Nimimerkki 'sanoi' kysyi (tosin ilman kysymysmerkkiä, mikä ei siis välttämättä edellyttäne vastausta, tai että sellaista ei ehkä tässä tapauksessa voi edes antaa: 'mikä on sinun rikoksesi'. ***
Aika lailla vertauskuvallisesti sanottuna minun 'rikokseni' on ehkä siinä, että ikäänkuin lopetin elämisen, koska luulin, että kirjoittaminen
ja lukeminen voisi korvata kovin "vaivalloisen, sattumanvaraisen, epävarman, ailahtelevan - sanoisinko maanis-depressiivisen ja pettymyksien täyttämän 'vuoristoradan' nimeltä elämä".
Mutta 'Life strikes back!' Kukaan ei voi paeta elämää johonkin nurkkaan: se tulee ja nappaa sinut salaisimmasta 'kolostasi' - jopa salaisimman metafysiikkasi ja uskosi 'bunkkerista'.
Kierkegaard taisi ainakin osittain ymmärtää tämän seikan, koska ei 'karkottanut' Jumalaansa kokonaan tuonpuoleiseen vaan 'hypätessään' (uskon 'hyppy') hyppäsi oikeastaan vain omaan itseensä.
Sen sijaan Nietzschen 'käsittelyssä' tuonpuoleinen Jumala lopulta kuoli 'vanhuuteensa' ja vain taide pystyi lunastamaan kauhistuttavan totuuden: elämän, jonka perusviritys on kierkegaardilainen Angst.
(Edward Munchin 'Huuto' lienee paras paniikkisen Angstin kuvallinen ilmaisu.)
*
Mutta Nietzsche oli vain pystyttänyt uuden Jumalan vanhan kuoltua.
Niin hän ehkä sisimmässään halusikin tehdä, mutta onko tämä mahdollista ilman jonkin sellaisen idolisointia (Nietzschen tapauksessa Elämän), mitä ei voi idolisoida.
*
Minäkin siis luulin, että voisin säilyttää ilon ja jopa onnenkin kokemuksen vain kirjojen ja kirjoittamisen kautta, mutta huomasin lopulta (tosin vähitellen), että ajoin itseäni nurkkaan - omaan fantasiamaailmaani, jolla ei ollut elämän kanssa enää muuta yhteistä kuin yritys ja uskomus siitä, että kielen ja elämän välillä vallitsee erottamaton sidos.
Niinpä aloin palvoa kieltä - sanoja, lauseita ja rakenteeltaan taidokkaita kielellisiä ilmaisuja enemmän ja enemmän - yhä yksipuolisemmin, - kunnes minut alkoi hetkittäin ja 'salakavalasti' (kuin nauruna selkäni takaa; vrt. Camus`n 'Putoamisen' J-B Clamence) vallata tunne, että jopa hienoimpina pitämäni ilmaisut alkoivat kumista onttouttaan: niissä ei ollut todellista sisältöä ja merkitystä.
Sanat vain ikäänkuin leijailivat kuin ilmapallot tai kirkkaat serpentiinit tuulessa: iloista ja veikeää mutta silti tyhjää täynnä olevaa ja tarpeetonta krääsää, jonka elämän tuulet veivät mennessään.
Ja toisaalta - vaikka miten vakavasti yritin pohtia ja kirjoittaa - aina lensi yksi 'pikkulintu' ylitseni ja sirkutti: 'mitä sinusta mitä sinusta!'.
(Vrt. Nietzschen aforismi itsestään)
Se lintu oli Elämä, ja se ilkkui minua...ehkei nyt siten kuin rikollista ilkutaan mutta kuitenkin niin, että aloin kokea itseni jonkinlaiseksi 'väärintekijäksi'.
Olin tehnyt väärin sitä kohtaan, mikä minussa oli elämää - olin rakentamassa sanoista ja lauseista korttitaloa nimeltä Elämä.
Olin tekemässä kuvaa siitä, mitä ei voi kuvata. Sanalla sanoen - olin sanoin kuvaamattomassa umpikujassa.
Joko minun pitäisi luottaa enemmän sanoihin ja ajatuksiin tai lopettaa kerta kaikkiaan niiden kanssa 'vehtaaminen'.
Kolmas vaihtoehto - jos sitä oikeastaan on, lienee eräänlainen vaatimattomuus, joka ei enää yritä enempää kuin on tarpeen - joka tyytyy vähempään...
*
Heidegger käyttää tällaisesta 'vaatimattomuudesta' keskiajan saksalaisen mystikon - Mestari Eckhardin - termiä 'Silleenjättäminen' (Gelassenheit).
Eckhardille 'Gelassenheit' merkitsi sitä, että Jumalaa ei voi määritellä eikä löytää millään tavoin, ja että tämä kokemus on mystisen Jumala-tunteen ydin.
Samalla se merkitsee, että meidän tulee jättää Jumala 'omiin olohinsa', koska hän on salattu meiltä - 'Deus Absconditus'.
Tavallaan tämä sama pätee myös Elämään kokonaisuutena.
Ei sitäkään voi määritellä siitä itsestään käsin.
Tutkia voidaan ja luoda uutta, mutta elämä itsessään on mysteeri.
*
Tällaista kantaa vastustavat sekä luonnontieteelliset äärireduktionistit että IF-logiikoiden 'paroni von Munchausen': Jaakko Hintikka, jotka olettavat, että matemaattis-kokeellisen tutkimuksen ja logiikan kautta todellisuus ja sen perustukset paljastuvat meille vähitellen.
Itse toteaisin Heideggerin tapaan, että meidän on hyvin hankala määritellä, paljastaako jokin todellisuudenkuvauksen tai teknologisen sovellutuksen muoto todellisuutta enemmän kuin se itse asiassa saattaa kätkeä sitä.
Mitä reduktionisti itse asiassa 'paljastaa' luullessaan selittäneensä 'kaikkeuden'?
Oman perspektiivinsäkö?
Mihin Hintikan temppuilu kvanttorien kanssa lopulta perustuu?
Mielivaltaiseen valintaanko?
Kumpikaan - reduktionisti tai Hintikka - ei kykene vastaamaan omaa validiteettiaan koskevaan kysymykseen ajatumatta loputtomiin selitysten verkostoihin.
Mutta juuri tämä on kaikkien kysymysten ydin: mihin me vastaamme, kun vastaamme (tai luulemme vastanneemme) kysymykseen, joka koskee ikuisuutta - kun oletamme tarkastelevamme asioita ikuisuutta silmälläpitäen - sub specie aeternitatis?
*
Otetaan vielä hieman humoristiseksi esimerkiksi eräs Wienin piirin kantava voima Otto Neurath, joka väitti, että Wittgensteinin 'Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava', vaikuttaa mystiseltä ja metafyysiselta ilmaisulta, joten hän ei sitä hyväksy.
Neurathin mukaan tuosta lauseesta olisi ilmeisesti pitänyt vaieta..;).
Se metafysiikasta ja sen vastustamisesta...
*
Kierrämme siis kielellisesti ja argumentatiivisesti aina jonkinlaista kehää - paitsi jälleen kerran Jaakko Hintikka, joka muuttaa pelin sääntöjä, mikäli ne eivät sovi hänen 'voittostrategiaansa'...
Mutta kuka ottaa tosissaan tyypin, joka pelaa pelin alussa aivan eri säännöillä kuin pelin lopussa..?
Ei kukaan, ellei sitten satu olemaan 'Pantteri-pelin' (peli ilman sääntöjä) spesialisti...
