Picasson Hedelmävati ja räkäplänttien elliptinen kirjo

Pablo Picasso: Compotier et fruits [1908]

*

Päre on kommentti Ironmistressin kommenttiin hänen päreessään Päivän mietelmä.

1

Ironmistress kirjoitti: Sisäisesti ruma taiteilija luo rumuutta. Sisäisesti kaunis taiteilija luo kauneutta. Tässä on se ero. Mielipuolinen taiteilija luo mielipuolisuutta. Huijaritaiteilija luo stiiknafuuliaa.

*

Ja typerä arvostelija esittää typeriä mielipiteitä esimerkiksi taiteesta. Niinkö? No miksei taideteolliseen korkeakouluun sitten valita pääsykokeilla vain hyviä ihmisiä? Ei pahoja eikä rumia ollenkaan? Säästyttäisiin paljolta paskalta taiteelta jo ennenkuin moni ‘ruma’ olisi ehtinyt ryhtyä sitä edes pusaamaan. Asian varmistamiseksi ‘rumilta’ kielletään opiskelupaikan lisäksi tietysti myös kaikenlainen myöhempikin ‘taiteilu’. Ja jos halutaan ‘lopullinen ratkaisu’, testataan kaikki ihmiset ja kielletään kaikilta rumilta ainakin taiteen tekeminen.
*

Mutta jos taidekritiikin lähtökohdat ovat noin kirotun asenteelliset, niin kommentointi kyseisestä aiheesta pitäisi myös lopettaa heti alkuunsa. On se sen verran tökeröä, mekaanista ja epäproblemaattista [mekaanisuus on myös eräs koomisen tunnusmerkki]. Mutta sanonpa nyt minäkin vielä pari sanaa omien pakkomielteitteni purkamiseksi.

2

Ironmistress kirjoitti: ‘Eikö se vain osoita, ettei keisarilla ole vaatteita?’

*

Mitä tarkoitat keisarilla tässä yhteydessä? Minä tarkoitin ‘objektiivista’ todellisuutta/maailmaa, en niinkään ‘subjektiivista’ taiteilijaa hänen tuotostaan? Ja jos todellisuudella, jota taide subjektiivisen taiteilijan kautta ilmentää, ei enää ole ‘oikeita vaatteita’, niin ei sitten. Ei maailma/todellisuus totisesti muutu toiseksi laittamalla sille ne ‘vanhat eli oikeat’ vaatteet väkisin päälle. Eikä taide tarvitse poliitikkoja neuvomaan, mitä se on tai mitä sen tulee olla. Sitäpaitsi paluuta esim. klassiseen muotoihanteeseen ei enää edes voi olla muuten kuin ‘retrona’, pastissina, kitsinä jne. Taiteenkaan aikaa ei voi kääntää taaksepäin.

*

Mutta toki juuri sadut ja mytologiat ovat keisarin ‘uusvanhoja’ vaatteita, koska ne ovat nykyhetkessä elävää joskin jatkuvasti muuntuvaa traditiota. Omassa elämässään ihmiset eivät kuitenkaan elä myyttiä larppaajan tavoin kömpelösti imitoiden vaan myytti elää heissä ja ‘heitä’ uusia muotoja saaden. Myytti on ihmisen elämisen ja olemisen semioottinen rakenne. Jos matematiikka on fysikaalisen todellisuuden kieli, niin myytti merkitsee samaa historiallis-fenomenologiselle todellisuudelle. Se kuvaa ja tulkitsee koetun historian tapahtumia spektaakkelinomaisesti eettis-poliittis-uskonnollisella tasolla. Niinpä Vanha testamentti [etenkin luomiskertomus, paratiisista karkotus ym.] on erään pienen heimon orjuutus- ja selviytymistarinan myyttistä kuvausta eikä mikään eksakti geologis-väestötieteellinen raportti.

*

Kulttuurihistoriallisesti ja kulttuuriantropologisesti ajatellen ihmisen ‘myyttinen psyyke’ on muuttunut loppujen lopuksi melko vähän sitten antiikin päivien. Tärkein muutos on kuitenkin ‘lumouksen haihtumisen’ [Entzauberung/Max Weber] myötä tapahtunut suhteessamme ja asenteessamme juuri myytteihin sekä uskontoon. Kukaan itselleen täysin rehellinen ihminen [joita tosin on melko vähän kaikkina aikoina] ei usko enää minkäänlaisiin jumaliin [kuin ehkä ‘leikisti’] tai Jumalaan ja se, joka pragmaattisista syistä [jonkin ties minkä ‘hyödyn’ takia] yrittää niihin puoliväkisin uskoa, on joko väärinkäsityksen vallassa tai jonkin asteen teeskentelijä - ehkä jopa huijari.

*

Tolkien onnistui kuitenkin yhdistämään mytologian, oman maailmankatsomuksellisen [antimodernin] näkemyksensä sekä viihteen hienolla ja vaikuttavalla tavalla. Silti Tolkienin yksiulotteisia pastisseja ei voi verrata esim. Dostojevskin henkilöhahmojen monisärmäisyyteen, ongelmallisuuteen ja syvyyteen. Tolkienin ihmiset ovat mytologisia stereotypioita kuten Wagnerilla [Tristan ja Islode, Ring]. Hänen maailmansa on eettisesti/moraalisesti dualistinen, joskin tuo konflikti-asetelma pysyy perimmältään staattisena eli ratkeamattomana ja on siten potentiaalin tuhon partaalla jatkuvasti. Hyvä ja paha taistelevat keskenään ikäänkuin ne olisivat objektiivisesti olemassaolevia arvo-normeja poliittisesta kontekstista riippumatta. Naivia ja yksinkertaista mutta tehokasta ellei jopa nerokasta kuten Wagnerilla.

*

Rowling pottereineen sen sijaan tulee jäämään arvostuksessa pelkästään ammattitaitoiseksi viihdekirjailijaksi, mutta näinä typerän kulutusviihdekulttuurin [tosi-tv:n ~1000 miljoonaa keskinkertaista ‘tähtiesiintyjää’, sarjafilmien stereotyyppinen itseänsä toistavuus (esim. dekkarit)] aikoina hänkin on sentään kohtuullisen korkeatasoinen.

3

Kun viihde sekoittuu lopullisesti niin kutsuttuun asiaan [kategoria: ‘kaikenlaiset tiededokumentit’], kapitalismi on saavuttamassa erään tavoitteistaan – ihmistyypin, jota on ‘asia-mielihyvä-median’ avulla mahdollista manipuloida yhä yksipuolisemmin haluttuun ostopäätössuuntaan. Media ei siis olennaisesti lisää kriittisyyttämme, koska se on ja pysyy tiukasti pääoman omistuksessa tuottaen näin ollen vain sellaista tietoa, joka viime kädessä pönkittää tekno- ja plutokratiaa. Kun kaikki voivat olla demokraattisesti tähtiä [tosi-tv], kukaan ei ole tähti vaan kulutusorja. Kuinkas sattuikaan.

4

Myöhäis- tai pikemminkin informaatio-kapitalismi on virtuaalisuuden ja simulacrumin kulttuuria. Mielikuvitus- ja uskomuspeliä. Käytännössä tämä merkitsee eräänlaista dementian tilaa, jota dementikko itse ei pysty enää itsessään tajuamaan, koska hän on koukussa fantasiaan, joka/jota tunkee hänen aisteihinsa joka puolelta informaatio-infrastruktuuria. Hänen on joko hypättävä multimedia-informaation virtaan ja tultava dementiksi tai astuttava ulos virtuaaliyhteiskunnasta [paettava vuorille, jotta/vaikka yksinäisyys valtaisi hänet sielläkin], josta ei löydy muuta todellista kuin simulacrumeja: merkkejä, jotka eivät viittaa todellisuuteen vaan itseensä – merkkejä, joista itsestään on tullut todellisuutta peittävä todellisuus, joka peittää sen [viimeisen oivalluksen aiheuttaman kauhun], ettei todellisuutta koskaan ollutkaan muuna kuin simulacrumina. - -  Mutta informaatio-kapitalismissa uiva ihminen ei tiedä [koska simulacrumien loputon tulva estää tiedostamisen], mitä virtuaalinen/simulacrum lopulta peittää. Sen voi ehkä tiedostaa tai ymmärtää vain yksilö, joka uskaltaa hypätä pois oravanpyörästä ja lähteä vaikka Nepaliin munkiksi. Sen? Tarkoitan ‘tietysti’ tyhjyyttä. Ei-mitään. Jotain, mitä ei ole. Ei kielessä eikä matematiikassa. Edes nollana.

5

Kommenttisi eivät, IM, ole esteettisesti erityisen analyyttisia. Et esim. pohdi, onko esteettistä asennetta, esteettistä objektia tai edes esteettistä elämystä sellaisenaan lainkaan olemassa muualla kuin tietyssä kielenkäytössä ja tietyssä teoreettisessa viitekehyksessä. Pidät itsestään selvänä, että juuri kauneus herättää esteettisen kokemuksen ja että kauneus on jotain ongelmatonta ja jopa hyödyllistä, jonka kaikki voivat yhtäläisesti havaita. – Hehheh. - Ei tällaisilla asennevastauksilla olisi menty läpi Aarne Kinnusen tentistä kuin ehkä perse rimaa hipoen. Kaiken lisäksi rima jäisi väpättämään pitkäksi aikaa. Voi vielä vaikka tippua. Hylätään.

*

Perimmältään vastauksesi ilmentävät omaa subjektiivista ja suppeaa maailmankatsomusta, joka on toki tärkeä joskin vain yksi aspekti taiteen arvioinnissa. Mutta mikäli taiteen taideteoksessa [taide ei kuitenkaan ole semanttisesti sama asia kuin taideteos] tekemä vaikutus [miellyttävä/epämiellyttävä] kokijaan olisi ainoa, suvereeni ja vieläpä itsestään selvä [kuten näytät olettavan] kriteeri taideteoksen arvottamisessa, kaikki estetiikka voitaisiin palauttaa yksinomaan poliittiseksi ja tietyin varauksin sosiaalipsykologiseksi ongelmaksi. Tällaista projektia ei kuitenkaan ole toteutettu kuin ehkä niissä yliopistoissa, joiden tutkimusta kontrolloi kommunistinen tai fasistinen hallinto [Pohjois-Korea, jossain määrin myös Putinin Venäjä].

*

Kapitalismissa taiteen kriteerit onneksi vaihtelevat, mutta eihän korkeatasoisimmista taidehuutokaupoistakaan osteta suurella rahalla niinkään taidetta kuin statusta ja imagoa eli symbolista identiteettiä [niitä keisarin vaatteita] sekä silkkaa viihdettä. Kumpi on parempi – fundamentalistisen tradition [uskonnon ja/tai politiikan] pakkosyöttämä symbolinen identiteetti vai lukemattomien identiteettien netti-market eli muodollisesti vapaa mutta tarjonnaltaan tarkoin kohdennettu [koska tietomme on ‘kaapattu’ nettimainonnan käyttöön] kapitalistinen pörssiviihde, jossa vakavasti otettava taide uhkaa hukkua paljon paremmin myyvän roskaviihteen monopoli-tsunamiin tai jossa siitä on tullut vain yksi pörssi-casinopelin panos rahoillaan ähkyville tyhjäpäille, jotka luulevat tulevansa muita paremmiksi ja hienommiksi ihmisiksi omistamalla jonkin hiivatin Picasson. Säälittäviä ja halveksittavia he ovat nuo omaisuutensa omistamat eliittipellet, joille taide on isolla rahalla väkisin ostettu ja oman sisäisen tyhjyyden peittämiseksi pystytetty mainoskulissi.

6

‘Meidän seinällämme on Picasson Hedelmävati’ vuodelta 1908’, sanoi rouva X minulle kerran nokkavasti eräillä kutsuilla. ‘ Vain niin’, vastasin, ‘minun seinällänipä on muutaman vuoden takaisesta aivastuksestani [ankara flunssa katsokaas] ympäriinsä levinnyt räkäplänttien lähes elliptinen kirjo. Muistuttaa etäisesti Picasson ruskeanharmaata kautta.’ - - Jostain syystä keskustelumme loppui siihen tykkänään. Rouva nimittäin juoksi vessaan oksentamaan ja karttoi sen jälkeen minua koko illan.

7

Jos olisi pakko valita [jos ylipäätään voisi valita, koska kapitalismille ei nykyään ole vaihtoehtoa] fundamentalistisen kollektivismin ja pseudoliberaalisen casino-kapitalismin välillä, joutuisin pitkin hampain valitsemaan hyvinvointivaltioksi nimitetyn pohjoismaisen kapitalismi-mallin, koska on siedettävämpää saada ilmaista itseään edes kohtuullisen vapaasti [mainoksia ja muuta kapitalismin ‘ideologista’ roskaa väistellen] kuin hokea pelon ja itsesuggestion vallassa jotain hemmetin poliittis-uskonnollista mantraa kuin opetettu apina, joka odottaa ruoka-annosta ja päänsilitystä isännältään.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/08/paivan-mietelma_21.html

http://www.oilpaintinghk.com/art/oil_paintings_6827.html

Kaunista ei voi olla ilman rumaa

Rumuuden filosofia

Irmeli Hautamäki [artikkelin kirjoittaja]

On paljon vaikeampaa käsittää mitä rumuus on kuin ensi näkemältä uskoisi. Akateemisessa estetiikassa rumalla on tarkoitettu kauneuden vastakohtaa. Rumuus on puute, mikä estää luotua olentoa olemasta kaunis.

Rumuutta on pidetty vain (kauneus)virheenä ja sellaisena se ei ole ollut kovin vakava asia kauneuden rinnalla. Ruma on vain omiaan täydentämään kaunista, epätäydellinen olento saa kauniin näyttämään entistäkin täydellisemmältä. Kristillinen oppi on selittänyt hurskaasti rumille Luojan luomille, ettei näiden pidä surra. Päinvastoin, heidän pitää olla kiitollisia, sillä rumuudellaan he ovat korostamassa Luojan kauniita aikaansaannoksia. Keskiajalla syntyneen ajattelutavan mukaan Jumala, joka oli kaikkivoipa, ei yksinkertaisesti voinut tehdä mitään tarkoituksetonta. Rumilla, sairailla, epämuodostuneilla ja poikkeavilla oli tarkoituksensa Kaikkivaltiaan luomassa maailmassa.

Keskiaikainen, hierarkkinen ajattelumalli, niin absurdi kuin se onkin, elää yhä voimakkaana länsimaisessa kulttuurissa. Ylimpänä ja lähimpänä Jumalaa olivat täydelliset ja kirkkaat oliot, enkelit. Heistä seuraavina tulevat kauniit ihmiset ja eläimet, heidän jälkeensä vähemmän sopusointuiset ja vähemmän täydelliset ihmiset ja muut luodut. Alinta kastia edustavat skorpionit, madot ja muut päivänvaloa kestämättömät oliot.

Länsimainen ihminen pitää täydellistä muotoa kauneuden kriteerinä yhtä itsestäänselvästi kuin uskoo siihen, että täydellinen muoto on tarkoitukseen sopiva, siis tosi. Tämän ajattelutavan taustalla on kristillinen teologia, jonka mukaan kauneus on täydellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan ajatus. Kauneus on täydellisyyttä, totuutta ja siitä nauttiminen on hyvän sielun tunnusmerkki.

Antiikissa ajateltiin kuitenkin toisin. Ruma ja kaunis, dionyysinen ja apolloninen seurustelivat keskenään. Dionyysinen, joka oli hulluutta, hätkähdyttävvvttä ja arvoituksellisuutta, oli koko antiikin kulttuurin perusta. Sitä täydensi apolloninen kauneus, järkevyys ja lempeys, jonka tehtävänä oli rauhoittaa ihmisen dionyysisia voimia.

Vaikka länsimainen estetiikka on aina Platonista Kantiin saakka rakentanut kauneuden ympärille vahvat suojavarustukset rumuutta vastaan, se livahtaa varotoimista huolimatta jatkuvasti esiin yllättävissä hahmoissa.

Rumuus on jotakin, mikä ei kuulu minkään esineen tai luodun olemukseen. Päinvastoin kuin kauneus, joka on aina olemuksellista ja ennustettavaa, rumuus on yksilöllistä ja odottamatonta. 

Rumuus on poikkeus. Kun Marcel Duchamp esitteli pullonkuivaajan vuonna 1921, oli se taide-esineiden joukossa hätkähdyttävä. Saman vaikutelman tekisi varmaan missikisoissa ehdokas, joka uimapukukierroksella paljastaisi proteesilla tuetun, skolioosin runteleman vartalonsa. Kauneus täyttää standardit, se noudatta mittoja ja odotuksia, ruma poikkeaa hyväksytyistä mitoista ja standardeista.

Rumalle ei ole paikkaa, se on persona non grata. Se tuntuu olevan aina sopimattomassa paikassa ja vievän siinä suhteettoman suuren tilan. Likainen ja rikkinäinen kahvikuppi ehjien ja puhtaiden joukossa vetää kiusallisesti huomion puoleensa. Rikkinäinen kuppi saa aikaan halun siivota, se pitää sulkea pois näköpiiristä. Vammainen kilpailija missikisoissa saisi varmaan aikaan paniikin. Ehdokas nostaisi esiin kysymykset, miten tuollainen sairaus kehittyy, tarttuuko se, eikö sairas pitäisi eristää terveistä?

Ruma ja poikkeva uhkaa ihmisen minuutta. Ruma pelottaa siksi, että se näyttää tartuttavan poikkeavuutensa muihinkin. Eräs suurimpia pelkojamme nykyisin on tarttumisvaara.

Rumaa on kaikki poikkeava, jota ihminen ei voi hallita ja joka uhkaa hänen minuutensa rajoja. Uhkaa voi aiheuttaa yhtä hyvin tarttuva tai perinnöllinen sairaus kuin muukalaisen outo kulttuurikm. 

Uhkaava, ‘ruma’ asia on eristettävä ja suljettava pois näköpiiristä. Se että ihmiset tekevät näin, osoittaa, että ruma on itse asiassa kauneuteen nähden ensisijaista, se on kauneuden syy. Kauneus ei ole välttämätöntä, kuten akateeminen estetiikka on opettanut, se ei ole Jumalan ajatus, vaan inhimillistä halua sulkea poikkeamat pois näköpiiristä. Halu kääntyä pois rumuudesta kauneuden puoleen on osoitus ihmisen luontaisesta narsismista.

Sikäli kun pelkkä itsesuojeluvaisto käskee ihmistä hylkimään sairasta, pilaantunutta tai outoa, asiassa ei ole ongelmaa. Ongelmalliseksi asia muuttuu silloin, kun poikkeavan olemassaolo kielletään. Tällöin vaistomainen terveyden halu muuttuu rotuhygieniaksi. Rotuhygieeninen puhdistusvimma ei olisi mahdollista, ellei se löytäisi oikeutustaan kristillisestä teologiasta, joka korostaa täydellisyyttä totuuden ja hyvyyden (Jumalan) kuvina.

Rumuuteen ja kauneuteen liittyy myös voimakkaita sukupuolisia merkityksiä. Kauneus herättää rakkautta ja sukupuolista halua. Kauneutta on aina pidetty passiivisena ja ‘naisellisena’. Kaunis nähdään ulkoapäin, se pysyy aloillaan ja rajoissaan. Ruma on taas jotain, joka ryömii sisältä ulos, uhaten tartuttaa ja alistaa. Rumuuden aktiivisuus ei tee siitä kuitenkaan miehistä. Tartuttavana ja uhkaavana rumuus on sekin naisellinen, abjektuaalinen piirre.

Abjektit ovat ruumiin eritteitä, mutta myös kuolleiden ruumut kuuluvat niihin. Kulttuurisesti ne ovat kiellettyjä, ulossuljettavia tai poisheitettäviä asioita. Abjekti, joka on psykologisesti halua herättävän objektin vastakohta, on jotakin, joka häiritsee halua ja estää sitä toteutumasta. Abjektiin kohdistuva kielto liittyy kulttuurisesti naisellisuutta kohtaan tunnettuun pelkoon. Abjektio on äidillisyyden tulkintaa.

Abjekti on saanut pysyvän sijansa nykvtaiteessa. On huvittavaa seurata, kuinka ympäristö muuttuu yhä esteettisemmäksi, hygieenisemmäksi ja söpömmäksi ja samaan aikaan taidegalleriat täyttyvät abjekti-teoksilla. Nämä vastakohdat täydentävät toisiaan. Abjektia tutkivat taiteilijat, joista monet nykyisin ovat myös miehiä, yrittävät testata ruumiillista poikkeavuutta, rajojen rikkoutumista, suoranaista likaa ja tarttumisen mahdollisuutta niihin liittyvine torjuttuine tuntemuksineen. 

Abjektin taide kuuluu elämän dionyysiseen perustaan. Näyttää siltä, että akateeminen estetiikka on sen etenemisen suhteen täysin voimaton taiteen alueella. Elämän ja taiteen osat näyttävät vaihtuneen. Siinä missä arkielämä estetisoituu ja joutuu täyttämään yhä tiukempia muotovaatimuksia, taide abjektisoituu. Klassillinen estetiikka täydellisen muodon ja tyylin vaatimuksineen on eräs hallinnomisen ja vallan käytön ilmentymä. Elämä, sikäli kun siinä on vielä jäljellä vaistoa ja terveyttä, pakenee sitä kaikin tavoin. 

Julkaistu Kuva-lehdessä 2/1999

Lähteet: Tom Sandqvist: Det fula — frön antikens estetik till Paul Mc Carthy Raster förlag, 1998. Friedrich Nietzsche: Epäjumalten hämärä eli miten vasaralla filosofoidaan, Unio Mystica, 1995, suom, M. Saarinen. Alkut. Götterdämmerung, 1888.

*

http://mustekala.kaapeli.fi/artikkelit/1027677413/index_html

 

Estetiikan luento 20