'Vai Sex Pistolsia? Voi iskä, kun sä olet sitten ihan täysi neliö.'
*
*
Showing posts with label musiikki. Show all posts
Showing posts with label musiikki. Show all posts
July 5, 2013
Entisillä nuorilla on vanhanaikainen musiikkimaku
'Vai Sex Pistolsia? Voi iskä, kun sä olet sitten ihan täysi neliö.'
*
*
December 19, 2010
Synteettinen totuus on 'musikaalista'
*
Kommentti Kemppisen kommenttiin hänen päreessään Seitsemän jumalaa.
*
Kemppinen kirjoitti: Pitää kirjoittaa lyhyesti. Analyyttiset propositiot ovat tosia eri mielessä kuin synteettiset.
1
Analyyttinen ja synteettinen ovat filosofisia käsitteitä, jotka viittaavat lauseen totuuden perustaan. Lause on analyyttisesti tosi jos ja vain jos se on tosi ainoastaan lauseen itsensä sisältämien elementtien perusteella. Lause on vastaavasti analyyttisesti epätosi jos ja vain jos se on epätosi pelkästään sisältämiensä elementtien nojalla. Muiden lauseiden totuus perustuu niiden vastaavuuteen todellisuuden kanssa. Ne ovat synteettisesti tosia tai synteettisesti epätosia riippuen siitä, vallitseeko niiden kuvaama asiantila todellisuudessa vai ei. Looginen totuus ja looginen päättely ovat aina analyyttisiä.
....
1900-luvulle tultaessa analyyttinen-synteettinen-erottelusta oli tullut melko itsestään selvä. Esimerkiksi loogiset empiristit ajattelivat eron olevan hyvin jyrkkä. Analyyttiset lauseet määriteltiin tautologioiksi eli sisällöllisesti tyhjiksi lauseiksi, jotka ovat tosia loogisen muotonsa perusteella eivätkä sano maailmasta mitään. Jyrkkä erottelu joutui kuitenkin kritiikin kohteeksi. Erityisen merkittävä oli W. V. O. Quinen artikkelissaan Two Dogmas of Empiricism esittämä kritiikki. Quinen mukaan analyyttinen-synteettinen-erottelua ei voida viime kädessä tehdä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Analyyttinen_ja_synteettinen
2
Jos analyyttinen-synteettinen erottelua ei voi viime kädessä tehdä, niin todellisuudessa vallitseva asiaintila täytyy silti pystyä hamottamaan mahdollisimman tarkasti. Matematiikka antaa välineet tähän tehtävään, mutta sekään ei symbolisessa instrumentaalisuudessaan voi muuta kuin siirtää perimmäistä analyyttisen ja synteettisen välistä ristiriitaa/katkosta ikäänkuin pois silmistä.
Synteettisten lauseitten totuus matemaattisesti ilmaistuna on numeraalis-symbolinen operaatio eikä matemaattinen kuvaus ole isomorfista [mikä rakenneyhtäläisyys on enemmän kuin looginen tautologia] jonkin asiaitilan 'vallitsemisen' kanssa. Jos olisi, niin miksi me ylipäätään näemme paikallisesti ja ajallisesti rajattuja objekteja emmekä pelkkiä numeroita sekä kaavoja?
Ylipäätään 'vallitseminen' ei ole instrumentaalisuutta/operaatio vaan 'läsnäolevan tai olemisen 'performaatio'. Heti kun läsnäolo operoidaan, se menettää autenttisen olemisensa ja muuttuu olevaksi [kohteeksi] - analyyttiseksi matemaattiseksi tautologiaksi ja tyyppiluokitukseksi, jonka tulkitsemme 'parhain päin' todellisuuden malliksi.
Tällainen silmänkääntötemppu sisältää kuitenkin ytimessään metafyysisen peilauksen. Entä kuka meille antoi tai mistä ylipäätään saimme valtuudet kutsua matematiikkaa todellisuuden peiliksi? Peililtä [causa sui 'generis'] itseltäänkö? [tämä jos mikä on kuitenkin lukumystiikkaa].
Pikemminkin meidän pitäisi nähdä peilin läpi [PS.] päästäksemme siihen synteettiseen läsnäoloon, jota todellisuus olemisena on. Näin ollen matematiikan voi ymmärtää jopa esteenä todellisuuden paljastumiselle itsessään eikä pelkkänä representaationa - siis jonkin välineen - miten tarkan tahansa - kautta.
3
Syvemmälle tähän problematiikkaan ja etenkin sen femonenologiseen pohdintaan pääsemme musiikin filosofian kautta. Musiikki on kokemusta, joka koodautuu isomorfisesti partituurissa/-na. Silti partituuri ei ole musiikkia, vaikka säveltäjä, kapellimestari ja soittaja pystyvätkin lukemaan nuottimerkintöjä ikäänkuin korvillaan.
Mutta tuo korvillaan lukeminenkaan ei vielä tee partituurista musiikkia vaan vasta itse musiikillinen kokemus: ääniaaltojen mieltäminen äänen ja melun sijasta musiikiksi musiikillis-esteettisen ymmärryksen ja maun konstituutiossa/-na.
PS.
"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." - 1. Kor. 13:12 [kr92] [kr38]
*
http://kemppinen.blogspot.com/2010/12/seitseman-jumalaa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Partituuri
http://www.kotisatama.net/fi/raamattujasana/viikonsana/sana.php?paivays=2008-06-26
http://www.finbible.fi/jakeittain/UT/1Korintto_13.htm
http://www.michael-culture.org/fi/home
http://www.nettisanomat.com/2008/09/23/etusivu.html
March 23, 2009
Tonaalisuuden ja tahtilajien tuolla puolen
Kielimafia lisäilee, tarkistelee ja korjaa - viimeksi klo: 20.55.
Näin Roscoe Mitchellin muutama vuosi sitten H:n ansiosta Kerava Jazz festivaaleilla, ja vaikutus oli melkoinen. Meikäläinen - 'patakonservatiivi' rock ja blues-mies sai silloin tuta avant-garde-jazzin syvyysulottuvuudet erään free-jazzin kaikkein suurimman fonistin ja säveltäjän esiintyessä.
Edelleenkään en harrasta jazzia millään tavoin aktiivisesti, mutta (etenkin) tämän jazz-muusikon - kuten eräitten muidenkin - 'häikäilemättömästi' kaikkea uutta kokeilevien muusikoiden live-keikat (lukumäärillä en tosin voi kehuskella) ovat jääneet pysyvästi kokemukselliseen muistiini - ikäänkuin matkana maahan, jota ei ole, ja joka yhä silti on koko ajan, myös tätä kyseistä konserttia muistellessani tai näitä You Tube-näytteitä kuunnellessani, kumpuamassa tajuntaani kuin olisin heräämässä ihmeellisestä unesta - kuin 'Liisa ihmemaassa-äänimaisemasta' - mutta joka tuntuu samalla kuitenkin niin paljon todellisemmalta kuin valveilla koettu, ymmärretty ja selitetty. - - - Ääni on mysteeri, musiikki on mysteeri; - ei kuitenkaan teollinen iskelmä-pop-musiikki, jota nimitän sika-nauta-tuotannoksi. Sitä vaivaa 'synnynnäinen', kapitalistis-kulutuksellinen 'salmonella', joka lienee parantumaton tautisaaste. - - Avant-Garde free-jazz sen sijaan on täysin immuuni moisille bakteereille, jotka ovat suoraa seurausta yksipuolisista kaupallisuuden ja myyntipakon vaatimuksista.
*
http://www.youtube.com/watch?v=Cd8XH47HhUU
Roscoe Mitchell, Thomas Buckner, Harrison Bankhead, Jerome Cooper - Improvisation No. 1073: Excerpt5 No. 2 [Vision Festival 2003]
Roscoe Mitchell : soprano saxophone, Harrison Bankhead : bass, Jerome Cooper : multidimensional drums, Thomas Buckner : vocals
Recorded live at the Vision Festival 2003
*
http://www.youtube.com/watch?v=CklXeXG93QA
ROSCOE MITCHELL 1, Paris 2001
http://www.youtube.com/watch?v=RTSQMIOjaNg
ROSCOE MITCHELL 2, Paris, 2001
http://www.youtube.com/watch?v=JgGGA5SX94U
ROSCOE MITCHELL 3, Paris 2001
*
Satunnainen kommentaattori kirjoittaa:
Roscoe Mitchell will always be one of the best Avant-Garde masters on this earth. He inspired me the play the soprano sax by his amazing tone. I sure wish I could circular breath like him.
*
http://www.kerava.fi/tapahtumat_keravajazz.asp
Näin Roscoe Mitchellin muutama vuosi sitten H:n ansiosta Kerava Jazz festivaaleilla, ja vaikutus oli melkoinen. Meikäläinen - 'patakonservatiivi' rock ja blues-mies sai silloin tuta avant-garde-jazzin syvyysulottuvuudet erään free-jazzin kaikkein suurimman fonistin ja säveltäjän esiintyessä.
Edelleenkään en harrasta jazzia millään tavoin aktiivisesti, mutta (etenkin) tämän jazz-muusikon - kuten eräitten muidenkin - 'häikäilemättömästi' kaikkea uutta kokeilevien muusikoiden live-keikat (lukumäärillä en tosin voi kehuskella) ovat jääneet pysyvästi kokemukselliseen muistiini - ikäänkuin matkana maahan, jota ei ole, ja joka yhä silti on koko ajan, myös tätä kyseistä konserttia muistellessani tai näitä You Tube-näytteitä kuunnellessani, kumpuamassa tajuntaani kuin olisin heräämässä ihmeellisestä unesta - kuin 'Liisa ihmemaassa-äänimaisemasta' - mutta joka tuntuu samalla kuitenkin niin paljon todellisemmalta kuin valveilla koettu, ymmärretty ja selitetty. - - - Ääni on mysteeri, musiikki on mysteeri; - ei kuitenkaan teollinen iskelmä-pop-musiikki, jota nimitän sika-nauta-tuotannoksi. Sitä vaivaa 'synnynnäinen', kapitalistis-kulutuksellinen 'salmonella', joka lienee parantumaton tautisaaste. - - Avant-Garde free-jazz sen sijaan on täysin immuuni moisille bakteereille, jotka ovat suoraa seurausta yksipuolisista kaupallisuuden ja myyntipakon vaatimuksista.
*
http://www.youtube.com/watch?v=Cd8XH47HhUU
Roscoe Mitchell, Thomas Buckner, Harrison Bankhead, Jerome Cooper - Improvisation No. 1073: Excerpt5 No. 2 [Vision Festival 2003]
Roscoe Mitchell : soprano saxophone, Harrison Bankhead : bass, Jerome Cooper : multidimensional drums, Thomas Buckner : vocals
Recorded live at the Vision Festival 2003
*
http://www.youtube.com/watch?v=CklXeXG93QA
ROSCOE MITCHELL 1, Paris 2001
http://www.youtube.com/watch?v=RTSQMIOjaNg
ROSCOE MITCHELL 2, Paris, 2001
http://www.youtube.com/watch?v=JgGGA5SX94U
ROSCOE MITCHELL 3, Paris 2001
*
Satunnainen kommentaattori kirjoittaa:
Roscoe Mitchell will always be one of the best Avant-Garde masters on this earth. He inspired me the play the soprano sax by his amazing tone. I sure wish I could circular breath like him.
*
http://www.kerava.fi/tapahtumat_keravajazz.asp
October 18, 2008
Syystunnelma - yritys itsekritiikiksi
(Yllättävää kyllä, mutta kielimafian veijareilta taisi tippua pari kyyneltä silmänurkasta. Hah! Säälikää nyt minua hieman - perhanan pilkunviilaajat. Vai olinko näkevinäni hymynhäivän. - Ja kyllä siihen taisi sisältyä myös lievä säälinkaltainen päänpudistus: voi sinua miesparka - noinko alasti sinun täytyy sisimpäsi riisua toisten nähtäväksi - houkka! Viimeinen korjaus - näitä nyt riittää näköjään klo: 22.40)
I
Ajatukseni on raskas. Yksinäinen. Melankolinen. Surullinen. Täynnä pettymystä ja ahdistusta.
Kunpa voisit vaihtaa sydämiä kanssani, niin tietäisit, miltä tuntuu vastaamaton rakkaus, sanoo tankarunoilija. Ja vaikkeivät asiani aivan tällä tavoin, romanttispateettisesti kuvattuna, olekaan, niin tuo säe osuu kohdalleen.
Tämän syksyisen aamupäivän harmaa ankeus ja emotionaalinen autiuteni resonoivat keskenään.
Puhun tyhjille seinille, kirjoitan jonnekin virtuaalimaailman blancolle ruudulle, kuin se olisi kuka tahansa, jota en tunne enkä saavuta. Jota en edes halua saavuttaa. Jonka läsnäolosta viime kädessä kieltäydyn, koska se/hän ei ole minulle todellinen ihminen.
Ehkä kukaan ei voi olla minulle todellinen. Ehkä teen kaikista tapaamistani henkilöistä, kaikista joiden kanssa olen keskustellut - jopa harvoista hyvistä ystävistäni - vain jonkin keksityn hahmon itselleni, koska en kai itse kykene milloinkaan olemaan aito minäni vaan jotain roolia vetävä, teeskentelevä narri.
Paras ystäväni sanoi minulle toissailtana juuri tämän saman: Rauno - mistä minä voin tietää, ettetkö sinä vedä minunkin suhteeni jotain roolia. Tarkoittaa sanoa, etten ole oma itseni vaan manipuloiva, arvaamaton ja mielialojeni vietävissä - ehkä jopa petollinen.
Olin pyytänyt, että hän sanoo suoraan, mitä ajattelee minusta erään kuluneen syksyn aikana tapahtuneen episodin johdosta, mikä tapaus oli häntä minun suhteeni ehkä jopa järkyttänyt. Vastaus hieman yllätti, vaikka toisaalta osasin sitä odottaa.
Sanoin hänelle: Kiitos, kun olit noin rehellinen - ja lisäsin heti hämmentyneenä joskin huumorilla: mutta hei - tämä ei sitten ollut mikään roolirepliikki. Joopa joo, hän vastasi naurahtaen.
Keskustelimme yli tunnin verran kahvilassa ennenkuin hän lähti vaimonsa ja perheensä luo, ja tajusin jälleen syvästi, että H. todella on kaikkein läheisin ystäväni ja minä eräs hänen tärkeimmistään.
Ihmisellä tätyy olla elämässään edes yksi todella hyvä ystävä. Ystävä, jota ei rakasta muuna kuin pelkkänä ystävänä - ilman rahan, vallan, seksuaalisuuden ja mustasukkaisuuden aiheuttamia pyyteitä, jotka aivan varmasti pilaavat joissain vaiheessa kaikkein vilpittömimmänkin ihmissuhteen.
En usko sukupuoliseen rakkauteen - en ainakaan sen pysyvyyteen, vaikka kaipaan sitä. En usko siihen senkään vuoksi, että olen liian ongelmallinen ihminen - ainakin naisten suhteen - vaikka onkin totta se, miten vaikeita niin monet naiset saattavat olla - salaisuuksineen, kiukutteluineen, mielenmuutoksineen, vihjailuineen, merkillisesti peiteltyine kaksoisviesteineen - lyhyesti: käsittämättömine oikkuineen.
KutenTorsti Lehtinen kerran totesi: Laskin eräänä päivänä vaimoni käyttäneen ainakin noin kymmenen kertaa Ei-kieltosanaa, joka tarkemmin pohtien osoittautui intentioltaan päinvastaiseksi - Kyllä-viestiksi.
Ota tästä nyt tolkku.
Mutta kun naisen vastapeluriksi, 'tanssijaksi tai 'miekkailijaksi' tulee minunkaltaiseni mies, jonka päässä mitä ilmeisimmin viiraa jokin maanisdepressiivinen mielialojen vaihtelu ajoittain koleeriseen temperamenttiin yhdistyneenä, niin prognoosi ei voi olla kovin positiivinen. Ennenpitkää sukset menevät ristiin ja lopputulos on ero - yleensä kerrasta poikki, vaikka se sielua raastaisikin. Eikä tästä tilanteesta ole paluuta pelkkään ystävyyteen.
Vai onko?
Ainakin minun mielestäni ystävyys rakastetun ja sittemmin torjutun ja hylätyn ihmisen kanssa (olipa hylätty sitten itse tai tuo toinen), johon välit on pantu lopullisesti poikki, merkitsee yhtä absurdia tilannetta kuin jos kaksi pyöveliä, jotka ovat haastaneet toisensa kaksintaisteluun alkaisivat veljeillä ennen H-hetkeä tunnustaen suurta arvostusta ja jopa rakkautta toistensa persoonallisuudelle.
Ja kuitenkaan mitään ei heidän kesken ole enää tehtävissä - jompikumpi tai kumpikin kuolee, ja näin ollen suhde on jo käytännössä tuhottu/tuhoutunut. Loppuveljeily on pelkkää irvokasta Juudasten välistä kuoleman suudelmaa.
II
Leinon runon ensimmäinen säkeistö raastaa mieltäni. Olen kovin pettynyt itseeni ja omaan luonteeseeni. Elän lähes erakkomaista elämää, mutta kaipaan läheisyyttä - jopa rakkautta. En kuitenkaan etsi sitä - vaan pikemminkin kammoksun ja pelkään.
Koen läheisiksi Jeesuksen sanat hänen ilmestyttyään kuolemansa jälkeen Maria Magdaleenalle: Noli me tangere - älä koske minuun (better represented in translation: cease holding on to me or stop clinging to me), ja sittenkään en lausu tätä 'erojulistusta' ilman tuskaa. Minun vain on elettävä kuin erakko - minä en pysty rakastamaan.
Rakkaus satuttaa minua liikaa. Kärsin aivan helvetisti niistä äärimmäisen läheisyyden tunteista, joita niin halajan ja kaipaan toiselta, koska koen hänen läsnäolonsa äärimmillään siten, että hän olisi kuin omaa itseäni, omaa tahtoani, jotain, joka häneen rakastuttuani on muuttunut kuin omaksi ruumiikseni, omaksi persoonallisuudekseni, jota ilman en voi enää koskaan elää.
Kyseessä on neuroottinen regressio - jopa hetkellisen psyykosin kaltainen tila. Jo alunperin symbioottisesta äitisuhteesta(ni) epäonnistunut irtautuminen toistuu aina rakastuessani - ja minä pelkään tuon uuden symbioosin voimaa ja kaikkivaltaa, joka ikäänkuin ylittää koko persoonallisuuteni. (Psykoanalyyttisessa terminologiassa puhutaan separaatio-individuaatio-ahdistuksesta.)
Siksi: Noli me tangere. I would prefer not to love eli mieluummin en rakastaisi - Bartlebytä vapaasti siteeraten. Olen mies, joka rakastaa vasten tahtoaan - yhä silti haluten rakastaa - ja yhä silti tiedosten, että: sun rintasi nuori ja lämmin, mun rinnalla jäätynyt ois.
III
Katselen tietokoneen oikealle puolelle, ulos ikkunasta ja näen etäiset, kohta jo lehdettömät koivut. Olen aina pitänyt syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Synkkämielisyyteni ja luonnon syksyinen kuolema ovat kuin yksi ja sama luonnonilmiö.
Syksyn ja mieleni kulku noudattavat samaa kaavaa tai sykliä. Ensin mitä kauneimmissa ja kirkkaimmissa väreissä, viimein lehtipuiden runkojen, oksastojen ja oksien tylyssä alastomuudessa, jotka paljastavat koko sen totuuden ja karuuden, minkä ne sisältävät ilman keväistä ja kesäistä elämänvoimaansa, joka pakonomaisen kiihkeästi saa synnyttämään maailmaan uutta kasvustoa ja uusia siemeniä - siis uutta elämää.
Lopuksi jää jäljelle tuo Eino Leinon maantien kalpea kukka, joka nostaa lumipälvestä päänsä, vaikka sen on jo aika painua kuolemaan.
Teen tälle kuihtuneelle kukalle kuin omalle kuihtuneelle rakkaudelleni: luon lunta sen peitoksi. Peitän sen jäiseen hautaan - ikäänkuin suorittaen armomurhan ihmiselle - omalle emootiolleni, jota on turhaa ja toivotonta yrittää pitää hengissä, koska sillä ei enää ole pienintäkään eloonjäämisen mahdollisuutta.
Jään odottamaan uutta kevättä. Uutta rönsyilevän kasvun ja kiihkon hetkellistä harhaa, joka päättyy jälleen uuteen syksyisen kauniiseen kuolemaan ja talven kylmään horrokseen, jonne tunteitteni hetkisen kestänyt palo voi sammua vaivaamatta minua ja saattamatta mieltäni tuskaisen hehkun kaltaiseen emotionaaliseen kaaokseen.
*
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=47&t=325&a=2556
Toivo Kuulan yksinlaulun "Syystunnelma op.2/1" Eino Leinon sanoihin Ture Ara levytti Rytmi-levymerkille vuonna 1950. Jouko Tolonen johtaa Rytmin Konserttiorkesteria.
Syystunnelma
Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois,
sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä,
on aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta mä loin.
*
palaga.vuodatus.net/blog/category/Yleinen.
Ajatukseni on raskas. Yksinäinen. Melankolinen. Surullinen. Täynnä pettymystä ja ahdistusta.
Kunpa voisit vaihtaa sydämiä kanssani, niin tietäisit, miltä tuntuu vastaamaton rakkaus, sanoo tankarunoilija. Ja vaikkeivät asiani aivan tällä tavoin, romanttispateettisesti kuvattuna, olekaan, niin tuo säe osuu kohdalleen.
Tämän syksyisen aamupäivän harmaa ankeus ja emotionaalinen autiuteni resonoivat keskenään.
Puhun tyhjille seinille, kirjoitan jonnekin virtuaalimaailman blancolle ruudulle, kuin se olisi kuka tahansa, jota en tunne enkä saavuta. Jota en edes halua saavuttaa. Jonka läsnäolosta viime kädessä kieltäydyn, koska se/hän ei ole minulle todellinen ihminen.
Ehkä kukaan ei voi olla minulle todellinen. Ehkä teen kaikista tapaamistani henkilöistä, kaikista joiden kanssa olen keskustellut - jopa harvoista hyvistä ystävistäni - vain jonkin keksityn hahmon itselleni, koska en kai itse kykene milloinkaan olemaan aito minäni vaan jotain roolia vetävä, teeskentelevä narri.
Paras ystäväni sanoi minulle toissailtana juuri tämän saman: Rauno - mistä minä voin tietää, ettetkö sinä vedä minunkin suhteeni jotain roolia. Tarkoittaa sanoa, etten ole oma itseni vaan manipuloiva, arvaamaton ja mielialojeni vietävissä - ehkä jopa petollinen.
Olin pyytänyt, että hän sanoo suoraan, mitä ajattelee minusta erään kuluneen syksyn aikana tapahtuneen episodin johdosta, mikä tapaus oli häntä minun suhteeni ehkä jopa järkyttänyt. Vastaus hieman yllätti, vaikka toisaalta osasin sitä odottaa.
Sanoin hänelle: Kiitos, kun olit noin rehellinen - ja lisäsin heti hämmentyneenä joskin huumorilla: mutta hei - tämä ei sitten ollut mikään roolirepliikki. Joopa joo, hän vastasi naurahtaen.
Keskustelimme yli tunnin verran kahvilassa ennenkuin hän lähti vaimonsa ja perheensä luo, ja tajusin jälleen syvästi, että H. todella on kaikkein läheisin ystäväni ja minä eräs hänen tärkeimmistään.
Ihmisellä tätyy olla elämässään edes yksi todella hyvä ystävä. Ystävä, jota ei rakasta muuna kuin pelkkänä ystävänä - ilman rahan, vallan, seksuaalisuuden ja mustasukkaisuuden aiheuttamia pyyteitä, jotka aivan varmasti pilaavat joissain vaiheessa kaikkein vilpittömimmänkin ihmissuhteen.
En usko sukupuoliseen rakkauteen - en ainakaan sen pysyvyyteen, vaikka kaipaan sitä. En usko siihen senkään vuoksi, että olen liian ongelmallinen ihminen - ainakin naisten suhteen - vaikka onkin totta se, miten vaikeita niin monet naiset saattavat olla - salaisuuksineen, kiukutteluineen, mielenmuutoksineen, vihjailuineen, merkillisesti peiteltyine kaksoisviesteineen - lyhyesti: käsittämättömine oikkuineen.
KutenTorsti Lehtinen kerran totesi: Laskin eräänä päivänä vaimoni käyttäneen ainakin noin kymmenen kertaa Ei-kieltosanaa, joka tarkemmin pohtien osoittautui intentioltaan päinvastaiseksi - Kyllä-viestiksi.
Ota tästä nyt tolkku.
Mutta kun naisen vastapeluriksi, 'tanssijaksi tai 'miekkailijaksi' tulee minunkaltaiseni mies, jonka päässä mitä ilmeisimmin viiraa jokin maanisdepressiivinen mielialojen vaihtelu ajoittain koleeriseen temperamenttiin yhdistyneenä, niin prognoosi ei voi olla kovin positiivinen. Ennenpitkää sukset menevät ristiin ja lopputulos on ero - yleensä kerrasta poikki, vaikka se sielua raastaisikin. Eikä tästä tilanteesta ole paluuta pelkkään ystävyyteen.
Vai onko?
Ainakin minun mielestäni ystävyys rakastetun ja sittemmin torjutun ja hylätyn ihmisen kanssa (olipa hylätty sitten itse tai tuo toinen), johon välit on pantu lopullisesti poikki, merkitsee yhtä absurdia tilannetta kuin jos kaksi pyöveliä, jotka ovat haastaneet toisensa kaksintaisteluun alkaisivat veljeillä ennen H-hetkeä tunnustaen suurta arvostusta ja jopa rakkautta toistensa persoonallisuudelle.
Ja kuitenkaan mitään ei heidän kesken ole enää tehtävissä - jompikumpi tai kumpikin kuolee, ja näin ollen suhde on jo käytännössä tuhottu/tuhoutunut. Loppuveljeily on pelkkää irvokasta Juudasten välistä kuoleman suudelmaa.
II
Leinon runon ensimmäinen säkeistö raastaa mieltäni. Olen kovin pettynyt itseeni ja omaan luonteeseeni. Elän lähes erakkomaista elämää, mutta kaipaan läheisyyttä - jopa rakkautta. En kuitenkaan etsi sitä - vaan pikemminkin kammoksun ja pelkään.
Koen läheisiksi Jeesuksen sanat hänen ilmestyttyään kuolemansa jälkeen Maria Magdaleenalle: Noli me tangere - älä koske minuun (better represented in translation: cease holding on to me or stop clinging to me), ja sittenkään en lausu tätä 'erojulistusta' ilman tuskaa. Minun vain on elettävä kuin erakko - minä en pysty rakastamaan.
Rakkaus satuttaa minua liikaa. Kärsin aivan helvetisti niistä äärimmäisen läheisyyden tunteista, joita niin halajan ja kaipaan toiselta, koska koen hänen läsnäolonsa äärimmillään siten, että hän olisi kuin omaa itseäni, omaa tahtoani, jotain, joka häneen rakastuttuani on muuttunut kuin omaksi ruumiikseni, omaksi persoonallisuudekseni, jota ilman en voi enää koskaan elää.
Kyseessä on neuroottinen regressio - jopa hetkellisen psyykosin kaltainen tila. Jo alunperin symbioottisesta äitisuhteesta(ni) epäonnistunut irtautuminen toistuu aina rakastuessani - ja minä pelkään tuon uuden symbioosin voimaa ja kaikkivaltaa, joka ikäänkuin ylittää koko persoonallisuuteni. (Psykoanalyyttisessa terminologiassa puhutaan separaatio-individuaatio-ahdistuksesta.)
Siksi: Noli me tangere. I would prefer not to love eli mieluummin en rakastaisi - Bartlebytä vapaasti siteeraten. Olen mies, joka rakastaa vasten tahtoaan - yhä silti haluten rakastaa - ja yhä silti tiedosten, että: sun rintasi nuori ja lämmin, mun rinnalla jäätynyt ois.
III
Katselen tietokoneen oikealle puolelle, ulos ikkunasta ja näen etäiset, kohta jo lehdettömät koivut. Olen aina pitänyt syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Synkkämielisyyteni ja luonnon syksyinen kuolema ovat kuin yksi ja sama luonnonilmiö.
Syksyn ja mieleni kulku noudattavat samaa kaavaa tai sykliä. Ensin mitä kauneimmissa ja kirkkaimmissa väreissä, viimein lehtipuiden runkojen, oksastojen ja oksien tylyssä alastomuudessa, jotka paljastavat koko sen totuuden ja karuuden, minkä ne sisältävät ilman keväistä ja kesäistä elämänvoimaansa, joka pakonomaisen kiihkeästi saa synnyttämään maailmaan uutta kasvustoa ja uusia siemeniä - siis uutta elämää.
Lopuksi jää jäljelle tuo Eino Leinon maantien kalpea kukka, joka nostaa lumipälvestä päänsä, vaikka sen on jo aika painua kuolemaan.
Teen tälle kuihtuneelle kukalle kuin omalle kuihtuneelle rakkaudelleni: luon lunta sen peitoksi. Peitän sen jäiseen hautaan - ikäänkuin suorittaen armomurhan ihmiselle - omalle emootiolleni, jota on turhaa ja toivotonta yrittää pitää hengissä, koska sillä ei enää ole pienintäkään eloonjäämisen mahdollisuutta.
Jään odottamaan uutta kevättä. Uutta rönsyilevän kasvun ja kiihkon hetkellistä harhaa, joka päättyy jälleen uuteen syksyisen kauniiseen kuolemaan ja talven kylmään horrokseen, jonne tunteitteni hetkisen kestänyt palo voi sammua vaivaamatta minua ja saattamatta mieltäni tuskaisen hehkun kaltaiseen emotionaaliseen kaaokseen.
*
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=47&t=325&a=2556
Toivo Kuulan yksinlaulun "Syystunnelma op.2/1" Eino Leinon sanoihin Ture Ara levytti Rytmi-levymerkille vuonna 1950. Jouko Tolonen johtaa Rytmin Konserttiorkesteria.
Syystunnelma
Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois,
sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä,
on aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta mä loin.
*
palaga.vuodatus.net/blog/category/Yleinen.
June 23, 2008
Niin silmäin eteen sun silmäs jää
Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen Nimetön.
*
Kemppinen kirjoitti:
...vastaan eilisen Leinon Nocturnon yhteydessä esittämääni kysymykseen itse, että tuokin runo on minulle kuin taulu seinällä – monta taulua monella seinällä. Eikä siitä tarvitse koskaan pyyhkiä pölyjä! Tunnekuvat ovat niin vahvoja.
Provokaatiomielessä mainitsemani sisältö tekee runosta niin suuren. Jos tekstillä olisi jokin muilla sanoilla selvitettävä sisältö, mitä merkitystä sillä runolla sitten olisi?
Toivottavasti tämä ei kuulosta kummalliselta tai vaikeatajuiselta. Mielestäni puhe on samanlaisesta ilmiöstä kuin hyräily. (Äänettömästi voi hyräillä ja useimmiten se on suositeltavakin.)
Jos herää yöllä. Ehkä Suomen mitallinen runous loppui tähän Sarkian juttuun, joka ei ehkä ole kielellämme ylitettävissä:
Veet syvät päilyvät/ikävää./
Puut yllä häilyvät/syväin vetten./
Ma tiedän, etten/sua enää nää.
Tie luotas lähtien/hämärtää./
Vain kuvat tähtien/syöpyy veteen:/
Niin silmäin eteen/sun silmäs jää.
RR
Tämä Sarkian 'Erottua' on todellakin kuin hyräilyä - siis hyvin lähellä musiikillista ilmaisua. Eikä sitä voi myöskään 'kuvata' toisin: ja siksi runo on samalla ikäänkuin taulu, johon ei voi enää tehdä muutoksia, kun taiteilija on sen kädestään päästänyt.
Minulle kyseinen runo assosioituu tietyn tahtilajin mukaan aaltoilevan melodian tapaan - ikäänkuin 'puhtaana' emootiona, jota ilmaisevat sanat ovat symbolisen ilmaisukapasiteettinsa ja -mahdollisuuksiensa äärirajoilla ellei peräti jo niiden tuolla puolen äänimaisemaksi muuttuneena (olipa turhan monimutkainen selitys hyräilylle).
Ja silti kyseessä ei ole mikään 'moderni' runo tai tajunnanvirtateksti vaan selkeä loppusointurakenne.
Mestarillista! Hats off to Kaarlo!
*
Kemppinen kirjoitti:
...vastaan eilisen Leinon Nocturnon yhteydessä esittämääni kysymykseen itse, että tuokin runo on minulle kuin taulu seinällä – monta taulua monella seinällä. Eikä siitä tarvitse koskaan pyyhkiä pölyjä! Tunnekuvat ovat niin vahvoja.
Provokaatiomielessä mainitsemani sisältö tekee runosta niin suuren. Jos tekstillä olisi jokin muilla sanoilla selvitettävä sisältö, mitä merkitystä sillä runolla sitten olisi?
Toivottavasti tämä ei kuulosta kummalliselta tai vaikeatajuiselta. Mielestäni puhe on samanlaisesta ilmiöstä kuin hyräily. (Äänettömästi voi hyräillä ja useimmiten se on suositeltavakin.)
Jos herää yöllä. Ehkä Suomen mitallinen runous loppui tähän Sarkian juttuun, joka ei ehkä ole kielellämme ylitettävissä:
Veet syvät päilyvät/ikävää./
Puut yllä häilyvät/syväin vetten./
Ma tiedän, etten/sua enää nää.
Tie luotas lähtien/hämärtää./
Vain kuvat tähtien/syöpyy veteen:/
Niin silmäin eteen/sun silmäs jää.
RR
Tämä Sarkian 'Erottua' on todellakin kuin hyräilyä - siis hyvin lähellä musiikillista ilmaisua. Eikä sitä voi myöskään 'kuvata' toisin: ja siksi runo on samalla ikäänkuin taulu, johon ei voi enää tehdä muutoksia, kun taiteilija on sen kädestään päästänyt.
Minulle kyseinen runo assosioituu tietyn tahtilajin mukaan aaltoilevan melodian tapaan - ikäänkuin 'puhtaana' emootiona, jota ilmaisevat sanat ovat symbolisen ilmaisukapasiteettinsa ja -mahdollisuuksiensa äärirajoilla ellei peräti jo niiden tuolla puolen äänimaisemaksi muuttuneena (olipa turhan monimutkainen selitys hyräilylle).
Ja silti kyseessä ei ole mikään 'moderni' runo tai tajunnanvirtateksti vaan selkeä loppusointurakenne.
Mestarillista! Hats off to Kaarlo!
Subscribe to:
Posts (Atom)