February 12, 2011

Muistutus siitä, mitä kristillisen uskon totuudella tarkoitetaan erotuksena 'järjen' abstrakteihin ja universaaleihin 'totuuksiin', jotka eivät kestä metodista epäilyä eivätkä ajan loppumatonta kontingenssia

Kolminaisuus on ykseys

[K-mafian tarkennuksia sitaattiin 13.2]

I
Voiko kristinusko syntyä enää uudelleen? Voiko mikään usko uskona - siinä mielessä kuin David Bentley Hart uskon kristinuskona ymmärtää - syntyä uudestaan? Vai olemmeko vajonneet lopullisesti vielä syvempään synkretismiin [gnostilaisuuteen] kuin, mihin antiikin aatemaailma päätyi ja jonka nihilismiin kristinusko oli vallankumouksellinen vastaus?

Onko tieteelliselle naturalismille rakentuva, loogisesti epäkoherentti ja eettisesti sekä kulttuurisesti pinnallinen hedonismi-ateismimme 'lopullinen ratkaisu' uskonnon ja metafysiikan pohjattomuuteen - toisin sanoen elämän mielekkyyden ongelmaan?

Kristinusko tuhosi lopullisesti uskon vanhoihin - perimmältään animistisiin jumaliin. Jos kristinuskon Jumala [eli ääretön transsendenssi, joka tuli ihmiseksi ja kuoli sovittaakseen ihmisen ja maailman langenneisuuden voittamalla kuoleman] nyt tuhotaan, kyseessä on samalla ihmisen kuolema [myös siinä merkityksessä kuin Michel Foucault tätä määritelmää käyttää].

Mutta - jos me ajattelemme asiaa vielä kerran paavalilaisittain, saatamme Paavalin tavoin sanoa, että sen, mikä meissä kuolee ihmisenä, pitääkin kuolla, jotta syntyisimme uudelleen - Kristuksessa.

Entä kuka meistä pystyy kuolemaan ihmisenä sellaisen kuoleman, joka synnyttää meidät uudestaan uskossa?

Kun kohdistan tämän kysymyksen itseeni, minun on pakko myöntää, että jään edelleenkin ateistiksi. En siksi, ettenkö ymmärtäisi, mihin tällä kuolemalla, uudesti syntymisellä ja uskolla tässä viitataan ja etteikö jopa järkeni myöntyisi tämän muutoksen/totuuden edessä vaan siksi, etten pysty luopumaan mielihaluissa rypevästä, typerän oikukkaasta ja itsekkäästä minuudestani, joka minun pitää menettää saavuttaakseni jumalallisen elämän Kristuksessa.

Silti juuri tuo ei-kuuliainen ja hybrinen minuus on se, joka minua riivaa - se josta haluaisin päästä eroon.

Mutta [jopa] Luther, joka tulkitsee tässä jälleen myös Paavalia, on oikeassa. Minä ei voi uskoa pelkästään haluamalla uskomista/uskoa ensimmäisessä persoonassa [usko ei siis ole mikään 'roolipeli']. - Uskon pitää murtaa halu, joka ei tämän vanhan minuuden kuoleman jälkeen lopulta enää haluakaan itseään vaan - ? - ja/eli uskoo Uuden Testamentin kertomuksen ihmiseksi syntyvään, kuolevaan ja ylösnousevaan Jumalaan Kristuksena - uskovan omaksi, henkilökohtaiseksi elämäksi ja kokemukseksi muuttuneena.
*
Tässä kohdassa buddhalaisen ajattelun lähtökohta minuudesta harhana ja kärsimyksen perimmäisenä lähteenä sekä kristillinen käsitys 'vanhan' minuuden väistämättömästä kuolemisesta ja muuttumisesta uskon kautta 'uudeksi' sivuavat etäisesti toisiaan - mutta vain etäisesti.

II
The great project of 'modernity' [the search for comprehensive metanarratives and epistemological foundations by way of a neutral and unaided rationality, available to all reflective intellects, and indipendent of cultural and linguistic conditions] has surely foundered; 'reason' cannot inhabit language [and it certainly has no other home] without falling subject to an infinite deferral of meaning, a dissemination of signification, a play of nonsense and absense, such that it subsists always in its own aporias, suppression of sense, contradictions, and slippages; and 'reason' cannot embody itself in history without at once becoming irrecoverably lost in the labyrinth of time's interminable contingencies [certainly philosophy has no means of defeating such doubts].

But Christian theology has no stake in the myth of disinterested rationality: the church has no arguments for its faith more convincing than the form of Christ; enjoined by Christ to preach the gospel, Christians must proclaim, exhort, bear wittness, persuade - before oher forms of reason can be marshaled.

Lessing was undoubtly correct, in his Über den Beweis des Geistes in der Kraft to place Christ on the far side of that wide ditch that separates contingent historical facts from universal 'truths' of reason; and no less than enlightened skepticism, theology has need of Lessing's ditch.

Christian thouhgt must remain immoveably fixed alongside Christ, in its irreducible particularity, and precisely insofar as the temper of 'postmodernism' runs against confidence in universal thruths of reason, postmodern theory confirms theology in its original condition: that of a story, thoroughly dependent upon a sequence of historical events to which the only acces is the report and practice of believers, a story whose thuthfulness may be urged - even enacted - but never proved simply by the processes of scrupulous dialectic.

What Christian thought offers in the world is not a set of 'rational' arguments that [suppressing certain of their premises] force assent from others by leaving them, like interlocutors of Socrates, at a loss for words; rather, it stands before the world principally with the story it tells concerning God and creation, the form of Christ, the loveliness of the practice of Christian charity - and the rhetorical richness of its idiom. Making its appeal first to the eye and heart, as the only way it may 'command' assent, the church cannot separate truth from rhetoric, or from beauty.

David Bentley Hart: The Beauty of the Infinite: the Aesthetics of Christian Truth [s 3-4].
*
http://www.amazon.com/Beauty-Infinite-Aesthetics-Christian-Truth/dp/0802812546
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://en.wikipedia.org/wiki/Gotthold_Ephraim_Lessing
http://latevocationsrc.blogspot.com/2009_06_01_archive.html

5 comments:

gg said...

rauno, εισαι καλα näin uskonnollinen-vainen. ootko fyysisesti oo koo, pitkää ikää filosohvilleni vaan tässä . .
kun nää on mummojen juttuja

ninni said...

ei kuuliainen minuus ....sehän on parasta kaikessa, ei ?

wikileaks said...

hei Rauno!

mattitaneli said...

Tervehdys arvon Rauno,


Ei kukaan pysty uskomaan niin kuin
pitäisi, MUTTA kun ei pidäkään,
vaan ylimmäinen palvelija rukoilee
koko ajan monen, lue kaikkien, puolesta.
Ajattelin tänään about samanlaisia
asioita kuin Sinä.


Suurkiitos tästäkin postauksestasi!


yst. terv. Matti

Rauno Rasanen said...

mattitaneli,

tarkoitin uskolla jotain samankaltaista kuin sinäkin: sitä, että usko ei ole/tule yksinomaan meistä itsestämme [eikä sen myöskään/tietenkään kirjaimellisesti 'pidä olla' jotakin/jotenkin]; se ei voi olla yksinomaan meidän subjektiivinen halumme [olematta hybristä] vaan 'Toinen', joka haluaa meissä muuttaen meitä toisenlaisiksi ihmisiksi, jotka tässä vaikutus-historiallisessa muutosprosessissa oppivat haluamaan oikeita asioita.

Vertaa tätä kuvausta Augustinuksen käsitykseen siitä, miten Jumalan armo saattaa [it's up to God] alkaa vaikuttaa ihmisessä ja näkyä hyväntahtoisuutena sekä hyvinä tekoina. Kyseessä ei silloin ole meidän oma ansiomme vaan Jumalan tahto/armo - ellei kyseessä sitten ole [kuten niin monesti] tekopyhä teeskentely - jonkinlainen pia fraus, the pious lie of religion: 'dutiful deceit' [expression from Ovid - used to describe deception which serves church purposes].