viiltäviä arvioita esimerkiksi 'innovaatio-himasten, äärifeministien tai mainitsemieni teoreettisten argumentinväsääjien' itsepetoksesta - siis siitä, että he ovat mielestäni aikamoisia tekohurskastelijoita luullessaan löytäneensä jonkun ihmeen 'taikakalun', jolla muuttaa yhteiskuntaa tai peräti ihmisen perimmäistä luonnetta, joka on kaikesta sosiaalisuudestaan huolimatta egoistinen, turhamainen ja paheellinen (esim ahneus).

Minua arvostellaan, koska en asetu lopullisesti mihinkään asemaan, kenenkään puolelle tai johonkin rintamaan.

Tällainen sitoutumattomuus ei kuitenkaan ole absoluuttisesti mahdollista kenellekään, ja toisaalta - en siihen myöskään itse ole tietoisesti eräissä asioissa - kuten sosiaalinen oikeudenmukaisuus tai sosiaaliseen omaantuntoon liittyvät pohdinnat - pyrkinyt vaan olen esittänyt mielestäni sellaisia kannanottoja, jotka kyllä osoittavat poliittiset intressini.

Valitettavasti vain eräät blogikommentaattorit, joiden väitteet voi oikeuttaa vain täydellinen tietämättömyys, saattavat pitää minua jopa stalinistina.

Mutta heidän kauttaan pääsemmekin ironisen asenteen 'pimeälle puolelle'.

Jos/kun kritiikin ainut lähtökohta on ampua aina pelkästään 'puun takaa' tai 'puukottaa selkään' ja jopa nauttia 'julkisesti' omasta 'tyhmyydestään' ironisen asenteen kautta, silloin on saavutettu sokraattisen ironian nollapiste - ja menty ehkä jo pakkasenkin puolelle.

Sokrateen asenne oli toki melko rankka. Hän sai eräät Ateenan aatelisnuorukaiset jopa purskahtamaan itkuun osoittaessaan, että näiden hienot sofisteilta opitut väitteet hyvästä ja pahasta, totuudesta ja politiikasta, olivat pelkkiä ennakkoluuloja, joiden totuusarvon hän käsiteanalyyttisen dialektiikan avulla osoitti olemattomaksi.

Mutta 'puun takaa ampuva' ironikko on toista lajia. Hänelle totuudella ei ole mitään merkitystä, ja koska hän valinnut mielestään erinomaisen valepuvun, joka muka oikeuttaa ironiaan ironian itsensä takia - ei siis totuuden takia kuten Sokrates teki, hän myös ainakin salaa kuvittelee olevansa muiden yläpuolella.

Myöskään Nietzsche, josta on sanottu, että suurista filosofeista hän on ainut, joka kykenee kritisoimaan jokaista aatesuuntaa sitoutumatta itse mihinkään niistä (Foucault), ei toimi 'totuutta' vastaan, vaikka hänen nihilisminsä muuta todistaisikin.

Voidaan nimittäin monenkin sitaatin avulla osoittaa, että nihilismi oli Nietzschelle myös hyvin henkilökohtainen ongelma, jota hän piti (enemmän tai vähemmän vertauskuvallisesti) oman - ajoittain lähes romahtamispisteessä olevan psykofyysisen tilansa paralleelina.

Silti hän vuotta ennen romahtamistaan ajatteli tilanteestaan positiivisemmin.

Nietzsche believed that the 'destiny which lies upon me' was to provide an alternative to nihilism: 'I have still not despaired of finding the way out, the hole that will lead us to "something".
When he was speaking of himself, the words 'task and 'destiny' were interchangeable. 'This task has made me ill. It will make me healthy again, and not only healthy but more philanthropic.' (Hayman, 1982, p. 313).

Näin ei kuitenkaan käynyt, joskin pyrkimys on selvä.

Oikeastaan ihmettelen, miten perikyyniset luonteet kuten esim. Timo Airaksinen ylipäätään saavat itsensä motivoitumaan yhtään mihinkään, koska sen jälkeen, kun ironia muuttuu pelkästään arvojen ja aatteiden alasampumisen välineeksi, ilman minkäänlaista positiivista implikaatiota tai intentiota (jonka pitäisi aina olla kaiken kritiikin toinen puoli), luulisi kyyniseksi (antiikin kyynikot ovat asia erikseen; kyynisyys merkitsee tässä asennetta, ei elämäntapaa ja siten 'totuutta' kuten esim. Diogeneella) muuttuneen ironian kalvavan edustajansa mielen niin misantrooppiseksi, että hän saisi mielestäni jo pelkästään siitä hyvän syyn hirttäytyä.

Ironian - ollakseen luovaa ja rakentavaa eikä ainoastaan tuhoavaa ja nihiloivaa - täytyy siis jollain tavalla olla myös moraalisesti relevanttia ja siten persoonallisuutta/identiteettiä integroivaa, mutta tietenkin tämä periaate kuulostaa sanahelinältä, koska siitä on niin perin vaikea tehdä positiivisen eettisen asenteen väline, jonka päämääränä on hyvä - ei ainoastaan mukava ja nautinnollinen - elämä.

*
Äärimmäinen ironia siis ajautuu kyynisyyteen ja on tavallaan analogista äärimmäisen relativismin kanssa.
Sitä - kuten relativismia - on varsin hankala kumota, ellei sitten käytä empiristien ja skeptikkojen 'metafyysiseksi' haukkumaa transsendentaaliargumentointia, jonka mukaan kuka tahansa ikinä osallistuukaan julkiseen keskusteluun, hän on aina jo valmiiksi sitoutunut tiettyihin arvoihin ja etenkin 'totuuteen', koska juuri arvot ja 'totuus' mahdollistavat kielellisen kommunikaation.

Kuten kaikki intuitiivisesti vahvoilta vaikuttavat episteemiset perusteet, transsendentaaliargumenttikin on looginen kehä - siis kehäpäätelmä, mutta mikäli haluamme saada jotain 'järkeä' keskusteluun, emme voi kieltää sitä ilman, että johdonmukaisuuden nimissä pysyttelisimme itse keskustelun ulkopuolella eli vaikenisimme.

Äärimmäinen ironikko on kriittisen, sokraattisen dialektikon perversio: äärirelativisti, solipsisti ja nihilisti.
Hän saattaa esittää joskus erittäin teräviä huomautuksia varsinkin arvoihin uskovasta ja luottavasta ajattelusta, mutta koskapa hän itse - kun hänen kanssaan ryhtyy toden teolla keskustelemaan - ajautuu perusteluissaan aina oman kritiikkinsä - valehtelijan paradoksin - uhriksi, ei häntä voi ottaa loppuun asti vakavasti.
Sitäpaitsi ei hänkään ota muita vakavasti.

Mutta kuka viitsii nähdä vaivaa ja tuhlata aikaansa tyyppiin, jonka ainut kommunikatiivisen toiminnan periaate ja motiivi on sekä 'vittuilla' että nolata muita ihmisiä.

Tiedän kyllä, että filosofian laitoksilla oppii argumentaation taitoja, mutta jos nuo taidot muuttuvat itsetarkoitukselliseksi saivarteluksi, joka unohtaa 'terveen järjen' ja mikä pahinta - tietyt kunnon dialogin mahdollistavat perushyveet kuten toisen mielipiteen monipuolisen arvioinnin myös persoonallisuuden - ei ainoastaan monotonisen/monologisen ja robottimaisen argumentoinnin tasolla, voisi väittää, että näillä 'viisaustieteen' laitoksilla koulutetaan ja kasvatetaan lähinnä pervertoituneita kyynikkoja, joiden ironia ja kritiikki pyörii lopulta solipsistisesti heidän oman napansa ympärillä.