Kirjoitin edellisen päreeni kommentissa:
'Kärjistäen ja ironisesti sanottuna puhe tosiasiasta totuutena pitäisi kieltää
lailla, mikäli tuo laki itsessään ei aina jo sisältäisi ennakko-oletuksen siitä,
mitä tosiasia on.'
.
Tällä kommentilla haluan jälleen kerran ihmetellä
sitä, miksi emme puhu suoraan strategisista tavoitteista vaan totuudesta, ikään
kuin ‘totuus’ tekisi strategiamme ja motiivimme yhtään sen oikeutetummaksi kuin
itse perustava voluntaristinen pyrkimyksemme valtaan ja hallintaan. Miksi
tarvitaan kaksoisstandardia, jonka mukaan totuus oikeuttaa vallan, koska totuus
[mitä sillä ikinä tarkoitetaankin] on muka jotain perustavampaa kuin valta ja
tehokkuus? Eikö valta itsessään ole perustavin motiivi aina ja kaikkialla? Emme
siis lopultakaan keskustele asioiden totuudesta vaan neuvottelemme vallanjaosta.
Mitä virkaa on totuudella tällaisessa tilanteessa? Ei mitään muuta kuin toimia
manipulatiivisesti ideologisena savuverhona raadollisempien motiivien
kätkemiseksi.
Jos nyt vasemmistoanarkistit ihan vilpittömästi
ajattelevat, että oikeudenmukainen yhteiskunta on saavutettavissa
maailmanlaajuisesti ja että totuus on poliittisesti universaalia
oikeudenmukaisuutta, he näkevät unta, syvää unta, aivan kuten ne, jotka uskovat
johonkin ihmismäiseen luojajumalaan eli/tai maailmankaikkeuden suureen
suunnittelijaan. En haluaisi herättää heitä unestaan, koska en tiedä, kumpi on
yhteiskunnallisesti [unennäkijän omasta mielenterveydestä puhumattakaan]
vaarallisempaa eli seurauksiltaan arvaamattomampaa ja kaoottisempaa: se, että
he näkevät totuuden [utopian] unta vai se, että he heräävät tuosta unesta.
*
6 comments:
Eikös esim. Georg Lukácsin mukaan työväenluokan vallankumous lopulta todista marxilaisen teorian todeksi? Tällöin voluntarismin ja totuuden välillä vallitsee jonkinlainen ykseys.
Jaaha. No, totta puhut, mutta tuolla logiikalla ajaudumme paitsi triviaaliin totuuteen eli tapahtuipa mitä tahansa [tässä tapauksessa työläisten vallankumous], se on oikeutettua, että siihen, mitä tässä nyt olen yrittänyt jankuttaa: jos totuuden ja vallan välille ei kyetä tekemään kategorista eroa, kaikki puhe myös vallankumouksen totuudellisuudesta romahtaa tietyn yhteiskunnallisen ryhmittymän vallantavoitteluksi, joten sitä ei totuuden kannalta [totuus ymmärrettynä universaaliksi] voi pitää minkään muun ryhmän vastaavaa [partikulaarista] strategiaa kummempana. Sillä, että valitsee vallankumouksen, ei näin ajatellen ole perimmältään muuta perustelua ja oikeutusta kuin henkilökohtainen valinta. Tämä on poliittis-eettistä relativismia. Silti juuri tällaista luokkaperspektiiviä Marx tarkoitti työläisten vallankumouksellaan. Samasta perspektivistisestä tiedon käsityksestä puhui tietenkin ja etenkin myös Nietzsche, jonkinlainen radikaali aristokraatti.
Kärjistäen sanottuna universaalin totuuden ja partikulaarin voluntarismin erottamattomuus tuhoaa totuuden universaalina vaatimuksena mutta ei voluntarismia yksilöllisenä ja kollektiivisena tahtona.
Kritisoin vallankumouksen universalistisia perusteluja, en sitä, etteikö työläisillä olisi oikeutta ja tavallaan myös velvollisuutta puolustaa oikeuksiaan. Mutta jos vallankumous toteutuu jossain, se tapahtuma ei ole totuuden tapahtumista muuten kuin a] triviaalissa tai b] partikulaarissa, relativistis-perspektivistisessä merkityksessä. Totuus tosiasiana, samassa mielessä kuin alkuaineet tai luonnonlait, on triviaa eli itsestään selvää ja ongelmatonta, se vain on ja tapahtuu. Totuus käsitteellisenä symbolina sen sijaan on pelkkä looginen temppu ja metafyysinen keksintö. Ihmisen yhteiskunnallisessa todellisuudessa kuitenkin oma tai oman ryhmän etu ja valtapyrkimys motivoi kaikkea poliittista toimintaa. Totuudella jonain universaalina ideaalina on hyvin vähän jos mitään tekemistä tässä perimmältään tarkoituksettomassa kohkaamisessa, jota ihmiselämäksi kutsutaan. Totuus on vain puhetapa, jolla halutaan korostaa tietyn arvostelman ja uskomuksen auktoriteettia.
Wittgensteinia vapaasti lainaten haluan sanoa, että niin vähän tai paljon kuin olenkin lukenut filosofiaa, olen lukenut sitä liikaa. Filosofia päätyy käsitteellisiin ja argumentatiivisiin kehiin ja ainut keino irrottaa itsensä näistä kehistä on luopua etenkin sellaisesta metafyysisestä ennakkoluulosta kuin totuus. Käsitykseni totuudesta, siis totuuden subjektiivisuudesta, on sama kuin Nietzschellä ja Kierkegaardilla, eikä se siitä muuksi muutu. Tällainen asenne suhteessa totuuteen, järkeen ja kielelliseen representaatioon merkitsee tietysti puhujan/kirjoittajan intellektuaalisen uskottavuuden jos ei romahtamista niin ainakin kyseenalaistumista. Alasdair MacIntyre ja Habermas ovat oikeassa arvostellessaan Nietzscheä ja Foucault’a performatiivisesta ristiriidasta. Mutta minkäs mahtaa. Jos ei usko systemaattisiin rationaalisiin korttitaloihin niin ei usko ja sillä siisti. Sille asialle tomistinen kommunitaristi MacIntyre ja kantilainen proseduralisti Habermas eivät voi mitään. Rationaalisen totuuden/metafysiikan aika meni jo, ajat sitten, lopullisesti, eikä kulttuurista aikaa voi kääntää taaksepäin, paradoksaalisesti senkään vuoksi, että perustavat käsitteelliset ongelmat toistuvat eri muodoissaan historian kuluessa kuin muoti. Voisi jopa sanoa, että muoti on eri kulttuurien pysyvin ilmiö.
Kuten huomataan, en pysty enää erottamaan toisistaan esim. totuutta, todellisuutta ja tosiasiaa kuin äärimmäisen tarkoin kontrolloidun kielenkäytön puitteissa. Miksi ihmeessä minun pitäisi jatkaa tällaista naurettavaa formaalista peliä ja muka objektiivisella kielellä pelleilyä, joka tekee kommunikaatiosta ohjelmoidun robotin tahdotonta liikettä, jota kaikesta metodisen säännön seuraamisesta huolimatta motivoi tahdoksi kiteytynyt järjen, halun ja emootioiden ‘energia’, jota ei voi hallita, koska se on sisäisesti läsnä kaikessa, myös 'energian' hallinnan ja kanavoimisen välineessä eli tiedossa, tiedontahtona. Eikö olisi jopa älyllisesti rehellisempää ja samalla psyykkisesti helpottavampaa unohtaa kaikki filosofia ja häipyä kauas pois argumentti-saivartelijoiden viisastelevasta joukosta. Kadota ja muuttua koloksi komeroon korven kuten Saarikoski einoleinomaisesti sanaili tämän elämästä kirjoittaessaan. Poimia metsässä mustikoita ja vain hymyillä leppeästi ellei jopa helpottuneesti, jos tulee karhu vastaan: ei tuo otus ainakaan sanoilla saivartele vaan puhuu selkeämpää kieltä kuin yksikään ihminen.
'Miksi ihmeessä minun pitäisi jatkaa tällaista naurettavaa formaalista peliä ja muka objektiivisella kielellä pelleilyä'
Mutta niinpä vain jatkan, kun en muuta osaa.
1. Tänään erään sipoolaisen kaljajuottolan terassilla valittelin naiselleni, kuinka huono tilanne minulla on: Välillä minulle tulee mieleen taiteellisia ideoita, mutta samaan aikaan minulta puuttuu kaikki taito niiden toteuttamiseksi. Jos esimerkiksi keksin jonkin hauskan pilakuva-aiheen, joudun pyytämään jotain kaveriani piirtämään sen. Välillä on tullut ihan hienojakin luomuksia. Mutta aina ei löydy piirtäjää.
Eukko yritti lohduttaa, että "olethan sä sentään keskinkertainen kynäniekka".
Ei paljon lohduttanut.
2. Tuo luonnehdintasi karhun saivartelemattomuudesta sopisi muuten varsin hyvin myös karhu-merkkisen oluen mainostekstiksi. Karhu [-merkkinen olut] puhuu [sekin] selkeämpää kieltä kuin yksikään ihminen.
Totta eli jonkinlainen totuus varmasti sekin.
Mutta näin on kyseinenkin lausahdus saatu palvelemaan arvonlisäyksen logiikkaa. Filosofina voit siis väistää Pääoman logiikkaa, mutta pääoman [subsumptio]logiikka ei silti jätä sinua rauhaan.
'Filosofina voit siis väistää Pääoman logiikkaa, mutta pääoman [subsumptio]logiikka ei silti jätä sinua rauhaan.'
Tuo pitää tietenkin paikkansa.
Post a Comment