Nimimerkki Juoni kirjoitti päreeni ‘Aave kummittelee
tieteessä’ kommentissaan: ‘Tuo väite pohjaa mielivaltaiseen käsitteen
'luonto' määrittelyyn.’
.
Mielivaltaiseen määrittelyyn? Satutko olemaan tietoinen siitä,
kuinka monella tavalla ‘luonto’ ymmärretään? Voin kertoa lakonisesti että
monilla. Ei ole olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa määritellä tai ymmärtää
luonto. Riippuu pitkälti kontekstista/viitekehyksestä, johon määrittelijä
ymmärryksensä perustaa ja näitä konteksteja riittää.
.
Eivätkö sitä paitsi kaikki määrittelyt,
käsitykset tai ymmärrystavat ole väistämättä [jos niistä aletaan keskustella
rationaalisemmin] suhteessa johonkin toisiin tai
toiseen käsitykseen, johon ne tekevät tietoista tai tiedostamatonta vai
pitäisikö sanoa intuitiivista [vaikkei se olekaan mikään tiedostamattoman suora
synonyymi] eroa. Voi toki olla mielivaltaisiakin määrittelyjä luonnosta,
mutta mistä täysin mielivaltaisen määrittelyn lopulta tunnistaa? Sehän pitäisi
tunnistaa, jotta voisi edes sanoa, että se on nimenomaan mielivaltainen. Mutta
eikö jo tämä vaatimus itsessään merkitse, että ei se nyt niin mielivaltainen
lopulta ollutkaan.
.
No, täysin mielivaltainen määritys on ainakin sellainen, joka
muuttuu koko ajan, jotain josta ei saa lainkaan älyllistä otetta. Vähän niin
kuin ihmisen tunne-elämä [*]. Mielivaltainen on oikeastaan myös sellainen
käsitys, jota sen esittäjä ei osaa selittää muuten kuin vetoamalla
refleksinomaisesti johonkin suureen auktoriteettiin, esim. Einsteiniin. Mutta –
ja tämä on oleellista - Einstein ei kuitenkaan väittänyt tietävänsä ‘luonnosta’
eli aineen ja energian olemuksesta muuta kuin sen, mitä hän oli matemaattisesti
laskenut. Mitä hänen laskelmansa sitten koskivat? Luontoako? Siis mitä? Voisitko
kertoa minulle. Mutta Einstein ei siis väittänyt tietävänsä, mitä luonto
on.
.
Käsityksiä koskien luontoa on kirjallisesti tunnetun historian
kuluessa ilmennyt tosiaan jos ei nyt lukemattomia niin silti edes yhden käden sormet eivät riitä niiden laskemiseen, mikä sekin on eräänlainen skandaali inhimillisen
ajattelun pätevyyden kannalta. Jo tämä asiaintila merkitsee de facto sitä, ettei
kukaan tietämällä tiedä, mitä luonto todella on. Sitä voidaan kyllä mitata ja laskea,
mutta mittaammeko me silloin nimenomaan luontoa vai pelaammeko ‘vain’ erästä
todistekielipeliä nimeltään matematiikka?
.
Turha väittää, että tämä on pelkkää saivartelua. Voisin yhtä
hyvin sanoa, että sinä jos kuka saivartelet, koska et problematisoi
luonto-käsitteestä tehtyjä määrittelyehdotuksia vaan käytät pelkästään ‘omaasi’,
vaikket ymmärrä, mitä sillä tarkoitat edes suhteessa minun mahdolliseen
luontokäsitykseeni. Sinähän ilmeisesti tiedät, mikä minun luontokäsitykseni on,
koska väität sitä mielivaltaiseksi? Kerropa siis minullekin, mikä se on.
Puhumattakaan nyt sitten siitä, että ymmärtäisit, ettet voi tietämällä tietää,
mitä luonto ontologisesti [olemisen tavaltaan] todella on. Mutta eihän sinulla
ilmeisesti ole kanttia tunnustaa, että sinun on väittäessäsi minua
mielivaltaiseksi pakko uskomalla uskoa omaan ‘totuuteesi’ [käsitykseesi
luonnosta] vähintään yhtä paljon kuin voit siitä jotain tietämällä tietää. Tai
ollakseni tylympi - että ylipäätään voisit väittää tietäväsi. Kuka tässä siis
lopulta on mielivaltainen?
.
[*] Jonathan Haidt on jotenkin ‘kumma’ heppu älyllisesti. Hän
väittää, ettei meidän tule uskoa mielipiteidemme perusteluissa järkeen vaan
tunteisiin – ja että me itse asiassa teemmekin juuri niin järkeä käyttäessämme.
Tekeekö myös hän juuri näin? Tunteetko kertovat hänelle ‘totuuden’ tai
millaiseksi hän nyt tutkimustensa tuloksia kutsuukin? Tuskin ainakaan valheeksi.
Ja mikähän erottaa totuuden valheesta? Tunne? – Eh. Tuota. Nyt minä putosi
kärryiltä - ja ihan vapaaehtoisesti. En ole ainakaan itse kokenut vielä yhtään
ainoaa totuudellista tai valheellista tunnetta. Olenko terapian tarpeessa? Ja
minkälaisen terapian?
.
