Macbethin noidat
.
Mielikuvitukseen kuuluu jo sinänsä taito mennä toisen
ihmisen elämän sisään, muitta noitien ollessa kyseessä side on omalaatuinen,
sillä noidat ovat mielikuvituksen jälkeläisiä. Keskiajan ja renessanssin ajan
noitien jahtaajat – miehet, joiden mielestä koskaan ei voinut olla liikaa
lähimmäisten ilmiantoja, ruumiintarkastuksia, kidutuksia, oikeudenkäyntejä ja
ennen kaikkea teloituksia – uskoivat, että noidat kävivät salakauppaa
mielikuvituksella. Tunnetun noitakäsikirjan Malleus maleficarumin
mukaan paholaisen palvelijat kiihottavat ja muovaavat mielikuvitusta
tunkeutumalla ruumiin kautta ihmiseen. Teoksen kirjoittaneet kaksi
dominikaani-inkvisiittoria, Heinrich Kramer ja James Sprenger tiesivät, että
pirulliset henget pystyivät synnyttämään ‘paikallisen liikahduksen’ joko
valvovan tai nukkuvan ihmisen mielessä ja herättämään ja kiihottamaan ihmisen
sisäisiä aistimuksia ‘niin että mielen varastoihin kammitsoidut ideat otetaan
esiin ja paljastetaan fantasian ja mielikuvituksen kyvylle, minkä jälkeen
tällaiset ihmiset kuvittelevat niiden olevan totta.’ He kutsuivat
tapahtumasarjaa, jossa mieltä herätellään ja kuvia siirrellään yhdestä aivojen
osasta toiseen, ‘sisäiseksi kiusaukseksi’. Sen seurauksena ihminen saattaa alkaa
nähdä silmiensä edessä jotakin – vaikkapa tikarin – jota todellisuudessa ei ole,
ja kääntäen, ihmiseltä voi jäädä näkemättä jokin – esimerkiksi oma penis – joka
kuitenkin yhä on paikallaan, vaikka inkvisiittorien ‘hurmaksi’ kutsuma ilmiö
kätkee sen katseelta. Kramer ja Sprenger kirjoittavat: ‘Eräskin mies kertoo,
että kadotti kalunsa ja meni noidaksi tiedetyn akan tykö jotta tämä palauttaisi
sen hänelle. Akka käski vaivasta kärsivän kiivetä tiettyyn puuhun ja ottaa
sieltä pesästä haluamansa kalun, pesässä oli niitä monta. Mutta kun mies yritti
ottaa ison kalun, noita sanoi: Älä sitä ota, se on kappalaisen
kalu’.
.
Luettuaan tämän ja muita kohtia Malleus
maleficarumista Reginald Scot-niminen Shakespearen hieman vanhempi
Englannin maalaisaatelinen sanoi aluksi kallistuneensa pitämään teosta rivona
kokoelmana tuhmia vitsejä. Hän kuitenkin tarkisti asia ja totesi, että mistään
vitseistä ei ole kyse, sillä niiden kirjoittajat ovat henkilöitä, joilla on
ollut ja on yhä valta päättää asianosaisten elämästä ja kuolemasta. Scot vastasi
julkaisemalla vuonna 1584 oman teoksensa, The Discovery of Witchcraft,
joka oli noitauskon skeptinen kritiikki ja lajissaan tärkein englanninkielinen
teos. Kun Jaakko nousi Englannin valtaistuimelle, hän määräsi ensi töikseen
kaikki Scotin kirjat poltettaviksi. Tekstiviittauksista päätellen näyttää
kuitenkin siltä, että Shakespeare sai kirjan haltuunsa ja luki sen
kirjoittaessaan Macbethia. [s. 376-377]
*
Sitaatti on
Stephen Greenblattin loistavasta kirjasta ‘Shakespeare:
Kuinka Williamista tuli
Shakespeare?’ - Will in the world: How Shakespeare became
Shakespeare, 2004. Suom. Kaisa Sivenius. Helsingissä: Otava, 2008
.
*
No comments:
Post a Comment