Showing posts with label Timo Airaksinen. Show all posts
Showing posts with label Timo Airaksinen. Show all posts

June 12, 2013

Tekniikka vie, ihminen vikisee

Dostoevsky once wrote that “in the end they will lay their freedom at our feet and say to us, ‘make us your slaves, but feed us.’” His prophecy is relevant when examining the modern information age — a dark, corporate-controlled society [....]
*
[....] Koen huolestuttavaksi sen, että tekniikkametafora leviää nopeasti alalta toiselle naamioituna hyödyn, tehokkuuden ja paremman osaamisen valeasuun. Tuon asun alta näkyy metafora, joka kantaa mukanaan Heideggerin tekniikan filosofian mainostamaa kuolettavaa vaaraa. Kaikki muuttuu tehokkuudeksi ja sen mukana välineelliseksi. Itseisarvo katoaa ja sen mukana  mahdollisuus autonomiseen haluamiseen ja toimintaan. Ihmisen halu alistetaan tekniikan hengelle tavalla, jolle ei ole vaihtoehtoa. Sikäli kuin puhutaan hyödystä ja tehokkuudesta, puhutaan tekniikasta, eikä mitään muuta ole olemassa. Samalla menetetään itseisarvot, kuten taide ja kauneus, ja niiden tilalle saadaan teknisen kehityksen normi. Normi ei johda mihinkään muuhun kuin tekniikan kehittämiseen. Tekniikka kehittää itseään itseään varten. Tekniikka on suljettu systeemi, koska sen tulokset ovat tekniikkaa. Tekniikka tuottaa lisää tekniikkaa. Tanssijan ainoa tarkoitus on tanssia paremmin kuin ennen. Taiteen tehtävän ilmaisuna ajatus on masentava. [....]
. 
Sitaatti on Timo Airaksisen kirjasta ‘Ihmiskoneen tulevaisuus’ [Tekniikka ja ihmisen autonomia-luvun viimeinen kappale].
*
Posted by at No comments:
Labels: ,

September 28, 2012

Ensimmäinen trolli

‘Tiedän, etten tiedä mitään’, väitti Ateenan paarma-trolli Sokrates pyörien kielen itseensä viittaavassa kehässä kuin häntäänsä syövä käärme. Tietenkin tämä väite oli myös trolli-ironiaa, mutta eikö Sokrateen olisi, ollakseen loppuun asti täysin tarkka loogisesti, pitänyt ilman ironiaa sanoa, ettei hän voi tietää nimenomaan sitä, voiko hän tietää vai eikö voi? Ei olisi, koska jos emme voi tietää, ettemme voi tietää, niin mikä on se objektiivinen kriteeri, josta käsin tämä väite olisi tosi? Toisin sanoen - väittämällä mitä tahansa tietämisestä myös ei-tietämisen muodossa, meidän on aina jo tiedettävä [kielellis-loogisen ajattelun transsendentaalisen alkuehdon varassa] enemmän kuin väitämme, jotta väite niin tiedosta kuin tietämättömyydestä ylipäätään olisi mahdollista esittää [vrt. Kantin antinomiat]. 
.
Edes Bertrand Russellin yritys ratkaista tämänkaltainen [valehtelijan] paradoksi tyyppiteoriallaan ei ole mikään ratkaisu vaan [metakriteerien] regressio [nihilismi]. Todettakoon vielä, ettei Russellin määrättyjen kuvausten teoria auta tässä edes sen vertaa kuin tyyppiteoria, joka on yleisemmän tason ratkaisuyritys määrättyjen kuvausten edustamaan loogiseen atomismiin, joka [sekin] johtaa kielellis-käsitteelliseen nihilismiin [etenkin Wittgensteinin episteeminen 'fideismi' ja postmoderni relativismi]. 
*
Matemaatikot [etenkin todennäköisyyslaskenta ja tilastotiede] ovat jälleen asia erikseen, koska en ole nyt[kään] kiinnostunut induktiivisista yleistyksistä vaan muodollisesti pätevästä päättelystä.
*
Habermasin kantilainen sensus communis [vrt. Rousseaun yleistahto] päätösten konsensuksena tai Rawlsin 'kantilais-utilitaristisesti säädetty/lty'  yhteiskunnallisten päätösten refleksiivinen tasapaino intersubjektiivisen järjen toiminnallisena ideaalina sen sijaan vaativat [jopa vastoin Habermasin ja Rawlsin teorisointeja] toteutuakseen ennenkaikkea poliittis-strategista tahtoa, johon Habermasin preferoima diskussi-eettinen ohjeistus [järjen 'tapakasvatuskurssi'] suhteutuu kuin teennäisen muodollinen etiketti raadolliseen valtadiplomatiaan. Niinpä Foucault'n tieto/valta-'symbioosi' on mielestäni realistisempi [joskin nominalistisessa positivismissaan 'trans-reduktionistisesti kaoottinen (valta tulee kaikkialta kaikkialle dispositiivina)] lähtökohta yhteiskunnallisen tietoisuuden/järjen käytäntöjen ymmärtämiseen kuin Habermasin ja Rawlsin kaavamaiset - jopa idealistiset mallit.
.
2
Jatkopäre on sitaatti Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.
.
Autenttisuutta etsimässä
.
Aitouden arvoitukset
[...]
Tekniikan piirissä on monenlaista epäaitoutta. Yksi hauskimmista tavoista on rikkoa aitouden normia on peikkona oleminen [trolling]. Internetin keskustelupalstalle ilmestyy peikko, joka esittää omituisia ja törkeitä väitteitä. Muut keskustelijat ottavat peikon tosissaan ja alkavat väittää vastaan tai kehittelemään hänen ajatuksiaan. Koko palsta menee sekaisin ja menettää otteensa oikeisiin ja vakavasti otettaviin aiheisiin. Peikko suljetaan ulos, ja hän siirtyy seuraavalle palstalle. Internet on omiaan luoman ja vahvistamaan tällaista toimintaa, koska jokainen esiintyy ilman identiteettiä, vapaasti, nopeasti ja kaikkien edessä. Kukaan ei ole aidosti oma itsensä. 
.
Peikon kohtalo painetun lehden yleisönosastossa on tyly, koska toimittaja ei julkaise hänen kirjeitään. Lisäksi kirjeen vaikutus on heikko, vaikka se julkaistaisiin, koska mitään kirjetulvaa ei ole odotettavissa. Internetin peikko on epäaito vieras epäaidossa ympäristössä, ja hänen olemassaolonsa pilkkaa Internetin juurtumista gutenbergiläiseen ympäristöön ja keskustelun normistoon. Vaikka peikko onkin verkon alempi elämänmuoto, peikkoa tarvitaan, vaikkakin van pilkkaamaan ja osoittamaan kaiken uuden perimmäinen perinteisyys.
.
Koska Internet on uusi agora eli tori, kannattaa pitää mielessä, että Sokrates oli ensimmäinen peikko. Siksi hänen tuomittiin kuolemaan, eikä ole mitään näyttöä, että hänen kuolemaansa olisi surtu pienen ystäväpiirin ulkopuolella. Sokrateen tapa keskustella merkitsi omituisten ja mahdottomien väitteiden esittämistä ja ihmisten vetämistä mukaan keskusteluun. Tuloksena oli pitkiä ja omituisia väittelyitä ilman mitään tulosta. Ratkaisuun ei päästy, mutta Sokrates nöyryytti keskustelukumppaninsa perusteellisesti. Hänen kuolematon maineensa perustuu siihen, että kukin meistä haluaisi olla yhtä törkeä ja ylivoimaisen menestyksekäs peikko kuin Sokrates. 
.
Tietysti Platon esimerkiksi tuomitsee Sokrateen suulla kaikki taiteet, koska ne väärentävät todellisuutta. Silti hän sallii valtion sankareiden ylistyslaulut, vaikka ne väärentävät todellisuutta kaikkein eniten. Taiteiden kielto Ateenassa esitettynä on peikon puhetta.
.
[s.199-200] – sitaattisarja jatkuu
*
Posted by at 1 comment:
Labels: , , , , ,

September 22, 2012

Tunteet, tietoisuus, aivot ja emergenssi

Mihin tajunta sijoittuu ajassa ja avaruudessa – jos mihinkään, kysyy Wittgenstein.
*
Kaksi sitaattia Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.
 
 
1
Piikone emergenssin kynsissä
[....]
1800-luvun loppupuolella Friedrich Engels pohti emergenssin merkitystä ja kuvaili sitä puhumalla määrän muuttumisesta laaduksi – ajatus, jonka G. W.F. Hegelin luonnonfilosofia tunsi. Kun materian alueen monimutkaisuus kasvaa, siihen syntyy jotakin uutta, sellaista, mitä siinä ei ennen ole ollut. Kun piirtää kuvaa paperille, viivat ja pisteet eivät ensin muodosta mitään järkevää kokonaisuutta, mutta jossain vaiheessa paperille alkaa ilmestyä kuva, vaikkapa koiran pää. Tämä on emergenssiä eli ilmaantumista, tässä tapauksessa hahmon ja kuvan ilmaantumista. Vastaava tapahtuu toisinpäin, kun kuvasta poistetaan viivoja ja pisteitä. Jossakin vaiheessa koiran pää häviää paperilta. Kun katsotaan kokonaisuutta on mahdollista sanoa, että kuvassa on koiran pää, vaikka koiran pää ei näy missään yksityiskohdissa. Jos kuvan pisteet ja viivat jäljennetään osina joukolle paperisivuja ja sivut pannaan nippuun, ei voi sanoa, että nipussa olisi kuva koiran päästä. Mutta kun viivat ja pisteet asetetaan sopivaan järjestykseen, koiran pää ilmestyy näkyviin. Koiran pää on olemassa viivojen ja pisteiden kokonaisuuden järjestyksessä, mutta ei itse osasissa. Samoin voi ajatella, että tunteet ovat ihmisen aivoissa sen osasten järjestyksessä, mutta eivät sen osasissa. 
 
Aivojen monimutkainen laskenta tuottaa emergentin ilmiön, tunteet. Tunteet ovat olemassa. Ne ikään kuin lepäävät materian ja sen ominaisuuksien päällä, mutta eivät itse ole luonteeltaan materiaalisia – eivätkä henkisiä. Toisin sanoen, sellaiset henkiset ominaisuudet kuin tunteet eivät ole henkeä. Tämä ei ole paradoksi, sillä koemme tunteet henkisiksi ominaisuuksiksi siinä mielessä, että ne kuuluvat subjektiiviseen kokemukseemme. Mutta kokemus on olemassa erään monimutkaisen järjestelmän [koettuna] tuotteena, joka ei ole olemassa ilman tuota materiaa. Henkeä ei ole. Jos aine häviää, tunteet katoavat; jos tunne katoaa, aine jää. Tunteet ilman ainetta ovat kuin Lewis Carrollin Irvikissa [Cheshire Cat], joka irvistellessään alkoi vähitellen kadota. Lopuksi jäi näkyviin irvistys, kun katti katosi.
 
Tällaiset esimerkit todistavat vain vähän. Emergenssin käsitteen tyhjyyttä on helppo arvostella. Ajatuksena on, että on mahdollista ymmärtää tunteiden syntyä – samoin kuin irvistyksen – turvautumatta henkimaailmaan tai aineellisuuteen. Molemmat strategiat ovat yhtä hassuja kuin yleisiäkin. Ilmeisesti tunteet eivät ole sen enempää henkeä kuin harhaakaan aineen maailmassa. [.....], s. 48-49
 
2
Minä olen kyborgi
[.....]
Andy Clark argumentoi suurin piirtein seuraavasti. Ihminen on välineitä ja tekniikkaa käyttävä biokone, jossa ei ole mitään osia tai toimintoja, joita tulevaisuuden tiede ei pystyisi periaatteessa selittämään. Kun biokone käyttää tekniikkaa, ja hän/se tekee niin koko ajan, tekniikka on osa minuutta. Tässä kohdassa ajatuksen virtaa tarvitaan filosofian apua, ja sitä on pyydetty nimenomaan Ludwig Wittgensteinilta. Hänen myöhäisfilosofiansa katkelmalliset ja arvoitukselliset pohdintansa mielen liikkeistä ja ajattelun sijoittamisesta aikaan ja paikkaan ovat verrattoman hyödyllisiä. 
 
Wittgensteinin ajattelun mukainen kysymys kuuluu: kun kirjoitat kirjettä kynällä paperille, joka on edessäsi pöydän päällä, missä ajatuksesi silloin on? Tavanomainen vastaus kuuluu, että ajatus on aivoissa. Tällaisen vastauksen taustalla on näkemys siitä, että aivotoiminta on välttämätöntä ajatuksen synnylle ja olemassaololle, ja siksi ajatuksen täytyy sijaita aivoissa. Asia on näin, jos aivotoiminta ja ajattelu samaistetaan, jolloin ajattelu on aivotoimintaa. Olen edellä hylännyt tällaisen identiteettiteoreettisen kannan. Aivotoiminta tuottaa ajattelun omana emergenttinä ominaisuutenaan, kuten Engels opettaa. Silloin menetetään kytkentä aivojen ja ajatuksen sijaintipaikan välillä. Ajattelua ei enää tarvitse sijoittaa biokoneen aivo-osaan. Ajattelu on tajunnassa, mutta missä on tajunta? Se ei sijoitu ainakaan aivoihin. Mihin tajunta sijoittuu ajassa ja avaruudessa?
 
Jos kirjeen kirjoittajan ajatus sijoittuu ylipäänsä johonkin, se sijoittuu kynän kärkeen paperille. Samalla tavalla käy, kun naputtelen tätä tekstiä sylimikron näppäimillä. Ajatteluni on sormieni päissä ja näppäimistöllä. Vaikka tämä tuntuisi kuinka oudolta, ajatuksen sijoittaminen aivoihin on vähintään yhtä outoa. Tätä Wittgensteinin oivallusta minikyborgin kannattaja pystyy käyttämään hyväkseen. Hänen mukaansa ihmisen ajattelu ei sijoitu avaruuteen, vaikka se sijoittuu aikaan. Wittgenstein kirjoittaa seuraavasti:
 
‘Tuoli ajattelee itsekseen: [...] Missä? Jossakin osassaan? Vai ruumiinsa ulkopuolella, ympärillään olevassa ilmassa. Vai ei kerta kaikkiaan missään? [...] Mutta miten sitten on ihmisen laita: Missä hän puhuu itselleen? Mistä johtuu, että tämä kysymys näyttää olevan mieltä vailla, eikä mikään paikanmääritys ole tarpeen, paitsi se, että juuri tämä ihminen puhuu itselleen?’ [Filosofisia tutkimuksia & 361].
[.....], s.67-68
*
Posted by at No comments:
Labels: , , , , , , ,

September 15, 2012

Tekniikan olemus ei ole mitään teknistä eli tekniikkaa ei voi ymmärtää siitä itsestään käsin.

Yläkuva. Tekniikka on metalli- ja pii-punkki, joka pureutuu ja uppoaa kaikkeen luontoon kaikella mahdollisella voimallaan. Alakuva. A proud fan club member of not until-recently-bygone-hilavitkutin-engine and the nowadays excitingly enigmatic but [I suppose] formerly practical machine itself.
*
Päre on sitaatti Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.
.
Tekniikan ymmärtäminen
.
Jos modernin tieteen kuvaama maailma ymmärretään tekniikan avulla viitaten tekniikan funktionaaliseen kuvaan, työkalun tehtävän ajatukseen, kuinka itse tekniikka ymmärretään? Toisin sanoen ajatus tekniikasta auttaa ymmärtämään maailmaa, mutta mikä auttaa ymmärtämään tekniikan ajatusta? Oletamme naiivisti, että tekniikka on ymmärretty, kun sen avulla ymmärretään maailmaa. Mutta kuinka pystyisimme ymmärtämään maailmaa, jos emme ymmärrä tekniikkaa, maailman ymmärtämisen välinettä? On selvää, että välinettä pystyy käyttämään ja saavuttamaan sen avulla haluttuja tuloksia, vaikka välinettä ei ymmärtäisikään. Harva meistä kuitenkaan tietää, kuinka väline, kuten digikamera tai väritelevisio toimii, ja silti pystymme elämään niiden kanssa ilman suuria vaikeuksia. Ne toimivat ja tuottavat sen, mitä haluamme. [William] Paleyn kelloanalogia toimii hyvin, vaikka emme tietäisi kellosta mitään. Tarvitsee vain tietää, että kellolla on tarkoitus ja että kellossa on koneisto, joka tuottaa viisarien tasaisen liikkeen. On turha kiistellä siitä, kuinka paljon vaaditaan kellon koneiston toiminnan tuntemusta. Ongelma on muualla. Se on siinä kaavassa, joka kysyy: Maailma ymmärretään mekanismina, mutta kuinka mekanismi ymmärretään? Toisin sanoen, mikä on se analogia, joka paljastaa itse mekanismin luonteen? Tähän kysymykseen ei käy vastaukseksi kuvaus kellon koneiston toiminnasta. Luonnon olemuksen selvittämiseksi riitti, että kuvasi luonnon mekanismin, koska koneanalogia antaa siihen luvan ja aiheen. Kone taas on eri asia.
.
Jos haluaa filosofoida ymmärtämisestä, voin yrittää seuraavaa strategiaa. Usein sanotaan, että ymmärrystä on kahdenlaista: relationaalista ja intuitiivista. Relationaalisuus tarkoittaa, että asia ymmärretään toisen asian avulla, suhteessa siihen, kuten luonto koneena tai ihminen automaattina. Esimerkiksi aivot ymmärretään tietokoneen toiminnan avulla ja molempien sanotaan prosessoivan informaatiota digitaalisen koodin mukaisesti. Intuitiivisuus tarkoittaa, että asia ymmärretään viittaamalla siihen itseensä, intuitiivisesti, kuten silloin, kun kello ymmärretään ajan mittaajaksi ja kuvaillaan sen toimintaa hammasrattaiden ja jousien yhdistelmänä. Kirves ymmärretään intuitiivisesti halon hakkaajaksi ja puun kaatajaksi. Mutta jos sanotaan, että kirves on työkalu, ollaan relationaalisuuden puolella. Kirves ymmärretään osaksi työkalujen luokkaa, ja tämä käsitteellinen liike asettaa kirveen suhteeseen tuon luokan ja sen jäsenten kanssa. Silti on totta, että kirveen nähdessäni tiedän intuitiivisesti, mikä se on. En kiellä, etteikö tekniikasta olisi intuitiivista tietoa ja ymmärrystä. Haluan sanoa, ettei tekniikasta ole sellaista relationaalista ymmärrystä, joka ulottuisi sen olemukseen. Tässä on Heideggerin tekniikan filosofian olennainen ajatus. Tulen esittämän tuonnempana, ettei funktionaalinen käsitys suinkaan riitä teoriaksi tekniikan olemuksesta. Työkalut ovat välineitä, mutta kun tekniikka irtautuu työkaluista, se menettää myös instrumentaalisuuttaan.
.
Haluan puhua tässä myös tekniikan hiljaisuudesta, joka on intuitiivisesti paradoksaalinen asia. Puhe hiljaisuudesta rikkoo hiljaisuuden. Ehkä silti pystymme ymmärtämään hiljaisuuden syitä. Jos tekniikka paljastaa modernia maailmaa, se itse ei paljastu sitä paljastaessaan. Ymmärrämme omaa maailmaamme tekniikan valtakuntana, mutta emme tekniikkaa itseään. Tässä on yksi syy tekniikan hiljaisuuteen. Vaikka ymmärrämme maailmaa tekniikkana, hukkaamme samalla tekniikan ajatuksen.
.
Maailma on kellon kaltainen. Kun sanomme näin, sanomme jotain kiinnostavaa maailmasta, vaikka emme sano mitään kellosta. Emme todellakaan halua kääntää tätä analogiaa toisinpäin ja sanoa, että kello on maailman kaltainen. Ei ole mahdollista ymmärtää tekniikkaa viittaamalla maailmankaikkeuteen ja luotuun luontoon. On löydettävä jotakin muuta, joka paljastaa meille tekniikan sellaisena kuin se on. Ja kuten Heidegger sanoo, tekniikan olemus ei ole mitään teknistä. Toisin sanoen, tekniikkaa ei pysty ymmärtämään tekniikkana, siitä itsestään käsin. Jos tämä ei ole mahdollista, minkä avulla tekniikkaa pystyisi ymmärtämään? Tässä on yksi tekniikan filosofian suurista ratkaisemattomista kysymyksistä. Oikeastaan pitäisi sanoa, että tässä on yksi tekniikan filosofian suurista ilmaisemattomista kysymyksistä, tekniikan hiljaisuuden teesin mukaisesti. Moderni ihminen ei ymmärrä omaa tekniikkaansa eikä siksi halua puhua siitä. Mutta uusi tekniikka tulee ja siitä puhutaan siksi, että sitä ei vielä ole, eikä siinä siksi ole mitään ymmärrettävää. Uusi tekniikka voi olla mitä tahansa, se on vielä sepitettä ja elää siksi vapaan luovuuden maailmassa. Siitä saa sanoa mitä hyvänsä, ja siitä sanotaan kaikenlaista. Me kyllä tiedämme, että lopultakin toteutuu jotakin muuta kuin se, mistä on puhuttu. Tulevaisuus on avoin, mutta avoimuus ei estä puhetta vaan päinvastoin avaa puheen mahdollisuuden. Siitä, mitä on, ei tarvitse puhua, sillä se mikä tulee, puhuu.
.
Uskon, että modernissa maailmassa vallitsee tekniikan hiljaisuus, sillä insinööri ei puhu eikä käyttäjä ymmärrä. Ihmiset puhuvat siitä, mitä saattaisi olla tulossa, ja he puhuvat siitä siksi, ettei sitä ole olemassa. Fiktio kuuluu humanisteille, ja puhe on juuri humanistin työkalu. Tulevaisuus ei hahmotu teknisesti vaan sepitteisesti kertomusten avulla. Viestinä on, että ihminen on kone ja siksi kone korvaa ihmisen. Vieläkin pidemmälle on menty: kone on koodi ja siksi jotain aineetonta. Materia katoaa. Kertomuksen tasolla ihmiskone on korvannut ihmisen. Mutta ihmiskone on biokone, joka korvataan tietokoneella [piikone] ja metallikoneiden osilla. Posthumanismi tulee ihmisen jälkeen.
[s. 24-28]
*
Posted by at 2 comments:
Labels: , , ,
Subscribe to: Posts (Atom)