Kieli on kone. Ihminen kuollut.

Finnegans Wake

*

Päreeksi venähtänyt kommentti Markun kommenttiin Ironmistressin päreessä Kirje kotiin.

-
1

Kirjoitin kommentissani: Kirjallisuudessa melkein kaikki genret ja tyylikonstit oli keksitty jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä tai sen aikana, ja jos joku aikoi keksiä tietoisesti lisää kuten James Joyce, se siirtyi kaikessa nerokkuudessaankin helposti skitsofrenian ja solipsismin eli umpikujan suuntaan [poikkeuksena selkein varauksin absurdi teatteri].

Samassa mielessä modernista fysiikasta on newtonilaiseen verrattuna tullut matemaatikkojen mielikuvapeli, joka on käsittämätöntä 99%:le muuta ihmiskuntaa, eli se ei avaudu viime kädessä kuin asiaan sataprosenttisesti vihkiytyvälle aksiomaattis-lukumystisessä imaginaatiossa.

Sama ‘lukumystisyys’ [tosin eri kontekstissa] pätee Ulysseksen ja etenkin Finnegans Waken lukemisesta saatuun ‘ymmärrykseen’ - [korostan ‘ymmärrystä’ sillä pelkkää ‘puhdasta’ mielihyväähän voi saada mistä tahansa ja etenkin siitä, mitä ei ymmärrä ;\].

Rohkenen ehdottaa, että siinä missä itsetarkoituksellista intertekstuaalisuutta pidetään Joycen antaman esimerkin/mallin mukaan itsenäisenä kirjallisuus-genrenä, siinä modernia matemaattista fysiikkaa voisi pitää ihan omana estetiikkanaan, joka elää ihan omaa elämäänsä matemaatikkojen matemaattisessa avaruudessa.

*

Markku kommentoi edellistä: ‘On siinä se ero, että ihan konkreettiset laitteet saadaan toimimaan modernin fysiikan teorioita hyväksikäyttäen.’
.

2

Antavatko koneet lisää mieltä ja mielekkyyttä elämäämme? Avaavatko etenkin uusimmat laitteet elämän ja olemisen ymmärryksen mieltä? Samassa mielessä kysyn, avaako myös James Joycen skitsofreeninen solipsismi olemisemme ja elämämme mielekkyyshorisonttia? Jos avaa, niin onko meillä uskontoa rationaalisempaa kriteeriä [transsendentaalista positiota] ilmaista millä tavoin ja miksi näin tapahtuu? 
.

Jos vastaus näihin kysymyksiin ei ole uskonnollinen tai uskonnollistyyppinen: a) eksistenssifilosofia [Heideggerin kulttuurisidonnainen Dasein] tai b) deontologia [Kantin universaali kategorinen imperatiivi], niin muut vaihtoehdot ovat väistämättä teknis-pragmaattis-relativistisia [= moniarvoinen kapitalistinen teknokratia]. 

Muistutan painokkaasti, ettei elämisen/olemisen mielekkyys kuitenkaan ole utilitaristinen tai edes pragmaattinen väline johonkin vielä ‘ylevämpään’ vaan itseisarvo kuten Onni, Velvollisuus ja/eli Jumala.
.

Mutta teknologia ei avaa maailman mieltä. Pikemminkin päinvastoin. Koneet sisältävät olemukseensa inhimillisen kommunikaation sulkeuman. Koneet eivät kommunikoi vaan ‘ääntelevät’ kuin soitin, jota soitetaan. Koneilta puuttuu väistämättä semanttisesti intentoiva tietoisuus, joka tajuaisi virheen itsessään [vrt. uusliberalistisen 'taloustiedekoneen’ virheettömät kvanttiohjelmoinnit/-mallinnukset ennen syyskuun 2008 romahdusta] tai erottaisi itsensä toisista koneista [identiteetin taju]. 
.

Samassa mielessä Joycen kirjallinen solipsismi merkitsee inhimillisen kommunikaation romahdusta verbaalis-tekniseen autismiin. Joycelaista solipsismia voi pitää 1900-luvun matemaattisen fysiikan ja teknologian paralleelina, joskin hyvin inhimillisessä eli fenomenologisessa mielessä, sillä Ulysseksen ja Finnegans Waken neologismit ovat käyttämässäni kontekstissa matemaattisesti koodatun [kieli]koneen inhimillinen ‘sielu’. 
.

Jos [multi]kausaallisen [kvantti]determinismin [ks. 2] periaatteella ohjelmoitu eli matemaattisesti predestinoitu kone pystyisi ajattelemaan ja tuntemaan, se puhuisi ‘joycea’. Mutta silloin se olisi myös jotenkin rikki tai ainakin epätäydellinen, mikä kuitenkin merkitsee, että se olisi yhä vielä ihminen. Näin ollen Joycen Ulysses-koneen ‘tuotekehittely’ on ainakin tekno-paavien näkökulmasta jäänyt tavallaan kesken.
.

3

Toistettakoon, että multi- tai kvantti-etuliitteet kausaliteetin ja determinismin edessä eivät tietysti muuta miksikään sitä tosiasiaa, että matematiikka monimutkaisimmillaankin on laskennallisuuden aksiomaattisessa eli laskennallisen ajattelun ja järjestelmän ihanteessaan modaalisesti predestinoitua [muussa tapauksessa se hajoaisi kaaokseen].

On kuitenkin ontologisesti eri tason asia kysyä, onko maailma/todellisuus aktuaalisesti predestinoitu kuin yrittää loputtomalla matemaattisella pelillä osoittaa sen mahdollisesti olevan sitä. Voimme kysyä vielä enemmän: voiko matematiikalla todellisuuden representaationa edes päästä itse todellisuuden aktuaaliseen ytimeen? Ja vielä enemmän: onko itse representaatio lopulta suurin este tuon ytimen saavuttamiseen? 

Vastaan: kyllä on. Niinpä teoreettinen matematiikka palautuu lopulta aina siihen, mistä se Pythagoraalla alkoikin: lukumystiikkaan eli lukujen foundationalistisen merkityksen palvontaan. 
.

Jo irrationaaliluvut olivat Pythagoraalle [ja vielä Platonille] kauhistus [puhumattakaan ‘itämaiden’ nollasta eli ei-mistään=tyhjyydestä], joka tuhoaisi hänen harmonis-rationaalis-matemaattisen maailmansa, mutta niin vain kävi, koska maailmankaikkeus ei ole harmonia eikä ylipäätään aksiomaattisesti käsitettävä olio sinänsä - paitsi imaginaatiossa, jossa kaikki tietysti on mahdollista. Matemaattista päättelyähän [toisin kuin logiikkaa] ei nihiloi kehämäisyys [silloin kun se on aksiomaattisen säännön mukaan sallittua] eikä ‘epämääräinen’ empiria.
.

Aksiomaattisten ja laskuteknisten ‘myönnytysten’ [matemaattisten innovaatioiden] tekeminen on jatkunut matematiikassa aina tähän päivään saakka, sillä se elää ei-empiiristä elämää, jota empiria ‘uhkaa’ kaoottisuudellaan. Tämän vuoksi vain jokin hypoteettinen teoreettinen kalkyyli [lukumystiikka] voi pitää yllä uskoa johonkin kokonaisteoriaan, joka yhä suuremmalla nopeudella katoaa sekä teoreettisesta että varsinkin kokeellisesta näköpiiristämme, mitä tarkemmiksi laskelmamme ja mittauksemme tulevat - - kunnes fysikaaliset kokeet ovat ihmismittakaavassa lopullisesti mahdottomia, jolloin aineen rakennetta voi tutkia vain kvasi-tai ei-empiirisesti matemaattisen mallinnuksen ja simulaation keinoin.
.

4

Jos Higgsin hiukkanen olemassaolomme mielen ja mielekkyyden suhteen jotain mahdollistaa, niin entistä erikoistuneemman teknologisoitumisen, joka tulee kärjistämään biologis-kulttuurisen ihmisen ja matemaattisen digi-koneajattelun hypettämän tekno-cyborg-ihmiskäsityksen välillä vallitsevaa ristiriitaa äärimmilleen. James Joycen psykologisen merkityksen näen juuri tämän ristiriidan ensimmäisenä vakavasti otettavana ilmentymänä modernissa kirjallisuudessa.
.

Ulysses [ja sen ‘psykoottisempi’ versio Finnegans Wake] on nerokas teos, mutta se ei ole hyvää romaanitaidetta. Se on rikki menneen ihmisen puhetta. Sellaisen koneen puhetta, jota ei vielä ole tekno-fysikaalisesti kehitelty loppuun saakka, koskapa tuo ääni yhä vielä muistuttaa neologismeissaan ihmisen verbaalista ja jopa esiverbaalista kitinää eikä suinkaan matemaattisen informaation loputonta digitaalista ‘0, 1'-ketjua, josta toimivuuden parantamiseksi on poistettu kaikki psykologis-semanttiset konnotaatiot, nyanssit, viritykset, eleet ja häivähdykset. Cyborg, joka ei enää ‘tarpeettomasti’ kommunikoi [‘turhilla’ käsitteillä ja sanoilla] vaan pelkästään informoi eli siirtää tietoa kuin DNA-ketju, on luonnontieteen ja matematiikan ihmisihanne. James Joycen Ulysses ja etenkin Finnegans Wake käsittämättömässä verbaali-akrobatiassaan performoi samanaikaisesti sekä tuon informaatio-ohjelman ehdotonta konemaisuutta [‘digi-mekaanisuutta’] että sen viimeistä inhimillistä jäännettä: ihmisen tietoisesta eksistenssistään vieraantuvaa puhetta ja kirjoitusta, jonka koherenssi uhkaa jatkuvasti hävitä kokonaan ja muuttua konemaiseksi ääntelyksi – signaaleiksi vailla sydäntä ja sielua, affekteiksi vailla kokijaa, merkeiksi vailla merkitystä, olemiseksi vailla mieltä. 

.

Joyce persoonana on enää kuin trumpetti tai kitara [‘kieli-soitin’], josta hän yrittää kirjoittaen puhaltaa tai näppäillä ilmoille ääniä. Mutta kieli-väline [välineellinen kieli] syö lopulta isäntänsä eli Joycen mielen irrottaen sen kokevasta ja performatiivisesta subjektista. Näin kielestä psykologisena ilmaisuvälineenä tulee tarpeetonta, sillä se muuttuu matemaattiseksi ja digitaaliseksi. Kieli on nyt kone. Trumpetti soittaa simuloituja ääniä jonkin valmiiksi ohjelmoidun soittolistan mukaan. Koettu tosi maailma on muuttunut kuolleeksi matemaattiseksi muodoksi, jota ei voi enää ‘taikoa’ taiteen keinoin aktuaaliseksi fenomenologiseksi todellisuudeksi. Ihminen on kuollut.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/07/kirje-kotiin.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/James_Joyce

http://en.wikipedia.org/wiki/James_Joyce

http://fi.wikipedia.org/wiki/Odysseus_%28kirja%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Finnegans_Wake

http://37signals.com/svn/posts/633-lszl-moholy-nagys-visual-representation-of-finnegans-wake

Miksi laulat lintunen?

Tämä teksti toimikoon epäsuorana kannanottona Petri Järveläiselle päreessään Marionista vielä käymäämme kommenttikeskusteluun (kts. kuitenkin myös PS.)
*
On esitettävä vakava kysymys.

Milloin täyteys muuttuu tyhjyydeksi? Puhun siitä hetkestä, jolloin sielu, joka aiemmin huusi ja lauloi riemuaan, uupuu lauluunsa - joko liian haavoitettuna tai pelkästään vain väsyneenä laulunsa valheeseen, sen aina vain samaan, spontaanista pakottavaksi muuttuneeseen toistoon.

Kyse on olemisen ja olemassaolon suden hetkestä, jolloin lintu kysyy itseltään: miksi laulat? Kenelle laulat? Onko laulusi sinun ja sinua itseäsi vai jonkun toisen omaa? Oletko jotain täysin ainutlaatuista vai pelkkä Luojan, Universumin, heleästi soiva kannel - kuin radio, joka lähettää ilmoille sitä lähetystä, jonka jokin suurempi Ohjelmoija on sinuun ohjelmoinut.

Se lintu menee ymmälleen kysymyksestään. Ja juuri sinä hetkenä siitä tulee ihminen. Traagisin olento maailmankaikkeudessa. Se osaa nyt kysyä olemisensa syytä, ilonsa ja surunsa lähdettä, ja kerran kysyttyään, se kysyy sitä ikuisesti, sillä vastausta ei ole. On vain ikuisuus.

Lintu kuitenkin jatkaa lauluaan, sillä se ei kykene lopettamaan esittämäänsä ohjelmaa. Off-painike on sen tavoittamattomissa, eikä se ole vielä uskaltanut kohdata mahdollisuutta itsensä tuhoamiseen.

Itsensä, olemisensa ja tarkoituksensa kysymistä voi pitää vakavana häiriönä Kosmisen Ohjelmoijan Järjestyksessä - jonain, jota tämä ei ollut suunnitellut tapahtuvaksi juuri sillä tavoin kuin se viimein toteutui ihmisessä.

Jumala siis teki virheen? Täydellinen olento loi ensin sokeasti tottelevan, determininistisesti vaistojensa varassa toimivan, orgaanisen koneen, jolla ei ollut kykyä ottaa etäisyyttä itseensä ja maailmaan, ja johon Jumala oli tytyväinen.

Kuitenkin tuo niin mainio ja hyvin toimiva, luotu organismi - ei-intentionaalisessa funktionaalisuudessaan kekseliäs kone, keksi itse itsensä, ymmärsi luodun luonnon olemuksensa, kehityksen, joka oli vienyt sitä eteenpäin ikuisuudessa kuin tyhjiössä liikkuvaa esinettä, joka ei koskaan pysähdy, kun se kerran on sysätty liikkeelle.

Halu laulaa kauniisti, loputtomasti ja mitä moninaisimmin variaatioin saa kuitenkin lähes kuolettavan iskun yhdessä kysymyksessä: miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään? Tästä seuraa joukko muita, yhtä vakavia - linnun itsensä kannalta kohtalokkaita kysymysketjuja, joita se ei voi pysäyttää, ja joihin sillä ei koskaan tule olemaan tyydyttävää vastausta.

Kysmys, joka esitetään olemiselle ja olemassaololle on aina ensimmäinen ja viimeinen kysymys. Kaikki muut selventäessään ensimmäistä lopulta vain pahentavat tilannetta. Se lintu on päätynyt ansaan, se on kuin Wittgensteinin kärpänen kärpäslasissa. Se näkee ulos maailmaan, mutta lasin läpi ei pääse. Vapaudesta voi jäädä jäljelle vain illuusio.

Kumpi ratkaisu olisi parempi: sekö, että lintu tajuaisi, ettei vapaus ole mahdollista, vaikka näkeminen, transparenssi, onkin - vai se, ettei lintu - vaikka kysyykin itseltään olemisensa mieltä - tajuaisi olevansa ansassa, vaan rakastaisi näkymätöntä häkkiään kuin vapautta - rakastaisi sitä, että näkee kaiken niin selvästi ja kirkkaasti - ja jatkaisi lauluaan pelkästään vain siitä ilosta, että näkee?

Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on lohdullisempi. Sillä ensimmäisen hyväksyttyään linnulla ei olisi enää mitään syytä olla tekemättä itsemurhaa, olla tappamatta Luojaansa kerta toisensa jälkeen - turhaan, olla lopettamatta lauluaan ja kuolematta ikuiseen murheeseen, jonka täydellinen yksinäisyys ja kodittomuus synnyttää vankilassa, jonka muureja voisi niiden näkymättömyyden takia katkeran ironisesti nimittää vapaudeksi.
*
Jäljelle jää vain usko. Lintu laulaa, koska uskoo sokeasti siihen, että sen laululla on jokin perimmäinen tarkoitus, että sen olemassaololla ja olemisella on mieli, ja että kaikki se ilo ja riemu, jota sen laulu niin kauniisti ilmaisee, on perimmältään kuin siunattua armolahjaa, joka aina vain - ikuisuudesta ikuisuuteen - soi kiitollisuutta olemassaolostaan.

Jos nyt kysytään minun mielipidettäni mainituista motiiveista', joita lintu laululleen antaa, niin en voi muuta kuin pudistella päätäni ja todeta, että tuo lintu on absoluuttisen mielipuolinen olento. Mutta niin täytyy olla sen 'Luojakin'.

On tultava hulluksi, menetettävä järkensä tai koettava jotain muuta yhtä mieletöntä saavuttaakseen tunteen vapaudesta ja onnesta. Kyseessä on harha - ylimäärä (surplus), osa, joka ei mahdu enää olemisen kokonaisuuteen vaan jää sen yli, vaikka kuuluukin kokonaisuuteen sillä peruuttamattoman tärkeällä tavalla, että juuri se antaa Olemiselle merkityksen. Ilman sitä Oleminen ei ole mitään.

Tämän merkityksen nimi - moni sen jo arvaa - on tietenkin rakkaus.

PS.
Omistan tämän tekstin takkiraudalle, joka kertakaikkisen naivissa tekno-objektivismissaan on niin typerä, että kirjoittaa jopa minun blogini nimen väärin vain siksi, että haluaa korjata siitä löytyvän (harkitun) kirjoitusvirheen, koska haluaa olla matemaattisesti, poliittisesti, psykologisesti jne. aina oikeassa.
Tunnen tämän ihmistyypin ja tuomitsen sen jyrkästi! Varokaa niitä, joilla on oikeassa olemisen lahja. Minun vokabulaarissani he ovat kaikki tyynni rasisteja.