August 12, 2013

Poliittinen legitimaatio ja anarkistinen valhe

Pariisin kommuuni ja valheellisen vapauden anarkistiset seireenit
.
Kommentti anonyymeille kommentoijille edellisessä päreessäni.
.
1
Ensimmäiselle anonyymille sen verran, että ‘korrelaationi’ oli tietenkin ‘epätieteellinen’  provokaatio, joka kuitenkin paljastaa samalla myös osan tämän hetken talouspoliittisten realiteettiemme todellisesta dynamiikasta. Suurkapitalistien pelipanokset ja sosiaaliset intressit ovat aivan toisesta maailmasta kuin keskiluokan todellisuus, sillä maksimaalisen hyvän tavoittelun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen välillä ei ole selvää positiivista korrelaatiota. Markkinoitten näkymätön käsi ei nimittäin lisää [tai laske] oikeudenmukaisuutta vaan elintasoa.
.
Oikeudenmukaisuus näyttäisi kuitenkin suurkapitalistien mielestä aina olevan hinnoiteltu liian kalliiksi suhteessa heidän voittoihinsa. Tätä faktaa ei kapitalismissa muuta mikään, kuten ei valitettavasti sekään, että ilman kohtuullisen [?] elintason mahdollistavaa taloussysteemiä, oikeudenmukaisuudelle jää pelkkä illuusion ja utopian – siis eräänlainen maallisen uskonnon – rooli.
.
2
Wallersteinin perusidean tunnen ja siitä näyttäisi löytyvän ‘totuudellisia’ aineksia. Mutta onko Wallerstein esittänyt kapitalismin kehityksestä muuta merkittävää visiota kuin kapitalismin historiallisen ‘moninapaisuusdynamiikan’?
.
Minulle deskriptiivinen kapitalismin kehityksen kuvaus ‘jää’ kuitenkin/väistämättä triviaaliksi siinä missä kaikki tieteellinen arviointi. Sosialismiin suurella varauksella suhtautuvalle vasemmistolaiselle [kuten minä] marxilaisten tutkijoitten ja ajattelijoitten perusongelma piilee kuitenkin aivan muualla kuin tieteellisessä evidenssipelissä eikä se fokusoidu lopulta edes loogisen argumentaatioon vaan poliittiseen legitimaatioon, jota mikään evidenssi/argumentti/kriteeri ei siis voi kausaalisesti taata. Eiväthän biljardipalloakaan liikuta fysiikan tai logiikan teoreettiset lainalaisuudet vaan näitä lakeja ‘aktivoivien/performoivien’ lainlaatijoiden antaman käskyn aiheuttama muutos/liike. Fiat! Tapahtukoon! Ihminen on siis kirjaimellisesti Jumala[nsa] kuva ja malli. Luoja. Siittäjä ja synnyttäjä. Murhaaja sekä pelastaja [jne].
.
3
Marxilaisuuden ydindilemma eli mahdollisesti ratkaisematon haaste ja tehtävä on vallan siirtämisen mahdollistava legitimaatio ja tuon legitimaation legitimaatio [jne.]. Toisin sanoen – miten sosialismiin siirtyminen voi saada perimmäisen legitimaationsa? Onko vallankumous välttämätön siirtymisessä jos ei vielä hegemoniseen sosialismiin niin viimeistään totaaliin valtiottomaan kommunismiin vai onko ‘aidosti’ oikeudenmukainen [tässä tapauksessa siis sosialistinen] yhteiskunta sittenkin saavutettavissa parlamentaarisen demokratian vaatimien proseduurien puitteissa?
*
Kommunistien mielestä edustuksellinen demokratia muuttuu aina, ehdokkaista riippumatta,  ‘pääomaparlamentarismiksi’ ajautuen väistämättä työläisten sosiaalisesta todellisuudesta pääoman sisäisen dynamiikan ehdoilla toimivaksi finanssi-pokeriksi [uhkapeli, jota eufemistisesti nimitetään riskien hallinnaksi], jonka intressit [maksimaalinen ja mahdollisimman nopea voitto] ovat oleellisesti toiset kuin elämäänsä varman päälle ja pitkällä tähtäimellä rakentamaan pyrkivälle työväestölle, sikäli kuin tuo ‘väki’ edustaa jotain luokkaa, jolla on laajempia oikeudenmukaisuuteen kytkeytyviä yhteisöllisiä intressejä.
.
Nykyään jopa suhteellisesti köyhien ihmisten elintaso on kuitenkin niin turvattu, ettei heitäkään ilmeisesti yhdistä toisiinsa enää muu kuin ahneus ja samansuuntainen rasismi – elleivät he sitten ole säilyttäneet uskoaan tuohon maallistuneeseen uskontoon nimeltään oikeudenmukaisuus, kuten deontologisen liberalismin moderni ‘Kant’, John Rawls, tai häntä ratkaisevasti lyhytnäköisemmät ja älyllisesti rajoittuneemmat suvaitsevaisuus-liberaalit, jotka ovat paitsi tahtomattaan voimattomia rahavallan suhteen myös psykologisesti naiiveja, mitä tulee suvaitsevaisuuden ideaaliin ideologisena kliseenä [liberalismin äärimmäinen ‘perversio’, anarko-kommunistit, ovat vieneet libertaristisen hörhöyden aina absurdisuuteen asti].
*
Mutta milloin [jos milloinkaan] vallankumoukselle on olemassa ‘oikea’ hetki -  siis sellainen hetki, jolloin kyse ei ole vain fanaattisen epärealistisesta typeryydestä vaan ainutlaatuisesta historiallisesta mahdollisuudesta yhdistyneenä historialliseen välttämättömyyteen?
.
Huomataan, että viime kädessä nämä molemmat vallankumouksen lähtökohdat ja perustelut palautuvat subjektiiviseen päätökseen ja agitaatioon, joka on yhtä aikaa sekä irrationaalinen että rationaalinen. Esimerkkeinä Rosa Luxemburg ja Lenin. Kun enemmistö väestä/kansasta ei ymmärtänyt ‘omaa parastaan’, halusivat Luxemburg ja Lenin hieman ‘oikaista’ Marxin historiallisen välttämättömyyden [determinismin] tiellä siirtymisessä sosialismiin ja kohti kommunismia. Jopa bolsevikkien turvallisuuspäällikkö Felix Dzerzhinskyn pelkäämä Luxemburg ei lopulta oikaissut kuin koipensa tultuaan teloitetuksi, mutta Leninin vallankumouksellinen rikollisjoukko kaappasi viimein lopullisesti vallan NL:ssa äärimmäisen väkivaltaisen ja 4 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen. Tässä taistelussa ei valitettavasti ollut kyse demokratiasta vaan kollektiivisesta pakkovallasta, jota perverssillä tavalla tosin nimitettiin todelliseksi demokratiaksi.
. 
Hitler oli ilmeisesti oppinut jotain Leniniltä, koska oli tätä [tosin vain lyhyen aikaa] poliittisesti ovelampi [ehkä myös hieman onnekkaampi] ja kaappasi vallan vasta saatuaan parlamenttiin tarpeellisen määrän edustajia voidakseen esim. sensuurilakimuutosten kautta julistaa poikkeustilan. - - Mikäli Hitler ei olisi ollut sotahullu nationalisti ja psykopaattinen rasisti, natsien poliittinen systeemi olisi luultavasti kestänyt paljon pitempään kuin vuoteen 1945 – jopa pitempään kuin Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltioiden reaalisosialismi. Mutta jokainen sotatalous romahtaa aikanaan – sotaan, joka joskus väistämättä hävitään.
.
Itse asiassa Venäjä ja Kiina ovat nykyään matkalla kohti autoritaarista totalitarismia [elleivät jo ole sitä], jossa valtiokommunismin ja natsismin [rasismin] aatteelliset perusrakenteet yhdistyvät. Länsimainen arvoliberaali kapitalismi sen sijaan ajautuu informaatioteknologian ja immateriaalitalouden kehityksen myötä melko varmasti kriisiin, jonka hallinnoimisessa mahdollisimman avoin parlamentaarinen demokratia saattaa osoittautua yhtä voimattomaksi kuin se on ollut suurpääomankin suhteen. Ellei sitten todellinen valta ole jo siirtymässä vääjäämättä kapitalististenkin valtioitten tiedustelupalveluille, jotka hallinnoivat myös poliittisesti kaikkein tärkeintä aluetta eli informaatioteknologiaa.
.
4
Poliittisesti autoritaarinen kapitalismi vai edustuksellisen demokratian nukkehallinto, jolla on muodollinen legitimaatio [valtuutus], mutta jolta puuttuu reaalinen kyky ja voima sekä rahan että lopulta kansan hallinnointiin: nämäkö ovat tulevaisuuden maailman poliittiset vaihtoehdot? 
.
Mutta voiko muodollisesta legitimaatiosta koskaan seurata kausaalisesti reaalista sisällöllistä voimaa ja kykyä? Eikö valta ja jopa pelkkä hallinnointi ole aina pikemminkin ja ensisijaisesti strategista [ja enintään intressien välistä kompromissia; Foucault]] kuin kommunikatiivisen eli tiukasti proseduraalisen [ja tiukasti vallan kolmijakoon perustuvan] oikeudenmukaisuuden ja/eli konsensuksen [Habermas] ilmentymää?
.
Jos hyväksyn tämän skeptisen johtopäätöksen vallasta, minun täytyy pohtia, miksi en asettuisi pikemminkin Carl Schmittin ja Leo Straussin kaltaisten oikeistokonservatiivien kuin Leninin ja Stalin puolelle. Valinta ei nimittäin ole minulle itsestään selvä.
.
Jos sen sijaan uskon, että vain proseduraalinen eli muodollinen ja edustuksellinen demokratia on välttämätön puite, jolla kansalaisten suorat mielipiteet voidaan toteuttaa poliittisina sisältöinä ja päätöksinä kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla, minun on mahdollista valita mikä tahansa puolue Vasemmistoliitosta Kokoomukseen ja siltä väliltä. Poliittisen filosofiani ydinkysymys ei siis ole sosialismi vai kapitalismi vaan edustuksellinen demokratia vai autoritaarinen valtio.
.
5
Anarkistit jäävät tämän jaottelun ulkopuolelle, koska heidän ‘yhteiskuntansa’ näköjään toimii ilman mitään pakotteita tai instituutioita. Jopa alkukristillinen kirkko tarvitsi uskonsa tueksi byrokratiaa, mutta anarkistit näyttäisivät toimivan pelkän ‘pyhän hengen’ voimasta; maailma on heille kuin yksi suuri kommuuni, jossa vallitsee täydellinen intressien eli tarpeiden ja halujen harmonia [?!].
.
Dialektisesti ajateltuna positiivinen eli haluttuun päämäärään suuntautuva, mielekäs vapaus voidaan saavuttaa tietysti vain negatiivisen vapauden rationaalisen rajoittamisen kautta, mutta tämän rajoittamisen on tapahduttava jokaisen yksilön autonomisena päätöksenä,ei kollektiivisena massahysteriana.
.
Itse itselleen normia/lakia asettavan ihmisen tilanne ei siis ole likikään samanlainen kuin anarkistisen kollektiivin yksipuolisen totaali irtautuminen institutionaalisen yhteiskunnan kahleista tarkoituksenaan ulottaa utooppisen keinotekoinen kommuuni-tila väkivaltaisesti kaikkialle.
.
Koska anarkistinen kollektiivi yhteiskunnallisena totaliteettina syntyy vain väkivaltaisena projektina ja koska kommuunielämä merkitsee käytännössä yksilön täydellistä alistumista suoran demokratian oikukkaan populististen suhdanteiden vietäväksi, ei poliittisen anarkismin ja tyrannian välille ole edes syytä tehdä kuin käsitteellinen ero [jos sitäkään].
.
Anarkismi on perverssillä tavalla kontrafinaalinen projekti [toisin kuin Kantin kategorinen imperatiivi tai Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’] siinä missä mikä tahansa poliittis-uskonnollinen fundamentalismi, koska anarkismissa yksilö nimenomaan luopuu lähtökohtaisesta moraalisesta autonomiastaan ajautuen kollektiivisen eli heteronomisen pakon alaisuuteen. Jos anarkisti väittää olevansa vapaa, hän tekee sekä kategorisen virheen että elää psykologisessa valheessa.
.
Joku sanoo nyt, etten voi näin väittäessäni olla myöskään hegeliläinen, mutta hän unohtaa, että nimenomaan minä en ole kumoamassa valtiota ja instituutioita vaan epärealistisen ja vaarallisen illuusion kollektiivisesta vapaudesta. Sellaista vapautta ei ole olemassa muualla kuin anarkistien valheellisessa tietoisuudessa. Jopa uskonnolliset fundamentalistit ovat rehellisempiä ja selväjärkisempiä tässä asiassa kuin hedonistiset hippi-anarkistit, joiden keskuudesta nykyinen kapitalismi on saanut monta sosiaalista omaatuntoa vailla olevaa rosvoparonia.
.
6
En jatka nyt pitemmälle, koska tarkoitukseni on jossain vaiheessa kirjoittaa aiheesta hieman tarkemmin Paul Cockshottin/Allin Cottrellin kirjan ‘Uusi sosialismi’ herättämien ajatusten ja etenkin tuon kirjan tuottamien pettymysten pohjalta. 
.
Nämä ideologisesti yksinomaan Aristoteleehen, Marxiin ja anarkistiseen suoran demokratian ideaan tukeutuvat tietokoneinsinöörit näkevät ylettömästi vaivaa pikkutarkoissa työnarvolaskelmissa ikäänkuin työn voisi aina arvottaa kvantitatiivisesti ja ikäänkuin heillä olisi [ikäänkuin heillä ylipäätään voisi olla; samassa harhassa elävät myös uusliberaalit kvanttimatemaatikot] näitten laskelmiensa pätevyyteen vaadittava lähes täydellinen empiirisen tiedon määrä jo etukäteen hallussaan. 
.
Vallansiirtoa [itse asiassa vallan hajauttamista] edistävän ja sen mahdollistavan legitimaation pohdinnassa eli ideologisen ajattelunsa ytimen suhteen Cockshott/Cottrell ovat kuitenkin perin rajoittuneita ja suppea-alaisia ja senkin vuoksi enemmän kuin naiiveja. Niinpä jos kommunistien poliittisen ajattelun taso olisi yleisesti ottaen tämä, voisimme unohtaa kommunismin lopullisesti.
.
Anarko-kommunismin naiiviudesta ja poliittisesta vaarallisuudesta [se voi muuttua tyranniaksi yhdessä yössä, kuten juuri Ranskan ja Venäjän vallankumoukset ovat osoittaneet] lisää myöhemmin. Anarkismi on siis lapsellinen, kaoottinen ja vaarallinen utopia, joka pikemminkin estää kuin edistää realistisen vasemmistolaisen yhteiskuntaetiikan toteuttamista.
.
On kuitenkin tehtävä eroa myös sinänsä nerokkaaseen Zizekiin, joka provosoivasti leikittelee poliittisen vallankumouksen tulella, mutta Zizek sentään menee asian ytimeen eli nostaa legitimaatio-kissan pöydälle, kun taas anarkistit eivät edes ymmärrä, mistä legitimaatiossa lopulta on kysymys: heille kun kaikki on niin perin itsestään selvää: ihminen on hyvä ja kaikki rakastavat toisiaan, kun kaikille ihmisille vain annetaan siihen tilaisuus eikä heitä riistetä. - - Voi pyhä yksinkertaisuus! Vain Richard Dawkinsin ‘tieteellistä’ valistusoptimismia moraalin kehittymisen suhteen voi pitää yhtä lapsellisen typeränä kuin anarkisti-kommunistien poliittisia hiekkalaatikkoleikkejä ihanneyhteiskuntautopioillaan.
*

4 comments:

toinen anonyymi said...

En tiedä, en usko että kukaan tietää, mihin olemme matkalla, yhdessä ja erikseen, en tiedä mitenkään ehdottomasti.

Mutta sen ymmärrän, että olen elänyt kristillisessä kulttuurissa (tämä täysin riippumatta siitä kuulunko ja mihin kirkkokuntaan...).

Ja sen ymmärrän, että eurooppalaisena olen pohjoismaiden, pohjoisen reunavaltion kansalainen.

En ole keskieurooppalainen tai eteläeurooppalainen, mutta minun on kohtalaisen helppo sietää eroavaisuuksiamme.

Kuta kauempana olen tai voisin joutua, omista kulttuurisista juuristani ja perinnöstäni, sitä enemmän olisin hukassa (tai hitaasti mutta väkisin omaksuisin itselleni vieraan kulttuurin).

Se minua viehättää Wallersteinin ajattelussa, että on paljon mitä emme tiedä - emme voi tietää ihan varmasti mitä on tulossa.

(luen uudelleen kirjoittamasi ja ehkä kommentoin lisää...)


Anonymous said...

Zizek korostaa hegeliläisittäin – ja tämä on jo kaukana tulella leikkimisestä – että vallankumouksen on "tarkoituskin" aluksi epäonnistua, juuttua väkivaltaan. Luennoissaan hän käyttää usein esimerkkinä jakobiinien terroria. Vaikka Zizek aina jaksaa muistuttaa, kuinka katastrofaalinen järjestelmä kommunismi 1900-luvulla oli, näyttäisi hän komppaavan väkivaltaa vallankumouksellisena välttämättömyytenä, jota hän vertaa kapitalismin "näkymättömään", joka päiväiseen väkivaltaan, jonka kansa jokseenkin nielemättä hyväksyy.

Rauno Rasanen said...

On hyvä pointti anonyymilta korostaa Zizekin jakobiinisuutta. Juuri se minua tässä legitimaatio-jutussa jäi eniten kaivelemaan. Zizekhän näyttäisi omien lähtökohtiensa puitteissa pitävän vallankumouksen legitimaatiota täysin ilmeisenä ja itsestään selvänä eli vallankumous ei tarvitse demokraattista legitimaatiota [onhan vallankumous semanttisestikin nimenomaan demokraattisen legitimaation vastakohta] eikä legitimaatiota tarvitse näin ollen oikeastaan edes keneltäkään kysellä [edes kansalta, koska kansa on tyhmää eikä ymmärrä omaa etuaan?].

Vallankumouksen ilmeisesti oikeuttaa Zizekille ‘pelkkä’ historiallinen oikeudenmukaisuusvaatimus, jonka vain suuri vallankumouksellinen’ tietoisuus’ voi sisäistää ja massoille agitoida [?!].

Mutta eikö tällainen asenne jos mikä ole silkkaa ‘elitististä’ avantgarde-kommunismia – eräänlainen leninismin päivitetty muoto – olkoonkin, että Zizek ‘pitää’ enemmän ‘konservatiivisesta’ Stalinista kuin ‘rettelöivästä’ Leninistä, mutta eipä hän tässäkään asiassa olisi ensimmäistä kertaa ristiriidassa itsensä kanssa.

Palaan asiaan, mutta sanonpa vain vaikka vittuillessani, että pahinta mitä Zizekille voisi tapahtua on, että hänelle todella avautuisi tilaisuus nousta jonkin suuren vallankumouksellisen liikkeen johtohahmoksi - oikeasti, käytännössä, komentajana ja tappajana eikä vain suurten puheitten, kirjojen ja/eli fantasioiden tasolla. Eikä tämä ‘ennustus’ ole itse asiassa vain ironiaa vaan eräänlainen lacanilaisen fantasialogiikan ‘sovellus’. Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua on, että fantasian toiveuni toteutuu reaalisena, koska jo reaalisen kokemus itsessään on shokeeraava – ikään kuin ‘suolapatsaaksi jähmettävä’. Sitä paitsi Zizek on aivan liian pakkoneuroottinen, hysteerinen, yliherkkä ja romanttinen ihminen ‘tappajaksi’.

Mutta vaikka vallankumousta ei voikaan legitimoida edustuksellisen demokratian puitteissa itse käsitteen menettämättä alkuperäistä merkitystään, niin mitä vallankumouksellinen legitimaatio sitten todella merkitsee? Ei kai kukaan sentään tosissaan väitä toimivansa pelkästään ‘historiallisen determinismin pakottamana’? Sellainen ihminen ei ole ihminen vaan robotti vailla omaa tahtoa. Marxin spinozalais-hegeliläinen determinismi on siis perimmältään huuhaata.

Kant pohti filosofiaa ajattelun mahdollisuuden ehtojen kannalta. Miten ajattelu on mahdollista? Mitkä ovat ajattelun loogiset perusehdot, joiden on pakko täyttyä, jotta käsitteellinen päättely mahdollistuisi?

Poliittisen toiminnan mahdollisuuden ehdoksi voisi nimetä yleisesti ottaen legitimaation. Miten poliittinen toiminta, joka pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa, ylipäätään on mahdollista? Tällainen kysymyksenasettelu toimii oman poliittisen filosofiani lähtökohtana.

Anonymous said...

Zizek usein ilkkuu sitä, kuinka lännen intellektuellit arvostavat vain etäisiä vallankumouksia. Jos vallankumouksen mahdollisuus tulee liian lähelle, on pysyttävä rauhallisena ja mietittävä. Toisaalta hän itsekin jaksaa aina muistuttaa, kuinka tulisi nimenomaan vastustaa liian äkillistä toimintaa: "sometimes doing nothing is the most violent thing to do." Vittuilusi osuu joka tapauksessa epäilemättä arkaan paikkaan, sillä tositilanteessa filosofi (ongelmien luoja & niiden osoittaja) ei enää auta, vaan on oltava myös vastauksia, joita Zizekiltä ei juuri heru.

Mitä tulee legitimaatioon, tuntuu Zizek miltei poikkeuksetta vetoavan kolmeen seikkaan: ekokriisi, biogenetiikka ja "intellectual property", toisin sanoen yliopistot, jotka joutuvat yritysmaailman pusertamina entistä ahtaammalle tuottaen irvokkaita "asiantuntijoita".

"Communism today is not the name of a solution but the name of a problem: the problem of commons in all its dimensions – the commons of nature as the substance of our life, the problem of our biogenetic commons, the problem of our cultural commons ('intellectual property'), and, last but not least, the problem of the commons as that universal space of humanity from which no one should be excluded. Whatever the solution might be, it will have to solve this problem"

Tietyssä mielessä ylläolevaa sitaattia – kirjasta Living in the end of times – voi pitää edelleen historiallisena oikeudenmukaisuusvaatimuksena. Proletariaatti on saanut rinnalleen uusia sorrettuja, tämän ajan ongelmia. Avantgarde-kommunismista ei silti ole kyse, vaikka Zizekin varsinainen ideologiakritiikki kumpuaakin sellaiselta teoriapohjalta, ettei sitä tohtisi ihan heti raksan ainoalle "punaiselle" tarjota.