Good Times Bad Times

POKS!


Legendaarisen Led Zeppelin I:n avauskappale Good times bad times on ensimmäinen koskaan äänittämäni/taltioimani biisi. Oli loppukesä 1969, istuin keittiön pöydän ääressä, ketään muita ei ollut kotona sillä hetkellä. Olin vastikään saanut kuukauden palkan kesätöistä ja ostanut sen ajan teknisen uutuuden eli radiokasettimankan, jonka kasettimekaniikka toimi ikäänkuin vaihdekeppisäädöillä. Systeemi oli melko kankea mutta yksinkertainen ja käteväkin, joskin ankarassa tehokäytössä altis kulumaan ja rikkoutumaan.

Seuraavana kesänä [ks.PS.] hankin sitten äänentoistoltaan paljon paremman ja kasetteihin verrattuna äänentaltiointi-kapasiteetiltaan huomattavasti suuremman neliraita-kelamankan. Yhteen kelaan mahtui tuntikaupalla musiikkia Sitäpaitsi äänitin tälle kelamankalle yksittäisten biisien sijasta kokonaisia LP-levyjä [sen suuremman] kyläkaupan poikien upouusista stereolaitteista. Äänitysten laatu oli mielestäni aivan huippuluokkaa verrattuna rämppään kasettiveiviini. Taisin hetkittäin tuntea itseni melkein onnelliseksi.

Led Zeppelinin esikois-LP:n single-biisit Good times bad times ja Communication breakdown ovat kumpikin vahvasti The Who-vaikutteisia. Itse asiassa juuri Whon loistava mutta mieleltään hiukan sekopäinen [luova?] rumpali Keith Moon tavallaan ja tahtomattaan 'melkein' keksi bändin nimen. Tosin Lead Zeppelin tarkoitti hänellä huonoa keikkaa, joka lopulta romahti alas kuin lyijy-zeppeliini. Idea oli kuitenkin valmis ja vain yksi kirjain muutettiin. Tällä tavoin The New Yardbirds oli muuttunut Led Zeppeliniksi eikä edes Zeppelinin perikunta saanut nimen käyttöä kielletyksi.

Jo esikois-LP kokonaisuudessaan sisältää kuitenkin yhtyeen tulevien levyjen teemallisen repertuaarin. Löytyy kerrassaan mahtavaa [ajoittain myös herkkää] hard rock- tai heavy-bluesia, folk-balladinomaisia aineksia - jopa flamenco- ja itämais-tyyppisiä kokeiluja sekä tietysti Jimmy Pagen 'stravinskimaisen' psykedeelisiä kitaravalleja equalisaattorilla, kaiuilla, tremololla ynnä muilla ääniefekteillä saundattuna - [Dazed and confused'n live-versio olisi paras esimerkki Pagen musiikillisesti vaikuttavasta (eikä pelkästään itsetarkoituksellisesta) efekti-äänimaalailusta].

Paitsi mainitut single-biisit myös koko Zeppelin-ykkönen on erittäin merkittävä rock-musiikillisen makuni alkukehityksen kannalta - tutustuinhan Zeppeliiniin aivan samoihin aikoihin kuin Creedenceenkin. Olen toki viimeistään Green riveristä lähtien ollut vannoutunut John Fogerty/CCR- ja ylipäätään rock- sekä rythm&blues-mies, mutta Zeppelin, Cream, Deep Purple, Rolling Stones, Jimi Hendrix, Johnny Winter, Beatles  Jethro Tull jne. nousivat tiukasti CCR:n peesiin. Itse asiassa melko suuri osa -60-luvun loppupuolen ja -70-luvun alun todella merkittävistä bändeistä ja kitaristeista on tullut vuosien mittaan käytyä kohtuullisen hyvin läpi - eräät useaan kertaan.

Myös progempi rock - etenkin Procol Harum, Nice, Emerson, Lake&Palmer ja Blood, Sweat&Tears ovat nousseet 'pistepörssissäni' aiempaa korkeammalle - olkoonkin, että kuuntelin niitä[kin] aika paljon jo -70-luvun alussa - [mainittakoon myös Pink Floyd, vaikken siitä pidäkään yhtä paljon kuin edellä mainituista].

Alkuperäistä mustaa bluesia aloin arvostaa ja ymmärtää [Creamistä, Zeppelinistä, Hendrixistä ja Winteristä huolimatta] tosissani vasta joskus -70-luvun puolivälissä [en tosin ole mikään blues-friikki levyjenkeräilijä; ylipäätään en ole ikinä keräillyt säilyttämistarkoituksessa yhtään mitään - en oikeastaan edes kirjoja]. Steve Ray Vaughanin kitara-virtuositeetti nosti sittemmin bluesia kohtaan tuntemani arvostuksen entistä korkeammalle.

Vaikka olenkin populaarimusiikissa pitänyt eniten vanhasta rock&rythm&bluesista, niin [Spinozaa mukaillakseni] ilman muuta kaikki erinomainen tässä maailmassa [genrestä riippumatta] on aina yhtä vaikeaa kuin harvinaistakin. Ei siis pidä hirttää omia makutottumuksiaan vain yhteen tai edes kahteen genreen, sillä kaikista tyylilajeista löytyy omat neronsa, jotka tekevät aivan varmasti positiivisen vaikutuksen kehen tahansa [tai sitten kyseessä täytyy olla asenteiltaan täysin muumioitunut fundamentalisti ellei peräti imbesilli].
*
Mutta tosiaan - minulla on erittäin elävä ja selkeä muistikuva Good times bad times'in kasettiäänityksestä elokuussa -69. Niinkuin myös kuukautta myöhemmin tapahtuneesta CCR:n Green river-LP:n äänityksestä 'vaihdekeppimankalleni'. Seuraavana kesänä alkanut kelanauhurikausi kesti reilut kaksi vuotta, minkä jälkeen sekin mankka [Uher] oli tiensä päässä. En vienyt Uheria korjattavaksi vaan ostin uuden ja parempilaatuisen kasettivermeen, sillä kasetti-aikakausihan oli vasta alkanut.

Hyvät stereolaitteet olivat minulle siihen aikaan liian kalliita eikä niitä sitäpaitsi voinut kuljettaa kätevästi mukana kuten ei isoa kelanauhuriakaan.Tosi laadukkaat ja arvokkaat stereot [Pioneer] ostin vasta 1987 [about 7700 mummon markkaa]. Kaksi vuotta myöhemmin [jälleen kerran Hesaan päin lähtiessäni] annoin ne veljelleni Jarille käytettäväksi ja säilytettäväksi, mutten ole sen koommin pois hakenut. En pidä teknisten vempeleitten paljoudesta. Minun puolestani lähes kaiken informaatio-tekniikan saisi fokusoida tietokoneeseen - ja niin tuleekin käymään, joskaan minä itse en ole sitä enää näkemässä.

PS.
Kesän aikana 1970 rakennuksella urakkaporukan apumiehenä [ja myös urakkakorvaukseen oikeutettuna] sain yhtäkkiä mielestäni uskomattoman hyvää palkkaa [iso ja vahva nuori sälli otettiin kai mieluusti puolijuoppojen kirvesmiesten, raudoittajien ja muurarien juoksutettavaksi], joten ostin kelanauhurin lisäksi kesän aikana myös japanilaisen [hyvin toimivan] kitarakopion puoliakustisesta Rickenbackerista - aivan samanlaisen, jota John Fogerty käytti CCR:ssä [Rickenbacker 325, lyhytkaulainen malli]. Tätä seikkaa en tosin tajunnut kuin vasta myöhemmin.

Joku ketale varasti tuon skitan kolme vuotta myöhemmin alivuokralaiskämpästäni 1973 Kotkan Korkeavuorenkadulla ollessani päävuokralaisen eli S.O:n kanssa viettämässä juhannussekoilua Kotkan Kaunissaaressa [varas oli siististi rikkonut ulko-oven lasi-ikkunan].

Huom! Rotta! Palauta minulle jo viimeinkin se skitta!

Tämän ensimmäisen oman sähkökitaran 'väkivaltainen' menettäminen aiheutti minulle ilmeisesti niin kovan trauman, että sain pakkomielteen ostaa vuosien varrella tilalle uusia kitaroita [joita niitäkin olen sittemmin lahjoitellut veljelleni, joka on sentään ihan oikea muusikko toisin kuin minä, joka soittelen vain omaksi ilokseni].

II
http://www.youtube.com/watch?v=A25HC-INCaY
Led Zeppelin - Led Zeppelin [Full Album] - - Huomatkaa siis, että kyseessä on koko albumi. Saas nähdä, koska Zeppelinin tunnetusti niuho copyright-koneisto poistaa tämän uploadin tuubista? Puolisen vuotta se on jo saanut olla näytillä ja kuulolla.

3
The most revolutionary album in hard rock history. And boy, it's awesome!

1. Good Times Bad Times - 0:00
2. Babe I'm Gonna Leave You - 2:46
3. You Shook Me - 9:27
4. Dazed and Confused - 15:56
5. Your Time Is Gonna Come - 22:21
6. Black Mountain Side - 26:36
7. Communication Breakdown - 28:42
8. I Can't Quit You Baby - 31:11
9. How Many More Times - 35:54

Led Zeppelin is the debut album of the English rock band Led Zeppelin. It was recorded in October 1968 at Olympic Studios in London and released on Atlantic Records on 12 January 1969 in the US and 31 March 1969 in the UK. The album featured integral contributions from each of the group's four musicians and established Led Zeppelin's fusion of blues and rock. Led Zeppelin also created a large and devoted following for the band, with their take on the emerging heavy metal sound endearing them to a section of the counterculture on both sides of the Atlantic.

Although the album initially received negative reviews, it was commercially very successful and has now come to be regarded in a much more positive light by critics. In 2003, the album was ranked number 29 on Rolling Stone magazine's list of the 500 greatest albums of all time.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Led_Zeppelin
http://en.wikipedia.org/wiki/Led_Zeppelin
http://en.wikipedia.org/wiki/Led_Zeppelin_(album)
http://fi.wikipedia.org/wiki/The_Yardbirds

Adventtilahja Ironmistressille: Räsänen goes mad and racist

Meehä sie sivummalle ton prihan taakse ni mie rupeen jututtaan sitä nii ettei se huomaa sinnuu. Sit sie nappaat lompakon sen kassist ja häippäset vaik tuuletusaukost taivaalleee. Tavataan sit siin Käpylän asemal. Kohtha se jo tulleekiii. Meehä nyt äkkii. Mie rupian höpisee prihale omiain.
*
Pyydän anteeksi romani-heimolaisilta eräitä tässä tekstissä käytettyjä ilmaisuja sekä 'ehdotuksia'.

Kritiikkini kohdistuu vain sellaisiin romani-henkilöihin, jotka ovat ottaneet oikeudekseen olla piittaamatta muiden ihmisten henkilökohtaisesta omaisuudesta ajatellen jopa, että heillä itsellään on oikeus sen omavaltaiseen käyttöön.

Tällaiset henkilöt pitäisi hirttää munistaan tai asettaa jalkapuuhun alasti jalat levällään.

Mutta koska univeraali vapaus ja tasa-arvo on minunkin lähtökohtani eettisesti, laajennan tuon rangaistusmenelmän koskemaan myös valkoperseitä, mutiaisia, maksoittuneen kellertäviä, epäillyttävän ruskeita, punanaamoja sekä vihreitä [ihonväriin katsomatta].

1
Muistan, kun noin 7 vuotta sitten eräässä Hesan lähijunassa kaksi mustalaismannea onnistui varastamaan lompakkoni hieman auki jääneestä, jalkani viereen lattialle asettamastani kassista [toisessa kädessäni oli muovikassi, toisella pidin kiinni tolpasta, jotten horjahtaisi; muovikassi olisi kaatunut lattialla, mutta pikkukassini ei].

Kyseessä taisi olla monesti harjoiteltu, yksinkertainen mutta toimiva temppu. Toinen tuli jututtamaan minua, toinen kumartui taakseni ja nappasi lompsan kassistani. Se oli tosi nopeaa toimintaa.

Osittain aavistin ja tajusin, mitä tapahtui, koska yritin pitää kassia silmällä. Ilmoitin asiasta heti kuin tilauksesta paikalle tulleelle konduktöörille [hän sanoi myös kiinnittäneensä huomiota tilanteeseen] ja osoitin tyyppiä, jotka juuri häippäsi ulos seuraavalle pysäkille pysähtyneestä junasta [se toinen oli juossut edellisen uloskäynnin eteen].

Koko episodi tapahtui kahden pysäkin välillä - alle kahdessa minuutissa.

En lähtenyt antisosiaalien perään enkä olisi klenkkaavalla jalalla/polvella kunnolla päässytkään, mutta konnari meni ulos ja pani jonkinlaiset tuntomerkit mieleensä. Itse ajattelin lompakon papereineen katoavan sen siliän tien, mutta onneksi rahaa lompsassa oli silloin vain muutama euro. Muistaakseni olin käynyt jossain virastossa ja palaamassa ruokakaupan kautta kotiin.

Konduktööri sanoi minulle nähneensä pari kertaa aiemminkin nämä tyypit junassa, ja että hän soittaa asiasta sekä miehistä rautatieaseman poliisille, vaikkei siitä välttämättä apua olisikaan.

2
Minua puhutellut manne [luultavasti molemmat] oli kuitenkin lompakon tseattuaan hölkännyt nopeasti junan alkupäähän. Hän oli ilmeisesti huomannut, että konduktööri tunnisti heidät [tiesi kai kokemuksesta, että siitä saattaa seurata vaikeuksia poliisin kanssa] ja toisaalta lompakon avattuaan nähnyt, ettei sieltä löytynyt muuta rahaa kuin läjä kolikoita.

Aloin junan nytkähdettyä pysäkiltä Hesan suuntaan klenkata vihaisena ensimmäisen vaunun läpi tarkistaakseni, ehtikö jompi kumpi mahdollisesti nousta kyytiin etuovesta samalla pysäkillä [Käpylä}, millä he junasta poistuivatkin, kun harhauttaja-tyyppi yhtäkkiä käveli vastaani etuosasta.

Hän hymyili maireasti kuin paraskin hyväntekijä kertoen lipevän ystävällisesti, että oli lähtenyt varkaan perään, saanut riistettyä lompakkoni tämän käsistä ja tuli heti palauttamaan sen minulle. 'Katsokaa nyt, onko mitään hävinnyt', hän kehtasi vielä teeskennellen lirkuttaa.

Jos minulla silloin olisi ollut kädessäni puukko, niin en olisi mennyt takuuseen itsestäni. Ei ollut, joten ilmeisesti vältyin tapposyytteeltä ;/].

3
Selvennyksen vuoksi kerrattakoon, että olin jo alunperinkin havainnut, miten nuo kaksi mannea [molemmat lievästi päissään, viskipullo muovikassissa] vinkkalivat toisilleen kassini suuntaan laskettuani sen kädestäni junan lattialle.

Toinen ryhtyi siis jututtamaan minua selvästikin tyhjänpäiväisistä asioista toisen siirtyessä sivummalle taakseni. Tämä kaikki tapahtui erittäin nopeasti. Olin juuri ottamassa kassin käteeni, kun taakseni kumartunut kaveri häipyi junan takaosan suuntaan edessäni olleen ihmettellessä, mistä oikein olin niin kiintynyt.

Kun ärähdin, että lompakkoni on viety ja ihan turhan takia, koska ei siellä ole kuin kolikoita ja kortteja, äijä lähti muutaman hetken kuluttua ulos juuri pysähtyneestä junasta hihkaisten muistaakseni, että hän etsii sen varkaan.

Puhuessani konnarin kanssa havaitsimme molemmat, miten nämä kaksi ammattivarasta juoksivat junan etupäätä kohti. Temppu on täytynyt olla usein harjoiteltu - loppunäytöstään myöten. Mitä nyt lievä kännipäisyys antoi lisää rohkeutta näille sinänsä melko arkajalan tuntuiseille uho-manneille [sitähän mannet tosipaikan tullen yleensä ovat: vellihousuisia pelkureita].

4
Kanssani jotain joutavan päiväistä juttua varas-kaveristaan huomioni pois kääntämisen vuoksi lässyttänyt junarosvo tuli siis nyt vastaani suureen ääneen lompakkoani kädessään heiluttaen.

Katsoin häntä raivoissani suoraan silmiin ja viimein hymy hyytyi miehen kasvoilla, kun otettuani lompakon huusin kovaan ääneen keskellä vaunua päin mustalais-varas-paskiaisen naamaa:

HAISTA VITTU!

Tuijotin moraali-hylkiötä silmiin vielä ehkä noin kymmenen sekunnin ajan. Sitten käännyin ja palasin uloskäynti-käytävälle.

Tyyppi hämääntyi, pyöritteli käsiään ja mullisteli silmiään. Hänhän oli vain auttanut minua. Sika. Sitten hän palasi päinvastaiseen suuntaan etuvaunun uloskäynnin puolelle.

5
Tajuan kyllä, ettei noitten hylkiöitten olisi tarvinnut tuoda lompakkoani takaisin, ja että motiivi jo alunperinkin tyhjän lompakon palauttamiseen saattoi olla ikäänkuin vilpitön, mutta yksi on kuitenkin varmaa: nämä mustalaismannet varastivat sen lompakon aivan tarkoituksellisesti, eikä sitä tosiasiaa muuta yhtään mikään miksikään.

Pääni pelaa [todistetusti] yllättävissä vaaratilanteissa kuin partaveitsi ja pystyn toimimaan kylmän harkitusti, kuten siinä ainoassa auto-onnettomuudessa, johon olen joutunut elämäni aikana keväällä 1994. Niinpä tajusin nytkin koko kupletin juonen silmänräpäyksessä, mutten ehtinyt tehdä mitään enkä edes voinut kipeän jalkani takia juosta perään. Mitäpä se toisaalta olisi hyödyttänyt.

Mutta miten helvetissä sillä pussihousulla sittenkään ja ylipäätään oli kanttia sanoa, että hän sai varkaan kiinni ja että nyt hän palauttaa lompakon minulle. Minähän olin tajunnut prikulleen, mitä he tekivät. Pitikö hän minua jonain dementtinä vai - siis pilkkanaan? - tana!

Tuollaiset ihmiset pitäisi lähettää takaisin sinne, minne ne kuuluvat: Romanian soille marjoja poimimaan. En sääli tippaakaan! Päinvastoin. Nautin siitä, että nämä kusipäät pannaan elämään siihen ainoaan oikeaan paikkaan, missä he eivät häiritse järjestynyttä yhteiskuntaa sekä edes pääpiirteissään lakia ja moraalia noudattavia ihmisiä. - Toisin sanoen kauas pois ihmisten ilmoilta - johonkin uuteen Australiaan, jossa ei ole kuitenkaan edes aboriginaaleja, joita he voisivat riistää ja kusettaa. Vain mammutteja sekä alkueläimiä jne.

6
Kas niin. Miltäs kuulostaa matruuna? Eikä tämä ollut mitään dramaturgisoitua [eikö?] provokaatiota vaan tositapaus ja ihan aito tunnereaktio siihen - yhä tänä päivänä, vaikka tapaus sattui muistaakseni 2003 tai 2004.

Olen pahimmillani saatanallisen tiukka ja fasistinen luonne - ainakin jos minut suutetetaan. Armoa ei tipu! Kahdeksankaan vuoden jälkeen.

Nonniin. Ja nyt on sitten aika hirttää vuorostaan kaikki rasistit - - .

Ei ei - olette käsittäneet väärin! En minä itse aio mennä kiikkuun. Enhän minä ole rasisti vaan sadomasokistinen satiirikko, joka tunnustaa ja sallii itselleen ilman mitään muka legitimoitavissa olevia perusteluja sen, minkä 'asialliset kansalaiset' oikeuttavat universaalisti [tekopyhästi] lakiensa ja intressiensä valepukuun vedoten - hyvällä omallatunnolla.

Mutta juuri hyvä omatunto on satiirikon näkökulmasta valheen äiti. Ja auktoriteetti - esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti - sen isä.
*
http://takkirauta.blogspot.com/
http://videowap.tv/manneet/

Rintojen välistä ja maailman keskeltä

Kuvan ja tekstin välillä vallitsee tällä kertaa asiallinen yhteys.




1
Äitini oli nuorempana intohimoinen tanssimisen ystävä ja kävi mieluusti isän kanssa [nykyisessä Kotkassa sijaitsevien Sammon talon ja Tampsan lavan ohella] läheisellä työväentalolla talkoojuhlissa, illanvietoissa tai vastaavissa. Paras tanssipartneri sai häneltä aina kovasti arvostusta.

Niinpä siis Kukkosen Olli, joka tosin äidin mielestä oli viinaan menevä suurisuinen leveilijä ja kova vokottelemaan naisia - myös äitiäni, sijoittui silti äidin mies-rankingissa korkealle, sillä yhdistelmää komea mies ja hyvä tanssija ei äidin kriteereillä voinut jättää koskaan täysin huomiotta.

Isä ei ollut erityisen taitava ja halukas tanssimisen lajissa, vaikka fyysiset edellytykset kyllä riittivät. Isä oli pitkä, sutjakkavartaloinen, mukavan näköinen ja erittäin kohteliaasti käyttäytyvä - kaiken kaikkiaan miellyttävä herra.

Mutta jo varhaisessa iässä kuollut isäni oli myös konservatiivinen, -60-luvun nuoriso- ja mediakulttuuriseen vapautumiseen varauksellisesti suhtautuva vanhan kansan ja vanhan maailman mies - hyvin harkitseva eikä kovinkaan temperamenttinen. Samalla hän kuitenkin oli ehdottoman vakaumuksellinen SKDL:n [nykyinen Vasemmistoliitto] jäsen [mutta ei kuitenkaan kommunisti - luultavasti isänmaallisista syistä], joka uskoi työväenaatteeseen kuin vuoreen ja piti demareitakin oikeiston kätyreinä [mitä ne lopulta ovat aina olleetkin].

Äiti oli myös vahvasti vasemmistolainen, vaikka sisimmältään häntä voi minun mielestäni pitää pikemminkin vasemmisto-populistisena individualisti-egoistina kuin työväenaatteen yhteisöllisyyteen sitoutuneena, sosiaalista yhteenliittymistä ymmärtävänä ja sitä aidosti tukevana, minkä poliittisen peruslähtökohdan isä sen sijaan oli sisäistänyt paljon tiukemmin.

Isän ja äidin luonteitten sekä ajattelutapojen välillä oli muitakin varsin merkittäviä eroja. Toisin kuin isä äiti suhtautui modernisoituvan maailman menoon ja sen nopeutuvaan muutokseen melko positiivisesti. Tämä on ymmärrettävää myös aivan käytännöllisistä syistä johtuen, sillä teknologian kehityksestä, sosiaaliturvan paranemisesta ja demokraattisen emansipaatio-liberalismin aatteestahan [ylipäätään modernismin poliittis-sosiaalihistoriallisista tunnusmerkeistä] on ollut eniten hyötyä juuri naisille.

Äiti oli intuitiivinen ja koleerisen oikukas tahtoihminen joskin osuvimmillaan mielestäni yllättävän älykäs - silti usein liian nopeasti innostuva tai suuttuva - ajoittain suorastaan arvaamaton aina ahdistavaan rasittavuuteen asti.

Lapsena mutta vielä pitkään myöhemmelläkin iälläni sosiaalisista fobioista ja ahdistusreaktioista kärsineenä mieleeni nousee se Rauno, joka ei jännittänyt ja joskus jopa pelännyt ainoastaan kouluun menemistä vaan myös koulusta kotiin palaamista, koska milloinkaan ei voinut varmasti tietää etukäteen, millä tuulella äiti sattui olemaan ja mistä asioista hän oli mahdollisesti suutuksissa.

Nämä fobiat, jännitykset, ahdistukset ja pelot ovat aivan samoja, joista äitini itse kärsi - asteittain miltei paniikkikohtaukseen asti ja parikolme kertaa lähes psykoottisen paranoiakohtauksen itselleen kehittäneenä.

Suuren osan äitini genetiikkaa perineenä [samat sairaudet, paino-ongelmat ja kulumaviat - myös hyvät kolesteroliarvot, vaikkei uskoisi; veli sen sijaan peri isän korkean kolesterolitaipumuksen] ja hänen psykopatologiansa kaksoissidoksiin kasvaneena minä ikäänkuin kierrätän kyseisiä oireita omien geneettisten taipumusteni perustalta, jotka siis kasvoivat osaksi omaa persoonaani lapsuuden kokemusten myötä.

Eivätkä nuo kokemusten kautta sisäistyneet taipumukset ja luonteenpiirteet häviä mihinkään iän myötä. Luonteen särmät ovat toki hieman hioutuneet eräitten ihmissuhteitten, mielisairaalatyön ja kiinnostavan opiskelun antamien oivallusten ansiosta, mutta sisimmältään koen itseni aivan samaksi neuroosikimpuksi kuin 18-vuotiaana.

[S. tosin sanoi, etten ole enää lainkaan se sama vakavaluontoinen ja rauhallinen lukiolainen kuin 1972, mutta S. ei vielä silloin oppinut tuntemaan minua kunnolla. Kun sitten tapasimme uudestaan keväällä 1994, olin käynyt läpi sellaisia stressejä, että jo alunperinkin depressiivis-maaninen mieleni ja rikkinäinen maailmankuvani oli rikkoutunut kuluneitten 22-vuoden aikana useampaan kertaan. Sellainen vuoristorata ei voi olla muuttamatta vaikutelmaa, jonka on alunperin läheisellekin ihmiselle itsestään antanut. - Toisaalta fyysinen ominaishajuni ei kuulemma ollut S.:n mukaan muuttunut lainkaan ;\. Onko naisella todellakin norsun muisti?].

2
Otsikon vihjaama äitimuistoni sijoittuu 1950/-60-luvun vaihteeseen, jolloin Suomi oli vielä verraten konservatiivinen eli henkis-hengellis-poliittiselta eetokseltaan melko yhtenäinen maa, kun vertaamme tilannetta tähän päivään. Jälkeenpäin asiaa pohtien väittäisin, että etenkin äärivasemmisto oli omassa aatteellisessa [dogmaattisessa] kontekstissaan jopa psykologisesti ottaen konservatiivisempaa kuin oikeisto kodin, perheen, isänmaan [ja rahan] aatteineen konsanaan.

Suomen teollistuminen oli kuitenkin kasvamassa huippuunsa seuraavan kahden vuosikymmenen aikana [ehkä nopeammin kuin missään muussa länsimaassa] ja vanhan Suomen [tässä koko Suomeksi ymmärrettynä] sen agraarinen yhtenäiskulttuuri alkoi murtua etenkin kaupungistumisen ja kaupunkien julkisen sektorin kasvun myötä.

Suurten ikäluokkien esiintulo tulevalla 1960-luvulla mullisti myös Suomea. Teknologisen ja teknokraattisen kapitalismin kehitys kohti globaalin informaatio-pluralismin aikaa alkoi juuri suurten ikäluokkien nuoruuden ja aikuistumisen vaiheessa. Tällä muutoksella voi tietyin varauksin sanoa olleen suurempia vaikutuksia 1900-luvun maailmaan kuin kahdella maailmansodalla yhteensä vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla.

Globalisaatiosta muodostui maailman läpitunkevin aate, jota ei ehkä voi vastustaa yksilönä muuten kuin jättäytymällä totaalisti syjään, luopumalla konkreettisesti jatkuvan kasvun ideologiasta, olemalla tekemättä yhtään mitään tuottavaa - toisin sanoen valitsemalla 'sankarillinen' luuserius, joka näyttää keskisormea oravanpyörään juuttuneille vapaus- ja onnellisuus-illuusioon pakkoneuroottisesti jämähtäneille kapitalismin uusorjille.

Globalisaation myötä kaikkialle tunkeva kapitalistinen kulttuuri-imperialismi - sen elämäntapa ja tuotantopakko oikeuttavat itsensä luvaten onnea naamioimalla valinnan vapauden [pluralismin] petollisesti maaniseen kulutusnautintoon pyrkiväksi informaatio- ja tavaratulvaksi, jossa yksilöllisyys tuhotaan juuri itsensä kumoavan valinta-kulutus-pluralismin kaiken kattavalla kilpailumentaliteetilla, ja jota mediasaaste osaltaan ruokkii ja ylläpitää.

Jopa media itse on muuttunut kapitalistiseksi kilpailuksi siitä, minkä formaatin tieto omaksutaan laajimmin TV:ssä ja netissä. Tämän vuoksi esim. Pressiklubin kaltainen, sinänsä ajankohtaista mediasivistystä laadukkaasti käsittelevä ajankohtaisohjelma ei voi enää olla vapaasti mikään aidosti kriittisiä tai itsekriittisiä kannanottoja esittävä/televä keskusteluareena vaan pikemminkin sinänsä huippuammattitaitoisen mutta samalla perin klovnimaisen juontajansa Ruben Stillerin näköinen - 'eihän tämä nyt niin vakavaa ole hyvät kansalaiset!'

Mutta kyllä se on. Se on vielä vakavampaa. Kaipaan Pressiklubille Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin kaltaisia - ideologis-filosofisia satiirikkoja, jotka eivät suostu juontajan - mitä ilmeisimmin tuottajaa nuoleskelevaan linjaan, mikä merkitsee käytännössä, että Pressiklubi toimii lähinnä median Uutisvuotona eli vanhojen typerien klisheiden ja vitsien kierrätysautomaattina - 'sillä eihän tämä nyt niin vakavaa ole hyvät kansalaiset!'

Tällaisessa systeemissä vain totaali passiivisuus tai Lenny Bruce-mainen, täysin hävytön satiiri voi enää olla merkki ja oire aidosta yksilöllisyydestä, joka vielä pystyy säilyttämään etäisyyden kulutuksen ja tuotannon sekä kysynnän ja tarjonnan myllyyn, jonka ideologisena välineenä toimii nautintoon velvoittava mielikuvamainonta.

1950-luvun lopussa kapitalismikin oli siis hyvin toisenlaista, eivätkä ihmiset olleet joutuneet ja altistuneet globaalin informaatio-saasteen avuttomiksi/aivottomiksi [orwellilaisella double-talkilla: vapaiksi] kohteiksi.

Silloin oltiin vielä lähes ikuisuuden päässä Bloggereista, Facebookeista ja Twittereistä, jotka sittemmin tekivät suoran demokratian mahdolliseksi käytännössä, mutta jotka eivät jostain kumman syystä onnistuneet ratkaisemaan sitä ongelmaa, kuka lopulta ja todella [todellisuus tosin oli jo muuttunut virtuaaliksi eli mielikuvapeliksi] on hyvä poliitikko ja mikä politiikka on aidosti järkevää pitkällä tähtäimellä.

Tällainen pohdinta olisi vaatinut syvällistä ja radikaalia aatteellista kannanottoa, minkä liberaalidemokratian makrotalous-sektori oli kuitenkin strategisista syistä onnistunut virtuaalisessa mielikuva-markkinataloudessa mystifioimaan abstraktiksi lässytykseksi oikeuksista, joita kullakin ihmisellä muka oli [varsinkin epäillyttävään mamu-] naapuriinsa nähden.

Paradoksaalista kyllä mutta nämä edellä mainitut kommunikaatio-fasiliteetit [antamalla ihmisille kaikki kontakti-mahdollisuudet ja informaatio-tiedon vapaudet] pikemminkin estävät ihmisiä ajattelemasta itsenäisesti kuin asettavat heidät yksilöllisesti vastuullisen päätöksentekijän asemaan, joten niiden vaikutus demokratian toteutumiseen voidaan tästä näkökulmasta nähdä jopa estävänä ja tukahduttavana - vapauteen kätkeytyneenä ja vapaudeksi mystifioituna orjuutuksena - uudenlaisen populistisen tietämättömyyden 'vallankumouksena' [kyseessä on orwellilaisen double-talkin vampyyrimainen paluu entistä ovelammassa muodossa].

Poliitikot eivät ole enää poliitikkoja vaan populistisia iskulauseita mainostavia/myyviä markkinavoimien lobbareita ja/tai äänestäjiä nuoleskelevia tahdottomia klishee-automaatteja. - Teknologia on mahdollistanut meille vapauden, jolla on vain kulutusarvoa. Sisältöjä tuotetaan kulutettaviksi - ei ajateltaviksi.

Tällaisen ajan tietoviisaana pidetään valtion/kansan edun sekä turvallisuuden - toisin sanoen [selkokielellä ja ilman double-talkia] omien loputtomien voittojensa häpeämättömän ja häikäilemättömän takaamisen puolesta saarnaavaa potentiaalia rasistia, jolle vapaus merkitsee vapautta diskriminoida niitä, joiden hän uskoo uhkaavan itseään - niitä, jotka tulevat liian lähelle häntä - niitä, joita siis lähimmäisiksi kutsutaan.

Sanoudun jälleen kerran irti tällaisesta maailmasta ja sen menosta. Itsekkäistä syistä. Tällä tavoin ajattelussani yhdistyy niin isäni agraari-yhteisöllisestä maailmasta kummunnut vasemmistolainen konservatiivisuus kuin äitini modernimpi mutta oikullinen ja neuroottinen egoismi.

3
Kerrottakoon vihdoin lopuksi se anekdootti, johon otsikkoni tahtoo viitata. - Äitini oli siis ilmeisen musikaalinen ihminen, vaikkei soittanutkaan mitään instrumenttia. Joka tapauksessa hän kuunteli kotona radiosta melkein kaikki ne siihen aikaan harvalukuiset ohjelmat, joista sai kuulla uutta sekä vanhaa populaarimusiikkia ja halusi mukana laulamisen lisäksi kaikkein mieluiten vielä tanssiakin laulujen/iskelmien tahdissa jos vain mahdollista.

Isäni ei juurikaan piitannut iskelmistä [hän piti kyllä Tapio Rautavaarasta] eikä ollut läheskään niin innokas tanssimaan kuin äiti, eikä äiti häntä sen puoleen kovin hyvänä tanssijana edes pitänyt. Mikä siis ratkaisuksi, jos radiosta sattui tulemaan vetävä tango, valssi, humppa tai foxtrot - jopa joku latinalais-amerikkalainen - samba tai rumba?

Se ratkaisu oli tietysti[?] Saini Räsäsen siihen aikaan vielä ainoa, noin 6-vuotias Rauno-poika.

Äiti perusteli tanssinopetushaluaan sanoen, että minun pitää hyvissä ajoin harjoitella ja opetella kaikki tärkeimmät tanssilajit, jotta sitten vanhempana olisi helppo hakea tyttöjä iltamissa lavalle. Perinteisten tanssien hyvä taitaminen kun oli vielä vuoden 1960 alussa nuorukaiselle paras avu ja etu tyttöjä saatille pyydettäessä.

Sitäpaitsi kun oppii viemään naista tangossa, niin kyllä se vienti sitten onnistuu helpommin myös paluumatkalla kotiin.

No - kyllähän minä opinkin mainittujen tanssien [jopa latinotahtien] alkeet ja ilmeisesti varsin hyvin, koskapa äiti sanoi jossain vaiheessa, että tanssin paremmin kuin isä [heh - mikäs siinä]. En kuitenkaan suhtautunut tanssikoulutukseeni kovin antaumuksellisesti, vaikka kieltämättä innostuin hieman, kun aloin tajuta eri tanssien tahtilajeihin sisältyvät erot ja vielä liikuttelemaan jalkojani oikein niiden mukaan.

Äidin tanssinopetukseen sisältyi kuitenkin jo aluperin hieman kiusallista läheisyyttä, mutta varsinaiseksi ongelmaksi muodostuivat hänen melko suuret rintansa, joiden väliin pääni tuppasi väkisin painumaan tulisen tangon tuiveruksessa. Enhän sentään vielä kuusi-vuotiaana ollut kasvanut miehen mittoihin niin, että kasvoni olisivat ulottuneet edes äidin kasvojen tasalle, vaikkei 163 cm:n pituista naista kai voikaan kovin pitkäksi sanoa.

Jokainen voi nyt vapaasti käyttää mielikuvitustaan ja nähdä sen kuuluisan sielunsa silmillä, miten 6-vuotias Rauno tanssii äitinsä kanssa tangoa - olkoonpa kyseessä vaikka Tulisuudelma, Mustasukkaisuutta tai La Cumparsita.

Puolet pikku pojan naamasta tuppaa väen väkisin uppoamaan yli-innokkaan tanssipartnerin tissien väliin, joka silti vähän väliä kehottaa: Yritä nyt sinä vuorostasi viedä - se kun on miesten hommaa!

Isä naurahteli ja huokaili pyöritellen voimattomana päätään, jos sattui olemaan paikalla. Hän piti minua täysin äidistä riippuvaisena sanoen, etten koskaan tule pääsemään tämän helmoista pois.

Vaikken minä tässä mitään insestistä hekkumaa sentään äidin puolelta näe, enkä mielestäni itsekään kokenut [enkö?], niin ehkä kyseessä kuitenkin oli hieman [liian?] varhainen miehuuskoe.

Eihän minulla sitäpaitsi tanssiessa monestikaan tainnut alushousujen lisäksi olla jalassa muuta kuin ne Ikkunaiineksen peräänkuuluttamat villahousuni, joista olen kertonut eräässä aiemmassa päreessäni.
*
Mutta ehkä tämä jo riittää tästä asiasta. Ymmärtänette kuitenkin hyvät naiset [ja herratkin] nyt vähän paremmin, miksi minusta tuli se kummajainen, mitä minä myös tässä blogissani olen ajoittain sekä esittänyt että muka oikeasti ollut.

Vaikka eipä kyseisen [kuten ei monen muunkaan] muiston pohtiminen ole minua paljon auttanut - ymmärsinpä sen sitten miten päin tahansa. Sama hulluus tässä päässä kuitenkin vallitsee - kesät talvet.
*
http://www.youtube.com/watch?v=DXB2f3iFOpI
Olavi Virta - Tulisuudelma
*
http://www.youtube.com/watch?v=n8cNQl6A7m4&feature=related
Olavi Virta - Mustasukkaisuutta
*
http://www.youtube.com/watch?v=fw-SmBBwELo&feature=related
Olavi Virta & Metro-Tytöt - La Cumparsita
*
http://i-iines.blogspot.com/
http://www.liivia.org/rintaliivit.htm

Armo-ton'ta menoa oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa

1
Mitä sosiaaliturvan käyttöön tulee, olen samaa mieltä kanssasi Ironmistress. Sosiaaliturvan kuuluu olla nimenomaan turvaverkko. Mutta sanon tämän aivan eri lähtökohdista ja eri asenteella kuin sinä. Minulle perimmäinen ongelma demokratiassamme ei piile tämän turvaverkon eräille ryhmille mahdollistamassa 'ansaitsemattoman' edun saamisessa (vaikka sekin ilman muuta on todellinen ja kriittinen ongelma) vaan kumpuaa itse turvaverkon oikeuttavasta hyötylaskennallisuus-ajattelusta.

Ymmärrän hyvin, että pitää olla olemassa objektiiviset ja laskennalliset normit (sossun 'köyhyysraja'), joiden mukaan toimeentulotukea myönnetään. Subjektiivisten eli harkinnanvaraisten tukien jakaminen sen sijaan näyttäytyy tässä hyötykalkyyli-yhteiskunnassa perin ambivalenttina, sillä vaikka harkinnanavara perustuukin lakiin, se toteuu nimenomaan sosiaalivirkailijoitten subjektiivisena päätöksenä ja keikkuu siten mielivallan sekä ideologisen asenteellisuuden välillä.

Yhtä kaikki - kukaan ei kuitenkaan halua verovarojaan (omaa? omaisuuttaan) tuhlattavan kaiken maailman laiskottelijoitten ylläpitämiseksi - varsinkin jos nuo laiskottelijat vielä kaiken lisäksi torjuvat meidän liberaalit arvomme.

Minulle perimmäinen ristiriita tässä asiassa ilmenee kuitenkin seuraavasti.

Eikö koko turvaverkkojärjestelmä perustukin lopulta kristillisen lähimmäisenrakkauden kieroutumiseen eli sen pelagiolaiseen vääristymiseen? Kyllä.

Tavallaan vanhan kansan ihmiset olivat aivan oikeassa kokiessaan kunnallisen, siis lakiin kirjoitetun, toimeentuloavun nöyryyttäväksi armopalaksi. Sitä se nimittäin kirjaimellisesti on, koska silloin kyseessä ei ole enää vapaaehtoinen armo hyväntekeväisyytenä (olkoonkin lahjoituksen motiivi miten itsekäs tahansa) vaan laskelmoidun oikeudenmukaisuuden eli yleisen hyödyn toteuttava 'armo'.

Pelagiolaisuus (pelastuksen voi ansaita teoillaan) on tällä tavoin korotettu yhteiskunnalliseksi käytännöksi eli eettiseksi utilitarismiksi (josta on vain askel sosialismiin).

Mutta tällainen tekopyhyys kalvaa pahasti pohjaa annettuun tukeen sisältyvältä oikeus- ja tasa-arvo-aatteelta, koska se tekee tarpeettomaksi itse teon motiivin, joka - tai jonka pitäisi - ilman mitään velvoitetta/käskyä (sillä eihän rakkaus voi olla velvoite) nousee spontaanista sympatiasta eli empatiasta ja säälistä (joka taas on kyseenalaisen ristiriitainen tunne) - siis tuosta (surullisenkin) kuuluisasta lähimmäisenrakkaudesta.

Kun ihmisen arvo, tässä tapauksessa hänen köyhyytensä ja hätänsä määrä, lasketaan rahassa ja arvioidaan se xx:n tai xxx:n euron arvoiseksi, niin onhan tällainen 'lihateknologia' kuvottavaa. Ikäänkuin arvioitaisiin marketin tiskillä lojuvaa sika-nauta-pakettia.

Esitetyn logiikan perusteella (jossa köyhät tasa-arvoistetaan ideologis-yhteiskunnallisesti) voisi juuri perinteistä liberaalia tasa-arvoa kannattavaa vasemmistoa pitää Suomen suurimpana ideologis-vaikutteisten tuotteitten kauppaketjuna - ei suinkaan K- tai S-markettia.

Toisin sanoen - ihmiset ovat turvaverkossa kulutusesineiden asemassa ja heidät arvioidaan pelkästään yhteiskunnallisen hyödyn näkökulmasta (tietysti eri puolueilla on ko. hyödystä omat laskelmansa).

Pidän tällaista ajattelutapaa törkeänä, joskaan järkevää käytännön vaihtoehtoa sille ei taida olla - ellemme sitten palaa kokonaan takaisin hyväntekeväisyyteen. Leipäjonoissa kun ei kysytä kuukauden nettotulojen määrää tai henkilöllisyyspapereita.

Mutta paluu 'aitoihin', ei-lainsäädännöllisiin armopaloihin merkitsisi samalla tiettyjen kerjäämisten muotojen täyttä sallimista. Ja se taas ei Kokoomukselle sovi. - - No mitä saatanaa ne sitten tahtovat! Lähettää köyhät reservaattiin näkemään nälkää niinkuin Gazassa?
...
Ideologisen tasa-arvoistumisen ja muodollisen demokratisoitumisen (kaikilla on oikeus vaatia lisää oikeuksia) ja kaikialle tunkevan markkinatalous-subjektiuden seurauksena ihmiset ovat kuitenkin sisäistäneet sosiaaliturvan kauppatavaraluonteen lähes täysin. Ja kun ihmiset kokevat kaiken olevan mitattavissa rahana/rahassa, he eivät myöskään vanhempiensa tai isovanhempiensa tavoin häpeile käydä sosaaliluukulla kuin kaupassa ikään.

Tästä trendistä sekä konservatiivinen että ääriliberalistinen oikeisto - etenkin Kokoomus puolestaan saa monta sulkaa hattuunsa - tahtomattaan.

Yritän vielä selittää asiaa omalta kannaltani.

2
Minulle ei omaisuudella (ei myöskään aatteilla) ole juuri mitään merkitystä. En arvosta lopulta kuin kirjoja, jos kohta niitäkään. Voisin elää vieläkin vaatimattomammin kuin nyt.

Muistan, kun äitini, jota pidin täysin rahan sokaisemana kapitalistina, sanoi kerran vanhemmilla päivillään yllättävästi, että jos jotain niin omaisuuden hankkimista kannattaa välttää. Siitä kun ei ainakaan hänelle kuulemma ollut seurannut muuta kuin aina vain lisää ongelmia ja huolia.

Hän oli ymmärtänyt sen, mitä vanha sanonta opettaa: kun olet rikas (kun ylipäätään pidät yksin-'omanasi'), niin et sinä omista vaan sinut omistetaan. Ja että omaisuus tekee ihmisestä vielä itsekkäämmän ja tekopyhemmän paskiaisen kuin, mitä hän jo alunperin on (tätä äitini ei tosin ääneen lausunut ;\).

Aabrahamin ja Isakin tarina mielestäni opettaa osaltaan juuri kyseistä viisautta. Jumala käski Aabrahamin totella ja uhrata jopa kaikkein rakkaimpansa, minkä juutalainen mies saattoi omistaa: vanhimman poikansa. Jumala halusi sanoa Abelle, että et sinä mitään omista. Minä, Herra, sinun Jumalasi, omistan. Kaiken. - - Ihminen on pelkkä Jumalan vuokralainen ja renki.

Millään tolkullisuus-aatteella (joka tietysti itsessään on kelpo ohje) tätä faktaa ei voi lieventää. Pikemminkin päinvastoin eli kuten sinun tapauksessasi Matruuna, tolkullisuushan ítse asiassa näyttäisi antavan poliittiset perusteet tiettyjen kansanryhmien elämän indoktrinoivaan kontrolloimiseen.

Minulle tuottaakin vaikeuksia ymmärtää sitä, miksi minun pitäisi asettua tolkullisuuden nimissä ketään 'vastaan' ikäänkuin tuo toinen olisi minun elämäni - siis omaisuuteni (josta on tullut identiteettini tunnusmerkki) uhkaaja.

Olen kuitenkin erityisasemassa, koska en ole päähän potkittu (mutta laiska ja rikollinen?) maahanmuuttaja, joskin myös sen vuoksi, että olen mielestäni riittävän kompetentti ja röyhkeä ilmaistakseni itseäni persoonastani kumpuavan ajattelutavan 'dramaturgialla'.

On silti periaatteellisesti eri asia olla individualismissaan rypevä kyynikko Diogenes (vaikka Diogenesta voikin pitää omistavan/hallitsevan eliitin satiiris-raadollisena omakuvana, kuten Hegel hyvin oivalsi) kuin maailmaan sitoutunut kapitalistinen tosikko-moralisti, joka osapäivätoimisesti yrittää rauhoittaa huoliaan ja ahdistustaan sekoittamalla päätään jollain subjektiivisuuden 'poistavalla' itämaisella (huume-)fatalismilla - tyhjyyden meditoinnilla, joka/mikä antaa hetkellisesti luvan unohtaa ihmisen tahdon eli subjektiivisten valintojen tuskallisesti herättämät paradoksaaliset ongelmat.

Kapitalismin jälkeiset: - - Turvahippeily ilman huumeita (kuten tietysti ehkä kaikki länsimaiset 'mysteeri-egoismit' tai länsimaihin assimiloidut 'fataali-animismit') on pelkkää todellisuuspakoa, vaikka sitä voi toki monesti pitää myös aidon henkisen hädän oikeutettuna kanavointiyrityksenä.
*
Usko, toivo ja rakkaus eivät perimmältään (muuttumatta vastakohdikseen) ole kauppatavaraa. Mutta kapitalismi väistämättä tekee niistä sitä. - - Miksi siis valitat olemassaolon ja ihmisten paskamaisuutta sekä pahuutta Ironmistress? Sillä juuri oma poliittis-elämänkatsomuksellinen, kapitalistinen pragmatismisihan tässä on läpeensä mätä, ja buddhalaisuus, jolla yrität tuota mätää kuivattaa, vain koteloi sen pysyväksi ja kalvavaksi paiseeksi sielussasi.
*
http://www.stmarysgodmanchester.org/prayer-leaflet-page.php
http://www.iloverubberstamps.com/catalogpage3.html

Silloin ennen, kun kaikki oli toisin

Kuvassa Johanna Raunio vuonna 1973 tai -74.
*

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreen Tervehdykset, kukat kommentteihin.

(Kielimafia kittaa iltakahvia ja viilailee tekstiä - viimeksi 27.1 - klo: 12.45)
I
Aitoudesta puheenollen:

Mitäpä jos minä, pseudoruhtinas R., kerron teille ties jo kuinka monennen kerran, minkälaisia tyttöjä oli minun lukioluokallani, jonka sittemmin keskeytin keväällä 1972 ja jätin hetkeksi aikaa (n. 20:n vuoden ajaksi) S:n.

Oli tietysti S. (kyllä - se sama S.), jonka vanhemmille käytiin jopa erikseen sanomassa, että onpa tuosta teidän nuorimmasta tyttärestänne tullut kaunis (en usko, että S. valehteli minulle tämän kertoessaan).

S. oli missiainesta Brigitte Bardot-huulineen ja paksuine ruskean kiharoine tukkineen, sopusuhtaisine rintoineen ja 'tehokkaine' takamuksineen - mutta ah ja voi! - liian lyhyt! 159-senttinen tappi ei kelpaa missikisoihin (sorry S. - tää oli olevinaan huumoria).

Oli Erja Aho (kutsuttiin myös syystä, jota en jaksa muistaa, Suviksi), josta tuli Miss Suomi Neito joskus -73 tai -74.

Erja oli kaunis myös. Itse asiassa olin alunperin ihastunut häneen.. Erja oli hyväkroppainen joskin hieman liian? pitkä (melkein 180 cm).

Mutta lopuksi esitellään itse herkkujen herkku. Johanna Raunio! Miss Suomi 1974.

Johannan ura kauneuskilpailuissa oli muutenkin varsin menestyksekäs. Hän sijoittui kolmanneksi Miss Universum-, Miss Eurooppa- ja Miss International Beauty -kilpailuissa. Lisäksi hän voitti Miss Cinema Europe -kilpailun 1973 ja oli osallistunut aiemmin Seura-lehden Aurinkotyttö-kisoihin.

Johanna ei ollut liian lyhyt eikä liian pitkä vaan 'sopivan' kokoinen (!?)

S. kertoi, miten kaikki tytöt ihailivat voimistelutunnilla Johannaa, koska tällä oli nii-in hyvännäköinen vartalo, ja olihan hän muutenkin kaunis.

Kovasti vilkuilin muiden poikain ohella Johannaa myös minä, vaikka pidinkin tätä vaaleata likkaa hieman bimbona.

Johannan silloinen poikaystävä Eero oli hiukan aiemmin jonkin aikaa parhaita ystäviäni koulussa (Inkeroisten yhteiskoulu - nykyisin Anjalankosken lukio).

Vuosia jälkeenpäin Eero kertoi mm. S:lle, että Johanna oli hänen mielestään tehnyt elämänsä suurimman virheen lähtiessään missitouhuihin ja keskeyttäessään ruotsin kielen opintonsa. Samalla oli Eero jäänyt.

Johannasta oli kuulemma tullut herrojen 'narri' eli vietävissä oleva, ei-nyt-niin-kovin-lahjakas-vaaleaverikkö, joka kyynistyi ja kovettui itse luonteeltaan pikku hiljaa samalla, kun ajautui show-busineksen moraalisesti korruptoituneeseen maailmaan.
*
Ajatelkaa siis. Kaikki nämä kolme honeybeetä - S., Erja Aho sekä Johanna Raunio - samalla luokalla minun kanssani.

J.J. (eli tuo aiemminkin mainittu mm. Saarikosken ystävä, juoppo homopappi ja uskonnonopettaja-retorikko Juntunen) lohkaisi kerran aika sarkastisesti kuultuaan Johannan ja Erjan menestyksestä (toki myös S:n tietäen), että 'no - jos ei teistä kundeista ole mihinkään, niin ovathan edes teidän luokan tytöt saavuttaneet jotain'.

Teki mieli heittää sille takaisin, että hehheh - happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista. Olet vain mustasukkainen, kun nämä likat vie sun poikaystäväsi! Ihan noin suoraan en kuitenkaan uskaltanut J:lle pottuilla. Kunnioitin häntä aivan liikaa vielä siihen aikaan.

II
Päälle päätteeksi paljastan vielä senkin, että lapsuuteni leikkitovereihin kuului hetken aikaa myös Tapani Kansan nuorempi sisko Suvi-Tuulikki Kansa. Karjalasta tulleet Kansat asuivat muutaman sadan metrin päässä minun kotoani.

Tapanin ja Suvin isä Ahti Kansa (joka oli kaikkein eniten arvostamani lähipiirin vasemmisto-aktivisti ja järjestömies) järjesti isot talkoot meillä, kun isäni kuoli yllättäen kesällä 1968 (ikäänkuin enoni itsemurha samana keväänä ei olisi riittänyt koettelemukseksi). Näin saatiin uusi, jo asuttavissa oleva, omakotitalomme sen urakan seurauksena enää vain pintasilausta vaille.

Suviin ihastuin sitten oikein 'hormonaalisesti' - ja lujasti! - (vaikkakin enää vain etäältä) 1970-luvun alussa, kun tajusin, että huh - onpa tyttö jostain syystä tullut entisestä paremman näköiseksi.

*
Vakuutan omantuntoni (en kunniani) kautta: Kaikki, minkä edellä kirjoitin, on totta. Voitte tarkistaa asioitten todenperäisyyden vaikka 'arkistoista'.

Ruhtinas R. A. A. Räsänen.

PS.
Syy, miksi olin S:n kanssa samalla luokalla Erja Ahon ja Johanna Raunion kanssa, vaikka he olivat 1-2 vuotta meitä kahta nuorempia, piilee siinä, että tuplasimme S:n kanssa lukion toisen melkein yhteisestä sopimuksesta.

Eihän meitä opiskelu silloin kiinnostanut vaan 'eräs muu asia' - kuten esimerkiksi toisen persoonallisuuteen tutustuminen 'kenttäolosuhteissa'.
*
http://missesemmanchete.blogspot.com/2007/11/miss-fotogenia-universo-1974-finlndia.html

Hyödytöntä vapautta kadotetun rakkauden raunioilla

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle päreessäni Mummosta ja Iineksestä.
(Kielimafia rakensi uusiksi S:n -70-lukua kuvaavan kappaleen - viimeksi 3.1. - - Valitan, että tämä päre ei täytä ainakaan omia lauseopillisia kriteereitäni.)
*
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Kaikki tällaiset ovat järkiperäisiä selityksiä asioille [parisuhteen kariutuminen], joita ei voi järkiperäisesti selittää.'
*
En minä ainakaan vakavissani mitään 'järkiperäisiä' selityksiä suhteen kariutumiselle esittänyt. Luit nyt joko tahallisesti tai tahattomasti liian tosikkomaisella tavalla tekstiäni.

Seuraava tarina on kuitenkin niin tosi kuin olla voi.

Koska et tunne asiaa, ja jotta hahmottaisit tapausten kulun oikein, kertaan nopeasti tiivistäen S:n ja minun välisen, 'ensimmäisen ja toisen sotatilan' vaiheet. Siitä voit sitten päätellä, mikä mahdollisesti on järkevä selitys eroomme.

S. osa 1, alkoi jo aikoinaan lukion luokkabileissä, yhdessä isossa, vanhassa hirsisessä loma-asunnossa/entisessä ladossa joulukuussa 1970 jossain Luumäen lähellä.

S:n poikaystävä P. oli silloin armeijassa. - - - Kävi kuitenkin niin, että minun kadottuani S:n tyrmistykseksi yhtäkkiä 1½ vuotta myöhemmin lukiosta syistä, joita en täysin ymmärrä itse vieläkään, S. ryhtyi sekavassa mielentilassa uudelleen seurustelemaan tuon lapsuuden ystävänsä kanssa, ja he menivät naimisiin, vaikkei S. P:tä omien sanojensa mukaan koskaan todella rakastanutkaan. Heille syntyi kaksi poikaa -70-luvulla, joista nuoremman näkövammaisuus osaltaan ja P:n uusi ihastus, jonka kanssa hän petti S:a jo ennen nuorimman syntymää, aiheutti avioeron.

Osa 1 kesti oudosti pätkien (la donna e mobile - ainakin tässä tapauksessa) kevääseen 1972, kunnes minä siis keskeytin päivälukion ja kirjoittauduin mielisairaalaan ½:n vuoden ajaksi harjoittelijan nimikkeellä.

Toisin sanoen häivyin Inkeroisten (Anjalankoskea) lukiosta ja kotoani, eli jätin sekä S:n että äitini. S:n vähän yli 20:ksi vuodeksi. Äidistä en kuitenkaan päässyt koskaan eroon 1-2-vuotta pitemmäksi ajaksi.

S. osa 2, alkoi viimein monien hullujen vuosien ja monen epäröivän harkinnan tuloksena helmikuussa 1994 ja lopullisesti käytännössä lämmittelyvaiheen (100 sivua A4-kirjeitä meikäläiseltä ja kymmeniä tunteja puhelimessa 'voi kun mä olisin sun luona'-episodin) jälkeen toukokuun lopulla samana keväänä.

Yhteisen elämän aikaa kesti yli 8 vuotta (1994-2002).

Viimeiset 3½ vuotta asuimme erillään 2 kilometrin päässä toisistamme mutta emme suinkaan eronneet vaan näimme toisiamme miltei päivttäin. Joskus asuin viikkokaupalla S:n luona - etenkin kesäisin hänen siirtolapuutarhamökillään.

Talvella 2002 muutin pakkotilanteessa Kotkasta Helsinkiin opiskelun, työn ja työsuhdeasunnon perään. Olin päässyt valtiotieteelliseen melkein 100:lla Hesan vaatimuksin tehdyillä opintoviikoilla (plus kahden muun yliopiston arvosanoja) ja töihin Hesperian sairaalaan kaikkein viimeisimpänä sijoitetulle, lakkautetun Nikkilän sairaalan, osastolle.

Tarkoituksemme ei S:n kanssa edelleenkään ollut erota. Päinvastoin - jatkaa yhdessä vaikkakin jonkun aikaa vähän pitemmän etäisyyden päästä.

Mutta.

S. osa 2 sai myöhään eräänä iltana toukokuun lopulla 2002 itsekkään, pateettisen ja hiukan aggressiivis-sadistisen kännipuhelinsoittoni johdosta sellaisen iskun/haavan, että suhteemme ei siitä enää koskaan toipunut varsinkaan, kun en pitänyt S:lle antamiani lupauksia Kotkassa käymisten suhteen pitempien vapaapäiväjaksojeni aikana.

Kun soitin S:lle hänen jo tultuaan koulusta kotiin seuraavana päivänä, tarkoituksenani pyytää anteeksi ja kysyä (en muistanut ryöpytyksestäni kuin pahimmat kohdat), miten myrkyllisillä jutuilla olin tarkkaan ottaen myöhään edellisenä iltana häntä 'viillellyt', puhelimesta kuului vain lähes hysteeristä ja onnetonta itkua.

En kestänyt sitä itkupuroa kolmea minuuttia kauempaa vaan katkaisin puhelun. Järkytyin itse tosi pahasti kyynelten valuessa silmistäni muistaessani S:n sydäntäsärkevän parkumisen (sitä se oli!). Olen siitä lähtien pitänyt itseäni tämänkin temppuni johdosta lähes sikamaisena tyyppinä.

Soitin S:lle tämän katastrofaalisen puhelun jälkeen vielä yli kymmenen kertaa seuraavien vuosien aikana, mutta vuoden 2002 lopulla sain takaisin mm. kaikki valokuvani, ja S:n viimeisimmässä tekstiviestivastauksessa minulle toukokuulta 2004 luki:

'Meidän tarinamme ei toistu. Minä olen onnellinen elämässäni nyt.' S:n olisi pitänyt tietysti kirjoittaa: meidän tarinamme ei ala kolmatta kertaa uudelleen.

Tuo tekstiviesti minulla on puhelimenikin vaihtumisesta huolimatta yhä vielä sim-kortillani.

Sähköpostia lähettelin S:lle toissavuoteen asti hänen Kotkan kaupungin virkamailiinsa. Ainuttakaan vastausta en ole saanut takaisin.

Puhelimessa olen kuullut hänen ääntään viimeksi toissavuoden elokuussa. Yleeensä S. ei vastaa soittoihini, ja tämäkin kerta taisi olla vahinko (hän luuli kai, että jonkun oppilaan vanhempi soittaa), mutta ne hänen muutamat sanansa ennenkuin puhelu katkaistiin, kertoivat jostain muusta kuin aivan täydellisestä välinpitämättömyydestä tai edes avoimesta vihasta minua kohtaan.

Muista siis Tapsa koko ajan, että tämä tarina on tosi. Minä en ole satuillut tuumaakaan ylimääräistä tätä kirjoittaessani. Ellei nyt tuo viimeisin eli puhelun tulkinta sitten ollut henkilökohtaista 'toiveajatteluni'.

Mutta minä tunnen S:n äänen eri sävyt ja hänen puhetapansa emotionaalisen 'virityksen tai ilmapiirin'.

Entä miksikö jätin S:n? En ainakaan toisen naisen takia. Mieluumminkin viinan ja toisaalta omien kiireitteni takia. Työ, opiskelu, alkoholi, ihmissuhde. Siinä ketjussa on ainakin yksi tekijä liikaa. Ja sen tekijä oli ihmissuhde - - - tai minä valitsin ihmissuhteen.

Entä miksi kerron näitä melko yksityisluonteisia tosijuttuja minun ja S:n suhteesta täällä blogeissa? En osaa vastata tuohon lyhyesti. Mutta syy lienee sama kuin siihen kysymykseen, miksi säilytän edelleen S:n viimeistä tekstiviestiä kännykässäni.

Minä rakastan sitä naista - edelleen. Olen rakastanut joulukuusta 1970 lähtien ja tulen rakastamaan niin kauan kuin vielä elän.

On silti ilmeisen selvää, ettemme voi enää kolmatta kertaa mennä yhteen tai alkaa tavata toisiamme ikäänkuin seurustelisimme tai eläisimme parisuhteessa.

Minä en saa S:lta enää anteeksi sanomisiani, tekemisiäni ja/tai tekemättä jättämisiäni. Rikoinhan sopimuksen, jonka mukaan lupasin jatkaa hänen kanssaan kuten aiemminkin - aluksi Helsingissä asuen ja saattaen päätökseen opiskeluni ym. asiani. Sitten mahdollisesti takaisin Kotkaan muuttaen.

Suhde S:n on 99%:lla varmuudella lopullisesti ohi - loppu - kaput.

Olet kuitenkin Tapsa oikeassa siinä, ettei tuon suhteen loppumista voi definitiivisesti ja pätevästi selittää järkiperäisellä tavalla.

Joka tapauksessa minä lopetin sen tai ainakin puolitahallisesti ja hyvin tietoisesti aiheutin sen loppumisen, ja seuraava väite on mielestäni edelleen paras perustelu tai selitys - jossain määrin - tai ei! - enemmän: kun puhutaan minun suhteestani S:n: - erittäin suuressa määrin vastoin tahtoani.

Valitsin täydellisen ja lopullisen vapauden, johon olin oikeastaan pyrkinyt koko elämäni ajan ja aina jossain määrin vastoin tahtoani, koska en ole sisimmästäni täysin erakkomainen hörhö vaan koen ainakin nykyään suurta tyydytystä kommunikoidessani sellaisten ihmisten kanssa, joita en avoimesti inhoa.

Ja oikeastaan en inhoa todella avoimesti edes Takkirautaa, vaikken haluakaan kommunikoida hänen kanssaan.

Entä mitä muuta tämä 'vehtaamiseni' täällä Mummon Iineksen, HG:n - aiemmin Merin jne. kanssa on kuin yritystä luoda virtuaalitasolla sellainen fantasia, joka kompensoi minulle erittäin voimakasta tarvettani elää ihan tavallista ja turvallista perhe-elämää sellaisen naisen ja ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, joita koen rakastavani, ja joiden koen rakastavan minua.

Ei tuohon 'vehtaamiseen' sen monimutkaisempaa selitystä ole olemassa - eikä edes tarvita.

Miksi en sitten etsi reaalielämästä ihmistä, jota rakastaa? Miksi haluan elää pikemminkin virtuaalitodellisuudessa ja fantasiassa?

Ensinnäkin - minä jo sanoin rakastavani erästä naista edelleen. Ehkäpä rakastan paria kolmea muutakin. Mutta varma en voi olla kuin tuosta yhdestä. Ja se riittää. Enhän ole enää mikään 25-vuotias, yksinomaan hormoniensa vietävissä oleva 'evoluutio-automaatti'.

55-vuotiaana, fyysisesti puoliromuna, fantasiaa, fiktiota ja filosofista dialektiikkaa arvostavana sekä osittain jopa hallitsevanakin eläkeläisenä olen hyväksynyt, että puoli-erakkomainen - selibaattissa vastoin tahtoaan eläminen - on minulle paras vaihtoehto ennen kuolemaa.

Vaikka heti perään onkin aivan pakko tunnustaa ihan suoraan ja vilpittömästi, ilman rationalisointeja, että kaikesta väistelystä ja epäsosiaalisuutta viestivistä kommenteistani huolimatta haluaisin tavata eräitä teistä blogiystävistä ihan face to face - - - joskus, jossain - ja ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia tai motiiveja.

Vielä 3-4-vuotta sitten asenteeni oli paljon jyrkempi ja erakkomaisempi, mutta viime kesä ja syksy muutti ihmissuhdeasenteitteni 'konstellaatioita' merkittävästi.

Sinä et M. todellakaan tiennyt, mitä minulle teit (hymiö).

'Pakotit' minut suuntautumaan ulospäin - kohti maailmaa ja ihmisiä samalla, kun löysin yhä enenevässä määrin uskallusta tehdä päreitä vain omilla ehdoillani ja kirjoittaa yhä enemmän fiktiota - vapaammalla ja itsenäisemmällä tyylillä ja asenteella.

Paradoksaalista kyllä sinä 'itsemurhakadidaatti' ikäänkuin houkuttelit minut - ikuisen pessimistin - suuntautumaan kohti elämää juuri silloin, kun kuolema jo alkoi ja yhä enenevässä määrin alkaa tuntua entistä luonnollisemmalta ja itsestään selvemmältä asialta oma elämän alkaessa lähestyä pikku hiljaa rajapyykkiä, jossa kuulemma muututaan ikäihmisiksi, vanhoiksi ja lopulta vanhuksiksi - ellei kuolema sitä ennen ehdi korjata ihmistä veks täältä elämän puolelta.

Kyseistä muutosta omassa persoonassani ja oman elämäni tässä vaiheessa kutsuisin vielä kerran ihan aidosti paradoksaaliseksi: miltei eksistentiaaliseksi hypyksi, absurdiksi eleeksi, joka antaa yhä vielä halun elää ikäänkuin uskoisin yhtäkkiä Jumalaan eli/tai johonkin Korkeampaan Voimaan.
*
Mutta tämä tästä. Sillä jos nyt vielä jatkan, alan kirjoittaa liian profeetalliseen sävyyn, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia profeetallisia näkyjä tai viestejä julistettavana.

Minulle riittää se, että voi ajatella rakastavansa jotain ihmistä, ja että voi toivoa itse saavansa spontaania vastarakkautta tuolta rakastetultaan. Se riittää elämän tarkoitukseksi. Vaikka se jäisi pelkästään ajatukseksi, fiktioksi - sekä kauneimmaksi että kiihottavimmaksi fantasiaksi.

Minulta voidaan viedä kaikki muu, mutta ajattelua ja mielikuvitusta on mahdoton riistää keneltäkään. Vapauteni on yhtä ääretöntä ja ikuista kuin se on hyödytöntä. Eihän se muutoin vapautta olisikaan...

Bye bye Paavo - Rest in Peas

Valtakunnan pessimisti (yhdyssana vai ei?) on kuollut. Koskaan en ollut hänen runojensa suuri fani (en kai ymmärtänyt niitä - kuka ymmärsi?), mutta linkolalainen ajattelutapansa ja kyyninen realisminsa, joka ei tehnyt ainoatakaan kompromissia, sai minut kumartamaan häntä - kuin alamaisen.

Todellinen realismi on lopultakin häikäilemätöntä kykyä ja uskallusta sanoa ei silloin, kun sanoo kyllä. Ja päinvastoin. Perustellusti. Epäröimättä. Kuin profeetta.
*
Koska olet nyt kuollut Paavo - haluan pilkata sinua. Se on minun tapani muistella ja rakastaa. Kiittää.

Kirjoitit merkillisiä - kuulemma moderneja - runoja, joita on ilo rääkätä, ja joista voi rustata 'näköisiään'. Sinusta saattaa todellakin olla minulle enemmän iloa kuolleena kuin elävänä...
*
Seuraava parodia löytyy Paavo Haavikon Atlantin valtamerelle, Suomen pankille ja pohjoisten tähtien asennoille omistetusta kokoelmasta:

Ehtiä, pakertaa, kunnes

Mainingit, kaikki teidän harmautenne.
Halusin antaa sinulle valtameren,
teekupissa,
koska oli syksy.
Ehdin.

Vielä on katetta raunioiden keskellä.
Osasi valehdella tyylikkäästi.
Analyytikko ei ymmärtänyt hänen
puheistaan muuta kuin ne
viimeiset, puuttuvat, kuusi nollaa.

Jotka lisättiin muodon vuoksi.

Kunnes vuorovesi,
tähdet
kuu
ja
maa

yhtä aikaa
*
Ks. mm.
http://petjar.blogspot.com/2008/10/runoruhtinas-yksin-valtias.html
http://kemppinen.blogspot.com/2008/10/haavikko-tohtori-honoris-causa.html
http://plaza.fi/ajassa/kolinaa-panuhuoneesta/maailma-haavikon-jalkeen

Muisto

Pilvet tippuvat niskaani, linnut lentävät parvissa kuin viimeistä päivää, mieleni on kääntynyt ylösalaisin vinoksi, enkä usko enää mihinkään - en edes siihen ei-mihinkään, johon uskoin vielä eilen. Kunpa pystyisin elämään vain yhdessä hetkessä - siinä, jota ei koskaan tule, ja joka ei koskaan ole ollut. Mutta se on liian myöhäistä - juuri nyt. Juuri nyt kaikki on liian myöhäistä...
*
http://www.youtube.com/watch?v=yJ5IiM0dpj4&feature=related
Vihreän joen rannalla (kauan sitten). Eppu Normaali - Raumanmeren juhannus 2002.

Kiikkustuolissa istun,
ja sinua muistelen
muistini tylsillä luistimilla
luoksesi luistelen
siihen kesän kauan kauan sitten
syksyksi kääntyneeseen
ja oman hahmoni ensirakkauden
poltteessa nääntyneseen

Siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen ensimmäisen yhteisen

Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei ja joelle sanoin hei
minne meet minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljen rantaasi pitkin, hei hei

Silmäni kyyneleen suolaisen,
muistoni toi kai sen
kun aina muistossani uudestaan
viereesi oikaisen

Siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen
ensimmäisen yhteisen

Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei
ja joelle sanoin hei minne meet
minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljen rantaasi pitkin, hei hei

Oikeat asiat pysyy ja paranoo

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Puhalsi mereltä".
*
Colin Wilsonin Sivullisen ongelmaa pidän yhtenä niistä kirjoista, joiden lukemisen jälkeen en enää ollut enkä myöskään palannut entiselleni - aiempaan 'tietämättömyyteeni ja viattomuuteeni' (luin kirjan alunperin 1971).

Minusta tuli eksistentialisti ja rupesin polttamaan - Albert Camus'n kaveri kun olin - Galois-cigaretteja. Koin näkeväni kauemmas ja 'syvemmälle' kuin 'eräät' muut. (Siis en paljon nenääni pitemmälle...)

Ehkä tämä itsetunnon ylennys johtui juuri Galois-tupakista, jota erehdyin silloin tällöin vetelemään jopa keuhkoihin asti.

Mutta on se kyllä kummallinen tunne, kun kokee törmänneensä 'sukulaissieluihin', ja niitä minä 'Sivullisen ongelmasta' totisesti löysin - olinhan hieman vakava- ja synkkämielinenkin nuorukainen siihen aikaan - sellainen sisäisen ja estyneen Sturm und Drangin vallassa oleva tyyppi.

Nykyään olen enää ylimielisen kyyninen ja suorastaan naurettavan epätoivoinen huru-ukko, joka silti yhä vielä haikailee suurten tunteitten perään.
Oikein itseänikin tuppaa moinen asenteellisuus välillä naurattamaan...(ehkä muitakin).

Ei se kirjaelämys aivan (ensi-)rakkauteen verrattavaa ollut mutta silti aika vahvasti jotakin sinne päin. Ja koko elämänhän tuo tunne näyttää kestäneen - ensirakkauden tapaan.

Oikeat asiat pysyy ja paranoo, niin kuin viilimainoksessa aikoinaan sanottiin.
*
http://fredrikantoinen.blogspot.com/2007/12/sivullisen-ongelma-luvut-4-5.html (Kas - joku on näköjään lukemassa luultavasti ko. kirjan uutta painosta)