December 29, 2011

Kukkuuu, kukkuu, kukuu, kuk, kuu, ku, k, k, kkk - - köh - - coeckoe! coeckoe! coeckoe!

Hullu Käkki
















Lahden kansainvälinen kirjailijakokous 2011

Leevi Lehto: Sanomattomasta kielessä/The Unspeakable In Language - [20th June 2011 - ks. linkit alla]

Kökkö

Käki kukkoja kukutti,
käkätti kotikanoja.
Kukin kukkea kupunen
kukoi kuin kyky kekotti.
Kaikkokenkkäälä kajasti.

Kuuro katsoi kiukaan kieltä.
Koko kokkona kimahti
kulkukoulun kaulimitse,
kuohimoitse, kaulaimitse
kylykirjaston kihellys.

Kukko kykki, kana kykki,
koko kökkelö kökötti.
Käkikö kesymmin kykki,
kukkuiko kökön kukussa?
Kysy kekrinä käkeä.

Juuri lukemani on Lauri Viidan tunnettu lähes-nonsense-runo, jonka hän kirjoitti mielisairaalassa 1957 ja jonka aikalaisvastaanotto näki olevan "lähes kokonaan merkitystä vailla". Tätä esitystä varten käänsin sen englanniksi:

The Coeckoe

Cuckoo the cocks cuckolded,
canaries cackled at call -
Causing the convexo-concave caesuras
to culture cap-cap-a-pie-bilities.
Come-Thiterer caucously cajoled.

Chloropus clooked at clitoris.
Qanta quakely collapsed :
classifyingly clevered
castratonizingly cucumbred
coddling convolute collections.

Cock crouched, chick crouched,
catharsis quarticly queasied.
Cuckoo, the cosiest croucher?
Cackler in Coeckoe's queekaboo?
At Callhallows, question the cuckoo.

Varoitan heti, että aikomukseni on tarjota tuhdihkoja annoksia äärimmäistä lähilukua yhdistettynä pidäkkeettömään spekulaatioon - jälkimmäinen myös merkityksessä "peilin piteleminen": sallin Viidan runon esiintyä yrityksenä hänen itsensä, minun tai kenen tahansa omaksikuvaksi.

Puhumme runosta, jossa esiintyy käki. Voitte kernaasti ajatella, että haudon tässä jonkun muun munimia munia, tai vaihtoehtoisesti yritän munia jonkun muun pesään.

Kaikkein yleisimmällä tasolla: olen kiinnostunut sanomattomasta merkityksessä, jonka Paavo Haavikko kiteytti kirjoittaessaan kerran (muistaakseni Yrityksessä omaksikuvaksi): "Meidän kulttuuristamme puuttuu jotakin sanomatonta." Ihailtavaa, logiikkaa uhmaavaa logiikkaa: jos nimittäin voisimme sanoa tuon sanomattoman, silloin se ei tietenkään enää puuttuisi, kulttuurissamme ei olisi mitään sanomatonta: siitä siis puuttuisi jotain sanomatonta. Kulttuuristamme puuttuu jotakin sanomatonta. Menisin pidemmälle ja sanoisin: jos jotakin, kulttuurimme, parhaimmillaan, perustuu sanomattomalle - sanomattoman puutteelle ja tuon puutteen sanomattomuudelle, kukaties samassa mielessä kuin Viidan runo, joka näyttää perustuvan merkityksensä puuttumiselle: sille sanomattomalle, joka siitä puuttuu, juuri koska se on niin täynnä sanomatonta, merkityksessä jokin jota ei voida ilmaista "toisin sanoin" (mikä on jo melkein runouden määritelmä).

Täynnä sanomatonta: kaikkea sitä, minkä Haavikko luulee voivansa jättää sanomatta tokaistessaan toisaalla: "Haavikko tarkoittaa mitä sanoo ja myös sanoo mitä tarkoittaa" (Prospero). Viita olisi voinut sanoa samaa runostaan. Ja silti: ko. kiasmaattinen rakenne ei solmiudu: mitä enemmän tarkoitat mitä sanot, sitä varmemmin joudut sanomaan mitä tarkoitit - eikä se koskaan ole sama asia. Miksi? Sen sanomattoman vuoksi, joka tarkoittamisestasi jäi puuttumaan (mutta sisältyi sanomaasi).

Olette kuulleet sanotuksi: "En millään pysty sanomaan mitä tarkoitan." Mutta minä sanon teille, että tarkoittaminen se vasta todella vaikeaa onkin. Itse asiassa monia - oikeastaan useimpia - asioita on erittäin vaikea ellei mahdotonta tarkoittaa.

Sanomaton tässä hakemassani merkityksessä on määriteltävissä siksi osaksi mitä tahansa lausumaa, jota lausuja ei mitenkään ole voinutkaan tarkoittaa (ja jota ryhdyn kohta Viidaltakin lukemaan). Tässä se samastuu helposti tiedostamattomaan, joka Jacques Lacanin tunnetun muotoilun mukaan "rakentuu kielen tavoin". Itse sanoisin pikemmin päinvastoin: kieli rakentuu tiedostamattoman tavoin - oikeastaan on tiedostamaton: se mikä tekee meistä ihmisiä, erottaa meidät kukoista, kanoista, käkösistä ja kaikista muista eläinkunnan järkevistä eläimistä, joihin meitä kenties yhdistää vain kielemme rationaalinen, looginen, yksiyhtinen kerrostuma.

Mitä "Kökkö" sitten ikinä onkin, niin ainakin eläintarina, faabeli, ja jonkinlainen loitsu. Ensimmäinen säkeistö esittelee käen, linnun jonka mytologiaa tunnetusti hallitsee ajatus munimisesta ilman aikomustakaan hautoa, kanalan shamaanina, joka auktoriteetillaan ja hyväntahtoista aggresiotakaan kaihtamatta ("kukutti", "käkätti") saa kaikki laulamaan näköjään puhtaan libidaalisesta impulssista: "kukoi kuin kyky kekotti". "Kyvyn" ymmärrämme helposti ja melkein yhtä helposti annamme sille myös seksuaalisen konnotaationsa, jolloin "kekotti" (runon ensimmäinen ilmeinen nonsense-sana) pyrkii paljastamaan alleen kenties haudatun "kehotti". Silti konsonantin näennäisen huolimaton (jos kohta runon prosodisen strategian motivoima) vaihtaminen tuntuu lisäävän tärkeän sanomattoman elementin: emme tiedä, mitä kekottaminen voisi olla, mutta ymmärrämme että se on vahvemmin puhtaan nautinnon motivoimaa, pakanallisempaa ja amoraalisempaa ehkä, kuin pelkkä "kyvyn kehotuksen" ("veren vietin") seuraaminen - niin, ja selvästikin hauskempaa. (Vastaavanlainen siirtymä tapahtuu myös "kukoi"-sanassa: tavallansa "kukkui", mutta pakonomaisemmin, katkonaisemmin, ja täysin onnistumatta...) Sanalla sanoen käki on tehnyt koko kanalan väestä käkättäviä elostelijoita, ts. ihmisiä.

Sillä mikäpä lopulta erottaa ihmisen kaikista eläinkunnan järkevistä eläimistä ellei hänen kykynsä kokea seksuaalisuus pelkän nautinnon välineenä (Eros - mahdollisena vastinparinaan Thanatos, kyky tappaa tarkoituksetta, johon palaan tuonnempana). Kulttuuri (vrt. Haavikon tokaisu) voidaan tässä nähdä prosessiksi, jossa tämä ihmisen "perustava" taipumus joutuu ristiriitaan lajin "eläimellisten [lue: rationaalisten] viettien" kanssa, näyttäytyen uhkaksi eloonjäämiselle ja tullen lopulta kulttuurin ja kielen rationaalisen osan (minun näkökulmastani lisäkkeen) tukahduttamaksi.

Viidan runossa tämän "prosessin" voidaan nähdä käynnistyvän "Kaikkokenkkäälässä" ja jatkuvan sitten läpi koko toisen säkeistön.

Mikä "Kaikkokenkkäälä" siis on?

Sivuutan runoilijan oman tulkinnan (hänhän ei tunnetusti oikein voinut ymmärtää, miksi joku ei heti käsittäisi, että tarkoitetaan "auringonnousua") ja yritän lukea mitä oikeasti sanotaan, vaikka ei tarkoitettaisikaan. Ensin "Kaikko": jotakin pois mennyttä tai kadonnutta, ellei alkuaankin poissa ja ilmeisen kaukana olevaa (kuten aurinko). Silti se kaikessa kaikonneisuudessaan yhdistyy johonkin, joka selvästikin sijaitsee sivilisaation piirissä, koskapa ilmaistavissa hupaisalla paikannimellä, Kenkkäälä - johon puolestaan mielin lukea paitsi kengän (myös freudilaisessa merkityksessään, josta lisää toisen säkeistön kohdalla), myös pronominin "kenkään": siellä ei ehkä asu ketään, ja liekö kukaan koskaan käynytkään siellä (ellemme sitten "me", tiedostamattomassa muistissamme: käännökseni "Come-Thitherer", ilmaisusta "come-hither", viettelevä, pyrkii välittämään vihjeen paikan houkuttelevuudesta). "Kajastaminen", ikään kuin pitkän odotuksen jälkeen, edelleen kielii "Kaikkokenkkäälän" asemasta valtavan sanomattoman puutteen tai pelkän nautinnonhalun hämäränä kohteena. Ja kuin toisen, "kenkäpitoisen", säkeistön ennakointina tämän ei-paikan paikannimeen on sisäänkirjoitettu kulttuurin tai yhteiskunnan peljästys sen saavuttamisen näköalasta: "älä!" Tukahduttaminen, ja oikeastaan jo sitä ennen sen sisäistäminen: "enkä!"

Tästä näkökulmasta toinen, "kenkäsäkeistö", alkaa kiinnostavasti kaksiselitteisellä sanalla "kuuro": joko kuulottomasta tai sateesta. Yrjö Varpio on niin ihastunut jälkimmäiseen tulkintaan, että väitöskirjassaan lukee seuraavan verbin johdonmukaisesti "kastoi" (käännöksessäni sallin tämän: "clooked" → "cloaked", "peitti" → "soaked", "kasteli"). Niin tai näin, säkeistö suorastaan tihkuu genitaalista symbolismia - tai huutaa sanomattoman perään, niin että kuurokin (tai ehkä vain juuri kuuro) kuulee. Tai ehkä paremminkin: sanomaton melkein väkisin sanoo itsensä: juuri koska emme mitenkään voi sanoa, mitä "koko kokkona kimahti" "sanoo", voin iloisesti väittää, että se on ejakulaation kuva ja siis sittenkin kannattaa "kastoi"-luentaa.

Mutta nyt on viimeistään aika alkaa kuunnella myös runon rytmiä, mikä, kenkäsäkeistössä kun ollaan, sopivasti saa takomaan jalkaa lattiaan. Niin puheessa kuin musiikissakin rytmi on seksuaalisin komponentti: aina välittömimmin itseisarvoiseen nautintoon liittyvä. "Kökössä" tämä tapahtuu niin sanoakseni korostuneen fallisesti - "kovien" konsonanttien, erityisesti koon ja teen, hallintana vokaalien, mutta myös kestonsa puolesta vokaalimaisen ärrän yli: onko enää sattumaa että fataalin fallinen yhdistelmä k-r-p on näköjään jokaisessa säkeistössä erikseen kielletty? No, ensimmäinen ärrä joka tapauksessa putoaa "kuurossa", ja puoliväkisin tulee mieleen että olisihan se voinut päätyä seuraavaankin sanaan jolloin Varpion luennan kautta saisimme: "kastroi", jotakin johon sitten parin rivin päästä törmäämmekin hämmästyttävässä translatiivisessa merkityskasaumassa "kuohimoitse", joka sekä viittaa "kastroimislaitoksen kautta kulkemiseen" että näyttää mitä sinne ollaan kuljettamassa: "himo itse" (lue: sanomattoman sanomaton puute). Kerrankin sana, joka kirjaimellisesti kuljettaa omaa merkitystään!

Joudun ohittamaan "kulkukoulun", joka saa koko toisen säkeistön näyttäytymään selontekona kasvatuksen prosessista, sekä "kaulimitse" ja "kaulaimitse", molemmat vahvasti sitomiseen, ellei suorastaan kuristamiseen viittaavia muodosteita, ja tyytymään muutamaan huomautukseen säkeistön viimeisestä säkeestä. "Kylykirjastossa" "kyly" on kalevalainen sauna; ja "kihellystä" varmaankin voimme ajatella kuulevamme, kun kiukaalle heitetään vettä, mikä oli Viidan oma tulkinta säkeelle. Mutta miksi "kirjasto". Halutaanko meidän ajattelevan kirjojen polttamista? Miksei? eikä niin epätodennäköisestikään mikäli tavallani luemme säkeistön sivilisaatioprosessin kuvaukseksi... Mutta jääköön tämä nyt tähän.

Jos ensimmäinen säkeistö "tarkoitti mitä sanoi" ja toinen taas epätoivoisesti yrittää "sanoa mitä se tarkoitti", entä sitten kolmas?

Kolmas säkeistö runossa, jonka kantavana hahmona on käki - kolmanneuden perikuva? ja jonka kirjoittajan kirjallinen perimätieto (Haavikon tavoin, muuten) tuntee (miehisestä) kilpailuvietistään ja mustasukkaisesta luonteestaan? Jatkan näiden kysymysten viitoittamaa tietä.

Oikeastaan "Kökkö" luontuisi verraten helposti myös paljon kevyempään, melkeinpä viihteelliseen luentaan, jossa se näyttäytyy kirjallispoliittisena allegoriana tai litteräärinä ajankuvana. Tässä käki voisi hyvin olla Anhava, modernistien paavi, kukot Haavikko ja muut miespuoliset modernistit, kanat vastaavasti heidän naispuolisia kollegoitaan, mahdollisesti Kirsi Kunnaksen, ajan johtavan nonsense-runoilijan johdolla. Oikeastaan siinä missä on lähestulkoon varmaa, että Viita itse ei "tarkoittanut" runoaan minkään ylläesitetyn kaltaisen spekulaation materiaaliksi, ei ole lainkaan mahdotonta, että hän olisi halunnut sen näköjään "mielettömyydellä" (kehnonpuoleisesti) pilkata modernistien käsittämättömyyttä. Mikä taas ei sulje pois - pikemmin edellyttää - mahdollisuutta ymmärtää käki myös Viidan omaksikuvaksi. Itse asiassa hänen tuotantonnossaan on vahva loismainen tai donjuanistinen piirre: taipumuksesta hyödyntää toisten runoilijoiden (parhaastaan edeltävien, kuten Otto Mannisen ja Eino Leinon) säkeitä, joita hän - ikään kuin käänteisenä käkenä - koki "parannella", aina useassakin runossa ilmaistuun kiukkuun runoilija- ja kirjailijatovereiden (näköjään ansaitsemattomasta) menestyksestä ja maineesta. Näitä taustoja vasten "Kökkö" on helposti luettavissa runona mustasukkaisuudesta.

Tämä ehkä auttaa ymmärtämään sitä tiettyä luopumisen sävyä, joka "Kökköön" kolmannessa säkeistössä selvästikin hiipii, eikä vähiten rytmin tasolla. Siinä missä ensimmäistä ja toista säkeistöä vie tietynlainen muunneltu Kalevala-mitta, joka ensin tuottaa "luontaisen" kielentajun vastaista, vahvasti synkopoitua poljentoa ("KÄkätTIkoTIkaNOja") ja yltyy sitten toisen säkeistön piiskaavaksi laukaksi, kolmas säkeistö melkeinpä pysäyttää koko menon: ensin alistuvanoloista perustrokeeta "KUKko KYKki, KAna KYKki, / KOko", ja heti perään kaksi vieläkin pysähtyneempää daktyylia: "KÖKkelö KÖkötti" - kuin apaattinen stondis masturboitua. Tässä kengän iskut lattiaan pakostakin vaimenevat ja sananalkuiset koot menettävät kykyään peittää alleen haudattua: huomaan lukevani "lykki", ja "mökötti". Vaikutelma on lohduton kuin huonon pornon jäljiltä, ja sen valossa kysymykset "Käkikö kesymmin kykki, / kukkuiko kökön kukussa?" ovat avoimen masokistisia - ainakin jos ymmärrämme "kökkö"-sanan primaarissa sanakirjamerkityksessään "uloste", "lanta", "paska". Näen käki-hahmon vetäytyvän oloihinsa mököttämään, ainoana lohtunaan vaisu aikomus ilmaantua sitten taas kekrinä, pakanallisen sadonkorjuujuhlan aikaan. Mitä tekemään? Kukomaan, olletikin. Kaikkokenkkäälästä ei kajoakaan.

Omatekoisen kulttuuriteoriani valossa tämä luopumistunnelma on ymmärrettävissä: sanomattoman sanomattoman puutteen talous ei oikeastaan siedä mustasukkaisuuden käsitettä ja käytäntöä. Itse asiassa sanomattoman päättymätön prosessi (monessa mielessä peilikuva siitä (inhimillisestä) logiikasta, joka estää tietoisuutta olemasta tietoinen itsestään ja näin johtaa "tiedostamattoman" syntyyn), vaatii että halu (puutteena) saa virrata vapaasti. Tällaisena tämä prosessi, jonka näen kielelle perustavana, hylkii omistamisen ajatusta ahtaassa merkityksessään, jossa omistaja lopulta aina tulee omistamansa omistamaksi (oikeasti voi omistaa vain sellaista, jonka on valmis antamaan pois). Ja juuri näin "Kökön" lopussa varsin kirjaimellisesti tapahtuukin: käki on "kesytetty" ja jäänyt (kilpailevan) kukunnan vangiksi. Tässä voisimme nähdä "Kökön" Thanatoksen - ja myös sen kulttuurisen tukahduttamisprosessin, jota olen sen pannut kuvastamaan.

Juuri sanomassani tulin ohimennen esittäneeksi omatekoisen kulttuuriteoriani toisen innovaation (ensimmäinen oli "eläinten rationaalisuus"): mustasukkaisuus individualisaation tuloksena (eikä sitä edeltävänä, niin kuin psykoanalyysi Freudista alkaen minusta sen näyttää esittävän). Enemmänkin: minun näkökulmastani mustasukkaisuus on sekä sivilisaation tärkein trauma että sen suurin tabu: aina oletettu (myös useimmissa "kirjallisuuden "merkkiteoksissa), kaikkien osana, sairaudeksi (jopa pahimmanlaatuiseksi) myönnetty, silti kaikkialla vaiettu tai jos mainittu, niin väistämättömyytenä... ja jotakin, jonka kaikki tabujenkaatajat aina ovat jättäneet rauhaan (kyseisen kaatamisen, "luonnollisista" syistä, aina langetessa pahimmin mustasukkaisuuden riivaamien tehtäväksi).

Omistamisen ja mustasukkaisuuden logiikka (jonka siis näen rationaalisuuden logiikkana) johtaa aina pakosta vastakkainasetteluun ja keskinäiseen tuhoon - kunnes kaiken sitten kaappaa ilmaantuva kolmas tai neljäs osapuoli, Hamletin Fortinbras. "Kökössä" Fortinbras on - kökkö itse: tämä toiseksi viimeisellä rivillä (runon) tyhjästä ilmaantuva hahmo, jonka jo otsikko, näin puolestaan runon kaapaten, on kuitenkin ilmoittanut ja joka edustaa kaiken aina-jo paskaksi jauhettuuden, logiikan, rationaalisuuden, yksiyhtisten merkitysten, kielen sisään sijoittuvan mielen, toisen kukussa kukomisen, ikuisen "tarkoitan mitä sanosta" "sanon mitä tarkoittaan" ja takaisin kiertämisen prosessia - vastakohtana sille sanattoman puutteen tai sen halun vapaalle virtaamiselle, jonka Pentti Saarikoski hienosti kiteyttää säkeessään: "enkä tiedä minkä nälkä minulla on". Eipä tiedä käkikään, Kekrinäkään kysyttynä.

[sama englanniksi]

A word of warning: we are in for some heavy doses of extreme close reading combined with unrestrained speculation - the latter also in the meaning of "holding a mirror": I will allow the Viita poem to attempt at a self-portrait, both of the poet, myself, and anyone.

We will talk about a poem with a cuckoo in it. You may see me as hatching eggs laid by another, or alternatively laying my eggs in a nest not my own.

At a most general level: I'm interested in the unspeakable in the sense of Paavo Haavikko in his one-liner (in his Attempt At A Self-Portrait, i think): "There's something unspeakable lacking in our culture." ("Meidän kulttuuristamme puuttuu jotakin sanomatonta.") There's an admirable, logic-defying logic at work here: suppose we could speak this unspeakable, then of course it weren't lacking any more, there would be nothing unspeakable in our culture, thus, it would be lacking the unspeakable. There is something unspeakable lacking in our culture. I'm tempted to go further than that: if anything, our culture is founded on the unspeakable. At its very best, our culture is founded on the lack of the unspeakable and the unspeakability of this lack - perhaps in a sense similar to that of the Viita poem which seems founded on the absence of sense: on that unspeakable it is lacking precisely because so full of (the) unspeakable, in the sense of something that cannot be expressed "in other words" (almost a definition of poetry).

Full of the unspeakable - read: full of everything that Haavikko, in another context, leaves unsaid when retorting: "Haavikko means what he says and also says what he means." ("Haavikko tarkoittaa mitä sanoo ja myös sanoo mitä tarkoittaa", Prospero). Viita might have said the same about his poem. And yet, the chiasmic structure of the Haavikko slogan does not tie up: the more you mean what you say, the more you will be bound - later on - to say what you meant: and this will never be the same. Why? Because of the unspeakable which went missing in your act of meaning (but was included in what you said...)

You have heard it said, often enough: "It is so difficult to say what I mean." But I say to you, that the real difficulty is in meaning. In fact, quite many things (most things actually) are utterly difficult, if not impossible, to mean.

The unspeakable I'm after here may be defined as that part in any utterance that the utterer cannot possibly have meant (the part I'll soon start unraveling in the Viita poem). In this, it may be identified with the unconscious which, in the well-known Lacanian formulation, is "structured like language". I would rather say the inverted: language is structured like the unconscious - or better still: it is the unconscious, it is what makes us humans, separates us from cuckoos, cocks, canaries, chickens, and all the other rational species of the animal kingdom, to whom we are perhaps related only via the logical, rational, unanimous layer of our language.

Well, "Kökkö", for sure, is both a fable (about animals) and an - apparently irrational - spell. The first stanza introduces us to the cuckoo, a bird mythologically pent on laying eggs without any intention to hatch them. We see and hear him as a sort of a hen-house shaman who with his authority, and with some benevolent aggression ("kukutti", "käkätti", "forced to call 'cuckoo' and to cackle", respectively) gets everybody to sing as if from a sheer libidinal impulse: "kukoi kuin kyky kekotti". "Kyky" here easily reads as (sexual) power or prowess, whereas "kekotti", the first directly nonsensical, or portmanteau, word in the poem, may be taken as a cover for "kehotti", yielding "urged by (his or her) prowess". Yet the seemingly careless shift in the consonant position (motivated though it is by the general prosodic strategy of the poem), adds an important element of the unspeakable: unable to say whatever "kekotti" could "mean", we do understand it as something more strongly motivated by sheer pleasure, more pagan and amoral so to say, compared to plain "urging" - and there's a lot of laughter in it. (There's a similar shift in the near-nonsense "kukoi", read as a deviant form of "kukkui", for the calling of the cuckoo, in the imperfect tense; here the dropping of the other k sound gives an impression of repetitive, uncontrolled, attempted sounding of that call.) In a word, the cuckoo has succeeded in turning all the hen-house folk into quackling libertines, that is, humans.

Yes, what is it that, in the last instance, separates human beings from all the other, rational, animals, if not their ability to experience sexuality as a sheer means for enjoyment (the Eros, with its - eventual - counterpart of Thanatos, the capacity for meaningless killing, to which I will return). Culture (as in the Haavikko one-liner) could here be identified as the process in which this "basic" human tendency comes in conflict with the "animal [read: rational] urges" of the species, the unspeakable lack of the unspeakable emerging as a threat to survival, and ending up as repressed by the rational part (or, in my view, appendage) of the culture (and of language).

In the Viita poem, this process may be seen as starting in "Kaikkokenkkäälä", then continuing through the the whole of the second stanza.

What, then, is "Kaikkokenkkäälä" - a word without no obvious meaning whatsoever ?

I will ignore the interpretation offered by the poet himself (he, for one, could not comprehend why somebody would not readily understand it as referring to "sunrise"), and proceed by reading out what is actually said there, without necessarily meaning it. "Kaikko, to begin with" - something gone away or disappeared (from "kaikota", "to withdraw, retire, flee, escape"), or always-already absent, probably very far away (like the sun). Yet this remote entity is combined with something clearly within the confines of the civilization, since referenceable by a (typically humorous Finnish) toponym: Kenkkäälä, a word into which I want to read both a shoe ("kenkä", in the Freudian sense: more of that in the context of the second stanza), and the pronominal "kenkään" ("no-one"). We get the sense that the place is uninhabited, unvisited by anyone (if not by "us", in our unconscious memory... the "Come-Thitherer", from "come-hither", "seductive", in my translation attempts at conveying the tempting quality of the place. ) The following "kajasti", literally "dawned", as if after long awaiting, further underlines "Kaikkokenkkäälä's" status as an obscure object of enormous unspeakable lack or sheer desire for pleasure. And as if anticipating the second, "shoe-infiltrated" stanza, inscribed in the word we also find the fear felt by culture or society when faced with it: "älä!" ("Don't!"). Repression, and, even before the fact, an internalization of it: "Enkä!" (I won't!)

In this view, our "shoe" stanza opens with an interesting ambiguity: "kuuro", for both "deaf" (making us think of the "dumbness" of desire), and "shower of rain" (equally oozing sexuality). Yrjö Varpio, a prominent Finnish scholar of Viita, is so fascinated with the latter reading in his dissertation as to consistently (mis)read the next verb, "katsoi" ("looked at"), as "kastoi" ("drenched"; my coinage, "clooked" tries to humbly convey this: → "cloaked" → "soaked" ). Either way, the stanza abounds genital symbolism - or cries out for the unspeakable for even (or precisely?) the deaf ones to hear. Rather: the unspeakable almost forcibly speaks itself: just because we cannot begin to say what "koko kokkona kimahti" "means", I am able to happily claim it an image of ejaculation, thus subscribing to Varpio's "kastoi" reading after all.

Yet it is high time to start listening to the rhythm of the poem, too. This, adequately for the "shoe" theme, makes us start tapping our feet. In speech as well as in music, rhythm is the most explicitly sexual component, always most directly linked to the intrinsically pleasurable. In "Kökkö", this happens in a prominently phallic manner - through a metrical dominance of the "harsh" consonants, especially k and t, over both vowels and, interestingly, the r sound, vowel-like in its ability to extend in time: is it a coincidence, then, that the fatally phallic combination of k, r, and p (which would translate as "phlls", or "dck"), seems forbidden in each individual stanza? Anyway, the first r sound drops in in "Kuuro", and I cannot resist imagining it landed just a couple of syllables further on, giving us (in Varpio's reading) "kastroi", for "castrated (someone)", and anticipating the astounding Finnish translative just a couple of lines below, "kuohimoitse", both referring, quite literally, to "going through an institution for castration", and showing, inside it, what is being transferred there: "himo itse", "the lust itself" (read: the unspeakable lack of the unspeakable). Word as a vessel for its meaning if ever there was one!

I must bypass the earlier "kulkukoulu" ("moving school", which gives the whole stanza an impression of being an account of the process of upbringing), as well as "kaulimitse" and "kaulaimitse", both forced word forms with strong implications of tying up, if not strangling, and content myself to add a few comments on the final line of the stanza. "Kylykirjasto" combines "kyly", archaic for the most Finnish thing in existence, sauna, and a word meaning "library"; a Finnish ear could hear "kihellys", a word not in any dictionary, as a continuous sizzling. Viita's own interpretation was straightforward enough: we are witnessing the throwing of water over the sauna stove. But why library? Are we supposed to think of burning of books? Quite possibly, even plausibly in my reading of the stanza as a description of the process of civilization... But I'll leave it here for now.

Taking the first stanza as "meaning what it says", the second again as desperately trying to "say what [the first one] meant", what, then, about the third one?

Third one, in a poem dominated by the the cuckoo - a figure of thirdness? by a poet well known in literary grapevine (as was Haavikko, by the way) for his male competitiveness and jealousy of temper? I will take my lead from these questions.

In fact, it would be easy enough to give "Kökkö" a much lighter, and perhaps more entertaining, reading as an allegory for the inside intrigues of the Finish literary 50's. In this, the cuckoo could stand for the "Pope" of the Modernists, Tuomas Anhava, the cocks for Haavikko and other male poets of his circle, the chicken again for their female colleagues, perhaps led by Kirsi Kunnas, a leading nonsense poet of the time. Actually, while it is almost certain that Viita himself did not intend the poem for anything like my reading above, it is not at all impossible that the apparent nonsense was aimed at (not very bright) ridiculing of the "incomprehensibility" of Haavikko and other Modernists. Something which, again, does not exclude (rather demands) the possibility of viewing the cuckoo as a self-portrait of Viita as well. In fact, there is a strong parasitic, or donjuanistic, trait in his writing, from a tendency to rewrite fragments from other poems (often by predecessors like Otto Manninen and Eino Leino, usually with an openly expressed purpose to "improve on" them, thus avoiding to sit on his own eggs: poet as an inverted cuckoo, so to say) to several poems angrily complaining the (allegedly undeserved) success and fame of fellow poets and writers. Against these backgrounds, "Kökkö" easily reads as a poem about jealousy.

This may help understanding a certain tone of resignation seeping in in the final stanza, not the least at the rhythmical level. Where the two first stanzas seems to work on variations of the Kalevala meter, producing first a strongly syncopated, counter-intuitive beat, as in "KÄkätTIkoTIkaNOja", then the whip-sounded galloping through the second stanza, the third stanza brings about a virtual standstill: note the standardly and melancholically trochaic sequence of "KÄki KYKki, KUKko KYKki, / KOko", followed by two even more inertial dactylic feet: "KÖKkelö KÖkötti" - an apathetic hard-on after masturbating. Through these feet, the tapping of the shoe against the floor cannot help muffling, with the consequence of the initial k sounds loosing their ability to cover and hide what is under them - for me, at least, "kykki" ("crouched") almost too easily reads as "lykki" ("pushed"), "kökötti" again as "mökötti" ("sulked"). The impression is disconsolate as after seeing bad porn, and in its wake the questions "Käkikö kesymmin kykki, / kukkuiko kökön kukussa?" (approximately: "Was it indeed cuckoo who crouched in the most tame fashion / Was his calling included in that of the Coeckoe?") are openly masochistic - at least if we read "kökkö" in its dictionary sense of "excrement, dung, shit". I am tempted to visualize the cuckoo figure as withdrawing to a sorrowful loneliness, only to re-emerge on Kekri, the pagan Allhallows, the feast of harvesting... to do what? To cackle, I guess. Not even a hint of Kaikkokenkkäälä here.

In the light of my self-made cultural theory, this resignation is understandable: the economy of the unspeakable lack of the unspeakable is incommensurate with the notion and practice of jealousy. In fact, the endless process of (the lack) of unspeakable, mirroring in many ways the (human) logic that prevents consciousness of being conscious of itself (thus giving rise to "the unconscious"), demands a free flow, not so much of the signifier, as the 20th Century theory would have it, as of desire (as lack). As as such, this process which I see as constitutive to language here, abhors the notion of ownership in the narrow sense where the owner always ends up owned by his / her possessions (you can really only own that which you are willing to give away). And yes, this, quite literally, is what happens at the end of "Kökkö": the cuckoo as "tamed", as trapped in the other's (the competitor's) calling. This could be the Thanatos of both "Kökkö" and the cultural process of repression I've made it to mirror.

Implicit in what I just said, by the way, is the second innovation of my makeshift theory of culture (the first being the "rationality of the animals"): jealousy as a product of the process of individualization (not primary to it as, it seems to me, all psychoanalysis, from Freud on, wants it). More than that: in my view, jealousy is both the most important trauma and the greatest taboo of the civilization: always implied (most the "great" works of literature included), suffered by everybody, admittedly a disease (even the most horrid one perhaps...), yet never talked about as anything but necessity... and never attacked at by any of the great shatterers of taboos (that shattering being, "naturally", reserved for the most jealous-minded...)

The logic of owning and jealousy (the logic of rationality, in my sense) necessarily leads to confrontation, deadlock, and mutual defeat, and the emergence of a third or fourth party - the Fortinbras of Hamlet - to take over everything. In "Kökkö", Fortinbras is, yes, kökkö him- or herself. Emerging in the penultimate line, out of (the) nothing (of the poem), yet already prefigured as a "taker-over" in the title (the title taking over the poem): s/he is the overall process of everything always-already reduced to shit, of logic, rationality, equivocal meanings, sense inside the language, the cackling in the Cuckoo's call, in the eternal circle of the "I say what I mean and I mean what I say" - as opposed to the free flow of the lack of (desire for) the unspeakable, as expressed in the admirable formulation by a third Finnish male poet of the Modernist period, Pentti Saarikoski: "enkä tiedä minkä nälkä minulla on": I don't know what I am hungry for. Nor does the Cuckoo, even questioned at Callhallows.
*
http://www.liwre.fi/site/?lan=1&page_id=487
http://www.liwre.fi/site/?lan=3&page_id=514
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi_Lehto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_Viita
http://www.istockphoto.com/stock-illustration-9186969-mad-cuckoo-clock.php

3 comments:

Riku Riemu said...

Käännös on joka tapauksessa hieno: Chloropus clooked at clitoris.

Kalj...eikun kahvit purskahti, kun tuon luin.

Rauno Rasanen said...

Sekä käännös että 'selitysosa' ovat Leeviä parhaimmillaan.

ninni said...

MitÄ?