Realistista nihilismiä

Sitaatti on ensimmäisen luvun 'Tekniikka elämän taktiikkana' loppuosa Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik ('Ihminen ja tekniikka', 1931). Kirjan suomennos ilmestyy Sarastuksessa [Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti] luku kerrallaan Matti Simolan suomennoksena. 

.

[....]

Jokainen kone palvelee vain yhtä tarkoitusta ja on juuri tätä tarkoitusta ajatellen rakennettu. Kaikki liikennevälineet on kehitetty ajatellen ajamista, soutamista, purjehtimista, lentämistä eivätkä ole syntyneet mistään auton tai veneen kuvitelmasta. Menetelmä itsessään on ase. Ja siksi tekniikka ei ole mikään talouden ”osa”, yhtä vähän kuin talous, sota ja politiikka itsessään ovat mitään elämän ”osia”. Kaikki nämä ovat saman toiminnallisen, taistelevan, sielullisen elämän eri puolia. Tosin aikaisempien eläinten alkuperäisestä sodasta johtaa tie nykyajan keksijöiden ja insinöörien menetelmiin, ja samoin alkuperäisestä aseesta, viekkaudesta, tie koneiden rakentamiseen, joilla nykyistä sotaa luontoa vastaan käydään, joilla luontoa petkutetaan.

.

Tätä kutsutaan edistykseksi. Se oli edellisen vuosisadan suuri sana. Historian nähtiin avautuvan edessämme kuin tien, jota pitkin ”ihmiskunta” – eli valkoisten kansojen suurkaupunkien ”sivistyneistö” – urheasti marssi aina vain eteenpäin.

.

Mutta minne? Kuinka pitkään? Ja mitä sitten?

.

Tässä oli jotakin naurettavaa, tässä päättymättömässä marssissa kohti päämäärää, jota ei vakavasti pohdittu, jota ei yritetty, ei uskallettu selkeästi hahmottaa – koska päämäärä tarkoittaa myös loppua. Kukaan ei tee mitään ajattelematta hetkeä, jolloin hän on saavuttanut sen mihin pyrkii. Yhtäkään sotaa ei käydä, yhtäkään merimatkaa, ei edes kävelyretkeä tehdä ajattelematta sen kestoa ja päätöstä. Jokainen todella luova ihminen tuntee tyhjyyden, joka seuraa päätökseen vietyä työtä, ja pelkää sitä.

.

Kehitykseen kuuluu sen päättyminen – kaikella kehityksellä on alku, jokainen loppu on lopullinen – nuoruuteen kuuluu vanhuus, syntymään rappeutuminen, elämään kuolema. Eläin, jonka ajattelu on sidoksissa nykyhetkeen, ei tunne eikä aavista kuolemaa minään tulevaisuuteen kuuluvana uhkana. Se tuntee kuolemanpelkoa ainoastaan sen hetken, jolloin se tapetaan. Mutta ihminen, jonka ajattelu on vapautunut ajan ja paikan kahleista ja joka tuumailuissaan harhailee eilisen ja huomisen välillä, sen välillä mitä ”kerran” oli ja mitä ”kerran” tulee olemaan, tuntee kuoleman jo edeltä, ja riippuu hänen olemuksensa syvyydestä sekä hänen maailmankatsomuksestaan, voittaako hän pelon oman loppunsa edessä vai ei. Vanhan kreikkalaisen tarun mukaan, johon Iliaassa viitataan, oli Akhilleuksen äiti asettanut hänet valinnan eteen, halusiko hän elää pitkän elämän vaiko lyhyen, toimeliaan ja kunniakkaan, ja hän valitsi jälkimmäisen.

.

Oltiin – ja ollaan yhä – liian pinnallisia ja heikkoja hyväksymään kaiken elävän katoavaisuus. Se kääritään ruusunpunaiseen edistysoptimismiin, johon kukaan ei pohjimmiltaan usko, se peitetään kirjallisuudella, ryömitään piiloon ihanteiden taakse, jottei nähtäisi mitään. Mutta katoavaisuus, syntyminen ja rappeutuminen, on kaava, jota kaikki todellinen noudattaa, niin tähdet, joiden kohtaloa emme voi laskea, kuin myös kaikki hetken hyörinä tällä planeetalla.Yksilön elämä – on sitten kyse eläimestä, kasvista tai ihmisestä – on yhtä katoavaista kuin kansojen ja kulttuurien. Jokainen luomus on tuomittu tuhoutumaan, jokainen ajatus, jokainen keksintö, jokainen teko tullaan unohtamaan. Kaikkialla voimme aavistaa jo unohdettuja suurenmoisia historiallisia jaksoja. Kuolleiden kulttuurien aikaansaannosten raunioita on nähtävissä joka puolella. Taivaaseen kurkottavan, jumalalliset voimat ihmisen palvelukseen alistamaan pyrkivän Prometheuksen hybristä seuraa putoaminen. Mitä hyödyttää meitä jaarittelu ”ihmiskunnan ikuisista saavutuksista”?

.

Maailmanhistoria näyttää hyvin toisenlaiselta kuin myöskään meidän aikamme uskaltaa uneksia. Ihmisen historia on, verrattuna kasvi- ja eläinkunnan historiaan tällä planeetalla, puhumattakaan tähtimaailmojen elinkaaresta, lyhyt, äkillinen muutamia vuosituhansia kestävä nousu ja tuho, jotakin täysin epäoleellista maapallon kohtalossa, mutta meille, jotka olemme tänne syntyneet, jotakin traagisen suurta ja mahtavaa. Me 20. vuosisadan ihmiset nousemme ja luomme katseemme alaspäin. Ymmärryksemme historiasta, kykymme kirjoittaa historiaa, on salakavala merkki siitä, että kuljemme jo alamäkeä. Ainoastaan korkeiden kulttuurien huipulla, niiden ollessa muuttumassa sivilisaatioiksi, esiintyy hetken tällaista armotonta selvänäköisyyttä.

.

On sinänsä merkityksetöntä, millainen kohtalo tällä pienellä planeetalla, joka jossakin äärettömässä avaruudessa hetken kulkee rataansa, on kaikkien ”ikuisten” tähtien paljoudessa; ja vielä merkityksettömämpää on se liikehtiminen, mitä sen pinnalla muutamana silmänräpäyksenä esiintyy. Mutta joka ainoa meistä, jotka itsessämme emme ole yhtään mitään, viettää yhden sanomattoman lyhyen hetken, elinikänsä, tähän vilinään heitettynä. Ja siksi meille on määrättömän tärkeä tämä pikkumaailma, tämä ”maailmanhistoria”. Ja tämän lisäksi on jokaisen yksilön kohtalona syntyä tiettynä vuosisatana, tiettyyn maahan, tiettyyn kansallisuuteen, tiettyyn uskontokuntaan, tiettyyn säätyyn, ei ainostaan yleiseen maailmanhistoriaan. Emme voi valita, haluammeko olla egyptiläisen maanviljelijän poika joskus 3000 vuotta eKr. vai persialaisen kuninkaan tai nykypäivän maankiertäjän poika. Tähän kohtaloon – tai sattumaan – on vain sopeuduttava. Se tuomitsee meidät tiettyihin olosuhteisiin, katsomuksiin ja suorituksiin. Ei ole mitään ihmistä ”an sich”, josta filosofit jaarittelevat, vaan ainoastaan omanlaisensa tiettyyn rotuun kuuluva ihminen tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, ihminen joka taistelusssa annettua maailmaa vastaan joko voittaa tai häviää, samalla kun maailmankaikkeus ympärillä pysyy jumalallisen välinpitämättömänä. Tämä taistelu on yhtä kuin elämä, ja Nietzschen merkityksessä taisteluna, jonka pontimena on tahto valtaan, julmaa, taipumatonta – taistelua ilman armoa.

*

http://sarastuslehti.com/2014/01/12/tekniikka-elaman-taktiikkana/

http://en.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://fi.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://sarastuslehti.com/

Se on vain elämää, ei sen enempää

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Nainen".
*
Vain varjo häilyvä
on kaikki mainen;
tääll' elo säilyvä,
täys vajavainen;
nää näit' ei lihanne,
ei mahda maa;
nais-iki-ihanne
meit' johdattaa.

Alles Vergängliche
ist nur ein Gleichnis;
das unzulängliche
hier ist's Ereginis;
das Unbeschreibliche
hier ist's getan;
das Ewig-Weibliche
zieht uns heran.

(Mannisen suom.)
(Faust II - loppu)

*
Ja suunta oli?

Veikkaanpa, että mitään suuntaa ei empirian tasolla ole (paitsi ehkä entropia prosessina), joskin mielikuvituksemme ja kontrafaktuaalinen ajattelu tietysti mahdollistavat mitä villeimmät ja järjettömimmät vaihtoehdot.

'Lisääntykää ja täyttäkää maa' on joka tapauksessa suuntaa vailla olevalle ihmislajille sekä välttämättömin että kohtalokkain - jopa tuhoisin - 'käsky'.

Ihmiselämä on - myyttistä termiä käyttääkseni - demiurgin tai sekä modernimmin että buddhalaisemmin ilmaistuna jonkinlaisen 'evoluutio-jumalan erehdys'.
Sartren sanoin: 'ihmisen elämä on tarpeeton kärsimys'.

Kautta aikain 'joka 2½:s' onkin miettinyt, missä meni/menee pieleen, kun ihmiset ovat yhä edelleen itsekkäitä sikoja, ajat muuttuvat entistä omituisemmiksi ja 'happi sekä älli loppuu pyörryttää - apuva!' kuten James Potkukelkka huutaa.

*
Ehkä voimme tässä kohtaa lempeästi hieman naureskella Goethen kustannuksella.

Faustin viimeisessä säkeessä 'onnellinen dementia' lienee jo kolkutellut yli 80 vuotiaan Mestarin tietoisuuden portteja 'henkisen ulosottovirkailijan' roolissa.
Sopii nimittäin muistaa Goethen 'retkahdus' itseään yli 50-vuotta nuorempaan neitoon juuri näinä vanhuuden päivinään.

Kaiken lisäksi vanha realisti/panteisti oli vuotta ennen kuolemaansa löytänyt itselleen 'uskonlahkon':

'... Now in my old age, however, I have learned of a sect, the Hypsistarians, who, hemmed in between heathens, Jews and Christians,...(wikipedia)

Ei-kristilliset metafyysikot (ei kuitenkaan Nietzsche, joka ei mahdu mihinkään aatteelliseen sapluunaan - ei Giovanni Gentilen fasismiin tai edes Georges Sorelin ja Benedetto Crocen syndikalismiin) ovat aina etsineet vaikutteita tällaisista omalaatuisen eklektisistä lahkoista, joten ei ihme, että: 'Goethe is remembered with special fondness by followers of 20th century esoteric figure Rudolf Steiner.' (wikipedia)

Goethen loppuun siis liittyy naismystiikkaa ja muita gnostilaisia sekoiluja. Mutta onneksi kuolema oli armollinen ja 'otti' Goethen pois tästä elämästä ennen lopullista sekoamista. Valitettavasti se ei ollut yhtä armollinen esimerkiksi Nietzschelle...

*
Kuolema on siten sattumanvaraisuudessaan yhtä epäoikeudenmukainen (= oikukas eli itse asiassa armollinen) kuin elämä.

'Näkymättömän käden uskovaiset' (mm. Nokian, Stora Enson ja TeliaSoneran uusliberalistiset kirkot') saattaisivat tosin väittää, että 'kellä tuuria on kellä ei' - ja että juuri se on todellista oikeutta.

Mutta oikeus ei ole sama asia kuin tuuri eli sattuma tai mielivalta. Pikemminkin sattuma ja mielivalta on samaistettavissa armoon, koska armo (ja siitä päättävä) on kaiken oikeuden ylä- ja ulkopuolella, mutta jos 'armon' (mielivallan) periaate legitimoidaan ihmisen toiminnan perusperiaatteeksi myös taloudellisen toiminnan tasolla, on päädytty mystifioimaan mielivalta (riisto, kusetus) normatiiviseksi oikeudeksi.

Mainitut kirkot pitäisikin kieltää fasistisina, mutta niillä on liikaa rahaa (=valtaa) ja 'Pörssin Pyhä Henki' tukenaan. Emme mahda niille mitään - vai?

Keijujen kuningas - Der Erlkönig - stand up-koomisesti (!?)

Mikään ei ole pyhää. Ei edes Goethen traaginen Der Erlkönig. Näyttelijä, kabareetaiteilija sekä stand up-koomikko Marco Rima esittää tällä videolla Goethen kuuluisan runon - sanoisinko omintakeisesti.

Ei voi olla nauramatta.Vaikka miten haluaisi.
(Editoitu viimeksi klo: 21.00)
*
Erlkönig
03:05
Derbe Verarsche (eli 'Karkeaa pilkantekoa' lukee videoesittelyssä)
*
Das ist Marco Rima. (Dieser Sketch ist auf seiner solo DVD "think positiv" - hab ich mir schon angeschaut, ist der hammer(-; )
*
Runo kertoo kuolemansairaasta pojasta, joka ratsastaa isänsä kanssa kohti kotia. Poika kuvittelee houreissaan keijujen kuninkaan yrittävän huokutella häntä mukaansa ja huutaa isäänsä apuun.
Isä yrittää tyynnytellä poikaa ja vakuuttaa, että keijujen kuningas on vain kuvitelmaa. Lopussa kuitenkin paljastuu pojan kauhea kohtalo; kun he viimein saavuttavat kotinsa, poika on kuollut. Keijujen kuningas on runossa kuoleman vertauskuva.
*

Katso vertailun vuoksi musiikkivideot Schubert-Goethe- von Otter: Erlkönig (Berliozin jousiorkestrointi Abbadon johtamana ja Anne Sofie von Otterin loistavana tulkintana) sekä Miten kohdata kärsimys? (Dietrich ('mörökölli') Fischer-Dieskaun klassinen tulkinta - hieno sekin!)
*
Alkuperäiset saksankieliset sanat

Wer reitet so spät durch Nacht und Wind?
Es ist der Vater mit seinem Kind;
Er hat den Knaben wohl in dem Arm,
Er faßt ihn sicher, er hält ihn warm.

"Mein Sohn, was birgst du so bang dein Gesicht?"
"Siehst, Vater, du den Erlkönig nicht?
Den Erlenkönig mit Kron und Schweif?"
"Mein Sohn, es ist ein Nebelstreif."

"Du liebes Kind, komm, geh mit mir!
Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir;
Manch' bunte Blumen sind an dem Strand,
Meine Mutter hat manch gülden Gewand."

"Mein Vater, mein Vater, und hörest du nicht,
Was Erlenkönig mir leise verspricht?"
"Sei ruhig, bleibe ruhig, mein Kind;
In dürren Blättern säuselt der Wind."

"Willst, feiner Knabe, du mit mir gehn?
Meine Töchter sollen dich warten schön;
Meine Töchter führen den nächtlichen Reihn,
Und wiegen und tanzen und singen dich ein."

"Mein Vater, mein Vater, und siehst du nicht dort
Erlkönigs Töchter am düstern Ort?"
"Mein Sohn, mein Sohn, ich seh es genau:
Es scheinen die alten Weiden so grau."

"Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt."
"Mein Vater, mein Vater, jetzt faßt er mich an!
Erlkönig hat mir ein Leids getan!"

Dem Vater grauset's, er reitet geschwind,
Er hält in Armen das ächzende Kind,
Erreicht den Hof mit Müh' und Not;
In seinen Armen das Kind war tot.
*
Varsin kirjaimellisesti ('fairly literal') käännetty enlanninkielinen versio (Frank) eli riimitys 'rimmaa' niinkuin alkuperäisessäkin.

1. Who rides so late through the windy night?
The father holding his young son so tight.
The boy is cradled safe in his arm,
He holds him sure and he holds him warm.

2. Why is your face so frightened my son?
The King of elves, father, see him yon?
The Elfin King with his tail and crown?
It is the fog, my son, streaming down.

3. Yes, you my dear child, come go with me!
The games I play, you'll like them, come see.
The shore is coloured with flow'rs in bloom,
My mother's gold gowns, you will see soon.

4. Oh father, father, can you not hear
What the elfking promises? I fear!
Be calm, stay quiet my dearest son,
The wind blows the dry leaves of autumn.

5. My darling boy, won't you come with me?
I have daughters in whose care you'll be.
My daughters dance round the fairy ring.
Each night they'll cradle you, dance and sing.

6. Father, dear father, can you not see
The elf king's daughter staring at me?
My son, my son, I see it so well:
Gray meadows on which the moonlight fell.

7. I love you for your beauty of course,
If free you'll not come, I will use force.
Father, dear father, he's touching me.
Of elf king's hurt, father please, free me.

8. Dread grips the father, he spurs the roan,
In loving arms he feels the boy moan.
At last, the courtyard, with fear and dread,
He looks at the child; the boy is dead.

http://ingeb.org/Lieder/werreite.html

Schubert-Goethe- von Otter: Erlkönig

(lisäyksiä 25.4)
Huhhuh! Vai ei 1800-luvulla osattu tehdä 'heviä'! 'Der Erlkönig': Sävel Franz Schubert, sanat Johann Wolfgang von Goethe, orkestrointi Hector Berlioz, kapellimestari Claudio Abbado - solistina Anne Sofie von Otter ('lyömätön 'viisikko'/RR).

Olen kuullut tämän kuuluisan liedin monena eri versiona. Yleensä sen laulaja on mies, koska Goethen runossa käydään isän ja hänen kuolevan poikansa välistä keskustelua.

Kuitenkin - aivan pakko myöntää - Anne Sofie von Otterin laulamana tästä esityksestä löytyy niin sanotusti 'munaa'.

Yltää dramatiikassa kevyesti Fischer-Dieskaun tai Hynnisen tasolle.

Mrs. von Otter hallitsee 'tunnepuhkuilun' eli dramaattisen ilmaisun. Nyt jäivät 'kaikki 'hevimimmit' kakkoseksi - Tarja Turunen mukaanluettuna.

'Hovsångerska' - diplomaatin tytär Anne-Sofie von Otter on taatusti kielitaitoinen ihminen, mutta kommentoijien mukaan hän tekee virheen erään säkeen kohdalla. Omalla kielitaidollani ja/tai runotuntemuksellani tuo virhe ei tunnu missään.

Sitäpaitsi kyyneleet valuvat silmistä ja kylmät väreet kulkevat pitkin selkää jo muutenkin tämän jälkeen...

(Tsekatkaa alta runo ja sen juonen selitys.)

*

Erlkönig (Schubert) 03:55
Anne Sofie von Otter, Claudio Abbado, Chamber Orchestra of Europe.

*

(Lisäys)

This performance is fantastic. At first I was shocked that it was orchestrated, but found it was sensitively done. Von Otter is nothing short of AMAZING!!! Yes, this is a piece traditionally done by a man (and I've heard a few good ones, many awful), but I feel she renders the text in a artful, AND very feeling way. BRAVA! I only hope to hear much more of her.

*

Whomever says she didn't differentiate enough is an idiot. Though the song was indeed composed for men, I think the orchestration and female interpretation were superb, and really add to the spirit of the song, though I wouldn't claim that women should ALWAYS sing the song. (Or men in that register)

*

This piece is so emotive, the poem alone makes me weep, the song and music sends great shivers of fear.

*

True, she has difficulty in making the four characters as distinct as possible vocally, not an easy task, granted, but I think she convey's the situation quite poetically in her facial expressions, although the video editor and camera shots don't help.

*

She is quite good... but... well, call me a traditionalist, but really Goethe wrote this poetry for men. I find this lieder in particular has more impact when sung by Ian Bostridge or Fischer-Dieskau. I must also say that I am not fond of the arrangement for orchestra. Additionally, the change in timbre of voice required for this song to denote the four distinctive characters doesn't seem especially present, rendering the narrative nature of the work ineffective. Her voice is pretty, though. (Maltillista arvostelua)

*

Even if there is an error in the text, I am sure that Mrs. Von Otter knows it, when you are such an artist you know when you failed so... forgive her ! and if thereis a swedish "girl" that knows German, she really is that one... By the way great record this "I let the music speak"...This is always a great pleasure... Thank you for posting this Erlkönig !

*

This is the orchestration by Hector Berlioz. The original song is a fantastic but this adds even more to it. Two musical geniuses coming together.

*

This one is bad! unbelievably! i like her singing so much, but this interpretation sucked really. Somethimes I had to laugh because there's too much of everything: too much drama, arrangement for the orchestra just overloaded, sorry folks. that one wasn't good. (Kritiikkiä)

###

Runo kertoo kuolemansairaasta pojasta, joka ratsastaa isänsä kanssa kohti kotia. Poika kuvittelee houreissaan keijujen kuninkaan yrittävän huokutella häntä mukaansa ja huutaa isäänsä apuun. Isä yrittää tyynnytellä poikaa ja vakuuttaa, että keijujen kuningas on vain kuvitelmaa. Lopussa kuitenkin paljastuu pojan kauhea kohtalo; kun he viimein saavuttavat kotinsa, poika on kuollut. Keijujen kuningas on runossa kuoleman vertauskuva.

Laulun alkuperäiset saksankieliset sanat:

Wer reitet so spät durch Nacht und Wind?
Es ist der Vater mit seinem Kind;
Er hat den Knaben wohl in dem Arm,
Er faßt ihn sicher, er hält ihn warm.

"Mein Sohn, was birgst du so bang dein Gesicht?"
"Siehst, Vater, du den Erlkönig nicht?
Den Erlenkönig mit Kron und Schweif?"
"Mein Sohn, es ist ein Nebelstreif."

"Du liebes Kind, komm, geh mit mir!
Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir;
Manch' bunte Blumen sind an dem Strand,
Meine Mutter hat manch gülden Gewand."

"Mein Vater, mein Vater, und hörest du nicht,
Was Erlenkönig mir leise verspricht?"
"Sei ruhig, bleibe ruhig, mein Kind;
In dürren Blättern säuselt der Wind."

"Willst, feiner Knabe, du mit mir gehn?
Meine Töchter sollen dich warten schön;
Meine Töchter führen den nächtlichen Reihn,
Und wiegen und tanzen und singen dich ein."

"Mein Vater, mein Vater, und siehst du nicht dort
Erlkönigs Töchter am düstern Ort?"
"Mein Sohn, mein Sohn, ich seh es genau:
Es scheinen die alten Weiden so grau."

"Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt."
"Mein Vater, mein Vater, jetzt faßt er mich an!
Erlkönig hat mir ein Leids getan!"

Dem Vater grauset's, er reitet geschwind,
Er hält in Armen das ächzende Kind,
Erreicht den Hof mit Müh' und Not;
In seinen Armen das Kind war tot.

*

www.goethezeitportal.de/index.php?id=804.