Showing posts with label argumentti ja totuus. Show all posts
Showing posts with label argumentti ja totuus. Show all posts

April 14, 2011

'Ei uskoa, ei toivoa, silti toimia' eli miten vastustaa aborttia, jos ei usko elämän pyhyyteen

Yläkuvan pari ei riskeeraa kuin ehkä osan nautinnostaan. - Alakuvan nainen ei ole hutsu ja hän osaa kyllä varoa miesten saastuttimia [saastutin on Takkiraudan pahasta falloksesta käyttämä tekninen termi sekä ruåtsalais-seemiläinen kirosana].

I
Osa I on kirjoitettu kommentiksi Sammalkielelle hänen kommenttiinsa päreessäni Jumalallinen sikiö.
*
[....]
Tarkoitukseni ei ole preferoida mitään sovinistis-fasistista paternalismia vaan pikemminkin jonkinlaista omantunnon etiikkaa, jolloin voisin siteerata vaikka psykiatri Ronald Laingia, joka kirjoitti likipitäen mahdottomasta tilanteestamme moraalin suhteen jotenkin näin: istumme täysinäisessä pelastusveneessä keskellä valtamerta ja olemme toisillemme velkaa kaiken eli oman elämämme [en nyt muista sanatarkasti mutta jotain tuollaista Laing tarkoittaa].

[Suhtaudun nykyään antipsykiatriaan varsin neutraalisti, mutta suosittelen edelleen Ronald Laingin kirjaa 'Kokemisen politiikka ja paratiisin lintu', joka on oikeastaan kaunokirjallis-filosofinen kokeilu - ei pelkästään eksistenssi-analyysia kokemisen arveluttavista syvyyksistä - ja jopa arveluttavin keinoin - esim. Lsd]

Luonnostelin [ja yritän luonnostella lisää; tuppaa vain teksti rönsyämään liikaa niinkuin aina] täsmä-kysymyksesi herättämän selvennystarpeen takia laajempaakin vastausta, koska olen nyt päätynyt kaulaani myöten desisionismiin, joten aihe vaatii yleiskatsauksen, jossa linkitän itseäni laajemmin ja perustellummin päätösteoreettiseen näkökulmaan.

Huhhuh. Isoja asioita. Ajanko nyt Carl Schmitt'in vanavedessä itseäni intellektuaaliseen marginaaliin ;\] - - So what?

Olennaista tässä on rajata päätösteoria niin, ettei siitä livetä slippery slide personalismin ja päätöksen eksistentiaalisen luonteen liiallisen korostamisen kautta ulos kaikesta yhteisöllisyydestä ja normatiivisuudesta.

Jos nimittäin väitän, että velvollisuus [joka seuraa kantilaisittain täysin itsenäisestä ja siten spontaanin kausaliteetin sanelemasta[?!] päätöksestä totella kategorista imperatiivia, jota voi psykologisesti kuvata hyväntahtoisuudeksi ilman sääliä [Kantille hyväntahtoisuus on ainoa hyväksyttävissä oleva moraali-psykologinen taipumus; sääli sen sijaan on sairautta]; - jos siis näin ajateltu velvollisuus määräytyy schmittiläisesti lopullisen päätöksen tavoin ex nihilo, niin miten voin vakuuttaa ketään siitä, ettei kyseessä ole silkka mielivalta, jossa velvollisuus toimii pelkkänä kulissina?

En ehkä mitenkään. Mutta juuri tästä nousee myös Nietzschen dilemma. Pitäisi olla ikäänkuin yli-ihminen, joka arvioi kaikki arvot uudestaan ja asettaa uudet - eikä mitä tahansa arvoja vaan kulttuuris-yhteiskunnallisesti pätevät ja toimivat arvot.

Mutta mitä ne sellaiset arvot ovat ja mistä ihminen voi saada tahdonvoimaa ja älyä toimia johdonmukaisesti ja kaksinaismoraaliin tai silkkaan pahuuteen lipsumatta noiden arvojen mukaisesti? So help me God!
*
http://www.amazon.co.uk/Politics-Experience-Bird-Paradise/dp/0140134867#_
http://en.wikipedia.org/wiki/Decisionism
http://en.wikipedia.org/wiki/Personalism
http://en.wikipedia.org/wiki/Deontological_ethics

II
Osat II ja III on kirjoitettu kommentiksi Takkiraudalle hänen kommentiinsa päreessäni Sikiöitä ja ihmisiä.

1
Oikeus on inflaation kärsinyt käsite, jonka substantiaalinen ja käytännöllinen sisältö ohentuu sitä enemmän, mitä radikaalimmin se irtoaa alkuperästään eli velvollisuudesta.

Tämä normien sisällölliseen uskottavuuteen/velvoittavuuteen ja/eli psykologiseen semantiikkaan liittyyvä heikentymis-prosessi on analoginen niin sanotulle ontologian heikentymiselle [vanhan metafysiikan romahdus: vrt. Weberin Entzauberung].

Kyse on filosofisen antropologian merkityksessä naturalistisen maailmankuvan ja sen rationaalisen pelikuvan eli konstruktionismin aiheuttamasta arvojen pluralisoitumisesta ja niiden sisältöjen ohentumisesta muodollisiksi säännöiksi liberaali-demokraattisessa maailmassa.

Perinteisten vahvojen arvojen [joita paikalliset koti, perhe ja isänmaa edustavat] tilalle ovat tulleet globaalit talousarvot, hedonistiset nautintoarvot sekä yksilölliset vapaus- eli kääntäen turvallisuusarvot. Liberalismin toimivuuden kannalta perustavimpana arvona pidetään poliittista korrektiutta ja suvaitsevaisuutta - ei niinkään itsenäistä kykyä ja komptetenssia muodostaa eriävä mielipide ihmisistä, asioista ja ilmiöistä.

Suvaitsevaisuus merkitsee liberalismin kaksinais-moralistisen logiikan kannalta käytännössä samaa kuin sensuuri paternalismllle ja totalitarismille. Niinpä vihapuhe onkin itse asiassa melko luonnollinen reaktio pakonomaisen suvaitsevaisuuden psykologiseen kaksois-sidokseen [joka joko lamauttaa tai herättää aggressioita] ehkä hiukan samassa mielessä [joskin pilkan/vihan kohde on tässä lievemmin 'kaksois-sidottu'] kuin sekoilevan anarkistinen ja tabuja rikkova underground, joka protestoi aikoinaan systeemiä ja sensuuria vastaan [hyvässä (poliittisessa ja/tai ei-poliittisessa) satiirissa sen sijaan yhdistyy sekä hallittu protesti/viha että konstruktiivisesti uutta luova anarkismi].

Kapitalistisen liberalismin näennäis-demokraattisessa maailmassa oikeuksilla on lähinnä pragmaattis-teknokraattinen merkitys, jonka semantiikassa vastuu ja velvollisuus eivät ole primaarisia eli periaatteellisia  normeja/arvoja vaan onnellisuuden ja hyödyn kontingentteja välineitä.

On silti lähes samantekevää myönnetäänkö oikeuksia vai ei [ne ovat jo nyt kärsineet inflaation poliittisen ja semanttisen uskottavuutensa suhteen], koska kukaan ei kuitenkaan vakavissaan enää kysy, mikä lopulta oli se velvollisuus ja/tai sen velvollisuuden legitimoinut yhteiskunnallis-ideologis-mentaalinen voima tai [laajasti ottaen] instanssi, joka tuon oikeuden myönsi ja miksi [sellaiset kysymykset on leimattu taikauskoiseksi vanhoillisuudeksi vedottiinpa sitten Jumalaan, siveellisyyteen tai hyvään makuun].

Kun esimerkiksi abortti-oikeutta laajennettiin, se tehtiin velvollisuudesta, joka perustui arvoon/normiin, jonka mukaan naisen vapautta päättää omasta raskaudestaan pitää laajentaa hänen onnellisuutensa ja hyvinvointinsa nimissä.

Kuulostaa kerrassaan mainiolta ja humaanilta velvollisuudelta, mutta silti jotkut olivat ja ovat edelleen eri mieltä. Heistä sääntö-utilitarismiin [ja sitä kautta vastuu-velvollisuuksien korostamiseen päin] kallellaan olevat seuraamus-eetikot väittivät, että vapaa abortti lisää enemmän abortin väärinkäyttöä kuin naisen hyvinvointia, kun taas kaikkein velvollisuus-eettisimpien [etenkin uskonnollisimpien hyve-eetikoiden] mielestä elämä on pyhää ja että sikiöllä on ihmisoikeus olla tulematta murhatuksi.

2
Tämän kirjoittaja, joka vastustaa aborttia, mutta ei pidä elämää pyhänä [contradictio in adjecto?!], on sitä mieltä, että koska sikiöllä itsellään ei ole mitään oikeuksia, sille pitää myöntää sellaisia. Se nimittäin tarvitsee niitä [älkää hymyilkö siellä!], koska leväperäiset ja huolimattomat hutsu-naikkoset [ja heidän vastuuttomat siittäjänsä] käyttävät aborttia jälkiehkäisynä.

Kirjoittaja joutuu siis [omaksi yllätyksekseen] postuloimaan abortin kiellon [velvollisuuden] lähinnä seuraamus-eettisin perustein[!] - ei suinkaan joittenkin sikiöön maagisesti liitettyjen oikeuksien ja elämän pyhyysarvojen vuoksi, joihin hän ei usko.

Kun kirjoittaja sitten ryhtyy pohtimaan päättelynsä perusteita syvemmin, hän havaitsee joutuneensa eräänlaiseen argumentatiiviseen ansaan. Hänen nimittäin pitäisi konstituoida velvollisuus jonkinlaiseen hyötyajatteluun kytkeytyvällä perustelulla, mikä sotii erittäin raskaasti hänen yleistä deontologis-tyyppistä [velvollisuus-eettistä] asennettaan vastaan.

Havaitaan, ettei kirjoittaja usko ontologisiin velvollisuuksiin [saatikka sitten oikeuksiin] an sich, mutta haluaa silti - suorastaan fundamentalistisen paatoksen vallassa - taikoa kuin kaniineja hatustaan sellaisia tähän maailmaan - mikä temppu [sillä tempusta tai ihmeestä nyt on kyse] ei näytä onnistuvan tälle ateismin ja valistusaatteen korruptoimalle nihilistille kuin turvautumalla utilitarismiin [tai silkkaan subjektivismiin].

Toisin sanoen - miten on mahdollista vastustaa aborttia velvollisuutena elämän pyhyyden puolesta, jos ei usko elämän pyhyyteen eikä tästäkään syystä pidä sikiön ihmisoikeuksia kuin pelkkänä oikeuspositivistien pragmaattisena konstruktiona, jolle ei siis löydy muuta legitimaatiota kuin tyhjä muodollinen laki, jonka liberalismista päihtyneet pintaliitäjät ovat saaneet edustajiensa kautta voimaan.

Contradictio in adjecto[?] - Onko kirjoittajamme nyt ajanut itsensä lopullisesti argumentatiiviseen miinaan ja vaarassa räjähtää kappaleiksi ainakin, mitä hänen älylliseen ja filosofiseen uskottavuuteensa tulee? Ei ole niinkään väliä sillä, jos muut alkavat pitää häntä epäuskottavana. Traagisinta on se, jos [huom. - 'jos'] hän itse menettää uskonsa omiin perusteluihinsa ja jopa koko velvollisuus-etiikkaan.

Kovin paljon kirjoittajaa ei lohduta, että myös Immanuel Kantilla itsellään oli vakavia vaikeuksia häätää utilitarismi ulos moraali-järjestelmästään [eikä Kant siinä ilman käsitteellisiä postulointi-temppuja täysin onnistunutkaan].

Kirjoittaja jää dilemmaansa, jota voisi kuvata performatiiviseksi ristiriidaksi sui generis. Hän yrittää johtaa velvollisuuden ikäänkuin tyhjästä eli oman subjektiivisen mielipiteensä syvyyksistä [jota ylevästi haluaa kutsua omaksi hyveekseen] - persoonakohtaisena päätöksenä: 'Mä haluun vastustaa sikiön lähdetystä, koska musta tuntuu siltä, että abortti on väärin'.

Tässä seison, enkä muuta voi. - 'Ei uskoa, ei toivoa, silti toimia' [Eino Leino].

III
1
Lue IM vaikka johdannoksi Sammalkielelle kirjoittamani kommentti 'Jumalallinen sikiö'-päreessä, niin saatat saada hieman valaisua tapaani ajatella moraalia noin yleisemminkin.

Haluan tehdä myös [ja nimenomaan] itselleni selväksi, miten pitkälle minun on mahdollista mennä desisionismin ja personalismin tiellä ja voinko todella johtaa velvollisuuden niistä käsin - velvollisuuden, joka kääntää niiden implikoiman vallantahdon hyväntahtoisuudeksi - sellaisen velvollisuuseettisen periaatteen, joka ei päätyisi ainakin epäsuorasti fasismiin.

Näin ollen - huolimatta siitä, että kommenttisi on aivan paikallaan, en lähde kommentoimaan yksityiskohtaisesti tuota empiiristen ongelmien listaasi. Siitä ei ole juurikaan apua, mitä tulee yritykseeni hahmottaa tai jopa konstituoida po. filosofista projektiani ja ajattelujärjestelmääni.

Minulle ei vain riitä asiantuntija-priorisointien, terveen järjen sekä enemmistöpäätösten pragmaattiset kompromissit, jotka sanelevat, mitä oikeuksia esim. sikiöllä on vaan perimmäinen totuus päätöksenteon rationalistisen luonteen legitimaatiosta - äärimmäiseen loppuun asti viety totuus päätöksenteon filosofisesta antropologiasta [jos näin yleistävästi voi sanoa] - jopa sellainen totuus, joka mahdollisesti joutuu kumoamaan itsensä ja perusteensa jäätyään ikäänkuin tyhjän päälle.

Ja mitä siitä, jos kumoaa. Truth - well lost! Ei pidä lamaantua nihilismistä, koska se joka tapauksessa on totuus tietämisen/totuuden episteemisestä mahdollisuudesta sekä ontologisesta luonteesta [ellei tietämistä/totuutta sitten yhtä aikaa pelasteta ja vesitetä habermasilaisen desisionismin konsensus-transsendentalismilla, joka päätyy joko kehään tai [kulttuuri-]relativismiin - vaikkei Habermas tätä haluaisikaan myöntää].

On siis keskityttävä siihen, mikä on se instanssi, mentaliteetti ja vakaumus, joka viime kädessä päättää hyväksyä esimerkiksi sosiaalisista syistä tehtävät - lähinnä jälkiehkäisyksi luokiteltavat abortit? Mistä on päässyt valloilleen sellainen jopa itsestäänselväksi muuttunut liberalismi, joka mahdollistaa abortin tuosta vain kenelle tahansa leväperälle? Ikäänkuin ihmisiltä ei enää tarvitsisi vaatia edes minimaalista pidättyvyyttä ja itsestä huolehtimista seksuaalisissa asioissa?

Liberaalit pragmatistit ovat kyllä aluliisti nyt esittelemässä minulle tilastojaan esim. siitä, missä määrin abortteja tehdään ja on tehty minäkin aikana ja missäkin valtioissa ja minkälaisten lakien vallitessa ja että abortin ollessa vapaa niiden määrä vähenee [suhteessa ja verratuna mihin väestöön ja miten luotettavilla menetelmillä laskettuna?]

Mutta minä en taaskaan etsi vastausta kysymykseen siitä, mikä on hyödyllistä ja mitkä ovat seuraukset minkäkin lain vallitessa [harvinaista kyllä IM - et sinäkään abortin kyseessä ollen, jos kerran elämä on pyhää], vaikka myönnän, että nämä asiat ilman muuta pitää aina huomioida.

Ongelmani on siinä, johdetaanko velvollisuudet oikeuksista vai oikeudet velvollisuuksista ja nimenomaan se lähtökohta, jolla pragmaattinen liberalismi mielestäni mystifioi ellei peräti vääristää eettisten arvojen ja päätöksenteon luonnetta.

Liberalismi johtaa velvollisuudet nurinkurisesti oikeuksista, vaikka oikeuksien pitäisi seurata apriori-velvollisuuksista, joiden määrittely ja legitimointi on moraalifilosofian tärkein tehtävä. Oikeuksia voidaan ja pitäisi myöntää vain sen jälkeen, kun on ensin tehty selväksi, että yhteisöllä on 'velvollisuus-varaa' niihin. Mutta liberalismi jakaa oikeuksia kuin makeisia lapsille. Ja tosiaan - ne ovat nimenomaan makeisia [jotka liukenevat tyhjiin nautinnollisessa imeskelyssä] - eivät kaikkien kunnioittamia eli toteutuvia oikeuksia.

Kun puhun mystifikaatiosta niin väitän, että liberalismi häilyy oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen semanttisessa ambivalenssissa juuri siksi, että se johtaa oikeudet epäsuorasti velvollisuuksiksi korottamistaan oikeuksista, jotka [vapaus, onnellisuus, hyöty] se legitimoi mystifioimalla niiden sisällöt mm. usein niin kovin tulkinnallisten tilastojen totuuksilla, jotka muka tukevat ihmisen perimmäistä päätös-/valinnan vapautta etenkin aborttiin ja eutanasiaan liittyvissä asioissa.

Selkokielellä ja groteskisti sanottuna: liberalismin voittokulku tekee abortista ja eutanasiasta käytännöllisen velvollisuuden jonkin epämääräisen hyödyn ja onnellisuuden perusteella, jonka perusteluksi riittää lopulta pelkkä ''musta tuntuu' tai että 'me tiedämme kenen elämä on hänen itsensä [siis meidän, jotka päätämme] kannalta joko täysin 'olematonta' ja/tai täysin 'hyödytöntä'' - [vrt. kuitenkin osan II luku 2, jossa kirjoittaja joutuu turvautumaan loogisesti samantyyppiseen perusteluun, joskin erilaisista lähtökohdista ja erilaiseen lopputulokseen päätyen].

Meillä on siis velvollisuus toimia kaikkien ihmisten onnellisuuden ja ylipäätään hyödyn edistämiseksi tappamalla heitä. Eikun siis tappamaan sikiöitä ja liian heikkoja vanhuksia. Se on oikeutemme/velvollisuutemme liberaalin ihmisyyden nimissä.

Mutta pysähdy tähän ja huomaa, miten maaginen psykologis-semanttinen ero implikoituu lauseisiin: minulla on oikeus tappaa ja minulla on velvollisuus tappaa.

On toki psykologisesti helpompi tappaa, kun siihen on saatu rationaalisesti legitimoiva oikeus kuin, että joutuisin kantamaan lakimääreistä velvollisuutta [pakkoa] lopettaa vanhuksen elintoiminnot tai vetää 10 kk:n ikäinen sikiö ulos kohdusta [ihmiset ovat näissä asioissa tiedostamattaan ovelia jo pelkästään oman psyykkisen tasapainonsa vuoksi].

Liberalistit ovat mystifioineet velvollisuuden ja oikeuden käsitteiden keskinäisen suhteen ja käyttävät niitä hyvin valikoidusti - sofistikoidusti ja raffinoituneesti ad hoc - tilanteeseen ja tapaukseen sopivimmalla tavalla oikeuttaakseen onnellisuuden ja vapauden nimissä lähes miten brutaaleja käytäntöjä jopa niin pitkälle, että ne käytännössä toteutetaan velvollisuuksina, jotka on kuitenkin psykologisesti mystifioitu oikeuksien semantiikaksi - [on syytä muistaa myös retributiiviset oikeudet, joista äärimmäisin on kuolemanrangaistus].

2
No - edellisessä oli vähän liikaa retorikkaa, mutta ehkä ongelmani olennaisin puoli kävi siitä ainakin jossain määrin ilmi.

En silti taaskaan asetu avoimesti konservatiivien puolelle, koska pidän henkilökohtaisen ilmaisun vapauden mahdollisimman suurta määrää [ja tietenkin hyvää laatua] kaiken demokratian perimmäisenä edellytyksenä - niin liberalismissa [joka siis/kuitenkin sallii vapauden/oikeuden sellaisissa mudoissa, joita itse en hyväksy] kuin konservatisvimissakin.

Joka tapauksessa konservativismissa velvollisuuden semantiikka ja sen kommunikatiiviset käytännöt ovat huomattavasti selkeämpiä, yksiselitteisempiä ja suorempia kuin liberalismissa.

Konservativismin suurin vaara piilee tietysti sen taipumuksessa liian laaja-alaiseen eettiseen ehdottomuuteen, mikä saattaa johtaa ahdistavaan ja paranoidiseen ilmapiiriin ja luo omantyyppistään kaksinaismoralismia, joka liberalistisen yhteiskunnan small talk-muodossaan on kuitenkin jokapäiväistä ja hyväksyttyä käytäntöä [jokainen tietää toisen puhuvan puuta heinää tai ainakin lämpimikseen mutta se on ok]

Esimerkkinä liberalismin arkisesta kaksinaismoralismista toimikoon 76-vuotias Shirley McLaine, joka väitti äskettäin vakavissaan ja useaan kertaan olevansa monogaami [MacLaine olikin 30-vuotta naimisissa saman miehen kanssa], mutta kertoi samalla, että hänellä oli jatkuvasti avioliittonsa aikana ollut hirveästi rakastajia sekä ylipäätään seksuaalisuhteita [kuten kai miehelläänkin]. Se siitä monogamiasta.

Minua ei nyt kiinnosta pätkääkään, miten paljon ja minkälaisia suhteita MacLainella on ollut, mutta minua oudoksuttaa hänen selvästikin liberalistiseen mentaliteettiin kytkeytyvä kielellinen semantiikkansa, joka suorastaan pursuaa avoimen ristiriitaista ja miltei hysteerisellä tavalla välinpitämättömän kaksinaismoralistista viestintää [jonkalaista olen ollut havaitsevinani hyvien monien pakonomaisesti ylipositiivisten ja 'vapaitten' ihmisten käyttävän].

Tällaiset ihmisetkö ovat luotettavia? Syvästi tuntevia? Rakastettavia? - Vai ovatko he lähinnä mieleltään häilyviä mielitekojensa orjia? Pinnallisia? Halveksittavia?
*
http://attractyouridealpartner.com/course01.html
http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=1458&c=5&o=

December 16, 2010

Erätauko-huomioita osa x +/- 2

Kuvassa epätavallisen epävarma Ironmistress tarkkailemassa 'kolmen koplaa' [Sammalkieli, Tomi, Rane] nurkan takaa pälyillen.
*
Nonniin La Matrix. Lienet kai huomannut, että Sammalkieli shakkasi. Olet käytännöllisesti katsoen matissa. - Mutta ei se mitään. Tunnustat vain tappiosi kiltisti ja reilusti, niin saat leikkiä meidän poikien kanssa jatkossakin.

Teen vielä itse pikemminkin retorisen kuin tiukasti argumentatiivisen katsauksen La Matrixin argumentti-dogmatiikan 5-osaiseen kaanoniin, joka löytyy [mm. Olkinukke vai Rautarouva-päreeni kommenttiketjusta.

I
1. Argumentin totuusarvo ei riipu sen miellyttävyydestä.

Mitä muuta totuus on kuin argumenttien taakse sijoitettu deus ex machina [jumala koneesta]. Sen miellyttävyys tai kauhistuttavuus on aina ollut kiistanalainen asia, joka ei kuitenkaan riipu siitä itsestään vaan ihmisten tulkinnoista.

En kuitenkaan implikoi tässä totuutta jonain geenin-kaltaisena - 'nano- tai makro-meemi-möykkynä' - ikäänkuin jonkinlaisena aaveena, joka tulee lihaksi meidän konflikteissamme. Se olisi paitsi liian helppoa mutta myös [tieteellisesti] naivia uskonnollistyyppistä ajattelua tyyliin: on olemassa tuonpuoleinen [makrokosmos], joka vaikuttaa meissä [mikrokosmoksessa] siten, että me olemme osallisia [partisipoimme] sen energioihin [tahtoon], mutta emme sen olemukseen, jota emme voi tietämällä tietää [näin menee ortodoksisen kirkon palamistinen dogmi Jumalasta].

Totuus on asiaitila tvs., johon voimme vain pyrkiä. Se ei ole jotain, joka/mikä on aidosti olemassa - jotain, minkä joskus tavoitamme tai löydämme. Tämän vuoksi väite, että tieto/tiede lähestyy totuutta on kategorinen virhe ja väärinkäsitys, uskonnollinen sitoumus tai ihan vain reilusti silkkaa humpuukia.

2. Argumentin totuusarvo ei riipu siitä, kuinka hyvin se vastaa vallitsevaa mielipideilmastoa.

Joo. Ei ainakaan pitäisi riippua. Mutta kun monta kertaa riippuu. Myös tieteen kehitys on yhtä lailla mielipide-ilmaston kuin argumentoidun [tieteellisen] totuuden vaikutuksen alaista. Tiede siis kehittyy, muttei [kuten sanottu] lähesty jotain fucking totuutta, sillä jos totuus on aina yksi ja sama, mitään kehitystä ei tarvittaisi.

Jos totuus on aina yksi ja sama, niin pelkkä usko ikuiseen totuuteen riittäisi. Eli tiede ei eroaisi lainkaan uskonnosta. Mitään totuuden kriteeriä ei tarvittaisi, koska kaiki on annettua ja itsestään selvää.

Jos sen sijaan totuus itsessään muuttuu, emme voisi edes uskoa siihen, sillä mistä me saamme silloin kiinnekohdan tai kriteerin, jolla määritellä muutos [funktiot ja derivointi ei nyt auta]. Olemme hukassa. Kadotetut.

Näin ollen - joko totuuden kriteeriä ei tarvita lainkaan tai sitä on mahdoton määritellä muuten kuin täysin kontruktiivisena ad hoc-pisteenä. - Arkhimedes oli kyllä ihan oikeassa: antakaa minulle vipupiste, niin väännän maapallon radaltaan. Mutta sellaista pistettä ei totuuden suhteen löydy kuin matemaattisissa konstruktioissa ja muissa [hieman vähemmän kontrolloiduissa] mielikuvissa.
*
Tiedeyhteisö on shamanistinen instituutio, joka yrittää vakuuttaa olevansa kaiken ideologian yläpuolella. Nimenomaan genetiikkaan liittyvät laajemmat tulkintamallit kuitenkin osoittavat, että näin ei ole. Evoluutiobiologia on sosiaalidarwinistinen uskonto.

3. Argumentin totuusarvo ei riipu sen esittäjän persoonasta.

Ei pitäisi riippua, mutta [osittain myös edellä esitettyyn viitaten] se usein riippuu. Ei tietenkään siten, että on makuasia sanoa esim. Tallinnan sijaitsevan joko 100 tai 1000 kilometrin päässä Helsingistä vaan, että vajaan sadan kilometrin matka Tallinnaan voi tuntua pitkältä tai lyhyeltä, jotka kumpikin subjektien/persoonien esittäminä arvioina ovat tosia.

Tuntuuko matka pitkältä vai lyhyeltä ei tietenkään ole vastaus tarkasti rajattuun kysymykseen, miten pitkä matka todella on kyseessä, mutta retorisesti se kuitenkin kuuluu koko sen 'totuuden alueeseen', joka Hesan ja Tallinnan välisen etäisyyden ymmärtämisen havainnon ja kokemisen tasolla lopulta tekee mielekkääksi kommunkaation tasolla.

Mitä merkitystä olisikaan totuudella, joka ei ole kiinnostunut ihmisten intentioista, motiiveista ja kokemuksista? Jos sellaisia tai sellainen totuus voisi olla olemassa, niin sillä ei todellakaan olisi mitään merkitystä - se vain mittaisi [mutta mittaus ilman joko teoreettista kontekstia tai praktista intressiä on idiootin tai mielipuolen puuhastelua].

[Etenkin tässä kohdassa kannattaa tsekata osan II retoriikka-mallinnus ja laajempi linkki, josta löytyy sen ohella myös argumentoinnin metapohdintaa].

4. Argumentin totuusarvo ei riipu siitä, miten radikaali tai konservatiivinen se on.

???? [Menköön samat madonluvut tälle väitteelle kuin aiemmillekin]

5. Argumentin totuusarvo riippuu yksinomaan siitä, kuinka hyvin se selittää vallitsevan todellisuuden ja siinä havaitut lainalaisuudet.

Siinähän selität. En kuitenkaan sano, että aina löytyy kilpailevia/vaihtoehtoisa malleja, koska sen jälkeen heität taas kehiin tuo haamu-meemisi, jolla eri mallien ero kulttuurievoluutiossa palautetaan kyberneettiseksi tietokonepeliksi, jolla on yhtä vähän tai paljon tekemistä kulttuurin kanssa kuin geenillä on ihmisen tahdon tai jopa kvanttimatematiikalla taloudellisen taantuman kanssa [mitä tuo huippumatikka ei pystynyt estämään eikä oikeastaan edes ennustamaan, koska kupla ja taantuma eivät soveltuneet etukäteen ohjelmoituihin malleihin].
*
Erilaisten [havainnollis-kokemuksellisten] vaihtoehtojen samanaikainen [synkroninen] tila on se pluralistinen totuus, joka todellisuudessa ylipäätään vallitsee.
***
Pari kysymystä ontologisten kategorioiden rajalta.

1) Voiko fyysikon koulutuksen saanut umpireduktionisti, joka tuntee tieteilijöistä parhaiten aineen perimmäisen luonteen, toimia lääkärinä?

2) Voiko geenin itsekkäällä informaation-siirto-funktionaalisuudella filosofisen, psykologisen ja biologisen selittävä reduktionistinen umpi-sosiaalidarwinisti, joka väittää tuntevansa ihmisen yhteisöllisen ja kulttuurisen käyttäytymisen perimmäisen luonteen, toimia pappina ja moraalisaarnaajana?

Vastaus: Kyllä voi! [Hahhahhaah! - Kuka uskoo?]

II
Muistakaamme aina, että retoriikalta emme argumentoidessamme voi koskaan täysin välttyä - ainakaan teemoiltaan vaihtelevan ja rönsyilevän argumentti-ketjun kyseessä ollen. Tunnistakaamme siis retoriikka ja - tunnustakaamme se, kun on tarpeen [eli aina ;\].

Retoriikka

Puheella on kolme funktiota: identiteetti, relaatio, instrumentti

Ethos: imago ja asemointi
Kuka olette
Mikä on suhteenne aiheeseen l. mitä mieltä olette
Eli: identiteettiaspekti

Pathos: sanotun 'tunnesisältö'
Orientaatio l. tavat, joilla kehystätte sanotun
Aktualisaatio l. tavat, joilla viritätte tunnesisältöä puheeseen
Aktivointi l. tavat, joilla saatte yleisön tuntemaan tunteita
Eli: relaatioaspekti

Logos: argumentatiivinen ydin
Ns. asiasisältö, eli johdonmukainen ja uskottava argumentti
Eli: instrumentaalinen aspekti l. se mitä yritätte saada aikaiseksi
*
http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:h5xApUUNIDUJ:https://noppa.tkk.fi/noppa/kurssi/inf-0.1202/luennot/Inf-0_1202_loppuhuipentuma_markus.pptx+argumentin+sitovuus&cd=2&hl=fi&ct=clnk&gl=fi

http://actuspurunen.blogspot.com/2010/12/olkinukke-vai-iron-maiden.html#comments
http://kemikaalicocktail.blogspot.com/2010/02/mot-miksi-oikeesti-taas.html

November 27, 2010

Sokratesko rasisti?

Sokrates mutisee kävellessään agoralta himaan: 'Sofistit ovat saivartelevia typeryksiä ja rahanhimoisia paskiaisia. Minä menen nyt kotiin, mutta poikkean ensin tuolla Gorgiaan kapakassa. Rehellisen nihilistin kanssa on sentään aina mukavampi jutella kuin tosikkomaisten ja omahyväisten besserwissereitten'.
*
Vastaus Takkiraudalle hänen kysymykseensä edellisessä päreessäni.

Ironmistress kirjoitti:
Koko kysymys tiivistyy yhteen ydinkohtaan: minkä sortin rasisti olet itse?
*
En voi sietää typeriä ihmisiä tai ihmisissä vaikuttavaa typeryyttä, sillä sitä vastaan ei voi edes asettua, kuten vielä pahuutta vastaan voi. Typerä ihminen kun on aina oikeassa.

Jos tämä kuulostaa yhtä aikaa sekä röyhkeän subjektiiviselta että liian abstraktilta kuvaukselta, niin silti [tai juuri sen vuoksi] se on tosi kuvaus.

Esimerkiksi Tomin tämänpäiväinen vastaus Sammalkielelle päreessäsi Päivän sarkasmi [25.11] hipoo typeryyden rajoja. Haistan tuon typeryyden pikemminkin rivien välistä, Tomin asenteesta, kuin siitä, mitä hän kirjaimellisesti sanoo [toki myös hänen muita kommenttejaan seuranneena].

Ylipäätään ihminen, joka tietää 'liikaa' [sisältöjä koskien; metodi on asia erikseen] ei tiedä lopulta muuta kuin omat ennakkoluulonsa.

Tämän vuoksi esim. suuri osa ideologisesti aktiivisista ateisteista näyttäytyy minulle intellektuaalisesti varsin kapea-alaisena porukkana [ateistina miltei häpeän näitä ihmisiä].

Toinen esimerkki typeryydestä on esim. Richard Dawkins esittelemässä - luultavasti varsin ylevän tunteen vallassa - jotain fucking fossiilia opiskelija-teineille.

Vaihtakaa tilalle katolinen pappi ja Jeesuksen käärinliina.

Vaihdon jälkeen asetelmassa ei kuitenkaan ole muuttunut mikään muu kuin esittelijän ammattinimike ja [pyhäin]jäännöksen/fossiilin laji. Muuten kyseiset henkilöt ovat psykologisesti hyvin samantyyppisen pyhyyden kokemuksen vallassa - toinen dinosauruksensa, toinen käärinliinansa edessä.

Typeryyttä tässä on se, että Dawkins ihan vakavissaan väittää oman [pyhäin]jäännöksensä edustavan oikeaa todellisuutta, kun taas Torinon käärinliina on hänen mielestään huijausta [luonnollisesta tai yliluonnollisesta Jumalasta nyt puhumattakaan] eikä sen vuoksi kelpaa tutkimuksen/palvonnan kohteeksi.

Dawkinsin perustelun idea piilee siinä arvo-oletuksessa [sic], että vain sillä, joka edustaa oikeaa todellisuutta, pitäisi olla valta määritellä moraalisten arvojen sisällöt.

Mutta mitä todellisuudella tarkoitetaan ihmisestä puhuttaessa?

[.......] kuvatkoon loputonta ja tuloksetonta mutta juuri sen vuoksi aitoa väittelyä tästä asiasta.

Päädymme siis aina takaisin lähtöpisteeseen, koska perustelumme joko kiertävät kehää [perusteluilta puuttuu objektiivinen, perusteltavasta riippumaton kriteeri], joutuvat tukeutumaan auktoriteettiin [raamattuun. tiedeyhteisöön, omaan subjektiiviseen valintaamme] tai on tuomittu premissien/evidenssin regressioon [mikään laadullinen tai määrällinen näyttö ei riitä tiedon lopulliseksi kriteeriksi].

Näin ollen sekä Dawkins että se katolinen pappi näyttäytyvät minulle molemmat yhtä typerinä - paitsi Dawkins siis vielä typerämpänä, koska hän vaatii itselleen sellaista auktoriteettia, jonka mahdollisuuden on nimenomaan itse - luonnontieteilijänä - kumonnut.

Jos nimittäin arvoja ei voi johtaa tosiasioista, niin Dawkinsin hybrikseltä suhteessa uskontoon putoaa kirjaimellisesti pohja pois.

Jos Dawkins taas väittää olevansa oikeutettu määrittelemään arvoja [mikä siis itsessään on aina jo arvo-oletus!] sen vuoksi, että hänellä on todempaa tietoa todellisuudesta kuin papilla, vaikka mitään arvoja ei sinänsä olekaan olemassa, niin häntä voi pitää pelkkänä öykkärinä, joka ei joko tajua tai ei välitä siitä, että on langennut kategoriseen päättelyvirheeseen.

Sillä mistä hän muka on saanut oikeutuksen ja kriteerin, jolla pystyy nostamaan itsensä esim. papin yläpuolelle kiistassa, joka ei voi ratketa yksinomaan deskriptiivisiin tosiasioihin vetoamalla? Evoluutioltako? Itsekkäältä geeniltäkö?

[Olisi tosiaan mukava nähdä, kuka on allekirjoittanut Dawkinsin moraalifilosofiset valtuudet tai etuoikeuden, joka ylittää katolisen Jumalan kaikkivaltiuden. Kyseessä täytyy olla Überväkevä Voima].

Dawkinsilainen hybris on siis näin ollen filosofisesti [älyllisesti] alkeellista, psykologisesti egoistista eli sanalla sanoen typeryyttä.

Tällaista typeryyttä minä halveksin. Ja tällaista halveksuntaa voi kukin tykönään sitten pitää halutessaan rasistisena asenteena.

Joku neropatti voisi nimittäin väittää, että minä itse olen suurin typerys, joka haluaa olla aina oikeassa, mutta hän tekee kategorisen virheen, sillä minä en väitä tietäväni mitään tiedon ja moraalin sisällöistä kuten Dawkins ja pappi.

Minä väitän tietäväni vain sen, etten tiedä noista sisällöistä oikeasti juuri mitään - mutta myös sen, ettei niistä tiedä kukaan muukaan mitään, ellei hän sitten välttämättä halua ryhtyä papiksi, dawkinsiksi tai kaikkien alojen besserwisseriksi, joka on typeryksen virallinen arvonimi [tosin ehkä anteeksiannettava sellainen].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sokrates
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gorgias
http://takkirauta.blogspot.com/2010/11/paivan-sarkasmi_25.html
http://www.mlahanas.de/Greeks/Bios/SocratesInAthens.html