February 2, 2011

Kapitalistisen liberalismin lojaalisuus-dilemma: vain sekulaari vasemmisto voi estää islamin nousun poliittiseen valtaan Egyptissä

Länsimaiset liberalistit [eivät niinkään itse egyptiläiset] tarvitsevat nyt tätä miestä: Arabian Lawrence - The Batman of Arabia.

[Kielimafian tarkennuksia ja huomattavia lisäyksiä (I 2, II 1-2) - viimeksi  I 1 klo: 19.40]
*
Katsaus Egyptin tämänhetkiseen tilanteesen Slavoj Zizekin äskettäisen The Guardian-kolumnin tiimoilta. Kylkiäisinä pohdiskeluja kapitalismista ja väärinkäsityksestä nimeltään onnellisuuden mittaaminen.

I
1
Zizek ei vedä otsikossa kärjistämääni näkemystä esiin jostain ideologisesta taikahatusta [vaikka kyseessä on myös ideologinen kannanotto], vaan - kuten kolumnista käy ilmi, osoittaa sen faktis-historiallisen taustan [etenkin Afganistan]. - Kärjistys tai ei - silti kyseessä on väite, jonka toteutumista länsi pelkää näköjään vielä enemmän kuin islamilaista teokratiaa.

Egyptissä ei kuitenkaan ole organisoitunutta poliittista oppositiota: Mubarak on hajottanut ja likimain tuhonnut sen. Kansan vailla vahvaa poliittista johtajaa on kuitenkin lähes mahdoton ottaa/saada valtaa, varsinkin jos armeija aivan viime kädessä pysyy lojaalina Mubarakille - - mutta tämän kortin varaan liberaali länsi ilmeisesti rakentaa kyyniset ja tekopyhät mielikuvansa Egyptin poliittisesta tulevaisuudesta.

Kyseinen mielikuva tarkoittaa sitä, että vaikka kansan ääni otetaan huomioon, niin silti vanha, puolifasistinen valtarakenne voi yhä toimia egyptiläis-tyyppisen 'demokratian ja liberalisminkin' taustalla, koska tällä tavoin maa kyetään parhaiten pitämään länsimaisen kapitalismin talutusnuorassa ja torjumaan samalla vasemmistolaisen vaikutuksen uhka. - Tämä linja ei tietenkään estä muslimiliikkeen ennakoimatonta vaikutusta, mutta koetaan kuitenkin pienemmäksi riskiksi kuin sekulaarin vasemmiston 'totalitarismi'.

Koska Egyptilläkään muslimivaltiona ei ole merkittävää poliittisen demokratian perinnettä, eikä kannettu vesi yleensä pysy kaivossa, jos se sinne asti ylipäätään ehtii [Afganistan, Irak ja Iran], kannattaa faaraoitten [Mubarak on ollut viimeisin faarao] maan tilannetta seurata ikäänkuin ensimmäisenä esimerkkitapauksena siitä, onnistuuko [Turkin ohella] jo suhteellisen sekulaari muslimivaltio [tosin fundamentalistit ovat viime vuosina tehostaneet vaikutustaan] muuttumaan aidoksi demokratiaksi, millä en tarkoita sitä, että se muuttuisi pelkästään liberaalin kapitalismin uudeksi, mallikelpoiseksi kulutus-syöpäkasvaimeksi [kuten ilmeisesti ja valitettavasti suurelta osin tulee käymään].

Joka tapauksessa poliittinen tilanne Egyptissä on altis kaaokselle ja hajaannukselle, mikäli Mubarak ei suostu eroamaan heti, koska pitkitetty lähtölaskenta merkitsee ilman muuta, että se, mitä kansa haluaa eli hallinnon konstitutionaalinen uudelleen järjestäytyminen uusien valtasuhteitten vaatimusten mukaisesti, jää joko tapahtumatta tai vesittyy muodolliseksi demokratiaksi, jota hallitsee plutokraattinen eliitti kuten kaikkialla kapitalistisissa valtioissa.

Ilmeisesti länsi päätyy tukemaan sen ennakkoluulojen kannalta 'toiseksi pienempää pahaa' eli islamilaista ryhmittymää kuin sekulaaria vasemmistoa, vaikka se samalla tulee tahtomattaan tyrkyttäneeksi Egyptille paluulippua teokratiaan, mikä ei ole erityisen houkuttelevaa edes fanaattisimpien muinaishistoriaa harrastavien amerikkalais-turistien kannalta.

No - minun pitäisi taas yrittää ajatella 'positiivisemmin' [lainausmerkeillä on aina syynsä] myös tätä asiaa.

Entä jos maltillinen islam pystyykin mukautumaan poliittiseen liberalismiin, jonka vääjäämättömin katalysaattori nykyään on informaatio-teknologia? Tällöin Egypti muuttuisi oikeisto-fasistisesta poliisivaltiosta moderniksi liberaali-islamilaiseksi 'jumal-valtioksi', joka kykenee modernisaation hengessä yhdistämään tiukan lakiuskonnon ja päämäärättömän länsimaisen valinnan vapauden toimivaksi [miten tämä sitten määritelläänkin] poliittiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi?

Edellä kuvattu lienee länsimaisen liberalistin tyypillinen toiveuni islamin poliittisen ja taloudellisen kehtyksen suhteen. Zizek haluaa kuitenkin tapansa mukaan tulla tuohon uneen häiriköimään, koska hän tuskin uskoo ainakaan radikaalin islamin mukautuvuuteen. Sen sijaan kapitalismi kyllä mukautuu melkein millaisiin olosuhteisiin tahansa, kuten Kiinan malli osoittaa.

Viimeisessä kappaleessa Zizek kuittaa tyylikkäästi ja ytimekkäästi, mistä kapitalismissa moraalin kannalta katsoen tämänkin tapahtuman kohdalla lopulta on kyse: länsimaisen liberalismin suorastaan henkeäsalpaavasta tekopyhyydestä silloin, kun aito poliittinen vapaus ja oikeudenmukaisuus pitäisi ottaa vakavasti ilman kapitalismin ja uskonnon epäpyhää liittoa, joka kerta toisensa jälkeen antaa ahneuden anteeksi armon ikuisella valuutalla.

Mutta lopuksi kohtaamme jälleen myös sen anarkisti-totalitaristi-Zizekin, jonka koemme vastenmieliseksi - joka ärsyttää, epäillyttää ja luultavasti ahdistaakin meitä - ajoittain myös minua. Zizek nimittäin siteeraa erästä Maon kuuluisaa mottoa: 'Maailmassa vallitsee kaaos - asiat ovat loistavalla tolalla'.

The hypocrisy of western liberals is breathtaking: they publicly supported democracy, and now, when the people revolt against the tyrants on behalf of secular freedom and justice, not on behalf of religion, they are all deeply concerned. Why concern, why not joy that freedom is given a chance? Today, more than ever, Mao Zedong's old motto is pertinent: "There is great chaos under heaven – the situation is excellent."

Tilanne ei kuitenkaan ole hyvä [enkä toisaalta usko että Zizek kykenisi tappamaan ketään; hän ei ole tunteeton  - päinvastoin]. - David B. Hart voisi vakuuttavasti joskaan ei vailla metafyysista kontekstia [etenkin Platon ja Gregorios Nyssalainen] väittää, että asian [vallitseeko maailmassa kaaos vai harmonia] pitäisi olla juuri tasan päinvastoin kuin Mao ja Zizek sen hourupäisyyksissään  toteavat ja toivovat olevan.

2
Mutta poliittisia muutoksia tapahtuu vain siellä, missä ei vielä ole siirrytty lopullisesti kapitalismiin eli demokraattiseen liberalismiin - ja nuo muutokset ovat aina enemmän tai vähemmän kaoottisia.

Sitten kun poliittinen järjestelmä alkaa toimia näennäisesti kansanvaltana joskin perimmältään kapitalismin ehdoilla, mitkään laadulliset muutokset eivät enää ole mahdollisia. Hallinto keskittyy pelkkään teknokratiaan - jopa kulttuurissa.

Joku sanoo tähän, että laadullisia muutoksia ei silloin tarvita, koska järjestelmä on täydellinen ja itseään korjaava, mutta pikemminkin on niin, että Francis Fukuyama osuu oikeaan - Hegelin ja Nietzschen hengessä: historia loppuu kapitalismiin.

Tämän tajuttuaan aidosti sivistynyt ihminen - joita kapitalismissa ei tarvita ja joita se ei myöskään synnytä/kasvata - menee vapaaehtoisesti ruumisarkkuun ja vetää arkun kannen kiinni  todeten: tässä maailmassa en halua enää elää, koska sen tyhmyys, tylsyys, latteus, tekopyhyys, moukkamaisuus, rationalisoitu riisto ja  julmuus kuvottavat minua.

Goodbye. 

II
1
Kapitalismin katalysaattorina on ahneus ja hyöty, joka maksimoidaan välinerationaalisesti orientoituneella teknokraattisella tehokkuudella. Jokainen yhteiskuntajärjestelmä, jossa tämän kaltainen systeemi alkaa toimia, muuttuu ennenpitkää pelkäksi halu- ja nautintokoneeksi, jonka tarkoitus on addiktoida ihminen onnellisuuden oravanpyörässä juoksevaksi kuluttaja-rotaksi.

Siten esim. Vihreitten äskeinen ehdotus kehittää/korottaa onnellisuus-mittarointi poliittiseksi ideologiaksi osoittaa puolueen vajonneen lopullisesti kapitalismin ilokaasuiseen suohon, jossa kaksi kategorisesti eri tason asiaintilaa sekoittuvat [taas kerran] manipuloidusti ja mystifioidusti keskenään täällä kysynnän ja tarjonnan maagisessa harry-potter-pelilandiassa.

Kalkyloitu nautinto/tyydytys [ikäänkuin nautinnon laadun voisi mitata] ei nimittäin ole identtinen ihmisen eksistentiaalisen onnellisuuden kokemuksen [mitä ihmettä se lieneekin] kanssa. Joka näin väittää, sortuu vähintäinkin naturalistiseen virhepäätelmään.

2
Onnellisuus on jotain, joka jää ikäänkuin yli siitä tyydytyksestä, jonka saamme esimerkiksi, syömisestä, seksistä, itsemme toteuttamisesta jne. Se on siis jotain absoluuttisesti ylimääräistä - jopa päämäärä-rationaalisen toiminnan [jonka luulisi olevan kokonaisvaltaisesti mielekästä] ei-kausaalinen ja ei-ansaittu 'armolahja' tai jopa hetkittäinen 'mielenhäiriö'.

Onnellisuus voidaan toki määritellä rationaalisen kalkyloinnin metodeilla, mutta siihen pätee lopulta sama kuin kaikkeen hermeneuttis-fenomenologiseen ymmärrykseen: mitä tarkemmin pystymme määrittämään ja kuvailemaan onnellisuuden, sitä vähemmän ymmärrämme sitä - ja mikä kohtalokkainta: sitä ohuemmaksi itse hetkittäisen onnen kokemus matemaattisten kaavojemme p/kuristuksessa hiipuu.

Vihreitten valitsema soininvaaralaisen tilastometodiikan [kuollut/mekaaninen] henki[syys] todistaa, että 'piipertäjä-idealistit' ovat täysin pihalla onnellisuuden perimmäisen luonteen mysteeristä, koska pyrkivät käsittelemään sitä objektiivisena talous- ja yhteiskuntatieteellisenä fakta-normina.

Mikään ei voisi olla suurempi väärinkäsitys ihmisen eksistentiaaliseen kokemis-syvyyteen liittyvän ja uskonnolliseen uskoon verrattavan elämyksen kannalta - olipa tuo elämys sitten vaatimaton  ja yksinkertainen tai karismaattisesti inspiroiva.

Onnellisuus ei ole olotila vaan 'aavistus ja lupaus', jonka 'puhuttelu' tekee ihmisen nöyräksi. - Mutta vihreä onnellisuus-automaatti kai laskee nöyryydellekin kaavan - voi pyhä yksinkertaisuus! Miksi joidenkin ihmisten pää on kuin laskukone? Ovatko he ihmisiä lainkaan?

III
Why fear the Arab revolutionary spirit?
The western liberal reaction to the uprisings in Egypt and Tunisia frequently shows hypocrisy and cynicism [Slavoj Zizek, The Guardian 1.2.2011]

What cannot but strike the eye in the revolts in Tunisia and Egypt is the conspicuous absence of Muslim fundamentalism. In the best secular democratic tradition, people simply revolted against an oppressive regime, its corruption and poverty, and demanded freedom and economic hope. The cynical wisdom of western liberals, according to which, in Arab countries, genuine democratic sense is limited to narrow liberal elites while the vast majority can only be mobilised through religious fundamentalism or nationalism, has been proven wrong. The big question is what will happen next? Who will emerge as the political winner?

When a new provisional government was nominated in Tunis, it excluded Islamists and the more radical left. The reaction of smug liberals was: good, they are the basically same; two totalitarian extremes – but are things as simple as that? Is the true long-term antagonism not precisely between Islamists and the left? Even if they are momentarily united against the regime, once they approach victory, their unity splits, they engage in a deadly fight, often more cruel than against the shared enemy.

Did we not witness precisely such a fight after the last elections in Iran? What the hundreds of thousands of Mousavi supporters stood for was the popular dream that sustained the Khomeini revolution: freedom and justice. Even if this dream utopian, it did lead to a breathtaking explosion of political and social creativity, organisational experiments and debates among students and ordinary people. This genuine opening that unleashed unheard-of forces for social transformation, a moment in which everything seemed possible, was then gradually stifled through the takeover of political control by the Islamist establishment.

Even in the case of clearly fundamentalist movements, one should be careful not to miss the social component. The Taliban is regularly presented as a fundamentalist Islamist group enforcing its rule with terror. However, when, in the spring of 2009, they took over the Swat valley in Pakistan, The New York Times reported that they engineered "a class revolt that exploits profound fissures between a small group of wealthy landlords and their landless tenants". If, by "taking advantage" of the farmers' plight, the Taliban are creating, in the words of the New York Times "alarm about the risks to Pakistan, which remains largely feudal," what prevented liberal democrats in Pakistan and the US similarly "taking advantage" of this plight and trying to help the landless farmers? Is it that the feudal forces in Pakistan are the natural ally of liberal democracy?

The inevitable conclusion to be drawn is that the rise of radical Islamism was always the other side of the disappearance of the secular left in Muslim countries. When Afghanistan is portrayed as the utmost Islamic fundamentalist country, who still remembers that, 40 years ago, it was a country with a strong secular tradition, including a powerful communist party that took power there independently of the Soviet Union? Where did this secular tradition go?

And it is crucial to read the ongoing events in Tunisia and Egypt (and Yemen and … maybe, hopefully, even Saudi Arabia) against this background. If the situation is eventually stabilised so that the old regime survives but with some liberal cosmetic surgery, this will generate an insurmountable fundamentalist backlash. In order for the key liberal legacy to survive, liberals need the fraternal help of the radical left. Back to Egypt, the most shameful and dangerously opportunistic reaction was that of Tony Blair as reported on CNN: change is necessary, but it should be a stable change. Stable change in Egypt today can mean only a compromise with the Mubarak forces by way of slightly enlarging the ruling circle. This is why to talk about peaceful transition now is an obscenity: by squashing the opposition, Mubarak himself made this impossible. After Mubarak sent the army against the protesters, the choice became clear: either a cosmetic change in which something changes so that everything stays the same, or a true break.

Here, then, is the moment of truth: one cannot claim, as in the case of Algeria a decade ago, that allowing truly free elections equals delivering power to Muslim fundamentalists. Another liberal worry is that there is no organised political power to take over if Mubarak goes. Of course there is not; Mubarak took care of that by reducing all opposition to marginal ornaments, so that the result is like the title of the famous Agatha Christie novel, And Then There Were None. The argument for Mubarak – it's either him or chaos – is an argument against him.

The hypocrisy of western liberals is breathtaking: they publicly supported democracy, and now, when the people revolt against the tyrants on behalf of secular freedom and justice, not on behalf of religion, they are all deeply concerned. Why concern, why not joy that freedom is given a chance? Today, more than ever, Mao Zedong's old motto is pertinent: "There is great chaos under heaven – the situation is excellent."

Where, then, should Mubarak go? Here, the answer is also clear: to the Hague. If there is a leader who deserves to sit there, it is him.

http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/feb/01/egypt-tunisia-revolt
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://fi.wikipedia.org/wiki/The_Guardian
http://en.wikipedia.org/wiki/Arab_Revolt

2 comments:

dudivie said...

hgah dilemma of hillary _

dudivie said...

USA gives to mobarac 1,5 billions a year ..