Kemppinen kirjoitti päreessään ‘Valossa
lumi’: ‘Raitiovaunun sijasta palailin kävellen ja mietin, miten mikään omat
lakinsa ottanut, siis esimerkiksi elävä luonto ja sen toinen ilmentymä,
epäorgaaninen luonto, ei ole turhaa.’
.
1
Sitaatin päätelmä saattaa olla oikea, mutta
se ei seuraa perusteluista vaan ihan jostain muusta, sanokaamme vaikka
optimismista, joka on luonteenpiirre eli kontingentti psykologinen ominaisuus
eikä mikään looginen premissi. Sama looginen ehto pätee mihin tahansa
uskonnollistyyppiseen uskoon. Mutta toistan:
johtopäätös ei sinänsä ole väärä, se vain ei taatusti seuraa noista
premisseistä. - - Vain fideismi voi ‘perustella’ rationaalisesti uskonnollisen
optimismin: Tertullianus, Pascal, Kierkegaard [varauksin myös Kant] ja Wittgenstein ymmärsivät
tätä ‘asiaa’ ratkaisevasti syvällisemmin kuin esim. stoalaisuuden
evidentialistinen perinne [johon myös panteisti Spinoza tukeutuu]. - -
Tosiasioista ei voi loogisesti johtaa etiikkaa ilman psykologista virhepäätelmää
eli jonkinlaista uskoa [tosin myös Kantin kategorinen imperatiivi on osittain
‘uskon’ asia]. - - Uskoa toki voi ja ehkä pitääkin [eikä epäorgaaninen luonto
ole turhaa], jos siltä tuntuu, mutta vain ehdolla: ‘quia absurdum est’. - -
Pragmaattiset todennäköisyyspremissit/-syyt eivät kelpaa tässä alkuunkaan, kuten
ne eivät kelpaa missään muuallakaan vakavasti otettavassa filosofiassa, mitä
myöskään tieteellinen päättely [paradoksaalista tai ei] jo pelkästään
matemaattismetodisen eksaktiusvaatimuksensa vuoksi ei ole. Matematiikka on
syy-yhteyksien kuvailua, ei syy-yhteyksien ymmärtämistä, joka on kielen sisällä
tapahtuva semanttinen eli ‘epätäydellinen’ tulkinta. - - Usko luonnon
mielekkyyteen ei siis seuraa luonnosta itsestään vaan ihmisen
psykologis-esteettisestä ‘mausta’. Loogisesti kyseessä on non sequitur par
exellence. - - Tästä non sequiturista kuitenkin
seuraa, että luonnollinen teologia [vanhan kirkon oppi, etenkin ortodoksisuus]
on magian ja animismin 'atavistinen' jäänne, kuten kaikki evidentialistinen
reduktionismi. - - Uskonnollinen usko kohdistuu syvimmiltään aina absoluuttiseen
semanttiseen tyhjyyteen, jolle mikään – hienoinkaan informaatiokoodi – ei voi
antaa sisäistä mieltä [intrinsic reason for being] ilman ihmisen
henkilökohtaisesti ‘uskovan maun’ suomaa tuntua kyseisen ‘systeemin’ ikään kuin
luonnollisesta metafyysisestä merkityksestä. Esimerkiksi geneettiseen
informaatiokoodiin sisältyvä mieli’ on ihmisen sille ‘lahjoittamaa’ [vrt. myös
Davidsonin semanttisen lingvistiikan ‘credo’: principle of charity] -
ikään kuin teleologis-sisällöllistä [‘semanttista’] mielekkyyttä, joka ei
sisälly itse
‘matemaattis-syntaktiseen’ koodiin [tai ole 'ihmeen tavoin annettuna' koodissa]. Luonnossa itsessään ei ole ‘mieltä tai
mieliä’. Joka muuta puhuu, kävelee tukevasti ilmassa eli tyhjyyksien päällä,
näkee näkyjä ja käyttää ahkerasti ‘metafyysistä’ mielikuvitustaan. – Hmm. -
Haluan kaikesta skeptisismistäni ja eksistentiaalisesta kyynisyydestäni
huolimatta toivoa, että tällainen ihminen olisi onnellinen, sillä vaikka olenkin
ehkä pilkkaaja, sisimmässäni asuu pieni mutta hyvä ihminen. Minä nimittäin pidän
kovasti esimerkiksi lapsista, koirista ja kissoista - - ;\.
.
2
Edellinen
määrittely pätee myös Richard Dawkinsin omaan genomiinsa kohdistuvaan
‘tieteelliseen’ kunnioituksen tunteeseen, sillä ihminen, joka haluaisi haudata
genominsa sukuhautaan [kuten Dawkins] edustaa psykologisesti samanlaista
ihmistyyppiä kuin pyhiinvaeltaja, joka on ostanut itselleen esim. palan
Jeesuksen varpaankynttä, jota palvoo pyhänä reliikkinä. Dawkins tietysti –
naiivi epikurolainen empiristi kun on – palvoo genomissa omaa geneettistä
itseään, kun taas pyhiinvaeltaja palvoo itseään Jeesuksessa
[jota tämän varpaankynsi edustaa]. Kristityllä on kuitenkin identiteetti
ainakin ja nimenomaan Jeesuksessa, kun taas Dawkinsilla ei oman julkilausutun
empirisminsä premisseistä lähtien edes voi olla
identiteettiä, koska hänen solunsa muuttuvat jatkuvasti eikä identiteettiä voi
tämänkään vuoksi havaita aistein tai vaikka mikroskoopein ;\]. Selkokielellä
sanottuna Dawkins ei palvo kuin omaa narsistista altruismiaan, mikä tekee
hänestä moraalifilosofisesti joko halveksuttavan tai
jos oletamme, että hän on vilpitön – säälittävän - olennon [itse asiassa Dawkinsissa itää kaikkein salakavalimmin naamioitunut rasismi: 'tieteellinen totuus'].
*
No comments:
Post a Comment