Hamlet and his father's
Ghost
.
Hautajaiset kutsuvat aina haudan äärellä seisovia
puntaroimaan, mihin he uskovat, jos mihinkään. Mutta oman lapsen hautajaiset
pakottavat vanhemmat pohtimaan Jumalan olemassaoloa ja koettelemaan uskoaan.
Shakespearen on täytynyt osallistua protestanttisen seurakuntansa säännöllisiin
jumalanpalveluksiin, sillä muussa tapauksessa hänen nimensä esiintyisi
niskuroivien kieltäytyjien luetteloissa. Mutta uskoiko hän siihen, mitä kuuli ja
itse lausui? Hänen teoksensa viittaavat siihen, että hänellä oli jonkinlainen
usko, mutta se ei millään lailla selvästi ankkuroitunut sen enempää
katolilaisuuteen kuin anglikaanisen kirkon oppeihinkaan. 1590-luvun
loppupuolella, jos hänen uskoaan ylipäätään saattoi sijoittaa mihinkään
laitokseen, se oli teatteri, eikä ainoastaan siksi, että teatteri oli hänen
työnsä ja toimeentulonsa.
.
Shakespeare ymmärsi, että keskeiset kuoleman rituaalit
oli hänen kulttuurissaan hajotettu. Hän koki sen kenties hirvittävänä tuskana
poikansa haudan äärellä. Samalla hän kuitenkin uskoi myös, että teatteri – ja
erityisesti hänen oma dramaturgintaitonsa – pystyi ammentamaan näistä
intohimoisten tunteitten valtavista varannoista, joille hän ja hänen
aikalaisensa eivät enää voineet löytää muuta tyydyttävää
ulospääsyä.
.
Itse asiassa uskonpuhdistus ojensi hänelle hienon lahjan
– ennen niin uljaan ja moniosaisen rakennelman sortuneet jäännökset – ja hän
tiesi täsmälleen, kuinka ottaa lahja vastaan ja käyttää sitä. Hän tuskin
suhtautui välinpitämättömästi omaan henkilökohtaiseen menestykseensä, mutta hän
ei ajatellut ainoastaan rahassa mitattavaa menetystä. Shakespearen maailmassa
[niin kuin paljolti meidänkin maailmassamme] rituaalit on tuhottu. Mutta
teatterissa hän saattoi ammentaa kuolemaan kohdistuvasta myötätunnosta,
epätietoisuudesta ja pelosta, tunteista, jotka hän myös itse koki syvällä
sisimmässään. Hän koki ne vuonna 1596 lapsensa kuoleman äärellä ja vielä
uudelleen valmistautuessaan isänsä kuolemaan. Hän ei vastannut rukouksin, vaan
koko olemuksensa syvimmältä: kirjoittamalla Hamletin.
.
Kun tutkija ja elämäkerturi Nicholas Rowe yritti
kahdeksannentoista vuosisadan lopulla löytää tietoja Shakespearen urasta
näyttelijänä, muistot olivat jo haalenneet. ‘En kuullut koskaan mitään enempää
tällä saralla’, Rowe totesi, ‘kuin että hnen näyttelijäuransa huippuja oli se,
kun hän esitti Haamua omassa Hamletissaan’. Näytellessään kiirastulesta
tullutta henkeä, joka vaatii eläviä kuuntelemaan tarkasti hänen sanojaan
‘hartaasti vaan kuule/Mit’ ilmoitan [1.5.5-6] – Shakespearen on täytynyt manata
itsestään ulos kuolleen poikansa ääni ja kenties myös oma äänensä sellaisena,
miltä se kuulostaisi, kun se tulisi haudan takaa. Se oli eittämättä hänen paras
roolinsa. [s. 342-343].
*
Sitaatti on
Stephen Greenblattin loistavasta kirjasta ‘Shakespeare:
Kuinka Williamista tuli
Shakespeare?’ - Will in the world: How Shakespeare became
Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008
.
*
No comments:
Post a Comment