December 22, 2011

Tapahtuma tulee olemaan tapahtunut - [jo nyt - ei vielä] - oletko valmis?

Universalismin apostoli Paavali Tarsolainen on Alain Badioun luottomies.
*
Päreen teksti on sitaatti filosofisesta kulttuurilehdestä Paatos nro. 3/2011 - [ks. ensimmäinen linkki tekstin lopussa].
*
Olemattoman puolesta

Janne Säynäjäkangas

Alain Badiou, Apostoli Paavali (Saint Paul: La fondation de l'universalisme, 1997).

Suom. Janne Porttikivi. Gaudeamus 2011. 168 s.

Alain Badioun Apostoli Paavali on herättänyt myönteistä huomiota sekä sekulaareissa filosofisissa että teologisissa piireissä. Jo tämä tekee kirjasta mielenkiintoisen, sillä on vaikea kuvitella, miten apostolista ja kirkon perustajasta voi kirjoittaa kirjan jättämättä kylmäksi joko uskonnollisia tai ei-uskonnollisia tahoja. Teos näyttääkin suhtautuvan jotensakin nurinkurisesti niihin rajanvetoihin, joita kristittyjen ja ateistien välillä on totuttu näkemään. Siinä missä uusateistit vannovat todisteiden nimiin, Badioun ateismi vaikuttaa melkein fideistiseltä. Toisaalta sillä, minkä Badiou pyrkii kristinuskosta pelastamaan aikamme käyttöön, ei todellakaan ole mitään tekemistä niiden (kansallisten) perinteiden kunnioitusta vaativien poliittisten kristittyjen kanssa, jotka ainakin meidän maassamme pyrkivät esittäytymään tuon uskonnon puhenaisina ja -miehinä. Badioulle Paavalin merkitys on siinä tyrmistyttävässä ajatuksessa, että tämä kaukainen hahmo näyttää meille, miten totuuteen – ei vallitseviin yleisyyksiin tai suljettuihin identiteetteihin – perustuva ajattelu ja toiminta on mahdollista.

Kaikesta huolimatta Badiou ei edusta neutraaliakaan kantaa, pelkkää tekstin tulkintaa ilman kannanottoa evankeliumin sisällön todenperäisyyteen; hän tunnustaa avoimesti olevansa ateisti. Kristuksen ylösnousemus, Paavalin julistuksen lähtökohta, on hänelle silkka faabeli. Badiou ei kuitenkaan naura, kuten Apostolien tekojen mukaan filosofit Areiopagilla, kuullessaan Paavalin julistuksesta. Juuri ylösnousemuksen fiktioluonteen takia Paavalin ajattelun voi irrottaa varsinaisesta kontekstistaan ja yleistää koskemaan subjektiviteetin rakennetta. Paavali on Badioulle antifilosofinen teoreettikko, joka näyttää meille, miten aidon universaalisuuden on saatava alkunsa ainutkertaisesta tapahtumasta. Tämä ainutkertainen tapahtuma on kristinuskossa tietysti juuri ylösnousemus.

Ylösnousemuksen sanoma on ainutlaatuinen suhteessa aikaisempaan uskonnollisuuteen, koska sen piirissä kaikesta kulttuurisesta partikulaarisuudesta irrotetusta subjektiviteetista tulee mahdollinen. Paavalille on "yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi" (Gal. 3: 28). Kristuksen ylösnousemuksessa on siis kyse paradoksaalisesta universaalista singulaarisuudesta: ainutkertaisesta tapahtumasta, jonka viesti on kuitenkin osoitettu jakamattomasti kaikille. Kaikkien ylösnousemukseen uskovien asema on sama riippumatta mistään hierarkioita jäsentävästä kategoriasta. Jerusalemin seurakuntaan viitatessaan Paavali kirjoittaa: "Ne taas, joita siellä pidettiin arvossa -- mitä he itse asiassa olivat, on minusta yhdentekevää, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä" (Gal. 2:6).

Omaperäisessä uppoutumisessaan Paavalin teksteihin Badiou löytää tältä hienojakoisen teorian subjektista, joka näyttää jokseenkin epäuskottavasti olevan lähempänä hänen omaansa kuin mikään myöhemmin kehitetty. Tämä anakronistisuus on kuitenkin siinä mielessä näennäistä, ettei Badioun tarkoituskaan ole harjoittaa historiallista eksegeesiä. Koko teoksen lähtökohtana on, että tietyt subjektiuden piirteet pysyvät aina samoina. Badioulais-paavalilainen subjekti on totuuden subjekti; se ei ole esimerkiksi objektin vastinpari minä-substanssin tai kokemuksen transsendentaalisen organisointimekanismin mielessä, eikä se vastaa Michel Foucaultin tai Louis Althusserin käsityksiä subjektista sosiaalisena konstruktiona. Badioulle subjektiviteetti ei ole mikään kaikissa ihmisissä valmiiksi esiintyvä kyky sen enempää kuin ideologian palvelija, vaan jotakin hyvin harvinaista. Ihmiseläimestä tulee subjekti, kun se kohtaa historian toiston rikkovan tapahtuman ja huomaa olevansa kykenemätön jättämään sitä huomiotta. Ihmiseläin Saulista tuli kristillinen subjekti Paavali Damaskoksen tiellä, kun äkillinen ilmestys teki hänestä Kristuksen ylösnousemuksen uskollisen julistajan. Subjektin rooli tapahtuman julistajana ei ole enempää tai vähempää kuin totuuden toteuttaminen, eikä tämä totuus ole jotakin, joka tiedetään, vaan prosessi. Se koostuu tapahtuman seurausten voimaan saattamisesta.

Diskurssien turuilla

Keskeiseksi ongelmaksi Apostoli Paavalissa muodostuu kristillisen subjektin suhde siihen, mitä Paavali kutsuu juutalaisuudeksi ja kreikkalaisuudeksi. Badioun huomio on, että nämä kaksi nimeä eivät viittaa empiirisin kansoihin vaan "diskurssityyppeihin".

Mistä juutalainen diskurssi koostuu? Sen muodostama subjektiivinen hahmo on profeetta. Profeetta elää merkkien keskuudessa, hän vastaanottaa, tulkitsee ja antaa merkkejä ja todistaa näin transsendenssista yrittämällä valaista sen hämäryyttä. Juutalaista diskurssia pidetään siis ennen kaikkea merkkien diskurssina. Mistä sitten kreikkalainen diskurssi koostuu? Sen muodostama subjektiivinen hahmo on viisas ihminen. Viisaus koostuu maailman ikuisen järjestyksen ymmärtämisestä, se on logoksen, järjen ilmaantumista olemiseen. Kreikkalainen diskurssi on ennen kaikkea kokonaisuuden, totaliteetin diskurssia, sikäli kuin se koostuu luonnosta saatavan tiedon viisaudesta.

Badiou hyväksyy siis Emmanuel Lévinasin teesin, jonka mukaan kreikkalainen logos on totaliteetin diskurssia, mutta pitää sitä ja juutalaista "toiseuden" diskurssia riippuvaisina toisistaan. Hänen mukaansa Paavalin "nerokas ajatus on, että juutalainen diskurssi ja kreikkalainen diskurssi ovat saman hallinnan hahmon kaksi eri puolta". Molemmissa pelastus kuuluu sille, joka hallitsee kyseisen diskurssin lait. Ne "sisältävät oletuksen, että avain pelastukseen on annettu tässä maailmassa, yhdelle kokonaisuuden suorassa hallinnassa (kreikkalainen viisaus) ja toiselle kirjallisen perinteen ja merkkien lukemisen hallinnassa (juutalaisten rituaalit ja profetointi)."

Tällaiset diskurssit eivät voi olla universaaleja, sillä niin viisaudessa kuin merkkien hallinnassakin on aste-eroja, joka asettaa toiset keskustaan ja toiset periferiaan. Kreikkalaisille mestari on se, joka ymmärtää parhaiten kosmisen järjestyksen, kun taas juutalaisille se, joka osaa lukea merkkejä, on etusijalla suhteessa transsendenssiin. Kristillinen diskurssi on puolestaan hallinnan näkökulmasta pelkkää heikkoutta: se on hulluutta kreikkalaisille ja skandaali juutalaisille. Mutta ainoana näistä kolmesta se on universaalia, sillä vain pitämällä mitättöminä kaikkia hallinnan muotoja se voi puhutella yhtäläisesti jokaista ihmistä riippumatta tämän asemasta suhteessa mihinkään lakiin. Kristillisessä diskurssissa olemassa olevilla eroilla ei ole merkitystä, "sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välille” (Room. 2:11).

Kreikkalainen ja juutalainen diskurssi pyrkivät siis naturalisoimaan lain kytkemällä sen objektiivisesti olemassa olevaan. Esimerkkejä tämän kaltaisista diskursseista ei ole vaikea löytää lähempääkään. Stalinistisessa ideologiassa valtiokoneiston raa'at toimenpiteet saivat oikeutuksensa historiallisesta väistämättömyydestä, aivan kuten valtiontalouden leikkauksista on nykyään tullut poliittisten päätösten sijaan välttämättömyyksiä ilman vaihtoehtoja. Internetin keskustelupalstoilla seikkaillessa ei voi olla törmäämättä niihin kaksilahkeisiin, jotka muistavat aina pettämisestä keskusteltaessa muistuttaa, ettei mieheltä voi odottaa uskollisuutta, sillä evoluutio on istuttanut häneen tarpeen roiskia siementään mahdollisimman moneen paikkaan. Välttämättömyyksien sijaan kristillinen diskurssi asettaa ensisijaiseksi tapahtuman, jonka ilmaantuminen ei ollut sen enempää vääjäämätöntä kuin siihen uskominenkaan. Faktojen sijaan kristillinen diskurssi nojaa siihen, mikä maailman silmissä ei ole mitään: "mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin" (1 Kor. 1:28). Tämä ei-mikään on tietysti ei-mitään vain vallitsevan tilanteen ja sitä hallitsevien diskurssien näkökulmasta. Näkymättömyys seuraa sen tapahtumasta ammennettua radikaalia uutuutta, joka irrottaa diskurssin kohteen kaikista valmiista lokeroista. "On samantekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ympärileikkaamaton. Tärkeää on, että hänet on luotu uudeksi" (Gal. 6:16).

Epäilemättä Badioun filosofoinnissa on sitä mannermaista hämäryyttä, joka on omiaan ajamaan anglosaksiseen tyyliin tottuneet tiehensä. Badiou pyrkii kuitenkin aktiivisesti välttämään lokerointia filosofisiin perinteisiin, jotka hän itse jakaa kolmeen päähaaraan: hermeneuttiseen, analyyttiseen ja postmoderniin. Badiou kyllä myöntää saaneensa selkeitä ja vahvoja vaikutteita kyseisistä suuntauksista, mutta toisaalta hän hylkää niille kaikille ominaisia piirteitä, kuten kielikeskeisyyden. Badioun voidaan kuitenkin katsoa kuuluvan mannermaisen filosofian niin sanottuun anti-postmoderniin sektioon, jonne myös esimerkiksi Slavoj Žižek ja Giorgio Agamben sijoittuvat. Žižekin tapaan Badiou ammentaa marxismista, lacanilaisesta psykoanalyysista ja yleisemmin mannermaisesta traditiosta, joskin Badiou on taipuvainen painottamaan eroavaisuuksia omien näkemystensä ja Lacanin "antifilosofian" sekä hegeliläisen dialektiikan välillä. Žižekin tavoin Badioutakin luonnehtii kannanottojen poleemisuus, mutta tinkimättömyydessään hän on omaa luokkaansa.

Jos Badioun tyyliä haluaa kutsua käsiterunoudeksi, ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö se olisi myös matemaattisen tarkkaa, poliittisesti valveutunutta ja intohimoista. Paljon välittyy suomen kieleenkin Janne Porttikiven käännöksessä, jonka ainakin itse koin miellyttäväksi ja sujuvaksi lukea. Kaikkeen en kuitenkaan ole tyytyväinen. Esimerkiksi ainutkertaisuus, teoksen keskeinen käsite, olisi ollut perusteltua kääntää myös vähemmän kotoperäisellä ilmauksella singulaarisuus, mikä olisi alleviivannut sen suhdetta universaalisuuteen. Porttikivi itsekin käytti singulaarisuutta ainutkertaisuuden sijaan tänä syksynä järjestetyssä Lévinas-aiheisessa konferenssissa. Toisen avainkäsitteen, totuusprosessin, kohdalla puolestaan esiintyy kirjan sisäistäkin epäjohdonmukaisuutta, sillä se on useimmiten suomennettu tällä sanalla, mutta jossakin kohtaa käytetään myös sanaa ”totuusproseduuri”. Koska keskeisten käsitteiden kääntämiselle on selvästikin vaihtoehtoja, kirjassa olisi pitänyt olla suomentajana esipuhe, jossa käännösvalintoja olisi selitetty. Tämän sijaan teoksen lopusta löytyy osio, jossa kommentoidaan joitakin tekstistä löytyviä hämärämpiä viittauksia, mikä kyllä lohduttaa.

Aktuelli apostoli

Apostoli Paavalin merkitystä pitää etsiä nykyhetkessä. Miten Paavali voi auttaa ajattelua nousemaan "aikamme vaatimalle tasolle muuten kuin imartelemalla sen julmaa inertiaa"? Siinä missä Paavali oli "kaiken politiikan alleen murskaavaan monumentaalisen vallan (’Rooman valtakuntana’ tunnetun militaristisen despotismin) aikalainen", meidän aikamme julma inertia on ennen kaikkea maailmanmarkkinoiden ja pääoman logiikkaa. Badioulle on selvää, että mikään universaalin totuuden hylkäävä kulttuurirelativismi ei tarjoa vaihtoehtoa pääoman väärälle universaalisuudelle. Badioun mukaan nämä kaksi päinvastoin toimivat pohjimmiltaan täydellisessä yhteisymmärryksessä pääoman ollessa kuitenkin se, jonka ehtojen mukaisesti kaikki lopulta järjestyy. Kapitalismi ei kysy ihmisen väriä, uskontoa tai sukupuolta. Siksi sen järjestelmä ei vähääkään horju eri uskontoa tunnustavien, eri väristen tai eri sukupuolta olevien nahistellessa siitä, kuka on eniten uhri ja kenen oikeuksia on eniten loukattu. Tarvitaan konkreettista universaalisuutta, joka voi saada alkunsa vain tapahtumasta.

Lopuksi on vielä tarkennettava: Jos kristuksen ylösnousemuksesta ei ole subjektivoimaan meitä, niin mikä tapahtuma vaatii uskollisuuttamme tässä ja nyt? Jos kaikki riippuu tapahtumasta, niin täytyykö meidän vain odottaa? Badiou itse esittää kysymyksistä jälkimmäisen Apostoli Paavalin lopussa ja vastaa:

Ei tietenkään. Monet tapahtumat, jopa hyvin kaukaiset, vaativat edelleen meiltä uskollisuutta. Ajattelu ei odota, eivätkä sen voimavarat koskaan tyhjene kuin ainoastaan sellaiselta, jonka suurin halu on vain mukautua tähän maailmaan, ja juuri tämä on todellinen kuoleman tie. Sitä paitsi odottaminen olisi täysin hyödytöntä, sillä tapahtuman olemukseen kuuluu, ettei sitä edellä mikään merkki ja että se aina yllättää meidät armollaan, miten valppaina me sitä sitten odotammekin.

Badioun katsannossa ei ole vain yhtä tapahtumaa. Hän puhuu neljästä totuusprosessista, tieteestä, politiikasta, taiteesta ja rakkaudesta, joilla jokaisella on omat tapahtumansa. Tieteessä tällainen tapahtuma oli esimerkiksi Galileon oivallus, että luonnonlait ovat matemaattisia, taiteessa abstraktin kuvataiteen synty ja politiikassa erityisesti vallankumoukset kuten Ranskassa 1789 ja Venäjällä 1917. Viimeaikaisten mullistusten myötä Badiou on itse ehdottanut, että myös Arabikevät voisi kuulua tähän listaan.
*
http://www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/311/paatos31108.html
*
http://www.gaudeamus.fi/verkkokirjakauppa/filosofia/badiou-apostoli-paavali/
http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_the_Apostle
http://fi.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou
http://en.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Oikea+Paavali+yll%C3%A4tt%C3%A4%C3%A4/HS20010901SI1KU02xbu
http://fi.wikipedia.org/wiki/Futuurin_perfekti
http://www.cardozo.yu.edu/MemberContentDisplay.aspx?ccmd=ContentDisplay&ucmd=UserDisplay&userid=10410&contentid=8536&folderid=372

6 comments:

ninni said...

miksei pysya turvallisen matkan paassa uskonnosta

Rauno Rasanen said...

Badiou on 'turvallisen' etäisyyden päässä uskonnosta jo senkin vuoksi, koska hän ei usko taruihin muttei myöskään empiirisiin tautologioihin totuuksina, jotka voivat muka sisällöllisesti [semanttisesti] korvata kaikki muut diskurssit.

Etäisyydestä huolimatta tai sen takia Badiou kuitenkin oivaltaa paavalilaisen kristinuskon ideologisen ytimen, jonka vallankumouksellisuus pätee yhä tänä päivänä.

'Faktojen sijaan kristillinen diskurssi nojaa siihen, mikä maailman silmissä ei ole mitään: "mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin" (1 Kor. 1:28).'

Badioun tarkastelutapa ja näkökulma kristinuskoon on ihan oikeasti jotain uutta ja innovatiivista filosofisessa mielessä, ja vaikka hänen ajatteluaan ei nytkään ole aina helppo seurata [Tapahtuma olemisen totuusprosessina eli Badioun 'fixed idea'], niin silti kirjan paavalilais-badioulainen perusidea on paitsi erittäin johdonmukainen myös luettavasti ilmaistu - [onhan Badiou etenkin nuorempana kirjoittanut myös fiktiivistä proosaa].

ninni said...

taotologiat mua ympii. seurakunnat on ihania jos ei niissä saaramtaais sitä evanheliumia. 2011. mikseivät aälykkäät imiset ole keksineet seurakuntaa ilman evanheliumia

siis kirkko on upea keksinto mutta sisältö on väärä

sinunkin sanat -valitettavasti -olen kuullut siellä

Rauno Rasanen said...

?!

Sano vain sana, mutta jos saa pyytää - olkoon siinä edes ripaus tolkkua...

dudivie said...

äänestän ei-niinistöö

Lipozene Reviews said...

A good article with literary grace ,the content is rich with life and emotion,you will have different harvest when you come to read it . Thanks