'Optimistinen’ kärsimys ja 'rappeutunut' positiivisuus reaktioina elämän turhuuteen

Kullervo siteerasi edelliseen päreeni kommentissaan Mika Waltaria "Ennustukset kuuluvat nuorille. Tuhat kirjaa luettuaan ihminen alkaa aavistaa masentavan totuuden. Kymmenentuhatta kirjaa tekee hänet surulliseksi." 

.

Mitä realistisempi ihminen on, sitä nuoremmalla iällä hän tämän totuuden ymmärtää tajuten siitä johdetun stoalaistyyppisen [myös buddhalaisen] ‘mustan’ viisauden, jonka mukaan onnellinen on se, joka kuolee nuorena ja kaikkein onnellisin se, joka ei synny lainkaan.

.

***

Eksistentiaalisen pessimismin voi kuitenkin nähdä myös hyvin toisella tavalla.

.

‘Onko olemassa vahvojen pessimismiä? - - ‘Onko tieteellisyys ehkä vain pelkoa ja pakoilua pessimismin edessä? Hieno hätävarustus totuutta vastaan?' [Nietzsche: Tragedian synty, uuden painoksen (1886) esipuheesta:  Yritys itsekritiikiksi (esipuhe on parasta Nietzscheä (aikajakso 1885-87)].

.

Nietzsche esitti esikoisteoksessaan ‘Tragedian synty’ mielenkiintoisen joskin historiallisesti ongelmallisen väitteen, jonka mukaan varhaisempi tragediaperinne [Aiskhylos, Sofokles], joka esitti ihmisen kohtalon voimien pelinappulana ja hänen elämänsä kärsimyksenä, itse asiassa juuri tämän yhteisen kärsimyksen takia [hyvin uskonnollisessa mielessä] yhdisti ja ‘voimaannutti’ ihmisten elämää yhteisöllisesti, kun taas Euripideen modernimpi, yksilöiden luonteisiin ja pohdiskeluihin keskittyvä psykologis-pessimistinen tragedia [jossa ihminen itse on pääosin syypää omaan kohtaloonsa], jonka intellektuaaliseksi edustajaksi Nietzsche melko provosoivalla tavalla olettaa Sokrateen, ilmensi rationaalisessa, yksilökeskeisemmässä optimismissaan paljon syvempää pessimismiä kuin alkuperäinen tragedia, joka siis päinvastoin toimi ihmisille kärsimyksestä ja sen kestämisestä voimaa antavana yhteisöllis-eksistentiaalis-metafyysisenä ‘rituaalina’. Kreikan huippukauden eli klassisen ajan [480-330 ekr.] loppu olikin Nietzschen mielestä jo mailleen menevän kulttuurin epätoivoista optimismin tavoittelua rationaaliseen [loogiseen, sen ajan tieteelliseen] menetelmään vetoamalla, optimismin, joka oli enää pelkkää keinotekoista, loogista ja luonnepsykologista, kulissia [verrattuna varhaisen tragedian ‘performatiiviseen’ yhteisöllisyyteen] ja jonka romahtaminen oli siten väistämättömyys, koska yhteisön kulttuurisia rakenteita ylläpitävä sisäinen eetos oli katoamassa.

.

Nietzschen paradoksaalinen väite kuuluukin [jälleen vapaasti muotoiltuna], että varhaisen tragedian ‘kärsivät ja pessimistiset’ kreikkalaiset olivat itse asiassa aidosti vahvoja ['dionyysisia'] ihmisiä ja siten todellisia optimisteja suhteessa omaan elämäänsä verrattuna myöhemmän tragedian rationalistisempiin ja tässä mielessä optimistisempiin [kaikki ongelmat voitiin periaatteessa ratkaista järjen avulla] mutta sisimmässään tekopyhyydelle, elämänkielteisyydelle ja kulttuuriselle rappiolle jo periksi antaneet ‘tieteellisen edistyksen’ edustajat.

.

Joten terveisiä vain Pekka Himaselle ja muille kestävän kapitalistisen kasvuajattelun ‘positiivisille’ humanisti-hölmöläiseille. Todellista pessimismiä on uskoa katteettoman, jopa itsetuhoisen optimistiseen tulevaisuuteen.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/01/jos-haluat-ajatella-syvallisemmin-kuin.html

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Birth_of_Tragedy

http://www.netn.fi/kauppa/index.php?main_page=product_info&products_id=68

Unohtaminen vai anteeksiantaminen?

Huonomuistisuus 'ratkaisuna' anteeksiantamisen ongelmaan. - Päinvastoin kuin kuvasta voisi päätellä, huonomuistiselle on turha antaa anteeksi, koska hän ei muista mennyttä tarpeeksi hyvin pystyäkseen katumaan tekojaan tai sanomisiaan 'oikeasti' saati sitten antamaan anteeksi kokemiaan loukkauksia.
*
Sitaatti kirjasta Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander: Uskon sanat [s 251-254]
*
TN
[....]
Maailmaa, ihmisen arkea ja poliittista todellisuutta ei voi perustaa rakkaudelle. Mutta silti se rakentuu rakkauden varaan.

Anteeksianto

JR
Vastaevidenssiä on toki tarjolla. Ajattelen Auschwitzin keskitysleiriä. Saksanjuutalaisen älykön Theodor Adornon kuuluisan moton mukaan runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen on barbaarista.

Toisen maailmansodan tilinpäätös saattoi merkitäkin tuhoa kaudeuden ihannoinnille. Estetiikka jäi toki elämään, mutta vain tuotantovoimana. Suomessa Helkavirsien Leino vaihtui Juhannustanssien Salamaan; paluuta maailman kauneuden rakastamiseen ei ollut.

Vielä olennaisempi kysymys polttouunien jäähdyttyä on kuitenkin se, onko olemassa teologiaa Auschwitzin jälkeen?

TN
Jumala ei ole Auschwitzia pilvenreunalta tarkkailut olento. Jos Jumala jossakin Auschwitzin aikaan oli, niin leirillä ja kaasukammiossa: juuri kuolevien juutalaisten huuto oli kärsivän Jumalan ääni. 'Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit' oli Jumalan pojan oma huuto.

JR
Girardin teoria uhraamisesta uskonnon perustana on velkaa Friedrich Nietzschen kristinuskoa käsitteleville kirjoituksille. On mahdollista, että Girardin keskeinen lähtökohta oli Nietzschen nurinkääntö: kaiken sen, mitä saksalaisfilosofi tuomitsee kristinuskon heikkoudeksi ja rappioksi, Girard kääntää voimaksi. Nietzschelle kristinusko oli kuin sosialismia, joka ei sulje alhaisintakaan ulos, vaan päinvastoin, se versoo 'hylkiöiden ja tuomittujen, kaikenlaisten leprasairaitten, syntisten, publikaanien ja prostituoitujen, kaikkein typerimmän kansan [...] keskuudessa.

Nietzschen omassa ajattelussa juuri se periaate, että ketään ei saa uhrata, oli kristinuskon ydinheikkous - jonka Girard luonnollisesti kääntää sen voimaksi ja oman teoriansa peruskiveksi. Voimaa Nietzschellä taas huokui juuri uhraamisen kulttuuri, korkeiden yhteisöllisten tavoitteiden asettaminen ihmisten välistä yksilöllistä elämää tärkeämmälle sijalle.

Nietzscheä on turha syyttää siitä, mitä Hitler sittemmin teki. Tietyt nietzscheläiset teemat tulivat kuitenkin nousseeksi natsi-ideologian ytimeen, ajatus uhraamisesta ehkä keskeisimpänä niistä.

Heikkoutta halveksineet natsit rakensivat keskitysleirinsä puhdistaakseen kansakunnan kaikesta 'alhaisesta', joka kiteytettiin juutalaiseksi hahmoksi. Juutalaisten sijaisuhrien mukana uuneissa paloivat natsien omat heikkoudet: se 'muukalaisuus', joka jokaisella on ristinään.

TN
Voi kyllä kysyä, tavoittaako girardilainen analyysi ja kritiikki natsismin ytimen. Natsit erottivat itsensä juutalaisista juuri sillä perustella, että he itse olivat valmiita uhrautumaan kansan ja tulevaisuuden puolesta, kun taas juutalaiset ovat itsekkäitä eloonjääjiä, joilta uhrimieli tykkänään puuttuu. Tästä syystä heidät oli poistettava maailmasta, mutta ei missään tapauksessa uhraamalla: uhraamisessa näet aina tunnustetaan uhratun lunastava merkitys. Juutalaiset piti siksi likvidoida ilman uhrirakennetta - homo sacerina, jonka saa tappaa mutta ei uhrata.

JR
Mutta eikö tästä seuraa, että juutalaiset eräällä tavalla oli jo uhrattu? natsien identiteettihän oli kuitenkin rakennettu juutalaisten oletettua 'itsekkyyttä' vasten.

TN
Pitäisikö laupiaan kristityn sitten antaa natseille anteeksi? Nietzschen mukaan unohtaminen on anteeksiantoa parempi vaihtoehto. 'Mirabeau ei muistanut loukkauksia, joiden kohteeksi oli joutunut. Hän ei antanut anteeksi, koska oli - unohtanut.' [Moraalin alkuperästä, luku 1 jakso 10]

Anteeksianto on eri asia kuin toisen syntien unohtaminen. Anteeksianto edellyttää nimenomaan muistamisen: tiedän, että et ole maksanut velkaasi, mutta annan anteeksi - eli maksan sinun puolestasi. Tästä eleestä syntyy vääjäämättä uusi velka.

Tästä juontuu Nietzschen kritiikki perinteistä lunastusoppia vastaan. Ristinkuolema maksaa velat, mutta antaa meille samalla peruuttamattoman muiston tästä sovituksesta. Kristinusko antaa anteeksi mutta ei unohda. Anteeksianto antaa anteeksi sen, mitä on tehty tai tehdään, mutta itse anteeksiaanon aktia se ei salli unohdettavan. Velkaa eivät enää synnytä meidän tekomme, vaan anteeksiantamisen muisto.

Tämä on hieno huomautus. Mutta muistaminen hiipii takaisin Nietzschenkin ohjeeseen unohtamisen ylivertaisuudesta: meidän täytyy yhä muistaa unohtaa.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Homo_sacer
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mirabeau_vanhempi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Honor%C3%A9_Gabriel_de_Riquetti_de_Mirabeau
https://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9789518513622
http://americanhell.com/index.php/154-youll-have-to-forgive-me/

A decisionist's dilemma: 'Is the sovereign’s decision right because he commands it, or does he command it because it is right?' [Socrates, Plato's Republic]?

I command you to obey my decision [puhuiko Platon joskus oppilailleen tällä tavoin Akademeiassa; entä komensiko Jeesus kaupustelijoita temppelissä juuri näillä sanoilla?]

1
If you obey my commands, you will remain in my love, just as I have obeyed my Father's commands and remain in his love [John 15:10].
*
The essence of ultimate decision remains impenetrable to the observer - often, indeed, to the decider himself [John F. Kennedy].

2
Decisionist Philosophy of Law

Decisionists contend that certain problems (religious, moral, political, or legal) must be settled by virtue of an agent’s capacity to render a decision during exceptional circumstances. The exception occurs when no objectively valid norms exist to guide action. At this point, therefore, they assume that only the capacity and willingness of the agent to act justifies the decision. Consequently, since the agent’s decision is self-justified, it occurs in a normative vacuum. Decisionism is mainly associated with Carl Schmitt (1888–1985), who coined the term to describe his theory of sovereignty. Other decisionists are, for example, Jean Bodin (1530–1596), Thomas Hobbes (1588–1679), Juan Donoso Cortés (1809–1853), and Friedrich Nietzsche (1844–1900).

Nihilism

Because decisionism attempts to establish the validity of religious, moral, political, or legal norms upon an agent’s decision, it is frequently characterized as a species of nihilism. However, if nihilism is defined as the rejection of all transcendent values, decisionism need not be nihilistic in this sense. For example, the “divine command” theory holds that the justification of moral rules depends on whether they conform to the will of God: the rightness or wrongness of an action is determined by God’s decision. Accordingly, God’s commands are universally valid for all people. On the contrary, by rejecting the validity of any transcendent value, someone such as Nietzsche embraces radical nihilism. For him, all values are perspectival: they are the result of people’s will to power. Someone such as Thomas Hobbes, however, is not a nihilist in Friedrich Nietzsche’s sense. He grounds the validity of moral, legal, and even religious values on the sovereign’s power to enforce commands (decisions) on subjects. Thus Hobbes’ decisionism avoids radical nihilism by postulating an all-powerful sovereign as the last court of appeal to settle value disputes among conflicting parties in society.

Law and Decision

While virtually absent from Anglo-American legal and political theories, the term “decisionism” is well known in the European continent. It is in continental jurisprudence and politics that decisionist theories have flourished. Decisionists maintain that a legal or political deci-sion need not always be justified according to norms of adjudication within a given constitutional system. They contend that not all juridical and political problems can be effectively solved by appealing to legal or political principles or to free public discussion. For them, there are crucial moments in the life of a legal and political community when its representative(s) must act (contrary to the law if necessary) to salvage it. This is the so-called rule of exception or state of emergency. For example, when there is a real threat of either civil unrest (civil war) or foreign aggression, the sovereign may decide to suspend the constitution to restore order. From which it follows, according to Carl Schmitt, that “a sovereign is he who decides on the exception.” During exceptional (abnormal) circumstances, a sovereign cannot appeal to valid norms to render a decision. This is because the validity of norms depends upon normal circumstances. For Schmitt, therefore, a sovereign’s decision to declare a state of emergency is beyond normative justification. Consequently, his decision appears to be justified ex nihilo based just on the sovereign’s power to impose his will on others.

Historical Background

The exception can be traced back to Jean Bodin, who recognized that one of the necessary conditions of sovereignty is the prerogative to decide in the last instance. The decisionist component is also present in the Hobbes’ sovereign who has not only a monopoly to coerce, but, more important, a monopoly to decide the content of the law—including the content of canon law. In Donoso Cortés one finds an example of political decisionism: the sovereign decides to act against the anarchical forces of evil (those fomenting civil unrest) to preserve the stability and harmony of a given political community. For him, the choice is not between liberty and dictatorship, but rather between anarchy and order. He chooses dictatorship as the only way to contain civil unrest and therefore preserve order. For Schmitt, however, the role of the exception in law and politics is like the role of a miracle in traditional Catholic theology. A miracle is God’s decision to suspend the laws of nature to intervene in world affairs and thereby reestablish Divine order. Likewise, when faced with civil unrest or foreign aggression, a sovereign decides to suspend the constitution and thereby re-establish public order.

Objections

Decisionists face a serious dilemma: Either they D maintain that any decision is as good as any other (radical nihilism), or they postulate the existence of a sovereign who, by virtue of having a monopoly of power, imposes his decisions on others (authoritarianism). If one decides to accept the first horn of this dilemma, then one’s decision is arbitrary. Why accept the first horn rather than the second one? On the other hand, if the second horn is accepted, then, according to Plato, the old Socratic question emerges: Is the sovereign’s decision right because he commands it, or does he command it because it is right? Since some decisionists (for example, Hobbes and Schmitt) maintain that a sovereign’s decision may be self-justified, they have no choice but to accept that a decision is right because it is commanded by one who has the power to enforce it. If this is so, they embrace the old dictum that might makes right (Republic, 338c). Others (for example, Bodin and Donoso Cortés) maintain that a decision is justified based on reason of state. That is, the sovereign’s decision is justified as necessary to preserve a political community. Who, however, is to determine that a given political community should be preserved? The sovereign is to do so.

Therefore, decisionists escape radical nihilism by embracing authoritarianism.
*
http://www.bookrags.com/tandf/decisionist-philosophy-of-law-tf/
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://en.wikipedia.org/wiki/Essence_of_Decision
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Republic_(Plato)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Platonin_Akatemia
http://www.flickr.com/photos/gerebakanis/3771668578/
http://en.wikipedia.org/wiki/File:Sanzio_01.jpg
http://en.wikipedia.org/wiki/The_School_of_Athens
http://spiritsinharmony.blogspot.com/2008_04_01_archive.html
http://vrtnice.net/2010/05/28/hisa-molitve-za-vse-narode-2/

Nihilismi ajattelun historiana/ajattelun historia nihilisminä

I praise, I do not reproach, [nihilism's] arrival. I believe it is one of the greatest crises, a moment of the deepest self-reflection of humanity. Whether man recovers from it, whether he becomes master of this crisis, is a question of his strength. It is possible. . . .[Nietzsche]

1
Nihilismi ja totuus - Jarkko S. Tuusvuori [Niin&Näin 3/94]
*
Idea-, käsite- ja filosofian historiallinen katsaus nihilismin 'totuuteen' ja/eli totuuden 'nihilismiin''.
*
[...]

Kant

Niin sanottu analyyttinen traditio ja niin kutsuttu mannermainen perinne, olivat vielä taannoin yhtä, kehollistuneina eräissä yksittäisissä hahmoissa. Immanuel Kantin maineikas esimerkillistys analyyttis-mannermaisesta tai brittiläis-saksalais-ranskalaisesta eheydestä ei luontunut aivan itsestään. Kant otti ohjelmakseen Euroopan filosofisen yhdentymisen soimaten niin saarivaltakuntalaista "kokemuksen" palvontaa kuin mantereen "abstraktioylistystäkin". Kansainvälisoikeudellisesti Kant jatkoi myöhemmin vastaavaa hanketta luonnostelemalla maanosalle "ikuista rauhaa".

Rationalismin ja empirismin yhdistämistä ja maailmanjärjestyksen vakauttamista ruokki yleiseurooppalainen uhka. Kant ymmärsi sen kulttuurisen suurvaikutuksen, jonka erityisesti Humen ankara skeptisismi osana eurooppalaisten yhteiskuntien rakennemuutosta langetti teoriassa ja käytännössä arvostetulle vakaudelle. Ajatelkaamme nihilismin ongelmaa Kantille sinä mahdollisuutena, ettei moraalia tai sen sitovuutta enää tunnustettaisi, että sen korvaisi joko vanha taikausko tai reaalipoliittis-sofistinen juonikkuus ja machiavellistinen häikäilemättömyys.

Kant julkaisi rauhakirjansa 1795. Preussin ja Ranskan aseet lepäsivät vuosikymmenen, kun samalla, ja pian myös näiden välillä, käytiin laajaa eurooppalaista sotaa aina vuoteen 1810. Kant itse esittelee johtajat, "jotka eivät koskaan väsy sotiin" ja filosofit, jotka unelmoivat rauhan "suloisesta tilasta". Ja ryhtyessään jäsentämään rauhan käsiteavaruutta, hän kirjaa vilpin kohtalokkaan vaaran: "Rauhansopimukseksi älköön tunnustettako sellaista, joka on tehty salaisella tarkoituksella varata samalla aihe vastaiseen sotaan".

Näin Kant pyrki turvaamaan myös kriittisen filosofiansa "puhtaan käytännöllisen järjen postulaateilla" (kuolemattomuus, vapaus, jumalan olemassaolo). Osoitettuaan ensin järjen kyvyttömyyden todentaa jumalan olemassaoloa tai olemattomuutta, Kant esitteli jumalan postulaattina, teoreettisen ajattelun kolmijalkana. Jumala on sen ei- dogmaattinen edellytys, ristiriitojen (paralogismien, antinomioiden) ratkaisija ja moraalisuuden, siveyslain noudattamisen, varmentaja.

Ruotsin ikiklassikko, C.J. Boström, totesi 1833 "useimpien" Kantin aikalaisten nähneen tämän "tietoteoreettisessa filosofiassa nihilistisen skepsiksen". Liekö näin ollut, sitä ei tässä punnita. Sen sijaan esitellään edustava esimerkki Kantin vaarinotosta nihilismin ja totuuden kannalta, tällätietoa nihilismi-termin ensimmäinen painotetusti filosofinen käyttö.

Daniel Jenisch tutkii 1796 Kantin työn "perustaa ja arvoa". Hän kysyy muitta mutkitta: jos tiedämme vain ilmiöt eli oliot ainoastaan siten kuin ne meille näyttäytyvät, eikö tietomme voi olla silkkaa kuvittelua? Jenisch katsoo tähän kysymykseen voitavan vastata Kantin pohjalta yksinomaan myöntävästi, jolloin Kantin kriittinen filosofia päätyy "ilmiselvään ateismiin ja nihilismiin (jälkimmäinen on oikein sana asialle)".

Jenischin vakavuuden käsittää, kun lukee hänen pitävän tätä inhimillisen tiedon "idealistista nihilismiä" jopa "oman elämän tuhoutumista karmaisevampana ajatuksena". Voi väittää reaktion saavan kokemuksellisen voimansa uskonnollisuudesta ja opillisen ryhtinsä teologiasta, mutta maallistunut filosofinen huoli ei syrjäydy. Jenischin torjuntataisto lyö vasten yksilöllisiin havaintoihinsa sulkeutuvaa, solipsistista minää. Se käy perustan kadottaneen, totuudetta uneksivan subjektin kimppuun.

Kantin nihilismi-panos kolmentuu kätevästi. Vanhan metafysiikan murskaus vaikutti ratkaisevasti "tuonpuoleisen" muuntumiseen saduksi. Puhtaan käytännöllisen järjen postulaatit ajoivat pelastamaan tämänpuoleista todellisuutta, etsimään sen pohjaksi uutta varmuutta. Transsendentaalifilosofian kehittely levitti 'jumalallisuuden' kategorian ihmistä määrittäväksi ja johti (hölderliniläis-hegeliläiseen) ajatukseen monijumalaisesta maailmasta.

Tämän val(a)istustyön varjopuolesta muotoutui Damokleen miekka 1800-luvun ylle. Esimerkiksi J.G. Herder ja Heinrich von Kleist tunsivat Kantin avanneen näkymän "absoluuttiseen ei-mihinkään", houkutelleen monia "syöksymään syvänteeseen". Jos tässä kalskahtaakin komeilevan ajan suureellinen synkeys, modernin hermeneutiikan keskushahmo Hans-Georg Gadamer yhtyy silti yhä nuottiin kirjoittaessaan 1941 Kantin radikaalisuudesta.

Hän sanoo Kantin lyöneen lukkoon sen, ettei käsitteistä (kuten 'jumala') välttämättä seuraa mitään olevaa. Käsitteissä asettamamme voi myös ei-olla, olla olematta. Käsitteen ja olevan repeämästä Kantilla hän sanoo: "Tämä kuilu ei sulkeudu." Gadamer kuvaa sitten etenemistä "spekulatiivisen järjen nihilismistä" aina "totaaliseen nihilismiin".

Samaan tapaan hahmottaa nihilismi-kysymyksen alkumetrit myös termin ensiviulistiksi usein mainittu F.H. Jacobi. Linja Kantin filosofiasta nihilismiin jyrää hänen mukaansa "sellaisella kaiken hajottavalla voimalla, ettei mikään" saa enää palaamaan "kerran kadonnutta".

Nietzsche

On kieltämättä oivaa, jos voi osoittaa eri osakysymysten tiivistyvän merkiksi yhdessä henkilössä. Omalla työllään Nietzsche mahdollistaa nihilismin käsittelemisen yhtenä ongelmana, keskustelun haarat kokoavana, syvälle menneeseen ja nykyaikaan työntyvänä, oppialarajat ylittävänä, mutta yhä filosofisesti virittyvänä kysymyksenä.

Selonteko nihilismistä Nietzschellä vaatisi hänen filosofisen hankkeensa seikkaperäistä tarkastelua. Tätä eivät saumat kestä, ja samalla sanottakoon, ettei muistakaan mainituista anneta kokovartalokuvaa, vaan otos paljastavasta näkökulmasta.

Monet hakuteokset esittelevät nihilismin ensimmäisenä varsinaisena teoreetikkona juuri Nietzschen. Hän seisoo käsitehistorian vedenjakajalla. Kaikki ennen häntä sanottu näyttäytyy hänen ennakointinaan, kaikki hänen jälkeensä lausuttu tuntuu palaavan hänen kehittelyihinsä. Myös ismin analytiikka on paljolti perua Nietzscheltä, vaikka, ja tämä kiirehtii lisätarkastelua, sitä ei tavata korostaa. Mutta nihilismiä oli fin de siècle8 -gallerian vahanukke Friedrich Nietzsche myös tuntemassa luissaan (eli kokemassa siinä kuin koki käsitesaaliita varten virittämiään pyydyksiä) 1800-luvun jälkipuoliskon Euroopassa.

Nietzschen elämää määrittivät monimuotoinen, yltyvä sairastelu, epäonniset ihmissuhteet, lyhyt yliopistoura ja pikkuruinen lukijakunta. 1886 hän kertoo tutulle naiselle:"minä itse täällä Venetsiassa, kukaties hyvän ja pahan, mutta en inhon, pitkäveteisyyden, malinchonian ja silmäkipujen tuolla puolen".

Pari vuotta myöhemmin saa "talvisen ja synkän Kööpenhaminan" Nietzsche-pioneeri Georg Brandes postia Välimereltä:"Ihmettelen lähes jokaista, joka pilvisen taivaan alla ei menetä uskoa itseensä, puhumattakaan uskosta "ihmisyyteen", "avioliittoon", "omaisuuteen", "valtioon"... Pietarissa olisin nihilisti: täällä uskon, niin kuin kasvi uskoo, aurinkoon".

Nietzsche antoi nihilismin arkimääritelmiksi "millään ei ole mitään väliä" ja "kaikki on "turhaa"". Tähän tapaan termi yhä tunnettaneen. Nietzsche tiesi moisen kokemuksen yksilöllisen ja kulttuurisen voiman. Laantumaton kirjoittaminen ja lukeminen kielivät hänen "uskostaan aurinkoon", kamppailusta "inhoa, pitkäveteisyyttä ja malinchoniaa" vastaan. 'Suuri terveys' oli Nietzschen käsitteellinen vastaus omiin sairauksiinsa, siinä missä sokeutuvat silmät inspiroivat hänen tietokantojaan otsikoivaa 'perspektiivi-optiikkaa', tai sukunsa perinnölliset sairaudet ja pappistraditio ruokkivat moraalis-sosiaalista kritiikkiä, 'genealogiaa'.

Nietzschen vastaus aikansa sairauteen, nihilismiin, oli koko hänen käsitearsenaalinsa, koko filosofiansa. Vastaaminen ei onnistunut ottamatta nihilismiä tuon filosofian kärkikäsitteeksi. Ismin ehkä määritelmällisimpänä kuvauksena voi erottaa syksyn 1887 muistiinpanon: "että ylimmät arvot poistavat itseltään arvon".

"Ylimmistä arvoista", kulttuurisesti käsitteellistetyistä ja kunniassa pidetyistä suuruuksista totuus kuuluu keskeisimpiin. Nietzsche paikantaa eurooppalaisessa yhtenäiskulttuurissa, jota on hallinnut kristinuskon tulkinta- ja selitysmonopoli, kasvavan epäluottamuksen ja arvojen murenevan uskottavuuden. Millään korvaavalla ihmisen ja maailman tulkinnan mallilla ei ole tilaisuutta: ne joutuvat muotoilemaan itsensä kristillisyyden varjossa. Tämä koskee filosofista antropologiaa à la Feuerbach, utopistien ja anarkistien yhteiskunta- ja talousteoriaa, uusrousseaulaisten nostalgikkojen paluuta luontoon, sisävalaistushakuisten pyrintöä minän ja maailman unio mysticaan tai luonnontieteen yritystä selvittää ihmisestä riippumaton maailma. Kaikki nämä uusintavat kristinuskon pääpilarit ja siten vain voimistavat nihilismiä.

Nietzschen mukaan juuri totuudellisuus on sytyttänyt epäilyn vallitsevia ajattelu- ja toimintatapoja kohtaan. Se on kysynyt tähän saakka korkeimpina pidettyjen arvojen totuuspohjaa, niiden todellisuutta. Se on paljastanut jatkuvan pyrkimyksen viedä tämän maailman arvo toiseen, yliaistilliseen 'toteen maailmaan', jonka avulla parjata tätä. Maailmasta on tullut arvoton ja mieletön alue, joka saa oikeutuksensa vasta kuolemanjälkeisessä elämässä tai ihannemaailmassa, jota eletty maanpäällisyys vain vaillinaisesti heijastelee.

Totuudellisuus tekee 'todesta maailmasta' tarun, kääntää metafyysisen ajattelun ympäri. Jäljelle jää tämä väheksytty, mutta lopulta ainoa maailma. Mutta mitä Nietzsche tarkoittaa, kun hän sanoo: "Toden maailman myötä olemme tuhonneet myös ilmenevän maailman!"

Tarkoittaako hän, että uskon loppuminen isolla kirjaimella kirjoitettaviin "ylimpiin arvoihin" eli 'toteen maailmaan', merkitsee samalla uskon loppumista myös tähän maailmaan? Kyllä. Mutta mikä on tämän kuulutuksen kannustin? Tahtooko Nietzsche sanoa, että kristinuskon ja sen läheisyydessä hahmoteltujen, muka maallisten selitysten uskottavuuskriisi tekee mahdottomaksi enää arvostaa tätä maailmaa, enää mitään? Vai sanooko hän, että on taas tullut tilaisuus arvostaa tätä maailmaa, kun 'ilmenevän' ja 'toden' maailman valheellisesta erottelusta on vapauduttu?

Nietzschen käsitteellistämä nihilismi tarkoittaa molempia. Se on ennen muuta suuntautumiskriisi, "maalittomuutta" (Ziellosigkeit) ja "päämäärättömyyttä" (Zwecklosigkeit). Vakaan, kattavan tulkinta-, ajattelu- ja toimintatavan romahdettua tulee työlääksi suunnata huomionsa, hahmottaa, käsitteellistää, arvottaa. Täten nihilismi, äkisti normalisoituneena nykyaikana, on "patologinen välitila". Riittääkö taito ja kunto käsitteellistää ei-nihilistisen ajattelun löytämiseksi vai lakkaako ajattelu, oleminen?

Nietzsche erittelee nihilismiä lakkaamatta, kytkee sen omiin läheisiin teemoihinsa ottaen myös huomioon muualla käydyn keskustelun. Tilinteko vastaa haasteeseen: Nietzsche itse jatkaa suuntautumista, tulkintaa, merkityksenantoa. Samalla hän koettelee jälkinihilistisen maiseman ääripäitä: yhtäältä mekanistisen maailmankuvan determinismiä, toisaalta olevan ja ei-olevan vastakkainasettelusta vapautunutta sopusointua.

Analyyttisesti ottaen nihilismi avaa mahdollisuuden, "että jokainen uskomus, jokainen totena-pito on välttämättä epätosi". Nietzschen tapa viedä tämä syksyllä 1887 muistiin panemansa lause loppuun vihjaa hänen ajattelevan "totena-pitämistä" olennaisesti metafyysisessä mielessä: "koska ei lainkaan ole olemassa yhtä totta maailmaa". Tämä olisi Nietzschelle nihilismin "äärimmäisin muoto". Toisessa fragmentissa samalta ajalta hän kirjoittaa: "Että ei ole mitään totuutta; että ei ole mitään absoluuttista olioiden ominaislaatua, ei mitään "oliota sinänsä" / tämä itse on muuan nihilismi, äärimmäisin."

Nietzschen mukaan siitä, ettei ole yhtä 'totta maailmaa' seuraa, että jokainen uskomus on epätosi. "Seuraaminen" lienee sekä loogista että jonkinlaista psykologista välttämättömyyttä. 'Tosi maailma' tarkoittaa kantilaista 'oliota sinänsä' eli aistiemme tavoittamatonta todellisuutta niin kuin se itsessään on. Oletukseksi otetaan, että 'tosi maailma' takaa uskomusten totuuden. Ja tämä kääntynee keskiajan skolastiikan termiksi aedequatio intellectus et rei, nykyfilosofian 'korrespondenssiksi', tai vähemmän teknisesti, maailman ja sitä koskevien uskomustemme yhtenevyydeksi, vastaavuudeksi.

Jos siis uskomuksiamme vastaamassa ei ole olemassa mitään yhtä todellisten olioiden koostetta eli maailmaa, eivät mitkään uskomukset, määritelmän mukaisesti, voi olla tosia. 'Ilmenevän maailman' tuho 'toden maailman' mukana tarkoittaa tässä valossa, etteivät uskomuksemme oikeastaan voi olla epätosiakaan, jos mitään "vastaamisen" mahdollisuutta ei edes ole olemassa. Uskomus, joka ei ole tosi eikä epätosi, on perinteisessä loogis-analyyttisessa katsannossa mieletön. Ei ihme, että muuan Nietzschen antamista määreistä nihilismille on "mielettömyys" (Sinnlosigkeit)!

Sivuutan Nietzschen yritykset hakea totuudelle ei-metafyysistä, ts. 'totta maailmaa' olettamatonta tulkintaa. Metafyysisen maailman rauniot ja jäljelle jääneen kyseenalaisuuden otan taas tarkasteluun nihilismin nykyanalytiikkaa selostaessani.

Nyt on kuitenkin summattava Nietzschen käsitehistoriallinen anti, tai se osa siitä, joka Kantin tulenaran perinnön pöyhijäisissä kytkeytyi totuuteen. Nietzsche katsoi Kantin langenneen metafyysikon peruserheeseen, "varman ei-minkään" suosimiseen "epävarman jonkin" kustannuksella. Kantin järjen rajausta seurasi Nietzschen silmissä hanketta vesittävä totuuden moraalis-metafyysinen takaaminen postulaateilla. Kant ei yltänyt riittävään älylliseen rehellisyyteen onnistuen Nietzschen mielestä vain vahvistamaan nihilismin kehitystä.

Nietzsche luki Kantia vasten Hegelin, Schopenhauerin, Straussin, Stirnerin, Feuerbachin, Darwinin, Proudhonin, teollisen vallankumouksen ja monien sotien muuntamaa horisonttia. Nihilismi oli tullut tietoiseksi itsestään historiallisena liikkeenä, samalla kun se sai yhä artikuloidumman analyyttisen määrityksensä. Sitä ei enää voinut vastustaa suojalausekkeita asettamalla, olivatpa ne oikeudellisia normeja tai metafyysisiä prinsiippejä. Ismiin oli pureuduttava läheltä, arjen tavoissa ja käytänteissä. Eikä tehon vertailuun enää sopinut toismaailmallinen totuus.

Totuus ja nihilismin analytiikka

Oppikirjat liittävät nihilismin objektiivisen todellisuuden, tiedon, totuuden, moraalin tai yhteiskunnallisen auktoriteetin kieltoon. Teknisessä käytössä nihilismi voi olla äärimmäistä skeptisismiä, non-kognitivismia, irrationalismia tai sen sellaista. Se nousee esiin, kun viitataan arveluttavan kannan perimmäisiin seurauksiin. Se vaikuttaa olevan korvattavissa toisin käsittein, kuten juuri luetelluin ismein. Nihilismiä on kumminkin pyritty erottamaan milloin irrationalismista, milloin relativismista, milloin skeptisismistä.

Nihilismin käsitettä käytetetään sangen arasti analyyttisiin tarpeisiin. Muuan tuore artikkeli löytää tapauksia, joissa logiikan kulmakivet, "kolmannen poissuljetun laki" ja "ei-ristiriidan laki", eivät käy yksiin. Syyksi paikantuu ratkaiseva ero ensin mainitun, törmäyksessä särkyvän lain kahden muotoilun välillä: "asettamus on joko tosi tai epätosi" ja "mitkään kaksi ristiriitaista asettamusta eivät voi kumpikin olla epätosia". Yhteisjuureksi näille outouksille esitellään metafysiikassa hellitty 'ei-mitään' (nothingness), jonka kvanttimekaniikka on maallistanut sisällöttömäksi ja kaikki kuvaukset poissulkevaksi ajan pätkäksi kahden tilan välillä. Mutta artikkelissa ei puhua pukahdeta nihilismistä.

Otan esille kaksi analyyttista tapausta, joissa siitä puhutaan. Philip E. Devine tekee eroa kahden pahan, totuuden välttelyn ja nihilismin välille. Viitattuaan Richard Rortyssa lihallistuvaan pragmatistiseen kantaan totuuskäsitteen epäkiinnostavuudesta, hän piirtää hienostuneen nihilistin, erotuksena sen epäjohdonmukaisista versioista.

Tämä ei luulottele pääsevänsä jaettujen toiminta- ja ajattelukäytäntöjen "ulkopuoliseen näkökulmaan, josta arvioida ne kyvyttömiksi saavuttamaan Totuutta". Nihilistimestari koluaa käytänteitä tarkaten outouksia, jännitteitä sekä niiden muokkaus- ja säilytysyrityksiä. Hän toteaa, ettei näissä praktiikoissa ole ainuttakaan sellaista, jonka pohjalta arvioida kaikkia muita. Yksikään niistä ei välty omituisuuksilta ja ristiriidoilta, jotka muodostavat uusien käytäntöjen haasteen. Näin sankarimme koettaa poleemis-retorisesti tärvätä kaikki transsendentin totuuden näköalapaikat.

Tähän liittyen kannattaa lainata Nietzschen jo siteeratun 'tosi maailma' -jutun jatkoa: "Siis perspektiivinen ilmenevä, jonka alkuperä on meissä (sikäli kuin tarvitsemme aina ahtaampaa, supistettua, yksinkertaistettua maailmaa)".

'Tosi maailma' ja sen takaama, Devinen sanoin, "transsendentti" Totuus isolla T:llä kuuluu vain ihmistä avarakatseisemman kuvitteellisen havaitsijan, kuten jumalan valikoimaan. Ihminen on fysiologisesti eli aistiensa rakenteen ja tehon sekä sosiaalisesti, eli kokemusmaailmansa ja käsitejärjestelmänsä yhteispelin puolesta, alistettu perspektiiviseen tietoon. Mutta siinä missä Devine kuvaa metafyysisen totuuden välttelyä nihilismiksi, Nietzschelle nihilismi on metafyysisen totuuden ylläpitoa. Vai onko näin? Ei aivan. Fragmentti sisältää vielä hämmentävän väitteen: "Siinä määrin voi nihilismi, todellisen maailman kieltona, olla olevan jumalainen ajattelutapa".

Tämän jälkeen on selvää, että Nietzsche ei niinkään näe nihilismiä analyyttisena positiona tieto-opissa (vaikka antaa siihenkin eväät), vaan tilanteena, jolle kaikki tieto-opin osanottajat ehdollistuvat. Kiellätpä 'toden maailman' tai myönnät sen eli jatkat siihen uskomista, niin tai näin, luulet liikoja tietäjyydestäsi, toimit nihilistisesti.

Longman Webster English College Dictionary (London 1984) määrittelee nihilismin totuuden perustattomuudeksi. Tämä ajaa toiseen analytiikan täsmäkysymykseen: tuleeko totuudella olla 'perusta'? Tämä tunnetaan ns. analyyttisessa filosofiassa fundamentalismin ongelmana. Jos nihilismi ymmärretään totuusperustan, fundamentin kieltona, se ei tee siitä non-kognitivismia, irrationalismia tai skeptisismiäkään. Se voi viitata sellaisen totuusselityksen tarpeeseen, joka mukautuu "tiedon kasautumista" vastaan ja "havainnon teoriapitoisuuden" puolesta esitettyihin argumentteihin. Se voi kysyä totuutta, joka ei vaadi pääsyä ei-käsitteellistettyyn maailmaan uskomustemme pitävyyden pohjaksi.

Eikä fundamentalismin teema millään muotoa ole analyyttisen filosofian oma. Gianni Vattimo kuvailee Heideggerin ja Gadamerin pohjalta uutettua katsomustaan "voimaksi elää perustuksitta". Mikä herkullisinta, Vattimo nimittää tätä nietzscheläiseksi aktiiviseksi nihilismiksi, johon hän soisi lisättävän schopenhauerilaisittain lempeytetyn luontosuhteen.

Ja kuule Nietzschen runsaudensarvifragmenttia: "on voiman mitta, kuinka hyvin voimme tunnustaa itsellemme ilmenevyyden [Scheinbarkeit], valheen välttämättömyyden, kulkea vailla perustaa."

Nihilismi syö varmuuden takeiksi haettuja tausta-rakenteita. Eräässä tarkastelussa ismi on osuvasti liitetty uskomusten oikeuttamisen ongelmaan, tosin samalla jyrkennettynä merkitsemään kaikkien "oikeutussääntösysteemien" kieltoa. Perustan eli 'toden maailman' tuho ei silti vaadi totuuden totaalituhoa, sen sijaan siihen kuuluu 'ilmenevän' tai valheellisen maailman tuho. Se tietää hankaloituvaa painiskelua nihilismin ja totuuden kanssa. Aihetta lähestyttäessä saattaa käsitehistoria kantaa sopivia eväshedelmiä.

Totuus ja nihilismin historia - [nihilismin aatehistoriallisia taustoja lisävalaiseva jatko löytyy alla olevasta linkistä]

[...]

Hegel

Kokoan nyt nihilismin ja totuuden kysymyksen kolmannen suurklassikon kautta. Hegel paitsi puhui jo jumalan kuolemasta, hän myös käsitteellisti 'onnettoman tietoisuuden', mikä riittää erään kirjoittajan mukaan kiinnittämään häneen nihilismin taikinajuuren. Toisaalta katsotaan Hegelin hahmottaneen modernin ihmistyypin nihilistis-prometheuslaisen perustilanteen: vastuun vain omalle absoluuttiselle vapaudelleen. Tästä näkökulmasta vedetään suoraa viivaa Hegelistä anarkismiin.

Tiukempi kytkös saadaan kuitenkin nähdäkseni ajattelemalla Hegeliä yllä luonnostellussa kantilaisen nihilismikysymyksen valossa. Ch. Weisse syytti 1835 Hegeliä "kertakaikkisesta nihilismistä" sillä perusteella, että tämä kieltää jumalan olemassaolon persoonana asettaen yhä loogisen idean jumaluuden. Tällainen jumala on Weisselle "puhdas kategoria", jonka "yksittäiset hahmot kuuluvat sattumaan, siis ei-olevaan".

Hegel ei enää markkinoi suojakilpiä uhatulle kulttuurille. Hän hahmottaa 1802 esseessä "Glauben und Wissen", jossa hän Jacobiin liittyen mainitsee myös nihilismin, filosofian päätehtäväksi oppia tietämään 'absoluuttinen ei-mikään'. Sittemmin Hegel puhuu skeptisismistä, ja yhä filosofiatieteen tehtävästä. Elämän ja käsitteen vastakohdan ylityksestä tulee hänen päämaalinsa. On sanottu, että Hegelillä keskustelu "jo ensi vaiheessaan tulee ulottuvuuteen, jota tavanomainen kulttuurikritiikki ei tavoita". Hän ajatteli nihilismiä "liittyen länsimaisen metafysiikan loppuun absoluutin itsetiedossa." - [tekstin muokkaus RR]

[...]
http://www.netn.fi/394/netn_394_tuus.html
Jarkko S. Tuusvuori - Nihilismi ja totuus

2
http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/853/nietzsch.pdf?sequence=2
Jarkko S. Tuusvuori: Nietzsche & Nihilism - Exploring a Revolutionary Conception of Philosophical Conceptuality - HY 2000 - [väitöskirja, jota edellinen tiivistelmä johdantona osaltaan on pohjustanut]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jarkko_S._Tuusvuori
http://filosofia.fi/ensyklopedia/K
http://filosofia.fi/node/2408
http://www.iep.utm.edu/nihilism/
http://www.orthodox-christianity.com/?p=494

Tosiasioitten hyödystä ja haitasta elämän kannalta

Nietzschen rakkain taulu: Albrecht Dürer: Ritari, Kuolema ja Paholainen (1513) [yksityiskohta].
*
[Miten totuus voi olla totuus jonain yhtenä ja tarkoin määriteltynä - tarkoin mitattuna ja aineellistettuna, jos emme tiedä edes sitä, mitä lopulta tarkoittavat (meille ja muille)  olemassaolo, J/jumala, kuolema jne?]
*
'[T]otuuden' ja 'epätotuuden' toteaminen ja tosiasioitten toteaminen yleensä eroaa perustavanlaatuisesti luovasta asettamisesta, muotoilemisesta, ylittämisestä, tahtomisesta, jona se on filosofian ytimessä [...]. Vielä korkeammalla tasolla on asettaa tavoite ja muotoilla tosiasioita sen mukaiseksi; siis tuottaa aktiivisesti tulkinta pelkän käsitteellisen käännöksen sijaan.

Nietzsche: Tahto valtaan
*
[Niin&Näin 4/2010]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://en.wikipedia.org/wiki/Untimely_Meditations_(Nietzsche)#On_the_Use_and_Abuse_of_History_for_Life
http://mikkol-miettii.blogspot.com/2009/02/dorothea-ruumiillinen-ylosnousemu.html

YKSINÄINEN

Zoroaster/Zarathustra - hyvän ja pahan, totuuden ja valheen näkymättömällä rajalla - karhu, käärme ja kotka matkatovereinaan - enkelin seuratessa taustalla tämän uskonnollisen hullun/neron vaellusta.





Jos minulla joku rukous on koskaan ollut, niin paljastettakoon, että se on tämä Friedrich Nietzschen runo Yksinäinen.
*
Ah, levoton
varisten kirku-lento yli maan:
pian talvi on -
se miekkonen, ken viel’ on - kotonaan!

Nyt kivetyt
ja katsot taakses: palata jos vois!
Miks lähtenyt
oot tänne, narri, talven alta pois?

On elo tää
vain portti sadan kylmän erämaan!
Ken menettää,
min menetit, ei lepää lennostaan.

Nyt eessäs, mies,
on talvi-vaellus. Kuin savun tie,
myös sinun ties
kautt’ yhä kylmenevän taivaan vie.

Siks rääkyvä
sä laula laulus, lintu erämaan! -
ja kipeä
sun sielus, narri, kätke ilkuntaan!

Ah, levoton
varisten kirku-lento yli maan:
pian talvi on -
voi sitä, jok’ on poissa kotoaan.
*
[Lähde: Kailas, Uuno 1924: Kaunis Saksa: sarja saksalaista lyriikkaa. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo]
*
http://fi.wikisource.org/wiki/Yksin%C3%A4inen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://en.wikipedia.org/wiki/Zoroaster
http://en.wikipedia.org/wiki/Zoroastrianism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Zarathustra
http://fi.wikipedia.org/wiki/Zarathustralaisuus
http://en.wikipedia.org/wiki/Thus_Spoke_Zarathustra´
http://fi.wikipedia.org/wiki/N%C3%A4in_puhui_Zarathustra
http://selfhypnosistechniques.blogspot.com/2008/04/thus-spoke-zarathustra-friedrich.html

Nietzsche sairautena ja sel(v)ittämättömänä ongelmana

Pahamaineinen Cesare Borgia - paavi Aleksanteri VI:n avioton poika, Machiavellin ruhtinaan esikuva ja aikansa taiteilijoitten malli heidän Jeesus-kuvilleen - oli Nietzschen irvokas ehdotus Paaviksi, Keisariksi ja Kristukseksi = yli-ihmiseksi

*

(Hyväksyvästi nyökkäilevän kielimafian tarkennuksia ja lisäyksiä (DP) - viimeksi klo: 23.40)

[...], Kysyn näkemystäsi asiassa: miten Nietzscheä voisi puolustaa sellaista väitettä vastaan, että hänen filosofiansa ei huomioi sitä, että vimmaiset tekomme kohdistuvat toisiin ihmisiin?- (JM)
*
Valitettavasti minulla ei ole antaa kysymykseesi kunnon vastausta. Olen sitäpaitsi jo parin kolmen viime vuoden ajan ollut irtautumassa Nietzschestä sikäli kuin hänestä ikinä irti pääsee, kun kerran - jo hyvin nuorena - on retkahtanut Zarathustraan (jonka seurassa koen itseni nykyään melko vaivaantuneeksi).

Mazzino Montinari, joka työskenteli Giorgio Collin kanssa Nietzschen kaikkien kirjoitusten täydellisen laitoksen toimittajana kirjoitti:

'Nietzsche is neither poetic genius, philosopher, 'moralist' or psychologist. Nietzsche is a sickness, an unsolved problem'.

Aika tylyä tekstiä, joskin viimeinen lause paljastaa, miten syvälle Nietzscheen Montinari oli päätynyt: Nietzsche sairautena ja ratkaisemattomana ongelmana - juuri niin.

Mitä muuhun sitaattiin tulee, niin Nietzsche ei todellakaan profiloitunut kunnolla juuri minkään roolin kantajaksi - ei runoilijaksi, ei filosofiksi (tietääkseni hänellä ei ollut lainkaan arvosanoja nimenomaan filosofiasta, joskin filologina hän tunsi antiikin filosofian erittäin hyvin); - velvollisuuseettinen moralisti hän oli kyllä yksityiselämässään mutta estetiikassaan sen sijaan äärimmäisen hyve-eettinen, arkaaisen/homeerisen hyveellisyyden merkityksessä.

Minun mielestäni Nietzschen ajattelun päämaali tosin ihan oikeasti oli uusien arvojen/käskyjen luominen; se vain ei onnistu perspektivismismin lähtökohdista (vrt Sartre, joka ei elinaikanaan julkaissut kirjoittamaansa nietzscheläis-heideggerilaista (situationaalinen etiikka) kirjaa moraalifilosofiasta (lähes 600 sivua).

Nietzscheä ei myöskään voi pitää (ainakaan akateemisen ego-) psykologian pioneerina, joskin Schopenhauer ja hän ovat vaikuttaneet Freudin ajatteluun enemmän kuin Freud halusi tunnustaa. Nietzsche oli huipputerävä psykologisen havainnoinnin alueella, ja Freud, joka sanoi tietoisesti muka hieman vältelleensä Nietzschen lukemista (*) kirjoittaessaan psykoanalyysin teoriaansa (jottei olisi saanut tältä liikaa vakutteita - hehheh, kuka uskoo?) piti Nietzscheä itsetuntemukseltaan syvällisimpänä filosofina filosofian historiassa (en muista oliko termi juuri itsetuntemus, mutta introspektiota Freud kuitenkin tarkoittaa).

(*) Pitää muistaa, että nuori (alunperin laki-) lääketieteen opiskelija oppi tuntemaan Nietzschen varhaisia tekstejä jo 1870-luvun lopulla osallistuessaan Wienissä erään kirjallisen piirin kokouksiin; - Silti Nietzsche ja Freud eivät koskaan tavanneet, vaikka se hyvinkin olisi ollut mahdollista! - Kuin kohtalon oikusta Freud kuitenkin oppi sittemmin tuntemaan Nietzscheä tämän suuren ihastuksen (1882), oman oppilaansa Lou Salomen kautta. Loulla oli elämänsä aikana (ystävyys-) suhde mm. Nietzscheen, Rilkeen ja Freudiin - ei mitään vähäisiä miehiä.

Filologi-professori-luennoitsija-Nietzscheä sen sijaan voinee pitää erinomaisen ammattitaitoisena (joskin N. ilmeisen tietoisesti 'mokasi' Tragedian synnyn akateemisesta/tieteellisestä perpektiivistä katsottuna: - 'henkevää lurjustelua' kirjoitti aiempi tukija prof. Ritschl), vaikkei hän sitä hommaa lopulta kovin korkealle arvostanut (paitsi tieteenä sinänsä) , koska alkoi hyvin nopeasti kokea akateemisen filologian pikemminkin tarkoin rajatuksi vanhojen raunioitten ja ruumiitten ylös kaivamiseksi kuin ajatuksellisesti ja kirjallisesti itsenäiseksi luovaksi työksi.

Sanoisin yksioikoisesti, että Nietzscheä sekä on että ei ole mahdollista puolustaa esimerkkiväitettäsi vastaan. Jos oletamme, että vallantahto, josta perpektivismi on ikäänkuin epistemologinen versio, toimii Nietzschen ajattelun perustana, niin siinä tapauksessa mitään vakavasti otettavaa psykologista eikä myöskään ontologis-epistemologista puolustusta (tarkoitan puolustusta humanismin ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, mitä näkökulmaa voimme tietenkin kritisoida vähintäinkin tehottomaksi ja mikä pahinta kaksinaismoralistiseksi) Nietzschen häpeämättömälle, ekspansiiviselle ja radikaalilla tavalla aristokraattiselle elitismille ei oikeastaan voida esittää (ja silloin myös Carl Schmittin poliittisen filosofian (joka tuki natsismia) voisi sanoa olevan nietzscheläisyyden (ei-kausaalinen) seuraus ja inkarnaatio).

Jos sitten etsimme Nietzschen teksteistä yksittäisiä esimerkkejä, joissa häntä voisi pitää maltillisena, rakentavasti ajattelevana ja siten hyveellisenä (sitä hän yksityisenä ihmisenä oli ehkä pakkomielteisyyteen asti), ja jotka voisivat toimia myös jonkinlaisena puolustuksena hänen liioitellulle distanssin paatokselleen (ks. DP), niin kyllä sellaisiakin toki löytyy. Nyt vain on niin, että näiden 'rauhaa rakastavien' tekstien määrä ja painoarvo ei ole läheskään samaa luokkaa kuin niiden ajatusten, joista Nietzsche parhaiten tunnetaan, joten ne eivät paina tarpeeksi paljon vaa'assa, jotta voisimme pitää häntä humanistina ainakaan liberaalidemokraattisessa mielessä (kuten jo edellä vihjaisin: humanismi ei kuitenkaan ole mikään hyvien ihmisten taikasana, joka itsestään selvästi saa aikaan hyvää).

Varta vasten toimitetuissa (sisaren ylläpitämä toimitusprojekti (*) muistiinpanoissaan, joille annettiin Nietzschen teksteistä napattu otsikko Tahto valtaan (mitään sellaista kirjaa kuin Tahto valtaan Nietzsche ei silti koskaan luonnostellut joskin oli sitä kyllä mielessään suunnitellut) löytyy kohta, jonka lopetuksen siteeraan tähän. Mielestäni siinä Nietzsche (omien sanojensakin mukaan) ilmaisee todella osuvasti joskin samalla arvoituksellisesti oman, kahtiajakoisen ihmiskuvansa ytimen.

Tällainen on Nietzschen ('mahdoton') yli-ihminen, jota hän parodioi:

'A Roman Caesar with the Soul of Christ'.

(*) En nyt muista nimeä, mutta eräs Nietzsche-tutkija - tajuttuaan Nietzschen vallanhimoisen, pahantahtoisen, pikkumaisen ja ahneen sisaren, Elisabethin, yritykset päästä veljensä maineen siivellä itse kuuluisaksi, minkä tavoitteen saavuttaaksen hän jopa korjasi jälkeenpäin (väärensi) eräitä Nietzschen kirjeitten kohtia - myös muutamia tekstikohtia, joissa Nietzsche viittaa häneen epäsuorasti negatiivisessa sävyssä (Nietzschen mielestä Elisabeth oli 'antisemitistinen hanhi' ;) - tokaisi kerran ihmeissään: 'Miten sellaisella miehellä on voinut olla sellainen sisar?'

PS.
Kuten huomaat, en vastaa kysymykseesi suoraan, ja siihen on pätevä syy. Jokaisen asiasta kiinnostuneen on nimittäin väistämättä tehtävä Nietzschen teksteistä lopulta vain omat johtopäätöksensä, koska Nietzscheä ei voi supistaa mihinkään argumentatiiviseen kaavaan. - Foucault piti Nietzscheä ainoana filosofina, joka on kyennyt kritisoimaan kaikkia ajatusjärjestelmiä sitoutumatta itse yhteenkään niistä (hän on siis Mestari-Skeptikko).

Minulle Nietzsche (näin 'toivon' ;) on alunperin ja lopulta (intentioiltaan) rakentava ajattelija, mutta se maailma - dionyysinen - jossa hän emootioissaan eli (kuten me kaikki affekteissamme) ja josta hän teki filosofis-tyyppiset johtopäätelmänsä (perspektivismi/relativismi, psykologinen egoismi, valta, tahto, seksuaalisuuden ja aggression pyörteestä kumpuava ihmiskuva), on pikemminkin kaaosta ja pimeyttä kuin valoa ja autuutta (lukuunottamatta suuria inspiraation, valaistuminen ja oseaanisen tunteen hetkiä).

(Ikuisen paluun ajatus, jota Nietzsche piti syvällisimpänä ideanaan, vaatii oman tarkastelunsa, koska se painaa hänen eettisen (myös ontologisen) ajattelunsa toisessa vaakakupissa kaikkein eniten.)

Tämänkään vuoksi ei ole mitään merkillistä siinä, että Nietzschen perimmäisenä tavoitteena oli kaikkien arvojen uudelleen arviointi. Maailmaan on luotava sekä normatiivisten että esteettisten arvojen kautta sellaista järjestystä ja kuria, että se synnyttäisi suuren kulttuurin ja suuren politiikan (vrt. jälleen Schmitt).

- - - Arvojen täytyy edistää sellaista luovuutta, joka ei tuhoa järjestystä, joka tuon luovuuden mahdollistaa. Mutta onko Nietzschen ja Schmittin ajattelusta sellaisen suuren kulttuurin perustaksi, joka ei pyri tuhoamaan muita - ja siten itseään? - - -

Montinariin viitaten väitän Nietzschen nerouden piilevän siinä, että hän eli ajattelunsa läpi koko persoonallaan - ajoittain aivan uskomattamalla psykofyysisellä intensiteetillä. - Kohtalokasta kyllä - sellainen herkkyys saattaa yhtä aikaa olla sekä nerouden että psyykkisen hajoamisen oire. Etenkin Nietzschen tapauksessa.

Meidän on näin ollen joskus lähes mahdotonta (etenkin Zarathustrassa) erottaa Nietzschen tekstejä hänen omasta kokemushistoriastaan ja luonteensa kahtiajakoisuudesta (Nietzsche itse kärjisti, että jokainen suuri filosofia pitää ymmärtää henkilöhistoriallisiksi 'muistelmiksi'), mutta toisaalta - Nietzschen ajattelun filosofinen relevanttius, uskottavuus ja koherenttius (jota löytyy esim. Moraalin alkuperästä) kadotetaan, mikäli sitä pidetään yksinomaan tyylikkäästi estetisoituna eli naamioituna psykologisena tunnustuksena ja Nietzschen teoksia hänen hulluutensa kehittymistä ilmentävinä päiväkirjoina.
*
DP
“Ylhäisyyden ja distanssin paatos, kuten sanottu hallitsevan ja korkeamman lajin kestävä ja vallitseva yhteis- ja perustunne suhteessa alempaan lajiin, siihen mikä on “alhaalla” - se on “hyvän” ja pahan “alkuperä” (Friedrich Nietzsche, Moraalin alkuperästä, 2).


http://www.paradoxplace.com/Perspectives/Italian%20Images/Single%20frames/Portraits/Borgias.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Cesare_Borgia
http://en.wikipedia.org/wiki/Cesare_Borgia

http://en.wikipedia.org/wiki/Mazzino_Montinari
http://books.google.fi/books?id=I2k3bzgL5y0C&pg=PA20&lpg=PA20&dq=Nietzsche+is+a+sickness,+an+unsolved+problem'+montinari&source=bl&ots=Ptqjk41tpA&sig=_XzGBaL_AAb46i2-4w0CGf0TAGE&hl=fi&ei=d4mBS7fwGsvl-Qa-uaiNBw&sa=X&oi=book_result&ct=result&resnum=2&ved=0CAwQ6AEwAQ#v=onepage&q=Nietzsche%20is%20a%20sickness%2C%20an%20unsolved%20problem'%20montinari&f=false

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=1h&oq=&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=roman+caesar+with+the+soul+of+christ

Kokemuksen pimeässä yössä kuuntelemme sanoja, joita ei koskaan lausuttu

K-mafia pohti Winquistin 'pimeyden teologiaa' ja teki jälleen uusia ehdotuksia - viimeksi 15.8.
*
Käsittääkseni Charles Winquist edustaa teologisen ajattelun ja uskon kannalta melko lailla erilaista intuitioita kuin aiemmassa päreessäni siteerattu 'post-konservatiivi', raamatullisen draaman ('inspiraatio'-)teologi Kevin Vanhoozer, vaikka molemmat kielen ja narratiivisuuden ensijaisuutta merkityksen ontologian/epistemologian suhteen painottavatkin erotuksena klassiseen kognitiivis-propositionaaliseen tapaan oikeuttaa (myös) teologisia totuuksia.

Winquistin kielikuvien mukaan epistemologia ei kuitenkaan voi enää olla teologiassa kuin 'pimeyden' näkemistä ja ikäänkuin tuon 'näyn oikeuttamista'. - - Jumalan läsnäolo ilmenee Jumalan poissaolona, joka/mikä on yhtä kuin pimeys...
*
"Todellisuus kohdataan kielessä vain sen täydellisen poissaolon kautta. Teologia voi Winquistin mukaan olla siten ainoastaan 'pimeyden tietoteoriaa' (epistemology of darkness).

'Me valitsemme tieten tahtoen sen, että menemme kokemuksemme yöhön, jotta voisimme olla lausumattomien sanojen kuulijoita.'

Kieli ei voi Winquistin mukaan päästä koskaan itsensä taakse. Se säilyy 'vangittuna' yleiseen koodiin ja yleiseen sanakirjaan. Siksi teologian lauseet ovat pelkkiä kielen sisäisiä lauseita"
*
Winquist ei kuitenkaan hylkää teologiaa, vaikka se suljettuna diskurssina kertoo tarinaa, joka verifioituu vain oman kertomuksensa ja traditionsa sisällä eli ei muka viittaa todellisuuteen tai puhu todellisuudesta. - Winqvist tosin ratkaisee teologisen kehäpäättelyn ongelman melko rajulla tavalla - hyväksymällä ja suorastaan korostamalla (perimmäisenä uskonkokemuksena!) sitä, mikä saattaisi saada naturalistin jopa vastustamaan uskontoa.
*
'Teologia on merkittävää vain, kun se on radikaalia teologiaa, siis vain, kun se rikkoo omaa käsitystään transsendenttisesta. Suurin mahdollinen sanojen väärinkäyttö (katakreesi) teologisessa ajattelussa on Jumalan kuolema, historian loppu. Se merkitsee laskeutumista helvettiin ja ikuista kuolemaa. Altizerin ja toisten radikaalien [etenkin Jumalan kuoleman/rr] teologien tunnetuksi tekemät suuret troopit merkitsevät sitoutumista teologisen ajattelun merkityksellisyyteen.'
*
Ajateltuani tällaista ratkaisua (yli 35 vuotta!), mieleen nousee vääjäämättä Jeesus huutamassa ristiltään: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!

Nyt on syytä heti muistaa, että Jumalan kuolema ristillä oman poikansa kautta/hahmossa [(syntiemme sovitus ei olisi muuten ollut mahdollista(?)] ja uskonnon sekularisaatio (suhteessa aikansa juutalaiseen kulttiin) löytyvät siis jo alunperinkin Uuden testamentin ytimestä.

Edellisestä seuraa, että ellemme ota huomioon kristinuskon kertomukseen sisältyvää(?) ja Paavalin ensimmäisenä tulkitsemaa, intuitiivista perussanomaa, meidän on vähintäinkin turhauttavaa lähteä spekuloimaan kristillisen teologian naturalistis-epistemologisesta oikeutuksesta (teologia totuusväittäminä, joilla on historiallis-naturalistinen referenssi).

Mikäli tuo teologia kuitenkin halutaan oikeuttaa luonnontieteellisen maailmankuvan ja propositionaalis-rationaalisen argumentaation/tieto-opin puitteissa, päädymme joko sekulaariin ateismiin, fundamentalismiin (äärimmäinen vastareaktio ateismille ja nihilistiselle teologialle) tai Winquistin tavoin destruktion/dekonstruktion (Heidegger, Derrida) kautta nihilismiin kuten muutkin Jumalan kuoleman ja postmodernin teologian edustajat.

Mikään näistä kolmesta vaihtoehdosta ei miellytä - ainakaan minua (olen nihilisti vastoin tahtoani, sillä nihilismi on loogisen ajattelun cul-de-sac) . - - Therefore - ehkä meidän todellakin tulisi pyrkiä oikeuttamaan Raamatun sanoma lähinnä draamana ja puheaktiteorian avulla kuten Vanhoozer tekee pystyäksemme elämään ja kokemaan (ei siis vain oikeuttamaan; - jopa 'ilmaista' on retoriikaltaan liian suppea termi tässä) inspiroituneella tavalla Ilmoitukseen sisältyvä pysyvä sanoma ihmisen ja olemisen/iäisyyden suhteen merkityksestä/rr.
*
Käyttämäni Winquist-sitaatit ovat kirjasta: Kielen vallankumous. Kielellinen käänne ja teologian postmodernismit (Timo Eskola), s. 170, 171.

Mainittu kirja on 'takkuinen', sekava ja toistoja täynnä - aivan kuten käsittelemänsä aihekin ;].

Eikä Winquistkään vaikuta kovin johdonmukaiselta (minkä hän kyllä perustelee katakreesillaan), koska pitää yhä edelleen kiinni teologisesta ajattelusta, vaikka on menettänyt kaikki loogiset mahdollisuudet ilmaista jumala-kokemusta muuten kuin tyhjyytenä ja hiljaisuutena (em. pimeys) - ellei sitten Jumala tosiaankin ole nimenomaan tyhjyyttä, hiljaisuutta ja pimeyttä.

Kuvatunlaista teologiaa voisi pitää uskovan nihilismin huipentumana - ja sellaisenaan ko. ajattelutavan edustajan teoreettisena itsekidutuksena! - - Luulisi tällaisen 'uskon teorian' toki aiheuttavan myös kokemuksellista, psyykkistä, kipua.

Entä jos uskaliaasti nimitämme em. teologisen asenteen postmoderniksi versioksi ristin teologiasta?! Sillä 'pimeästä Jumalasta' kiinni pitäminen jos mikä vaikuttaisi sisältävän aimo annoksen sadomasokismia.

Winquistin sitkeyttä elää pimeän jumalakokemuksensa kanssa täytyy kuitenkin myös arvostaa: - hän alkaa nimittäin saavuttaa metaforis-tyylillisesti liki nietzscheläisiä sfäärejä nihilistisen teoriansa kuvaamisessa.
*
http://night-fate.deviantart.com/art/The-Wandering-Darkness-68299409

Miehemme Baden Badenissa

Kuvat: Baden Badenin puistoa, Dostojevskin? rulettipöytä, Viinitarhoja Baden Badenissa.

Kommentti Kemppiselle päreessään Salaiset kartat.

Kielimafia tarkensi eräitä kohtia 31.3.

Inhoat Dostojevskia. Ei se mitään. Iso D onkin inhottava, poukkoileva ja pateettinen 'maniak'. Juuri siksi minä rakastan häntä.

Esim. Riivaajat on ajoittain suorastaan kiihottavaa ja murhaavan koskettavaa dialogia kaiken maailman hullujen nihilistien, fasistien, nationalistien sekä 'pyhien pahojen' välillä. Potentiaaleja terroristeja koko vinksahtaneitten nuorten älykköjen jengi.

Muuten - keitä ovatkaan meidän Varvara Petrovnamme ja hänen pitkäaikaisen ystävänsä (vain ystävä?) Stephan Trofimovitsimme? Nuo Riivaajien kahden päähenkilön - Nikolai Stavroginin ja Pjotr Verhovenskin - vanhemmat? (Toki erittäin tärkeitä hahmoja löytyy monia muitakin - ennenkaikkea Kirillov ja Satov, mutta näiden kahden kautta kirjan perimmäinen juoni pitkälti kulkee tai rakentuu).

Varvara - tuo Dostojevskille tyypillinen vahva ja älykäs nainen sekä Stepan - tuo oppineisuuden karikatyyri - hiukan nössö mies, Varvaran tossun alla elävä, todellisuudesta osittain vieraantunut mutta kirjansa oivallisesti lukenut akateeminen haihattelija, joka puhuu mieluummin vain ranskaa? - Suuri lapsi - on joku sanonut.

Tsehovin suhteen kantani on muuttunut vuosien mittaan jatkuvasti arvostavammaksi - muun muassa sinun erään laajan Hesarin artikkelisi takia joskus 1980-luvun puolestavälistä (muistaakseni). Se lienee tallella jossain pahvilaatikossani muiden papareitten seassa.

Tsehov on täysin ohittamaton eksistentiaalisen ja yhteiskunnallisen vieraantumisen sekä haihattelevan turhautumisen ja unelmoinnin kuvaaja - silloin (1900-luvun alku) jo lähes menneen tai ainakin vaikutustaan radikaalisti menettäneen venäläisen sotilas-ja porvarillis-aatelisen maailman tulkki.

Hänen näytelmissään, joista neljä oikein lukemalla luin vähän aikaa sitten, on jotain unenomaista. Sama pätee novelleihin. - - Outoa miten vaikuttavia ne ovat, vaikkei niistä todellakaan välttämättä löydä muka mitään tolkkua tai sisäistä logiikkaa. - Modernin absurdin teatterin ja kirjallisuuden ensi askeleita...

Mutta ja sitäpaitsi.

Tsehovin Sahalin sen sijaan on ennenkaikkea humaanista yhteiskuntakritiikkiä at its best. Jos osaisivat Suomenkin 'tietolataamoissa' kirjoittaa tutkijat yhtä hienoa asiadokumenttiproosaa kuin Tsehov, niin mikä olisi opiskellessa.

Kaiken tyylillisen koherenssin ja naturalistisesti elävän eleganssin lisäksi Tsehov saa nautinnolliseen tyyliin nivoutuen jopa faktat pysymään kasassa - jäämään siis mieleen, kun taas joku Hobsbawm kirjoittaa etenkin Äärimmäisyyksien ajassa (ilmeisesti kyseessä on myös huono suomennos) sekavaa aatehistoriallista faktaromaania (tosin paljon huonompaa kuin Dostojevski, joka tosin kirjoittaakin 'vain?' fiktiota) - ei missään tapauksessa historian perusoppikirjaksi sopivaa tekelettä.
*
Samaa mieltä olen Hessestä.

Lasihelmipeli oli aikamoinen pettymys. Arosuden luin parikymppisenä nopeasti kolme kertaa peräkkäin mutta ihmettelen kyllä tänä päivänä miksi. Jopa toinen 'köyhän miehen Nietzsche' - Henry Miller - tuntuisi nykyään uskottavammalta kuin Herman Hesse.

Lasihelmipeli on täysin teennäinen tekele jos mikä. Joseph Knecht on pelkkä tyhjä roolihahmo, joka yrittää flirttailla itämaisen filosofian kanssa - epäuskottavan sofistikoituneella retoriikalla.
*
Pottereihin en kajoa vaikka maksettaisi ja Tolkieniin suhtaudun etäisen kunnioittavasti. Satuja aikuisille löytyy muualtakin. - - Toki Tolkien on arvostettava, mutta minulle riittää hänen kirjoistaan tehdyt elokuvat - kerran nähtynä (hymiö).

Pikku prinssi on rakastettava. En vain minäkään tiedä miksi. Ja Babar on kuten sanottu ranskalaisten ikioma juttu.
*
Mutta alkuun vielä palatakseni - Riivaajat jos mikä on ajankohtainen romaani jälleen. Jo pelkästään terrorismin (myös esim. koulumurhien) motiivien pohdinnan takia - puhumattakaan siitä 'kuuluisasta' ihmisluonteen oletetusta pahuudesta, josta eräät tekopyhästi irtisanoutuvat. - - Ei kuitenkaan Camus Putoamisessaan - hänhän katuu kuten Raskolnikov ja yrittää nähdä muut ihmiset naivin-viiltävän totuudellisesti kuten Myshkin - ilman vihaa ja kaunaa (näin myös Nietzsche, joskin täysin eri temperamentilla ja eri positiosta).

Loppuun tuleekin pähkinää purtavaksi. Nietzscheä ei - kuten yleensä kai ajatellaan - Dostojevskin romaaneissa voi ymmärtää niinkään Raskolnikovin, Ivan Karamazovin tai Riivaajien hullujen nuorten nihilistien kautta. Idiootti on Dostojevskin avain Nietzscheen.

Myshkinin ja Rogozinin persoonallisuuksien ja kohtaloiden välillä vallitsee merkillinen yhteys, ja Nietzsche on näiden kahden tyypin 'vinksahtanut, nerollinen hybridi' (Nietzsche puhuukin joskus ensimmäisestä ja toisesta luonnostaan.)

Jos Torsti Lehtisen eräänä 'unelmana' oli Dostojevskin ja Kierkegaardin (periaatteessa mahdollinen juuri ennen K:n kuolemaa) tapaaminen Kööpenhaminassa 1850-luvun puolivälissä (Dostojevski kävi silloin kaupungissa), niin minun unelmani olisi Nietzschen ja Dostojevskin tapaaminen Firenzessä, Sveitsissä, Saksassa tai ylipäätään 'niillä kulmilla' 1870-luvulla, koska molemmat siellä siihen aikaan liikkuivat.

Näin kertoo mm. suomalainen wikipedia Baden Badenista:

Kuuluisia kylpylävieraita olivat esimerkiksi Englannin kuningatar Viktoria, Napoleon III, Venäjän keisari, Victor Hugo, Johannes Brahms, Dostojevski ja Friedrich Nietzsche.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Baden-Baden
http://www.tripadvisor.com/LocationPhotos-g187278-Baden_Baden_Black_Forest_Baden_Wurttemberg.html

faculty.virginia.edu/connolly/petersburg/badenbaden/index.htm

http://www.amazon.com/Summer-Baden-Baden-Leonid-Tsypkin/dp/0811215482

The Battle of the Sexes

Sukupuolet ovat toisilleen pettymys: se johtuu siitä, että ne kunnioittavat ja rakastavat oikeastaan vain itseänsä (tai omaa ihannettansa, lausuaksemme asian miellyttävämmin -). Niin tahtoo mies naisen rauhalliseksi, - mutta juuri nainen on olennaisesti rauhaton, niinkuin kissa, kuinka hyvin hän lieneekään harjoittautunut rauhalliselta näyttämään.

Nietzsche: Hyvän ja pahan tuolla puolen §131

http://en.wikipedia.org/wiki/Battle_of_the_sexes

lalangue.wordpress.com/category/humor/.

Varokaa Übermenschiä!

Kukaan ei osaa aavistaa, että hiljainen ja sävyisä klassillisen filologian professori muuttuu vaaran uhatessa...
*
Nietzschen filosofia

Nietzsche keskittyi filosofiassaan ottamaan matsia koko länsimaisen ajattelun kanssa. Hän aloitti murjomalla kristinuskon ja jatkoi hyökkäämällä Hegelin kimppuun, jonka jälkeen rusikoi Wagnerin pimeällä kujalla Münchenissä.

Elämänsä loppupuolella Nietzsche alkoi ottaa erää itsensä kanssa varsin verisesti, ja tämä erikoinen ja väkivaltainen itsekritiikin muoto aiheutti jonkin verran sivullisia uhreja. Vielä vähän ennen kuolemaansa Nietzsche uhosi näyttävänsä Jumalalle "taivaan merkit", jos kuolisi.

Ainoat ihmiset, joiden ajattelun Nietzsche hyväksyi, olivat muinaiset kreikkalaiset, koska he olivat kuolleet jo niin kauan sitten, että olisi ollut mahdotonta enää 1800-luvulla löytää heidän hautojaan, kaivaa heitä ylös ja vetää heitä turpaan.

Nietzsche kehitti yli-ihmisopin selittääkseen oman etevämmyytensä ja paremmuutensa kaikkiin muihin ihmisiin nähden. Nietzschen mukaan yli-ihminen (Übermensch) on paitsi vapaa orjamoraalin kahleista ja kykenevä ikuiseen paluuseen, myös määritelmällisesti "komea, tumma saksalaisfilosofi, jolla on massiiviset viikset".

Juuri Nietzschen viikset aiheuttivatkin ongelmia, sillä niiden suunnaton vallantahto (der Wille zur Macht) haastoi usein filosofin itsensäkin.

hikipedia.info/wiki/Nietzsche.

Sensualismia Nietzschen tapaan

Kaikesta kirjoitetusta minä rakastan vain sitä, minkä joku on kirjoittanut verellänsä. Kirjoita verellä - ja sinä saat kokea, että veri on henkeä.

*
http://www.davemckay.co.uk/philosophy/nietzsche/

http://www.allposters.com/-sp/One-Must-Still-Have-Chaos-Nietzsche-Posters_i929526_.htm.
http://45visigoth.com/img/nietzsche_withtext.jpg

http://actuspurunen.blogspot.com/2008/09/sensuaalista-komisario-rsnen.html

...tvinga mig att tjuta...

"Sänd mig, ni himlens invånare, vansinnet! Vansinnet, så att jag till sist kan tro på mig sjäv. Sänd mig hallucinationer, ljus och mörker om vartannat, kasta mig i köld och hetta, skräm mig med mystiska ljud och uppenbarelser, tvinga mig att tjuta, yla, krypa som ett djur: om jag bara kan finna tron på mig själv.

Tvivlen förtär mig, jag har dödat lagen, lagen ger mig ångest; om jag inte är förmer än lagen är jag den mest förkastade människan. Den nya ande som fötts i mig - varifrån kommer den om inte från er? Bevisa mig att jag hör till er - endast vansinnet kan bevisa detta för mig."

Friedrich Nietzsche
*
'Nietzsches bön hörsammades; himlens invånare sände honom vansinnet.'
(Leo Sestov: Dostojevskij och Nietzsche)
*
PS.

'Olkaa tyytyväisiä. Olen Jumala, olen valinnut tämän valepuvun.'

(Psykoottinen Nietzsche Torinon rautatieasemalla tammikuussa 1889)
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=lev+sestov

Se sama vanha juttu, joka 'tarjoillaan' aina uudessa paketissa

Järki meni

Tuo nainen jostain henkevyyttä sai.
Mies järjen menetti; hän naisen nai.
Hän sortui touhuun turhaan, halpamaiseen,
ja päänsä mäntyyn löi - ei ei! Vaan naiseen!

Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede

Nietzsche Sokrateesta ja Jeesuksesta

Kumpikaan Nietzschen 'mielipide' ei edusta hänen virallista kantaansa, joka oli perin ambivalentti juuri näiden kahden tyypin suhteen.

Sokrateen optimistista järki=hyve=onni-periaatetta Nietzsche piti asenteena, joka peitti näkyvistä äärirationalismiin aina sisältyvän nihilismin: pessimismin ja dekandenssin.

Jeesusta Nietzsche puolestaan kritisoi epärealistisesta rakkaudenjulistuksesta (Vuorisaarna), mutta arvosti suuresti hänen vapauttaan ja sitä, ettei Jeesuksessa ollut ressentimenttiä - kaunaa ja kostonhalua.
*
Mixed Opinions and Maxims.
86.
Socrates
If all goes well, the time will come when one will take up the memorabilia of Socrates rather than the Bible as a guide to morals and reason... The pathways of the most various philosophical modes of life lead back to him... Socrates excels the founder of Christianity in being able to be serious cheerfully and in possessing that wisdom full of roguishness that constitutes the finest state of the human soul. And he also possessed the finer intellect.

http://www.geocities.com/thenietzschechannel/was.htm
*
34.
The Antichrist
.....
The "kingdom of heaven" is a state of the heart—not something that is to come "above the earth" or "after death." The whole concept of natural death is lacking in the evangel: death is no bridge, no transition; it is lacking because it belongs to a wholly different, merely apparent world, useful only insofar as it furnishes signs. The "hour of death" is no Christian conception—"hour," time, physical life and its crises do not even exist for the teacher of the "glad tidings" ... The "kingdom of God" is nothing that one expects; it has no yesterday and no day after tomorrow, it will not come in "a thousand years"—it is an experience of the heart; it is everywhere, it is nowhere ...

35
This "bringer of glad tidings" died as he had lived, as he had taught—not to "redeem men" but to show how one must live. This practice is his legacy to mankind: his behavior before the judges, before the catchpoles, before the accusers and all kinds of slander and scorn—his behavior on the cross. He does not resist, he does not defend his right, he takes no step which might ward off the worst; on the contrary, he provokes it ... And he begs, he suffers, he loves with those, in those, who do him evil ...

The words to the thief on the cross contain the whole gospel. "That was indeed a more divine man, a 'child of God'" says the thief. "If you feel this," answers the Redeemer, "thus you are in paradise, thus you are also a child of God ..." Not to resist, not to be angry, not to hold responsible ... but to resist not even the evil one—to love him ...

http://www.geocities.com/thenietzschechannel/anti.htm

Kirje sinulle - minun rakkain ja kallein ystäväni

My dear friend, what is this our life? A boat that swims in the sea, and all one knows for certain about it is that one day it will capsize. Here we are, two good old boats that have been faithful neighbors, and above all your hand has done its best to keep me from "capsizing"!
Let us then continue our voyage—each for the other's sake, for a long time yet, a long time! We should miss each other so much! Tolerably calm seas and good winds and above all sun—what I wish for myself, I wish for you, too, and am sorry that my gratitude can find expression only in such a wish and has no influence at all on wind or weather!—

Friedrich Nietzsche's Letter to Franz Overbeck November 14, 1881.

http://www.geocities.com/thenietzschechannel/

Tarantellan kosto

That man be delivered from revenge, that is for me the bridge to the highest hope, and a rainbow after long storms--Thus Spoke Zarathustra
*
The Tarantulas

Lo, this is the tarantula's den! Would'st thou see the tarantula itself? Here hangeth its web: touch this, so that it may tremble. There cometh the tarantula willingly: Welcome, tarantula! Black on thy back is thy triangle and symbol; and I know also what is in thy soul. Revenge is in thy soul: wherever thou bitest, there ariseth black scab; with revenge, thy poison maketh the soul giddy!

Thus do I speak unto you in parable, ye who make the soul giddy, ye preachers of EQUALITY!

Tarantulas are ye unto me, and secretly revengeful ones! But I will soon bring your hiding-places to the light: therefore do I laugh in your face my laughter of the height. Therefore do I tear at your web, that your rage may lure you out of your den of lies, and that your revenge may leap forth from behind your word "justice."

Because, FOR MAN TO BE REDEEMED FROM REVENGE--that is for me the bridge to the highest hope, and a rainbow after long storms. Otherwise, however, would the tarantulas have it.

"Let it be very justice for the world to become full of the storms of our vengeance"--thus do they talk to one another. "Vengeance will we use, and insult, against all who are not like us"--thus do the tarantula-hearts pledge themselves. "And 'Will to Equality'--that itself shall henceforth be the name of virtue; and against all that hath power will we raise an outcry!"

Ye preachers of equality, the tyrant-frenzy of impotence crieth thus in you for "equality": your most secret tyrant-longings disguise themselves thus in virtue-words! Fretted conceit and suppressed envy--perhaps your fathers' conceit and envy: in you break they forth as flame and frenzy of vengeance.

What the father hath hid cometh out in the son; and oft have I found in the son the father's revealed secret. Inspired ones they resemble: but it is not the heart that inspireth them-- but vengeance.

And when they become subtle and cold, it is not spirit, but envy, that maketh them so. Their jealousy leadeth them also into thinkers' paths; and this is the sign of their jealousy--they always go too far: so that their fatigue hath at last to go to sleep on the snow. In all their lamentations soundeth vengeance, in all their eulogies is maleficence; and being judge seemeth to them bliss.

But thus do I counsel you, my friends: distrust all in whom the impulse to punish is powerful! They are people of bad race and lineage; out of their countenances peer the hangman and the sleuth-hound.

Distrust all those who talk much of their justice! Verily, in their souls not only honey is lacking. And when they call themselves "the good and just," forget not, that for them to be Pharisees, nothing is lacking but--power!

My friends, I will not be mixed up and confounded with others. There are those who preach my doctrine of life, and are at the same time preachers of equality, and tarantulas. That they speak in favour of life, though they sit in their den, these poison-spiders, and withdrawn from life--is because they would thereby do injury.

To those would they thereby do injury who have power at present: for with those the preaching of death is still most at home. Were it otherwise, then would the tarantulas teach otherwise: and they themselves were formerly the best world-maligners and heretic-burners.

With these preachers of equality will I not be mixed up and confounded. For thus speaketh justice UNTO ME: "Men are not equal." And neither shall they become so! What would be my love to the Superman, if I spake otherwise?

On a thousand bridges and piers shall they throng to the future, and always shall there be more war and inequality among them: thus doth my great love make me speak! Inventors of figures and phantoms shall they be in their hostilities; and with those figures and phantoms shall they yet fight with each other the supreme fight!

Good and evil, and rich and poor, and high and low, and all names of values: weapons shall they be, and sounding signs, that life must again and again surpass itself! Aloft will it build itself with columns and stairs--life itself: into remote distances would it gaze, and out towards blissful beauties-- THEREFORE doth it require elevation!

And because it requireth elevation, therefore doth it require steps, and variance of steps and climbers! To rise striveth life, and in rising to surpass itself. And just behold, my friends! Here where the tarantula's den is, riseth aloft an ancient temple's ruins--just behold it with enlightened eyes!

Verily, he who here towered aloft his thoughts in stone, knew as well as the wisest ones about the secret of life! That there is struggle and inequality even in beauty, and war for power and supremacy: that doth he here teach us in the plainest parable.

How divinely do vault and arch here contrast in the struggle: how with light and shade they strive against each other, the divinely striving ones.--

Thus, steadfast and beautiful, let us also be enemies, my friends! Divinely will we strive AGAINST one another!-- Alas! There hath the tarantula bit me myself, mine old enemy!

Divinely steadfast and beautiful, it hath bit me on the finger! "Punishment must there be, and justice"--so thinketh it: "not gratuitously shall he here sing songs in honour of enmity!"

Yea, it hath revenged itself! And alas! now will it make my soul also dizzy with revenge! That I may NOT turn dizzy, however, bind me fast, my friends, to this pillar! Rather will I be a pillar-saint than a whirl of vengeance!

Verily, no cyclone or whirlwind is Zarathustra: and if he be a dancer, he is not at all a tarantula-dancer!--
*
Thus spake Zarathustra. [ More ]

http://www.thefourprecepts.com/waynesworld/revenge.htm