Baletti on 'fenomenologista fysiikkaa'

Alakuvassa: Nijinski's Petrushka' [1911] expresses the grief of marionette [Petruska on eläväksi ja tuntevaksi muuttuvan nuken burleski tragedia]. Yläkuvassa: Alexander Campbell as Petrushka.

I
1
Petrouchka or Petrushka is a ballet with music by Russian composer Igor Stravinsky, composed in 1910–11 and revised in 1947.

Petrushka is a story of a Russian traditional puppet, Petrushka, who is made of straw and with a bag of sawdust as his body, but who comes to life and develops emotions.

 According to Andrew Wachtel, Petrushka is a work that fuses music, ballet, choreography and history in perfect balance. It evokes Richard Wagner's Gesamtkunstwerk (total artwork), but with a Russian approach.

2
Kehotan lukemaan Solomon Volkovin henkevän, informatiivisen, hauskan ja 'päähenkilönsä' kohtaloa ajatellen myös traagisen kirjan Pietari - Eurooppalainen kulttuurikaupunki, joka muiden taidemuotojen ohella ja niihin kietoutuneena avaa kulttuurisesti elävän historiallisen näkymän myös venäläisen baletin kehitykseen 1900-luvun alkuvuosina ja sen voimahahmon George Balanchinen emigroitumiseen vallankumouksen jälkeen ensin Pariisiin ja sitten Amerikkaan, jossa Balanchine tuli merkitsemään USA:n modernille klassiselle baletille samaa kuin pietarilaiset emigrantti-kolleegansa Igor Stravinski [sekä tämän lobbaama Tsaikovski] amerikkalaiselle taidemusiikkimaulle ja Vladimir Nabokov sen modernille kirjallisuudelle.

II
http://www.youtube.com/watch?v=JbWDG3LU4bc
Stravinsky - Petrouchka (1/4)

http://www.youtube.com/watch?v=bmf5T57sFHw&feature=relmfu
Stravinsky - Petrouchka (2/4)

http://www.youtube.com/watch?v=wekV-tQb-xs&feature=relmfu
Stravinsky - Petrouchka (3/4)

http://www.youtube.com/watch?v=kSssKEYzRJY&feature=relmfu
Stravinsky - Petrouchka (4/4)

III
http://www.youtube.com/watch?v=kHYwVfN3wY4&feature=related
Tchaikovsky - The Nutcracker - Kirov Ballet, St. Petersburg - - Pähkinänsärkijän satumaisen kaunista ja kokonaisvaltaista musiikkia kehon kielellä eli 'fenomenologisesti' ilmaistuna. Musiikillinen vaikutelma muuttuu baletissa liikkeiksi ja liikesarjoiksi, jotka ilmaisevat kuullun 'musiikillisen' äänimuodostelman mielen ja merkityksen kehollis-kineettisenä dynamiikkana. Sellaiseen ei suhteellisuusteoria tai kvanttimekaniikka pysty, vaikka miten säädettäis.

IV
http://www.youtube.com/watch?v=vbY_FIyXPFg&feature=related
Tchaikovsky - Swan Lake - Act 2, Pas de Quatre - - Pienten joutsenten tanssi on eräs baletin historian kuuluisimmista kohtauksista.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenologia
http://en.wikipedia.org/wiki/Petrushka_(ballet)
http://www.answers.com/topic/petrushka-ballet-burlesque-in-4-scenes-for-orchestra-1911-version
http://fi.wikipedia.org/wiki/Igor_Stravinsky
http://en.wikipedia.org/wiki/Pyotr_Ilyich_Tchaikovsky
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pjotr_T%C5%A1aikovski
http://en.wikipedia.org/wiki/Vaslav_Nijinsky
http://en.wikipedia.org/wiki/George_Balanchine
http://en.wikipedia.org/wiki/Gesamtkunstwerk
http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhten%C3%A4istaideteos
http://www.interq.or.jp/mars/siozaki/klimkin/eNijinski.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Solomon_Volkov
http://www.otava.fi/kirjat/tieto/2012/fi_FI/pietari/
http://compassrosebooks.blogspot.com/2009/11/stravinskys-three-great-ballets.html

Onko gravitaatiolla mieli vai onko se pelkkä tyhjä idiootti? Onko pelaamisessa moraalia vai onko se ihmisen barbaaris-biologisen luonnon lattein, petollisin ja pinnallisin ilmenemismuoto?

Kuvassa IDIOOTTI

Päreavaruuden osa I on kirjoitettu kommentiksi Tapsan kommenttiin hänen Einesbaari-referaatissaan Stephen Hawking, Leonard Mlodinow: Suuri suunnitelma. Luvussa II, 1 tehdään eräitä ajatuskokeita ja luvussa II, 2 yritetään sanoa jotain päättävää ja kokoavaa näistä kokeista.

I
1
Tapsa kirjoitti: 'On myös mahdollista, ettei Hawking tunne nykyfilosofiaa.'

Hawking ei kai tunne kuin uusplatonismin ja Kantin [no - sekin on jo paljon]. Mutta onhan nykyfilosofialla toki tarjota jotain melkein täysin uuttakin - vai onko sittenkään?

Quentin Meillassaoux'n yritys spekulatiiviseen realismiin [ks. linkki; vrt. metafyysinen realismi] on kyllä aika terävä, vaikka se minun [kantilaisessa] mielessäni ilmentääkin a-subjektivismissaan eräänlaista zombie-ajattelua eli perustavaa kontradiktiota, koska spekulatiiviset ei-subjektit eivät minun ymmärtääkseni ole olemassa kuin fiktioina [ja/eli uskonnollis-metafyysisesti]. Miten sellaiset voivat puhua filosofisesti yhtään mistään yhtään mitään [;\].

2
Tapsa kirjoitti: 'Hän nimittäin itse selittää todellisuuden tavalla, joka muistuttaa kovasti ns. husslerilaista fenomenologiaa – eli kaikki mitä voimme tietää maailmasta suoraan, on vain aivojemme prosessoimaa sähkömagneettisen säteilyn ja painovoiman vaikutusta. Heijastusta luolan seinässä, jos Platonia lainaisi.'

Kuvauksesi fenomenologiasta on aiheellisesta Husserl-korostuksestaan huolimatta jotenkin ongelmallinen. Se tuntuisi sopivan paremmin loogiseen [positivistiseen] ja konstruktiiviseen empirismiin kuin viimeisessä kirjassaan 'Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia' kirjoittaneen Husserlin ajatteluun, jossa tämä lanseeraa fenomenologiaansa 'elämismaailman' käsitteen, joka juontuu hermeneutikko Diltheyltä [elämisyhteys, elämänkokonaisuus] ja Heideggerilta [maailmassa-oleminen]. - - Habermas hyödynsi elämismaailman käsitettä merkittävästi 'sosiaalihermeneutiikassaan', vaikkei hänen myöhäistuotannostaan enää löydy 'positiivisia' kytkentöjä Heideggeriin tai ylipäätään fenomenologiaan.

Sen sijaan voidaan myöntää, että varhaisen Husserlin fenomenologisen teorian aksioomat kumpuavat positivistis-geometrisista ihanteista eli analogia fysikalistiseen reduktionismiin ei ole täysin väärä. Mutta kuten Heidegger toteaa, loppuun asti viety fenomenologinen reduktio, jota Husserl vaatii, on mahdottomuus [kuten fysikalistinenkin reduktio].

3
'Minun' fenomenologiani ei ole 'reduktionistista solipsismia' vaan heideggerilaisittain olemisen mielen mahdollisuuden avautumista [ikäänkuin tietoisuuden alkamisen toistumista]. Tämänkaltainen eksistenssin avautuminen tapahtuu Heideggerilla kollektiivisesti kulttuurisena vaikutuksena [joskaan ei vailla 'riskiä', kuten tiedämme].

Korostan sanaa avautuminen ja alkaminen, sillä Heidegger ei etsi mitään loppua tai lopullista [matemaattis-definitiivistä kaiken teoriaa]; - sitäpaitsi länsimainen filosofia on hänen mukaansa tavallaan jo ajautunut loppuun [väärään nihilismiin] keskittyessään [jo Platonista mutta viimeistään Aristoteleesta alkaen] olemisen sijasta olevaan ja 'laskevaan ajatteluun' [rechnende Denken].

Hawkingin 'fenomenologisessa tiede-solipisismissa' ihminen on kuitenkin pelkkä robottimainen 'väline-tietoisuus', josta todellisuuden matemaattiset lainalaisuudet heijastuvat epätäydellisesti kuin kylmä valo kuun pinnasta. Siinä mielessä Hawkingin ihminen toki muistuttaa Platonin luolan vankeja.

II
1
Mutta me [ainakaan me, jotka tiedostamme ihmisrodun taipumuksen totaaliin esteettis-moraaliseen rappioon] emme ole luolassa emmekä vankeja vaan 'vapaita' taiteilijoita - näyttelijöitä [jotka lavalla keikkuvat aikansa ja häipyvät]. Me emme ole enää kiinnostuneita Totuudesta vaan yhtä hyvin myös Valheesta, joka määrää fantasioitamme Totuudesta vähintäin yhtä paljon ja enemmänkin kuin niin sanottu triviaali faktinen totuus.

Modernin fysiikan viimeisimmät kiemurat osoittavat, että maailmanhistorian luotettavimman tieteen edustajat eivät tiedä olemisesta loppujen lopuksi yhtään mitään senkään takia, koska he yrittävät ymmärtää sitä olevana, joka on hajotettavissa, hierarkisoitavissa ja priorisoitavissa erilaisiin osiin matemaattisella pelillä. He kohtaavat lopulta aina saman tyhjyyden, jolle esimerkiksi pimeä aine tai multiversumi on vain eräs sofistikoitutnut nimitys.

Nykyään he näpräävät matemaattisten teorioidensa kanssa, joita ei pystytä enää milloinkaan todistamaan kokeellisesti. Totuus on kuulemma Gravitaatio. Voi pyhä yksinkertaisuus! Pitikö tuhlata yli 2000 vuotta älyllistä energiaa idioottimaisen trivian tähden, jos jo a] stoalaisuuden syklisessä ekpyrosiksessa [maailmanpalo, Ragnarök, Götterdämmerung; vrt. multiversumi, 'jossa' maailma 'syntyy' joka hetki uudestaan] b] uusplatonismin Yhden emanaatiossa [vrt. Big Bang, suhteellisuusteoria ja gravitaatio] ja c] Jumalan luomistyössä ex nihlilo [tyhjästä; vrt. kvanttiteoria] oivallettiin olennaisin koko kosmisesta todellisuudesta?

Matemaattis-fysikaaliset selitykset eivät ole tuoneet mitään olennaisesti uutta mainittuihin kolmeen uskonnollis-metafyysiseen malliin.

On myös turha vedota siihen, että juuri moderni fysiikka, joka on mahdollistanut modernin tekniikan synnyn ja siten modernin infrastruktuurin - esim. erikoissairaanhoidon huipputeknologian jne., on samalla lisännyt myös onnellisuuttamme sub specie aeternitatis [ikuisuutta silmällä pitäen].

Lukekaa vaikka piruuttanne Heideggerin Tekniikka ja käänne, niin ymmärrätte, miksi jokin GSM on lähes yhtä tyhjän kanssa, kun kysytään sen avaamia mahdollisuuksia olemisen mielen kysymiseen. Vai avaako GSM ['Tekniikka'] meille sittenkin käyttökelpoisuudessaan olemisen mieltä jonkin verran? Kyllä avaa, sanoo Heidegger, mutta lisää heti perään, että samalla se kuitenkin myös kätkee olemista paljon enemmän kuin avaa sitä.

Teknologisten mukavuuksien ja kulutusnautintoon indoktrinoivan viihdemedian paljous toki lisää onnellisuutta, mutta tavalla joka ei Nietzscheä, Heideggeria, Bataillea tai muita filosofisia antimodernisteja miellytä.

Modernin liberalistisen 'tekno-onnellisuuden' kokemuksen [jonka lähtökohtana Nietzsche pitää ihmisen laiskuutta] edellytyksenä on nimittäin uudenlaisen ihmistyypin eli Nietzschen 'viimeisten ihmisten' kehkeytyminen tekno-media-kapitalismin hengestä. Kyseessä on ihmislaji, joka luulee keksineensä onnen ensimmäisenä maailmanhistoriassa.

Tätä kapitalismin laiduntamaa ja maksimaaliseen kulutukseen indokrtinoitua [jalostettua= markkinatalouden eugeniikka] laumaa yhdistää ja sitoo loputon turhamaisuuden, ahneuden ja raadollisen kilpailun henki, joka mieltää maailman universaaliksi Peliksi, jota pelataan kaikkialla hiukan eri muodoissaan: - pokerina, shakkina, jalkapallona ja Angry Birdsinä [ylipäätään tietokonepeleinä, joita pidän älyllisenä atrofiana] päätyäkseen lopulta pörssikeinottelun kehämäisiin ja itsensä toteuttaviin riskipekulointeihiin.
......
Varsinkaan riskispekuloinnit eivät tarkasti ottaen ole enää peliä vaan kiristystä ja huijausta, mutta joissa juuri tämän vuoksi toteutuu äärimmäisellä tavalla kaiken [ja kaikkia pelaajia koskevia] sääntöjä noudattavan pelimoraalin sisään rakennettu ja/eli sääntöjen sallima [tyyppiesimerkkinä pokeri] strateginen anti-etiikka eli petos, jolla pyritään harhauttamaan vastustajaa. - - Pokeriin voi tietysti osallistua tai olla osallistumatta vapaaehtoisesti, mutta kukaan ei sen sijaan voi kieltäytyä kapitalismista, ja tämä on osaltaan [syitä on toki muitakin] se kohtalokas ero, joka tekee kapitalismista laillistettua rikollisuutta, jonka seurauksiin ei voi vaikuttaa, kun taas pokerinpeluusta voi kieltäytyä [ellei ole pokeriaddikti].
.......
Pelin ihminen on addiktoinutut robotti, joka ei kykene ottamaan etäisyyttä itseensä ja muihin [paitsi strategisessa huijaamis- eli hyötytarkoituksessa ~ pokeri- ja finanssi-strategiat] samassa mielessä kuin teatteri/näyttelijä pystyy. Näyttelijän esittämä fiktiivinen 'valhe' ei siis pyri vulgaariin oman hyödyn tavoitteluun ['huijaanpa nyt katsojaa niin hyvin, että hän tulee toisenkin kerran maksamaan pääsylipun'] vaan taiteelliseen vaikutelmaan totuudesta, joka voi olla vaikkapa kuvaus pelureista ja heidän moraalisesta sekä psyykkisestä patologiastaan.
.......
Pelin ihminen on kadottanut jotain aivan olennaista tietoisuuden alkuperäisen avautumisen synnyttämien näköalojen/mahdollisuuksien valaisemasta aukeamasta, jossa olemisen mielen läsnäolo viipyy hetken aikaa kätkeytyäkseen ja avautuakseen riippuen siitä, miten alkuperäisinä me itse olemme läsnä tuossa avautumisessa.

Yksi on kuitenkin varmaa: pelin ihminen ei ole läsnä olemisen avautumisessa, koska hänestä on tullut eläimellisen luontonsa teknologisesti uusintava automaatti/robotti, joka vajoaa urbaanin teknologisen sivilisaation älylliseen barbariaan muuttumalla anonyymin todellisuuden anonyymiksi pelinappulaksi [vrt. Kafkan kirjojen päähenkilöt].

Mutta siinä missä Kafkan yksilöt vielä kokevat autoritaarisen 'Pelijumalan' kammottavan anonyymisyyden, anomian ja sieluttomuuden uhkaavan peroonallista minäänsä, siinä teknologisen onnen 'uudet luomukset' tuntevat, että Pelijumala kutsuu heitä jokaista erikseen [vrt. Althusserin interpellaatio] pelaamaan ilman, että kukaan asettaa kyseenalaiseksi sen oravanpyörän, mihin he astuvat suostuessaan yhäaikaa pelaajiksi ja pelinappuloiksi [hyväksikäyttäjiksi että hyväksikäytettäviksi/-tyiksi].

Olemisen mielen kysyminen on mieletöntä siellä, missä pelataan, lasketaan ja kehitelllään 'kuolleita muotoja' hyödyntäen joko formaali-loogisesti tai tilastollis-matemaattisesti Kaiken [maailman] teorioita.

Siellä missä oleminen on pelkkää ositettua olevaa [välttämätön, kontingentti, universaali, partikulaari, substanssi, aksidenssi], siellä ei 'hengen fenomenologisesti' [jolloin Käsite (myös edellä mainitut) on 'esi'-hegeliläisittäin ajatuksen elävää työtä eikä pelkkä metafyysisen tai triviaalin lauselogiikan yksittäinen, kivettynyt ja tyhjä termi] liikahda luovan älyn yksikään lehti. Siellä pätevät formaalin logiikan ja matemaattisen fysiikan kuolleet eli triviaalit lainalaisuudet [esim. ristiridattomuuden laki ja gravitaatio], joiden pitäminen olemisen mielen syvällisimpänä avautumisena olisi yhtä mieletöntä, kuin jos paaviksi naamiodun 'nerokkaan' [loistavan oppivaisen] papukaijan jakamat synninpäästöt otettaisiin täysin vakavasti.

Toki ihmis-paavi kuitenkin edustaa aivan eri todellisuutta kuin fyysikko tai loogikko jo sen vuoksi, että hän ei pelaa vaan näyttelee - niin vakavissaan kuin hän antaakin meidän ymmärtää olevansa. Papukaija sen sijaan vain matkii ja toistaa oppimansa kuin idioottimainen kone, joka on ohjelmoitu pelaamaan tiettyä peliä loputtomiin.

Kieltämättä paavi muistuttaa jossain määrin papukaijaa liturgisen toistamisen 'pakossaan', mutta vielä enemmän tuo papukaija - loistava matkija - muistuttaa matemaatikkoa, jonka aivot ovat pelkkää säännön seuraamista eli peliä sen kaikkein triviaaleimmassa muodossa.

2
Olemisen mieltä lähinnä lienee kuitenkin musiikki, koska se on yhtä aikaa sekä absoluuttista peliä [sävelten ja harmonioiden matemaattiset suhteet] että absoluuttista teatteria [musiikin ekspressiivis-kokemuksellinen esitys, esittäminen ja vaikutus].

Minun 'filosofiani' perimmäinen lähtökohta kiteytyy juuri musiikin arvoitukseen. Musiikissa [esim. Bachin 'matemaattisestikin heuristisissa' kontrapunkteissa] analyyttinen ja synteettinen yhdistyvät yhdeksi ainutlaatuiseksi olemisen mielen avaavaksi mahdollisuuksien näköalaksi tai aukeamaksi.

Mutta eikö myös matemaattinen fysiikka tee saman 'mielellisen' vaikutelman? Vastaus on, että fysiikka jää aina puolitiehen. Fysiikka on kuin musiikkia ilman ääntä, esitystä ja kokemusta. John Cagen kokeilu '4.33' osoittaa, että vaikka hiljaisuus ja tyhjyys synnyttävät merkityskokemuksia, ne eivät kykene tekemään tuota kokemusta mielekkääksi.

Soitettu ja kuunneltu [ei siis vaiettu] musiikki sen sijaan kykenee 'mielen ilmaisuun' vai pitäisikö sanoa paremminkin 'ilmaisun mieleen', mutta siihen vaaditaan kompos(t)oituja sävel-ääniä, jotka ihmismieli on rakentanut ja joihin se on tiivistänyt valtavan määrän informaatiota, joka saa musiikkiteoksessa runollis-symbolisen merkityksen. - - Kärjistäen ja yksipuolisesti sanottuna musiikki on runoutta ilman sanoja ja runous musiikkia ilman sävellettyä ääntä.

Bachin fuugien elämää suuremmissa kontrapunkteissa ja Schubertin liedien ylevän ja banaalin yhdistävässä herkkyydessä kuulemme sellaista 'olemisen mielen virettä' jota on turha hakea fysiikan ään(r)ettömistä kaavoista ja numeroista, jotka elävät omaa zombie-elämäänsä lukumystikoiksi muuttuneitten palvojiensa tieteellisissä menoissa [ei Pythagoraskaan ollut taiteilija (säveltäjä) vaan numeromaagikko].

Niinpä olen taipuvainen ajattelemaan, että juuri fyysikot ovat nykyisen aikamme todellisia mystikoita, jotka ovat sekoittaneet päänsä pahemman kerran 'törmättyään' tuntemattoman jumalan [gravitaation?] absurdiin pimeyteen ja/eli tyhjyyteen.
.....
Kosmos on kuin tyhjä idiootti, jolle Oleminen täälläolon [Dasein] muodossa eli ihmisen kielellis-symbolisessa tietoisuudessa ja luovuudessa [myös musiikki on kieltä] antaa mielen - lukuunottamatta 'viimeisiä ihmisiä', jotka pelaavat alistavia ja orgastisia pelejään kuin eläisivät huumeenomaisessa kiimassa, joka ilmentää heidän biologisen luontonsa barbaarista latteutta ja pinnallisuutta.
*
http://lukupiiri1.blogspot.com/2012/04/stephen-hawking-leonard-mlodinow-suuri.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/04/nykyfilosofian-uutuus-spekulatiivinen.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Quentin_Meillassoux
http://ndpr.nd.edu/news/23797-after-finitude-an-essay-on-the-necessity-of-contingency/
http://www.netn.fi/kauppa/index.php?main_page=product_info&products_id=67
http://commons.wikimedia.org/wiki/File:COSMOS-AzTEC3.jpg

Teoria. Historiallinen välttämättömyys ja sen ymmärrys dialektisesti etenevänä ja edistyvänä toistona. Kokemus. Seksuaalivietin pakottavuus deterministisesti vaikuttavan evoluution fenomenologiana = parittelu ja rakastuminen dialektisen prosessin kokemuksellisena arkkityyppinä.

Bi-link cluster with Hegel—Marx—Kant.

Tämänkertainen teksti on kommentti Sammalkielen päreeseen Marx toimijuuden rajoista ja historiasta.

1
Sammalkieli siteeraa Marxia alleviivaten tämän kohdan: 'Ihmiset tekevät itse historiaansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan, he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemas­saolevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa.'
*
Olosuhteet itsessään eivät kuitenkaan determinoi ihmisen tulkintaa näistä hänelle 'annetuista ja perinnöksi jääneistä' olosuhteista.

Hegel ymmärsi tietoisuuden historiallisena evoluutiona kohti vapautta eli tietoisuuden ja 'todellisuuden' välisenä dialektisena prosessina.

Engels tulkitsi ja sovelsi Marxia melkoisen vulgaaristi tehden dialektisesta materialismista 'historiallis-fysikaalisen' lainalaisuuden, jolla on evolutiivinen päämäärä [vrt. Comten 'teleologinen 'sivilisaatiotiede'].

Hegelin dialektiikka ei kuitenkaan ole mikään naturalistis-kausaalis-deterministinen luonnolaki, vaíkka se toimiikin tietyn rakenne-funktionaalisen kehitys-dynamiikan konstituoimana/puitteissa - [miten tulkita Hegelin historiallinen determinismi - ks. PS.].

2
Itse ymmärrän dialektiikan lähtökohdiltaan kantilaisesti eli tietoisuuden mahdollisuuden transsendentaalisena ehtona ja vasta sekundaarisesti marxilais-engelsiläisittäin eli historian ['objektiivisen'] sisällön etenemisenä ja edistymisenä dialektisen Aufhebungin ['edistyvän toiston'] kautta kohti kommunismia.

Hegelin dialektiikka asettuu laajasti määritellen jonnekin Kantin ja Marxin välimaastoon. Hegel hyväksyi Kantin transsendentaaliset lähtökohdat mutta kritisoi tämän metodologisia sitoumuksia, koska Kant jätti tietoisuuden sisällöt toisssijaiseen rooliin ja olion sinänsä [maailma totaliteettina] tuntemattomaksi.

Hegelille historian päämäärä on positiivinen vapaus [yksilön vapauden ja yhteisöllisten velvoitteiden konvergenssi], joka toteutuu saksalaisessa kansallisvaltiossa. Kant sen sijaan perusteli positiivisen vapauden valistuksesta eli yksilöllisen järjen vapaudesta ja vapautumisesta käsin, kun taas Hegelille järjen/tietoisuuden ja valtiollisen historian kehitys olivat yhden ja saman prosessin [hengen fenomenologisen kehtyksen] dialektisesti erityyppisiä ilmentymiä.

Marxille lopullisessa kommunismissa toteutuvat [yllättäen?] molemmat vapauden puolet - sekä negatiivinen että positiivinen ja kaiken lisäksi ilman valtiota, joka kumoutuu lopulta sekin. Valtio on Marxille pelkkä joskin välttämätön välivaihe kohti täydellisen kommunismin 'olotilaa'.

3
Olen vasemmistolainen johtuen syistä, joita en voi johtaa mistään historiallisesta välttämättömyydestä tai päinvastoin jostain omasta oikustani [isäni ei ollut demari muttei myöskään kommunisti, vaikka hänellä oli SKDL:n jäsenkirja] En yksinkertaisesti ja tarkkaan ottaen oikeastaan edes tiedä, miksi olen vasemmistolainen, niin pikkuporvarillisen naivilta ja jopa röyhkeältä kuin tällainen itse-epäily ortodoksisen marxistin korvaan kalskahtaakin.

Syy skeptiseen 'tietämättömyyteeni' [ks. myös Sammalkielen Althusser-päreeseen kirjoittamani kommentti] löytyy pikemminkin henkilöhistoriastani ja älyllisestä mentaliteetistani kuin jostain makrotason deterministisestä ajatusjärjestelmästä eli abstraktista loogisesta välttämättömyydestä, jonka koen 'mahdottomaksi', mutta jonka voin toisaalta hyväksyä tukemaan poliittista valintaani, koska olen taipuvainen pitämään Marxin näkemystä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden luokkahistoriallisesta luonteesta ja kehityksestä oikeansuuntaisena ja mielekkäänä [mutta en siis deterministisenä].

4
Jos ideologinen ymmärrys olisi historiallisen determinismin välitön ja automaattinen seuraus, niin eikö historian pakottavuutta voisi silloin [kunhan ensin sulkeistamme oletuksen mielekkäästä eli päämäärätietoisesta teleologiasta, jota biologisessa evoluutiossa ei ole] verrata naturalistisesti seksuaalisen vietin pakottavuuteen, joka [ei-teleologisesti, sillä parittelu itsessään ei ole 'mielekäs päämäärä' vaan 'sokeaa kiimaa'] suuntaa ihmisen halun vääjäämättä kohti vastakkaista sukupuolta ['sokea kiima' ylevöityy rakastumisen kokemuksena vapauttavaksi 'yhdessä-ymmärrykseksi' = dialektinen prosessi], vaikka hän aktiivisesti yrittäisi kieltää ja torjua viettiyllykkeet [todella pitkäaikainen ja radikaali askeesi on asia erikseen, koska se todella saattaa jopa sammuttaa deterministisen vietin].

Sukupuolivietin pakottavuus ei siis ole kategorisesti sama asia kuin looginen determinismi, mutta selventää mielestäni kohtalaisen hyvin, mitä deterministinen välttämättömyys voisi fenomenologisesti eikä vain tyhjän loogisesti ajateltuna tarkoittaa.

Kuten sulkulausekkeesta huomattiin, 1] parittelu ja 2] rakastuminen ilmaisevat yhden ja saman bio-psyko-sosiaalisen dynamiikan kategorisesti kahdella eri tasolla = dialektinen suhde ja prosessi.

PS.
Toukokuussa ilmestyy Zizekin yli 1000-sivuinen Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism, joten sieltä sitten luemme [uusimman] totuuden Hegelistä ;\?].
*
Slavoj Žižek’s masterwork on the Hegelian legacy

For the last two centuries, Western philosophy has developed in the shadow of Hegel, whose influence each new thinker tries in vain to escape: whether in the name of the pre-rational Will, the social process of production, or the contingency of individual existence. Hegel’s absolute idealism has become the bogeyman of philosophy, obscuring the fact that he is the dominant philosopher of the epochal historical transition to modernity; a period with which our own time shares startling similarities.

Today, as global capitalism comes apart at the seams, we are entering a new transition. In Less Than Nothing, the pinnacle publication of a distinguished career, Slavoj Žižek argues that it is imperative that we not simply return to Hegel but that we repeat and exceed his triumphs,overcoming his limitations by being even more Hegelian than the master himself. Such an approach not only enables Žižek to diagnose our present condition, but also to engage in a critical dialogue with the key strands of contemporary thought—Heidegger, Badiou, speculative realism, quantum physics and cognitive sciences. Modernity will begin and end with Hegel.
*
http://sammalkieli.blogspot.com/2012/04/marx-toimijuuden-rajoista-ja.html
http://sammalkieli.blogspot.com/2012/03/althusser-ideologian-tiedostamattomasta.html
http://www.amazon.com/Less-Than-Nothing-Dialectical-Materialism/dp/1844678970
http://www.ieee-tcdl.org/Bulletin/v5n3/Athenikos/athenikos.html

Viinin täyteläisyydestä ei voi varmistua pelkästään sen kemiallisten ominaisuuksien perusteella

Tämä viini on vinoa ja huvittavaa, kertoo kuvan koemaistaja.

1
Vaikka selvittäisimmekin esimerkiksi viinin kemiallisen koostumuksen täysin, nämä tulokset eivät kerro, mitä arvostamme viinin maussa. Kun Alko taannoin selvitti uudestaan viinien täyteläisyysasteet, analyysi jakautui kahteen osaan: kemialliseen ja fenomenologiseen eli maistamiseen. Sikäli kuin täyteläisyyden kanssa korreloivat kemialliset ominaisuudet [esim. alkoholipitoisuus] ja maistajien tulokset eivät olleet linjassa, viini maistatettiin uudestaan. Viime kädessä arvio kuitenkin perustui fenomenologiseen näkemykseen.

Sitaatti artikkelista Juha Himanka: Fenomenologia ja luonnontieteet kirjasta Fenomenologian ydinkysymyksiä

2
Viinin täyteläisyys on eräänlainen makeuden, alkoholin, hedelmäisyyden, hapokkuuden ja tanniinien yhteisvaikutus. Täyteläisyydellä tarkoitetaan usein sitä, kuinka ’suurelta’, runsaalta viini tuntuu suussa eli kuinka se täyttää suun.

Viini on kuitenkin aina kokonaisuus, joka on parhaimmillaan paljon enemmän kuin osiensa summa. Hyvän viinin ominaisuudet eli tekninen laatu, eri ominaisuuksien tasapaino ja tyypillisyys koetaan juuri maistamalla. Alueelleen tyypillinen, alueen perinteisistä rypälelajikkeista tehty tasapainoinn viini on elämys, vaikka sen hinta ei päätä huimaisikaan. Ja juuri happojen, tanniinien, aromien, alkoholin ja hedelmäisyyden keskinäiset suhteet kertovat viinin tekemisestä eri alueilla. Nämät erot löytää maistamalla, maistamalla ja taas maistamalla - [ks. linkki]

3
http://www.youtube.com/watch?v=7E-Xk1YyFK8
Harri Marstio - Viiniä ja ruusuja (live)
*
http://www.viinilehti.fi/viininABC/maistaminen/maistaminen_maista.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Wine_tasting
http://www.hyy.fi/ajankohtaista/fenomenologian-ydinkysymyksia-gaudeamus-2010-on-ilmestynyt/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenologia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Viini
http://webdev.viinilehti.fi/KenticoCMS/Etusivu.aspx
http://www.lifeinitaly.com/wines/wine-tasting.asp

Hiljaisuuden ääni [objekti a] subjektin tietoisuutena itsestään

Näkyvä hiljaisuus, jonka voi kuulla

[Kielimafian lisäys - klo: 18.15]

Asia, ääni ja aika on vuonna 1998 Suomessa vierailleen ranskalaisen filosofin pieni suuri kirja toisen tunnistamisesta ja todellisuuden konstituutiosta.

'Kaikki on siis jo alkanut Toisesta. Niin äänikin, tuo puhdas ääni jota ei voi sanoa, mutta jota ilman ei voisi sanoa mitään. Sillä kaikki sanominen, kaikki puhe on ajallistumista, joka taas on mahdollista ainoastaan äänen inkorporaation kautta. Aika ei ole mitään muuta kuin tuo puhdas ääni, ääni objekti a:na. Ajallehan me vastaamme, kun vastaamme tuolle äänettömälle äänelle joka antaa meille käskyn puhua. Vaikkemme tiedä siitä mitään, vastaamme sille joka kerta kun avaamme suumme puhuaksemme. Niinpä äänemme, merkitsevä, ilmiötason äänemme suojelee meitä katoamasta äänen puhtaaseen kajeeseen ja ajan kammottavaan hiljaisuuteen.'
*
Päreen osa II sisältää sitaatteja filosofin ja lacanilaisen psykoanalyytikon Bernard Baasin pitämästä pikku kirjaseksi nidotusta puheesta Asia, ääni ja aika hänen käydessään Suomessa 10.10 1998 Helsingin Lacan-piirin 10-vuotisjuhlaseminaarissa.

I
1
Tämä teksti/puhe selvensi minulle toistaiseksi parhaiten, mitä Lacan tarkoittaa tärkeimmäksi nimeämällään käsitteellisellä innovaatiollaan eli objekti a:lla. Valitettavasti valikoimani kohdat eivät voi edustaa tekstin yksityiskohtaista kokonaisuutta katkaisematta Baasin tiivistä analyysia ja ajatuksenjuoksua. Mutta jonkinlaisen yleiskäsityksen niistä voinee saada. - Hannu Siveniuksen Baasin esittely: 'Johdannoksi' on myös aihetta selkiyttävää luettavaa.

Jos joku nyt kysyy, mitä tämä teksti oikein on, mitä se tarkoittaa ja mistä se puhuu, niin annan vastaukseksi yksinkertaisen: tässä puhutaan siitä, miten subjekti syntyy tyhjyyden ympärille - tapahtuma, joka ei ole kerrottavissa tai rekonstruoiotavissa uudestaan empiiristen havaintojen, kokemusten tai kokeitten avulla tai redusoitavissa niihin - ikäänkuin olisi olemassa jokin empiirinen tai fenomenologinen fakta nimeltään Subjekti.

On olemassa subjekti objekti a:na [itsereflektio heijasteena tyhjyydestä] ja vuorovaikutuksellinen subjekti [kommunikatiivinen vuorovaikutus kielenä/ssä], mutta ei mitään subjektia alkuperänä tai alkuperää subjektina.

Toki subjekti yksilönä on olemassa, mutta se[kin] syntyy inkorporaation kautta [pienen lapsen sisäistäessä toisen äänen ja katseen]. Inkorporaatiossa ei kuitenkaan ole kyse suorasta kokemuksellisesta introjektiosta eli identifikaatiosta johonkin reaalis-empiiriseen hahmoon vaan fantasiasta, jolla subjekti-yksilöksi kehittyvä vauva omaksuu itsensä toisessa ja toisen kautta eräänlaisena itsen [ideaali-]peilikuvana, jona toimivat aluksi pääosin äiti ja isä [tai isäksi mielletty mikä lie äidin kaveri näin sateenkaari-aikana]. - Myöhemmin tämä samastuminen on myös sosiaalistumisen psyykkinen malli.

Me emme siis voi löytää mitään havaittavaa, kokemuksellista ja tilastollisesti laskettavaa subjektia tai edes psyykkisen rakenteen subjektiivista kykyä etsiessämme minuuden perimmäistä alkua. Subjektin lähtökohtana on se sama halun perimmäinen puute eli tyhjyys, jolla äiti vastaa pienen vauvan refleksinomaiseen huutoon, jolla ei ole mitään valmista kohdetta ja joka ei ilmennä mitään muuta merkitystä ja tarkoitusta kuin biologisen ihmiselämän alkuhetkien puhtaan ja paljaan puutteenalaisuuden [halun} kauhua ja hätää, joka uhkaa jatkuvasti vajota takaisin siihen puutteen tyhjyyteen, josta on alunperin ilmestynytkin [kunnes kuolemassa sinne lopullisesti vajoaakin].

Äiti antaa kyllä varauksettoman huolenpitonsa mutta ei ikäänkuin geneettistä vastetta ja vastausta vauvan itseyden perimmäiseen tyhjyyteen, koska hänen oma subjektiutensakin on puutteen/tyhjyyden ympärille konstituoitunut 'saviruukku'.

Pystymme hahmottamaan subjektin kehitystä vain strukturaalisesti, mikä teorisointi ei kuitenkaan [fiktiona] sorru Lacanin kritisoimaan myyttiin ja etenkin kleinilaiseen myyttiin subjektin kokemuksellis-apriorisesta alkuperästä.

Koska subjekti on alkuperäisen puutteen ympärille konstituoitunut fantasia-rakennelma, sitä ei voida myöskään rekonstruoida uudestaan jonain ajallisena kokemuksena - olkoonkin, että subjekti myös Lacanin mukaaan 'kehkeytyy' ajassa.
Oleellista on, ettei tuo kehkeytyminen ilmennä mitään absoluuttisen, empiiris-geneettisen ytimen teleologisesti määrättyä evoluutiota [Aristoteleen potentiaalista muotoa] vaan on hahmotettavissa vain käsitteellisesti kielessä strukturoituvana imaginaarisena prossessina, jonka redusointi alkuperäänsä on illusorista fiktiota, jolloin heidän reduktionsa jää väistämättä kesken ilmentäen huonosti peiteltyä ja etenkin huonosti tajuttua idealismia.. Tähän illuusioon monet empiirikot kuitenkin retkahtavat.
*
[Edelliseen liittyen: evolutionistit olettavat mm. tilastomatematiikkaan vedoten, että toiston pakon (sukupuolivietti, lisääntyminen) ja funktion (adaptaatio, sopetuminen olosuhteisiin) välillä vallitsee positiivinen korrelaatio (hyvin sopeutuvat lisääntyvät eniten), mutta loogisesti toiston ja funktion välillä on täydellinen katkos, sillä toisto on adaptaation kannalta pelkkä automaatti, kun taas adaptaatio/mukautuminen 'valikoi' ne yksilöt, joiden geenit jatkavat olemassaoloa. Informaation siirtyminen eteenpäin (toisto) on itsessään 'tyhjä prosessi', jolle adaptaatio antaa 'merkityksen']. 
*
Koska on loogisesti mahdotonta ilman kategorista virhettä ja väärinkäsitystä löytää ja osoittaa tietoisuus kokeellisessa havainnossa, pidän [ainakin satiirisessa mielessä] älyllisesti rehellisempää jopa kytkeä subjekti [olemassaolo tietoisuutena] heti suoraan 'jumalalliseen' alkuperään.

Olemassaolo [tietoisuus] ei voi loogisesti, ilman katkosta syy-seuraus-ketjun ennalta määräytyneisyydessä, seurata evoluutiosta vaan on itsessään jotain, joka toimii edellytyksenä kaiken materiaalisen tajuamiselle.

Ja vaikka vedottaisiin biologiseen mutaatioon [joka sekin on laskettavissa oleva tilastollis-kausaalinen poikkeama], ei päästä mihinkään siitä käsitteellisestä dilemmasta, että olemassaolo ei ole materiaalisen olion ominaisuus vaan jotain, jonka on jäätävä ikäänkuin 'yli' [objekti a, tietoisuus] materiasta, jotta mitään voitaisiin ajatella olemassaolevana.

2
Objekti a on Lacanilla alkuperäisen tyhjyyden eli reaaliseen 'sisältyvän' Asian [halu puutteena; ei-representoitavissa oleva vietti] läsnäoloa puhtaana Äänenä [analogisesti myös katseena joskin ajallisesti myöhemmin], joka kutsuu subjektin olemassaoloon triviaalista itseydestään ainutlaatuisena minuutena.

[Alkuperäinen tyhjyys [ei-mikään] on tietysti aina jo lopullinen tyhjyys, sillä tuskin voidaan mielekkäästi ajatella tyhjyydellä olevan evoluutiota. Tai ehkä sittenkin - ehkä Kari Enqvist pystyy sellaiseen temppuun laskemalla tyhjyydelle ensin koordinaatiston mukaisen massakeskipisteen ja tämän jälkeen muiden tuohon tyhjyyteen suhteessa olevien ja suhteeseen tulevien massakeskipisteitten vaikutuksen siihen ;/]

Objekti a on subjektiksi tulemisen struktuurin välttämätön ei-empiirinen nimitys. Se ei kuitenkaan ole identtinen [vaikkakin analoginen] Kantin transsendentaalinen apriorin kanssa vaan subjektiivisuuden ja tietoisuuden mahdollisuuden aktualisoiva 'ei-koettu ylimäärä', joka ylittää empiirisen kausaalisuuden toimien sen ehtona: vrt. Jumala, olemassaolo, tietoisuus, Kantin apriorit, Derridan jälki ja differance.

Sama uudelleen hieman toisin sanoen: subjektiksi tuleminen ja subjektina oleminen on kuvattavissa mielekkäästi vain kokemus-tietoisuuden rakenteen ontologisesta halkeamasta [yhdistävä katkos olion olemassaolon ja sen ominaisuuksien välillä] kumpuavana ylimääränä, jota objekti a on. - Objekti a ei siis ole representaatio [jostain perustavammasta, joka voidaan osoittaa] vaan pikemminkin derridalainen jälki/differance, joka kuitenkin differanceen verrattuna sisältää energeettisen latauksen [ollen sillä tavoin ajallinen 'jokin' suhteessa tilaan, mikä merkitsee tangeerausta fenomenlogiaan].

3
RR:n obligatorinen jeremiadi eli lähes jokaiseen päreeseeni kuuluva pakollinen valitus

Tahdon ja valinnan irrationaali vapaus ja halu irrottautua kaikista mahdollisista [niin uskonnollis-metafyysisistä kuin rationaalis-normatiivisista] rajoituksista on pahin katastrofi, mihin ihminen voi riippumattomuutta tavoitellessaan päätyä. Se on paluu eläimelliseen olotilaan - nyt vain ilman vaistoja, jotka ohjaavat eläimen käytöstä.

Täysin vapaan ihmisen vapaus on paradoksaalisesti mielihalujen ja oikkujen orjuutta - eräänlaista itse aiheutettua riippuvuutta impulsseista ja affekteista, joita kapitalismi [pääoma] systeeminä hyödyntää - ruokkien ja kasvattaen 'vapaasta' massakuluttajasta nautinto-fantasioilla stimuloiden optimaalisen talous-subjektin ikäänkuin kyseessä olisi geneettisesti juuri tietynlaiseksi hybridiksi jalostettava teuraseläin [niinkuin itse asiassa onkin].

4
18.1.2011 - Edelliseen [alunperin hyvin strukturalistis-pitoiseen vuodatukseen] olen reilut puoli vuotta sen kirjoittamisen jälkeen tehnyt huomattavia tarkennuksia ja lisäyksiä, jotka ovat nyt enemmän fenomenologiaan päin kallellaan [esim. empiirisen tutkimuksen lähökohdaksi (ei välttämättä täysin parodisesti) suosittamani oletus tietoisuuden 'jumalallisesta' alkuperästä].

Joten - huolimatta siitä, että joudumme puhumaan subjektista aina käsitteellisen konstituution puitteissa, minuus on silti jotain, joka ilmenee itsereflektiivisesti vain yhdelle subjektille eli minulle [muut minuudet ovat havainto-päättelyä - eivät kokemusta] eikä mikään struktuuri voi ilmentää tätä kokemusta kuin abstraktiona, jolla on vain häviävä [joskin välttämättömän] välineellinen arvo silloin, kun sanomme: minä olen.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että fenomenologinen hermeneutiikka ei ole strukturalismin aivot, mutta sydän se aivan varmasti on [revi siitä Michel F.].

II
[...] Objekti a on erikoislaatuinen objekti, jossa on kyse vietistä sellaisena kuin se solmuttuu puhuvalle subjektille ominaisessa symbolifunktiossa. Se ei ole mikään empiirinen halun objekti, vaan ikäänkuin objektivoimaton objekti, jonka ansiosta subjektille muodostuu fantasma, jossa sen halu jäsentyy.

Juuri objekti a - kaavani hieman uskalias, mutta pyrkimykseni on sanoa asia mahdollisimman selvästi - juuri objekti a on se, mikä ruumiista ei ole symbolisoitavissa. Toisin sanoen - ja nyt otan vielä suuremman riskin! - objekti a on se, mikä ruumiista ei ole symbolifunktion sulattamaa, eikä voikaan olla.

Subjekti ei siis ylläpidä objektisuhdetta objekti a:n avulla, vaikka kyseinen objekti ensi näkemältä näyttääkin kuuluvan kokemuksen piiriin, kokemuksiin, joita tarjoavat rinta, ulosteet, katse ja ääni.

Kokemus ei tarjoa meille objekti a:ta, vaan sitä on haettava ja jäljitettävä kaikkien kokemusten takaa ja tuolta puolen; se nimittäin on se, joka jatkuvasti kummittelee niissä tiedostetuissa ja tiedostamattomissa mielteissä ja mielikuvissa, joiden ansiosta subjekteilla on maailma.

Lacanin edeltäjät, ennen muuta Melanie Klein, mutta jo Freudkin, tunsivat toki viettiobjektin tehtävän psykoanalyysissa. He rajoittuivat kuitenkin kahteen ensisijaiseen objektiin: rintaan ja ulosteisiin, mikä johtui siitä, että että he ajattelivat objektin tehtävää subjektin synnyssä, ja se puolestaan johti heidät puhumaan oraalisesta ja anaalisesta vaiheesta.

Lacan taas halusi irrottautua geneettisestä orientaatiosta ja tarkastella sen sijaan strukturaalisesti viettiobjektin suhdetta symbolifunktioon, joka on ominainen ihmiselle puhuvana olentona. Näin tehdessään hän päätyi erottamaan vielä kaksi muuta viettiobjektia: äänen ja katseen. [...]; s. 18-20

[Baasin analyysin yksityiskohtaisempi siteeraaminen vie tässä yhteydessä liikaa tilaa ja on hankalasti ositettavissa, joten ylitän tässä 20:n sivun verran tekstiä, mikä jättää tietysti asioita auki ja epäselviksi/rr]
*
Palaan nyt inkorporaation käsitteeseen ja kertaan vielä Lacanin siitä esittämät kaksi muotoilua: '...meidän on inkorporoitava ääni sen toiseutena, joka sanotaan'; ja 'Ääni ei assimiloidu, vaan inkorporoituu, ja juuri siksi se voikin muokata tyhjyyttämme.'

Inkorporaation käsitettä on tarkasteltava Karl Abrahamin ja Melanie Kleinin pohdintojen avaamasta näkökulmasta. Abraham ja Klein tutkivat introjektiota ruumiillisena modaliteettina ja siis identifikaatio-prosessin prototyyppinä tai alkuperänä.

Sellaiset tavallisesti havaitut piirteet kuin mielihyvän saaminen, objektin tuhoutuminen ja objektin osien sulauttaminen itseen eivät kuitenkaan ole inkorporaatio-prosessissa itsestään selviä, sillä inkorporoitu objekti, josta mainitut Freudin seuraajat puhuvat, ajatellaan halun emiiriseksi objektiksi [joskin inkorporaation identifikaatio-puoli jo viittaa siihen, että kyseessä on jotakin enemmän kuin pelkkä halun tarkoitusperä].

Sitävastoin ääni, josta Lacan sanoo, että se inkorporoituu, ei millään muotoa ole kokemuksessa objektivoitunut ääni vaan objektaalinen ääni, eli ääni objektivoitumattomana objektina, objekti a:na. On siis pyrittävä rekonstruoimaan se, mitä tuo objektin alkuperäinen inkorporaatio on voinut olla lapsen kannalta.

On kuitenkin syytä pitää mielessään, että Lacan pysytteli tiukasti erossa kaikista yrityksistä kehitellä subjektin ja halun syntyä lähtien ajatuksesta, että on olemassa jokin pikkulapsen (rintalapsen tai jopa sikiön) oletetusti saama alkuperäinen tyydytyskokemus, jonka lapsi sitten pyrkii löytämään uudelleen sen kerran menetettyään. Kaikki tämäntapainen kehittely on nimittäin välttämättä teoreettista fiktiota, sillä se, mitä nimitetään alkuperäiseksi ei ole muuta kuin seurausta struktuurista, josta käsin se on alkuperäksi rakennettu.

On tärkeää ymmärtää fiktio siksi, mitä se on, eikä luulla, että se on täsmällistä tietoa jostakin, mikä muka on ollut alkuperäistä todellisuutta. Muussa tapauksessa voi langeta siihen, mitä lacan kutsuu myytiksi [ja nimenomaan kleinilaiseksi myytiksi] ja jonka hän määrittelee 'pyrkimykseksi antaa eeppinen muoto sille, mikä toimii strukturaalisesti'.

Näin itseämme varoitettuamme voimmekin nyt ryhtyä rakentamaan fiktiota. [...]; s. 41-43
*
Meidän kokemuksessamme subjektin ääni on tietysti ilmiötason ääni, koska sillä on oma erityinen sävynsä, sointunsa, korkeutensa ja sävellajinsa. Kuitenkin tuo aistein havaittava kuuluva aines, jonka havaitsemínen voi jopa tuottaa nautintoa, on vain siinä äänettömästi ja salaa soivan puhtaan äänen peite. Juuri tämän vuoksi ääni voi kuuluvan aineksensa ansiosta 'muokata tyhjyyttämme'.

Lacanin sana muokata, modeler, on tässä ymmärrettävä 'muovaamiseksi' ja muodon antamiseksi [niin kuin ruukuntekijä muovaa savea kietoakseen sen sisään tyhjyyden, joka on ruukun olennainen sisältö].

Tyhjyyden muovaamista Lacan kuvaa usein sen ääriviivojen piirtämiseksi, sen ympäröimiseksi ja piirittämiseksi. Äänen ilmiötason resonanssi muodostaa siis Asian [reaalinen: vietti/halu puutteena; tätä on mahdotonta artikuloida subjekti-objekti-asetelmassa/rr] ääriviivat, puhtaan puutteen piirin, ja kuitenkaan ääni ei soi sen tyhjyyden sisällä,, jota se näin ympäröi.

Tuossa tyhjyydessä ei soi mikään aistein kuultava ominaissävel, siinä ei soi mikään kuin tuon tyhjyyden puhdas kaje. Toisin sanoen aistein kuultavan äänen ilmiötason resonanssi muovaa tyhjyyttä, jossa puhtaan kajeen asiaääni resonoi, ja tuo puhdas kaje on totuus äänestä ymmärrettynä objekti a:ksi.

Tyhjyys ei silti ole negatiivista ideaalisuutta. Päinvastoin, se on välttämätön puute, jota koko merkitsijöiden järjestelmä kiertää - ja tuo puute syntyy vasta, kun subjektikin syntyy merkitsevän vieraantumisen kautta ja sen sisällä. [...]; s. 45-47
*
[...] Lacan ei myöskään vastustanut ajatusta, että subjekti, kuten Husserl on osoittanut kehkeytyy itsekin ajassa. Lacan täsmensi, ettei subjekti ole koskaan ajassa kiinni itselleen läsnäolevana substanssina, mutta tämäkin varaus vastaa loppujen lopuksi Husserlin teesiä, jonka mukaan subjektia, vaikka se kehkeytyykin omien havaintojensa ja representaatioidensa virrassa, ei voida koskaan vangita jonkin nykyhetken hetkellisyyteen.

Francoise Dastur kiteyttää kirjoituksessaan Husserlin teoksesta 'Luentoja sisäisen aikatajunnan fenomenologiasta' seuraavasti: 'subjekti tulee jollakin tapaa aina esittää myöhässä, sitä edeltää aina jo ajan virta itse. Lacanilla ei ollut mitään tätä vastaan. Hän vain täsmensi, että subjektia edeltää aino jo ääni.

Lacanin fenomenologiasta saamalla innoituksella on kuitenkin rajansa. Ja tuo raja on nimenomaan objekti a:n käsite. Subjektin strukturoiminen objektivoitumattoman ja siis itse asiassa poissaolevan objektin ympärille ei johdu mistään tietoisuuden tai psyyken sisäisestä rakenteellisesta kyvystä. Se johtuu siitä, että subjekti itse on merkitsijän seuraus.

Subjekti on subjekti nimenomaan puhuvana, ja sellaisena se ei voi tukeutua mihinkään muuhun eikä 'saada ravintoaan' mistään muusta kuin piiloon jäävästä objektista, jota symbolinen järjestys strukturaalisista syistä edellyttää.

Tämä pätee objekti a:han yleensä ja erityisesti se pätee ääniobjektiin, joka kutsuu subjektia ainoastaan puhuvana subjektina. Tämän takia Lacan ei ole fenomenologi, vakka koko hänen ajattelunsa onkin ikäänkuin jatkuvaa kissanhännän vetoa fenomenologian kanssa. s. 55-57
*
Kaikki on siis jo alkanut Toisesta. Myös ääni, tuo puhdas ääni, jota ei voi sanoa, mutta jota ilman ei voisi sanoa, että mitään on alkanut Toisesta. Kaikki sanominen, kaikki puhe on ajallistumista, joka taas on mahdollista ainoastaan äänen inkorporaation kautta.

Aika ei ole muuta kuin puhdas ääni, ääni objekti a:na. Ajallehan me vastaamme, kun vastaamme äänettömälle äänelle, joka antaa meille käskyn puhua. Vaikkemme tiedä siitä mitään, vastaamme sille joka kerta kun avaamme suumme puhuaksemme. Äänemme, merkitsevä, ilmiötason äänemme suojelee meitä katoamasta äänen puhtaaseen kajeeseen ja ajan kammottavaan hiljaisuuteen.

Kerron tähän loppuun esimerkin. Se on Georg Bühnerin tunnetusta novellista, joka kertoo Lenzistä ja hänen käynnistään Elsassissa. Koko tarinan yllä leijuu alusta loppuun pelottava hiljaisuus, joka vetää runoilijaa vastustamattomasti puoleensa [eikä ole sattuma, että kyseessä on runoilija, sillä juuri runon puhe luultavasti aina liikkuu kaikkein tarkimmin sillä rajalla, joka erottaa toisistaan puheen ja ajan äänettömän äänen].

Kertomuksen alussa ilmiötason äänet ja merkitsevät äänet ovat edelleen sen verran kiehtovia, että Lenz pääsee ahdistuksestaan ja pystyy jatkamaan puhujien yhteisössä. Loppupuolella kaikki on kuitenkin toisin. Aika seisahtuu, kun kuulemme vaikuttavan loppurepliikin: 'Katsokaahan kirkkoherra, jos vain pääsisin kuulemasta sitä, olisin pelastettu'. Niin mitä, ystäväni' 'Ettekö kuule sitä? Ettekö kuule hirveää ääntä, joka huutaa pitkin taivaanrantaa ja jota tavallisesti kutsutaan hiljaisuudeksi?...'; s. 62-64
*
http://www.lokikirjat.fi/baasasia.html
http://www.suomalainen.com/sk/servlets/ProductServlet?action=getAuthorProducts&authorid=402486
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://filosofia.fi/node/2427
http://en.wikipedia.org/wiki/Structuralism
http://en.wikipedia.org/wiki/Phenomenology
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenologia
http://www.ppcolorado.com/printawards/2009.html
http://natalieshell.com/2008/01/24/the-sounds-of-silence/

Synteettinen totuus on 'musikaalista'

Mallintamalla alakuva-näkymän matemaattisesti  kadotamme takuuvarmasti sen synteettisen totuuden. - Tämä väite ei kuitenkaan päde musiikkiin, sillä vaikka kuva ei voikaan isomorfisesti kuvata [symboloida] toista kuvaa, niin symboli [nuotti, partituuri] voi kuitenkin olla rakenneyhtäläinen äänen kanssa [yläkuva]. - Metaforan käytöllä ja soveltuvuudella on siis rakenteelliset ehtonsa ja puitteensa kognitiivisen kokemuksen ilmaisijana.
*
Kommentti Kemppisen kommenttiin hänen päreessään Seitsemän jumalaa.
*
Kemppinen kirjoitti: Pitää kirjoittaa lyhyesti. Analyyttiset propositiot ovat tosia eri mielessä kuin synteettiset.

1
Analyyttinen ja synteettinen ovat filosofisia käsitteitä, jotka viittaavat lauseen totuuden perustaan. Lause on analyyttisesti tosi jos ja vain jos se on tosi ainoastaan lauseen itsensä sisältämien elementtien perusteella. Lause on vastaavasti analyyttisesti epätosi jos ja vain jos se on epätosi pelkästään sisältämiensä elementtien nojalla. Muiden lauseiden totuus perustuu niiden vastaavuuteen todellisuuden kanssa. Ne ovat synteettisesti tosia tai synteettisesti epätosia riippuen siitä, vallitseeko niiden kuvaama asiantila todellisuudessa vai ei. Looginen totuus ja looginen päättely ovat aina analyyttisiä.
....
1900-luvulle tultaessa analyyttinen-synteettinen-erottelusta oli tullut melko itsestään selvä. Esimerkiksi loogiset empiristit ajattelivat eron olevan hyvin jyrkkä. Analyyttiset lauseet määriteltiin tautologioiksi eli sisällöllisesti tyhjiksi lauseiksi, jotka ovat tosia loogisen muotonsa perusteella eivätkä sano maailmasta mitään. Jyrkkä erottelu joutui kuitenkin kritiikin kohteeksi. Erityisen merkittävä oli W. V. O. Quinen artikkelissaan Two Dogmas of Empiricism esittämä kritiikki. Quinen mukaan analyyttinen-synteettinen-erottelua ei voida viime kädessä tehdä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Analyyttinen_ja_synteettinen

2
Jos analyyttinen-synteettinen erottelua ei voi viime kädessä tehdä, niin todellisuudessa vallitseva asiaintila täytyy silti pystyä hamottamaan mahdollisimman tarkasti. Matematiikka antaa välineet tähän tehtävään, mutta sekään ei symbolisessa instrumentaalisuudessaan voi muuta kuin siirtää perimmäistä analyyttisen ja synteettisen välistä ristiriitaa/katkosta ikäänkuin pois silmistä.

Synteettisten lauseitten totuus matemaattisesti ilmaistuna on numeraalis-symbolinen operaatio eikä matemaattinen kuvaus ole isomorfista [mikä rakenneyhtäläisyys on enemmän kuin looginen tautologia] jonkin asiaitilan 'vallitsemisen' kanssa. Jos olisi, niin miksi me ylipäätään näemme paikallisesti ja ajallisesti rajattuja objekteja emmekä pelkkiä numeroita sekä kaavoja?

Ylipäätään 'vallitseminen' ei ole instrumentaalisuutta/operaatio vaan 'läsnäolevan tai olemisen 'performaatio'. Heti kun läsnäolo operoidaan, se menettää autenttisen olemisensa ja muuttuu olevaksi [kohteeksi] - analyyttiseksi matemaattiseksi tautologiaksi ja tyyppiluokitukseksi, jonka tulkitsemme 'parhain päin' todellisuuden malliksi.

Tällainen silmänkääntötemppu sisältää kuitenkin ytimessään metafyysisen peilauksen. Entä kuka meille antoi tai mistä ylipäätään saimme valtuudet kutsua matematiikkaa todellisuuden peiliksi? Peililtä [causa sui 'generis'] itseltäänkö? [tämä jos mikä on kuitenkin lukumystiikkaa].

Pikemminkin meidän pitäisi nähdä peilin läpi [PS.] päästäksemme siihen synteettiseen läsnäoloon, jota todellisuus olemisena on. Näin ollen matematiikan voi ymmärtää jopa esteenä todellisuuden paljastumiselle itsessään eikä pelkkänä representaationa - siis jonkin välineen - miten tarkan tahansa - kautta.

3
Syvemmälle tähän problematiikkaan ja etenkin sen femonenologiseen pohdintaan pääsemme musiikin filosofian kautta. Musiikki on kokemusta, joka koodautuu isomorfisesti partituurissa/-na. Silti partituuri ei ole musiikkia, vaikka säveltäjä, kapellimestari ja soittaja pystyvätkin lukemaan nuottimerkintöjä ikäänkuin korvillaan.

Mutta tuo korvillaan lukeminenkaan ei vielä tee partituurista musiikkia vaan vasta itse musiikillinen kokemus: ääniaaltojen mieltäminen äänen ja melun sijasta musiikiksi musiikillis-esteettisen ymmärryksen ja maun konstituutiossa/-na.

PS.
"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." - 1. Kor. 13:12 [kr92] [kr38]
*
http://kemppinen.blogspot.com/2010/12/seitseman-jumalaa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Partituuri
http://www.kotisatama.net/fi/raamattujasana/viikonsana/sana.php?paivays=2008-06-26
http://www.finbible.fi/jakeittain/UT/1Korintto_13.htm
http://www.michael-culture.org/fi/home

http://www.nettisanomat.com/2008/09/23/etusivu.html

Katastrofi joka pitää ottaa vastaan hyvin, hyvin rauhallisesti

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Haastattelu, osa 2: Lasi vettä.
(Kielimafia tarkisteli ohimennen lauseopillisten ratkaisujeni pätevyyttä, mitä Luomiseen eli Big Bangiin tulee - klo:17.55)
*
Mummo kirjoitti:
'Kuin vettä, kaltaista, rakkaus', sanoo Mirkka Rekola.
...
Lasin saa rikki, vettä ei (jollei nyt mennä kemian laboratorioon, mutta silloin ollaan jo aika ikäviä). Siksi rakkaus voi olla vettä mutta ei lasia.
*
Kyllä 'ne' menee sinne kemian laboratorioon ja osaavat olla aika 'ikäviä'.

Ne selittävät sinulle rakkauden, ne selittävät sinulle koko tämän maailman jakamalla sen osiin - niin pieniin osiin, että jäljelle ei jää enää mitään jaettavaa.

Ja silti jotain jää.

Mutta siitä me emme voi enää mitään tietää, koska tietoisuutemme rakenteet ovat sillä tavoin kehittyneet vastaanottamaan havainto-objekteja, etteivät ne voi tavoittaa äärimmäisiä ja liian monia ulottuvuuksia, tavanomaisen kausaliteettikäsityksemme rikkovia prosesseja tai ikuisia kosmisia prosesseja.

Voimme vain arvailla ja kumota, kuten omalla tavallaan oikeassa ollut tieteenfilosofi Popper kirjoitti - ajaen kuitenkin jo tällä otsikolla itsensä paradoksiin, oman dogmaattis-autonomisen - todellisuutta varmimmalla (mitä hän tarkoittaa varmuudella kvaliteettina? - kysyn vain) tavalla kuvaamaan kykenevän - tiedenäkemyksensä kanssa.

Totean kuitenkin Camus'n sanoin - jälleen kerran:

Pyysin teitä (tiemiehet) kertomaan minulle, mitä/mikä maailma on, mutta te selitittekin minulle kaiken lopulta kuvan avulla (kyseessä on siten lopulta esteettinen ja metafyysinen ratkaisu). En siis tule koskaan tietämään.
*
Mutta jos todellisuutta sen pienimmissä ja suurimmissa osissaan ja ulottuvuuksissaan ei voi kuvata kuin metaforisesti, niin miksei rakkaus näin ollen voisi olla vettä yhtä lailla kuin vesi (tässä todellisuuden metaforana) voisi olla rakkautta - eräänlaista jatkuvaa luomis- ja muuttumisprosessia.

Slavoj Zizekin kanssa me tosin kauhistelemme aina välillä, että miksi ihmeessä kaunis ja tasapainoinen kosminen järjestys piti mennä rikkomaan ja saattamaan epätasapainoon luomisen = Jumalan rakkaudenteon - toimesta. Luominen = Rakkaus aiheuttaa epäjärjestystä.

Seurauksena oli kosminen katastrofi, ja sitähän rakkaus kaikessa intohimoisuudessaan ja ihanuudessaan ihmisen kokemanakin samalla myös on - katastrofi, joka muuttaa ihmistä täysin.

Hän menee tolaltaan maailman ja todellisuuden kanssa, jossa elää, sillä myös se on mennyt sijoiltaan - ei vain Hamletille vaan meille kaikille.

Rakkaus on katastrofi ja siksi sitä pitäisi opetella elämään ihan vain pikku hiljaa, tipoittain tai teelusikoilla mitaten, pienistä, hassuista mutta tärkeistä asioista nauttien ja niitä vaalien sekä hoitaen.

Rakkaus on niin valtava katastrofi, ettei siitä pitäisi tehdä kovin suurta numeroa vaan ottaa se vastaan hyvin, hyvin maltillisesti ja rauhallisesti.

Ollaan vain hiljaa, sytytetään kynttilä ja vietetään hämärähyssyä kuten minä (5v.) mummoni (äidinäitini) kanssa maalla yläkerran ullakkohuoneessa - kauan sitten.

Sellainen rakkaus on viehättävää, kohtuullista muttei kuitenkaan tylsää - päinvastoin jännää.

Ennenkaikkea sillä on fenomenologista merkitystä - se on emotionaalisesti totta eikä pelkkä tyhjäksi selittetty vesi eli H2O, josta ainoat kicksit saavat vain ne, joille todellisuus on pelkkä kaavaksi typistetty energia.
*
Tiedän, että olin epäoikeudenmukainen viimeisessä repliikissäni, koska niin moni tiedemies/-nainen miltei rakastaa kaavojaan ja kokeitaan. Kyse on lopulta esteettisestä tunteesta, joka valtaa mielen, kun huomaa todellisuudessa vallitsevien säännönmukaisuuksien matemaattisen järjestyksen ja koherenssin.

Myös epäjärjestyksen synty eli Luominen' (Big Bang) voi kiihottaa tiedemiehen mieltä esteettisesti. Hän ottaa sen tutkimuksellisena haasteena ja saattaa jopa Esko Valtaojan tavoin vajota miltei transsiin kosmisen kaikkeuden edessä.

Myönnän, että sellainen tunne on ainakin sukua rakkaudelle. Onneksi. Vaikka toteankin samaan hengenvetoon, että koskaan - koskaan en ole löytänyt takkiraudasta edes tällaista intohimoa tieteelliseen totuuteen - pelkkää monotonista ja robottimaista posotusta vain.

Intohimottomat ihmiset herättävät minussa outoa vieraudentuntua, jopa lievää halveksuntaa. Ikäänkuin olisin tekemisissä kivien kanssa. Tosin runoilija väittää, että kivetkin osaavat joskus puhua. Miten hartaasti toivoisinkaan sen olevan totta!

Räsäsen poliittisuus, Humen lain tautologisuus ja propositioitten keinotekoisuus

Kirjoitettu kommentiksi muun muassa kumitontulle vasarahammerin päreessä "Sananvapauden loppua odotellessa".
(Oikoluentaa harrastettu klo: 12.00)
I
Kumitonttu kirjoitti:
'Tämä ei ollut tarkoitettu Räsäsen kommentoitavaksi,'

Miksi sitten kirjoitit kommenttisi? Kirjoittamasi teksti on luonteeltaan ilman muuta sellainen, että se on kohdistettu juuri minulle. Miksi en siis kommentoisi?

Ensinäkin: siteeraan vapaasti Nietzscheä: 'Minun tekstini ovat asia erikseen - minä itse olen sitten toinen juttu.'

Olen ottanut etenkin kuluneen kevään ja alkukesän aikana käyttööni kirjoitusstrategian, jossa säilytän omat perimmäiset mielipiteeni ainakin jossain määrin sellaisen 'kärjistetyn epämääräisyyden' tilassa, että oikeastaaan kuka tahansa voi niitä repostella aivan vapaasti: itse asiassa juuri toivon äärimmäisiä kannanottoja niihin.
(Minulla on tähän strategiaan selvät syyni.).
*
Ensinnäkään en ole sitoutunut sosialisti, en koskaan ole kuulunut mihinkään puolueeseen, enkä ole osallistunut ainoaankaan poliittiseen keskustelukerhoon tai opintopiiriin - en edes teiniliiton aikoina lukiossa 1970-luvun alussa tai kotikaupungissani Kotkassa suurimman taistolaishuuman aikana, vaikka minua niihin piireihin kosiskeltiinkin.

Itse asiassa vasemmistoaktivistit ylipäätään kai pitivät minua liian anarkistisena.

Olen kyllä vasemmistolainen, mutta siitä ei seuraa, että olisin aina nimenomaan sosialisti. Kyseessä ei siis ole kaikkein osuvin määritelmä puoluepoliittisesta asenteestani: ensisijaisesti koen olevani antikokoomuslainen. Mutta mihinkään puolueliturgiaan en sitoudu.

Minulle olennaisinta ja tärkeintä on säilyttää sanomisen ja kritisoimisen vapaus suhteessa mihin tahansa ajattelujärjestelmään - niin filosofiseen, uskonnolliseen kuin poliittiseenkin.

En siis muka arvosta yksilön- ja sananvapautta? Hahhah! Metsään meni ainakin se kumitontun tulkinta.
*
En ryhdy väittelemään kanssasi tietyistä esittämistäsi 'faktoista'. Niissä on varmasti paljon totta, mutta minulle niihin ja niiden esittämiseen sisältyy syvempi ja kiinnostavampi taso kuin itse julkilausuttu kirjaimellinen mielide ja/tai argumentti.

Minua eivät nimittäin perimmältään kiinnosta niinkään faktat kuin se, miksi niiden esittäjät niin pakonomaisesti pitävät niistä kiinni (toki minunkin polemiikkini on hieman pakkomielteistä - sekä harkitusti että luonnostaan).

Jatkan seuraavaksi tämän ongelman käsittelyä perspektiivistä, joka ei sivua sinun kommenttiasi vaan on osoitettu lähinnä takkiraudalle.
*
II
Edellisen luvun lopussa kuvattua 'pakonomaista tarrautumista' ei voi selittää suoraan itse faktoista käsin, vaan kyseessä on henkilökohtainen, persoonallinen, itse asiassa affektiivinen sitoutuminen niihin.

En siis sanonut, että esitetyt faktat olisivat vääriä, vaan että niiden viimekätinen oikeutus palautuu niiden esittäjän omaan henkilöhistoriaan, joka toimii perimmäisenä motivaatioperustana hänen esittämilleen rationaalisille argumenteille, mutta ei tietenkään kausaalisesti vaan samaan tapaan kuin aivofysiologia luo perustan mentaalisille prosesseille ja viimein kielelle, joka irtoaa tästä perustasta omaksi ontologiseksi tasokseen, jota ei voi enää palauttaa takaisin perustaansa kuin tekemällä suorastaan raskauttavia virhepäätelmiä fysiologisen ja mentaalis-kielellisen identtisestä suhteesta.

Huom! En silti ajattele, että mentaalis-kielellinen olisi substantiaalisesti autonominen taso verrattuna materiaalis-fysiologiseen - mutta on päivänselvää ainakin minulle, että aivot eivät operoi merkityksillä - kieli sen sijaan tekee sitä hyvin usein.

Tämä mielenfilosofiaan liittyvä ongelma sisältää kuitenkin mahdollisuuden sovellutukseen, josta seuraa mielenkiitoinen johtopäätelmä.

On kysyttävä, miksi henkilö, joka puhuttaessa vähänkään aatteellisista kysymyksistä pitää rationaalista faktatasoa neutraalina, objektiivisena ja autonomisena, perustaa argumenttinsa - yleensä tiedostamattomasti - omaan kokemushistoriaansa - tässä luonteeksi ymmärrettynä.

Jos hän väittää, että henkilö- ja kokemushistorialla ei ole merkitystä hänen mielipiteisiinsä, hän korottaa mentaalis-kielellisen tason ontologisesti autonomiseen asemaan.

Mutta jos hän kuitenkin samalla väittää - kuten esimerkiksi takkirauta tekee - että tietoisuuden perusta palautuu aivofysiologiaan ja siten kielellisyyden ulottumattomiin myös luonteen ja motivaation suhteen, tilanne alkaa vaikuttaa nurinkuriselta: näin ihminen samalla siis kieltää että myöntää luonnontieteen metodísen ja ontologisen monismin.

Toisin sanoen jos pelkät argumentit eivät viime kädessä ratkaise, vaan pikemminkin niihin satsattu persoonallinen affektiivisuus ja emotiivisuus saa ihmisen lopullisesti vakuuttumaan oman perustelunsa ja asenteensa oikeutuksesta, merkitsee tämä myös sitä, että sinänsä faktinen taso ihmisessä: fysiologinen - yllättävää kyllä toimiikin välittömästi ja suoraan oman argumentin, joka sisältää merkityksiä, arvoja sekä preskriptioita, perustana, josta nämä 'pitäisi-käsitteet/-argumentit' alunperin juontuvat, ja johon ne perustuvat.

Siten voin väittää edelliseen viitaten, että Humen laki: 'there is no ought from is', on valheellinen tautologia.

Tosiasioista kokemushistoriallisina ja affektiivisina impressioina voi siis vastoin Humen lakia johtaa pitämisväittämiä, koska tosiasiat näin ymmärrettynä sisällyttävät itseensä aina jo tietyn disposition/taipumuksen, joka vaikuttaa konkreettisesti siihen, mitä valintoja ihminen pitämisväittämien suhteen tekee.

En tässä edes yritä muodostaa asian todistamiseksi jotain argumenttirakennetta, koska ne ovat yleensä aina sidoksissa esimerkkeihin ja propositionaalisen päättelyn sääntöihin, jotka on eristetty psykofyysisestä/-somaattisesta perustastaan, mutta joiden silti oletetaan kuin ikiliikkujamaisesti representoivan asioitten todellista tilaa propositionaalisella tasolla.

Propositio on eräänlainen hätäratkaisu - toki kätevä sellainen - yrittää saada kiinni ja ilmaista uskomuksen varsinaisen merkityksen sisältö. Mutta minä en usko tähän 'sääntöön' vaan väitän, että asia on pikemminkin päinvastoin!

Propositiot ovat malliesimerkkejä siitä, miten todelliset psykosomaattiseen perustaansa sidotut merkityskokemukset: merkitysten determinantit silvotaan lähes tunnistamattomiksi, jotta ne mahtuisivat kaksiarvoloogisen päättelyn Prokrusteen vuoteeseen.

Ja silti - propositioihinkin 'tarttuu ja jää' sentään jotain merkityskokemuksista, joten niiden ja kokemisen tason välille ei muodostu täydellistä katkosta.

Mutta olettamus siitä, että propositiot pystyisivät 'eristämään' merkityksen kokemuksesta väitelauseen loogiseen rakenteeseen, ja että tuo merkitys propositioista muodostettuna päättelyketjuna ilmaisisi meille vain ja ainoastaan neutraalit ja objektiiviset 'merkitystosiasiat', on jälleen silkkaa metafysiikkaa.

Jo Wittgenstein oivalsi tämän hylätessään Tractatuksessa esittämänsä periaatteen, jonka mukaan lauseen/käsitteen merkitys on sen semanttisen verifikaation menetelmä.

Juuri tämän vuoksi myös filosofin tapa ja tyyli kirjoittaa on tärkeää, koska tyylin kautta hän pääsee lähemmäksi merkityskokemustensa alkuperäisempää tasoa kuin pelkkien, 'puujakaisten ja puusilmäisten' propositioitten kautta.

Nämä ajatukset ovat lähellä filosofisen antropologian teemoja - varsinkin niitä, joita esitti ranskalainen, ruumiillisuutta ja psykosomatiikkaa intentionaalisuuden (ja siten myös arvojen/rr:n tulkinta) lähtökohdaksi esittänyt fenomenologi Maurice Merleau-Ponty. Myös Martin Heidegger on kyseisten pohdintojen tärkeä taustahamo.
*
III
Argumentit ja tosiasioista tehdyt tulkinnat eivät siis koskaan voi olla 'pelkkiä faktoja' senkään vuoksi, koska silloin niitten kanssa eri mieltä olevat voisi ilman muuta leimata irrationaalisiksi hörhöiksi, mitä he eivät kuitenkaan yleensä ole.

Vai väittääkö joku, että esimerkiksi kahden väitöskirjan mies, kuutta kieltä puhuva sloveeni, jo 20 vuotta englanniksi kirjoittanut ja noin 30 kirjaa julkaissut Slavoj Zizek, joka provosoivasti kutsuu itseään kommunistiksi, olisi ymmärtämättömyyttään irrationaali!
*
Tästä päreestä tuli ehkä hieman kahtiajakoinen, mutta tärkeintä siinä oli mahdollisuus ilmaista sekä oma poliittinen sitoutumattomuuteni että väite siitä, miten ja miksi affektit/emootiot sekä kokemushistoriallisuus perimmäisinä 'tosiasioina' ovat itsessään aina jo enemmän kuin muka 'neutraaleja' faktoja/tosiasioita, ja toimivat siten pitämisväittämien perimmäisenä 'alustana'.

Mieli, reduktio, konstruktivismi ja fenomenologia

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Aivoituksia mielestä".
*
Ymmärrykseni mukaan ajattelen mielestä aika lailla samaan tapaan kuin sinä.

Reduktionismi on joka tapauksessa epäonnistunut, valheellinen ja jopa mystifioiva projekti ainakin ihmisen mielen eri merkitysrakenteiden ymmärtämiseksi.

Adornoa mukaillen olen kehdannut irvailla, että reduktionismi on eräänlaista piilevää oxymoronismia (toisensa kumoavien tai toisilleen vastakkaisten ilmaisujen käyttöä kuvauksessa), koska emme voi koskaan ymmärtää psyykkisiä, mielellisiä rakenteita pelkän kvantitatiivisen kuvauksen ja muka puhtaan reduktion tasolla.

Jokaiseen kuvailevaan reduktioon (myös fenomenologiseen, jonka ongelmana on oletus transsendentaalisesta egosta, kts. alla) sisältyy väistämättä - joko implisiittisesti tai avoimesti - ymmärtävä/selittävä taso, jota voi pitää yleisesti ottaen emergenttinä.

Se ei siis enää palaudu sellaisenaan mihinkään alkuperäisempään perustaansa ilman, että juuri mielen (mentaalisen) kyseessä ollen keskustelunaihe muuttuu kokonaan toiseksi.

Reduktionisti väittää silti kivenkovaan, että mieli sijaitsee jossain paikassa.
Mutta mikään ei ole mielettömämpi ja itsensä kumoavampi väite kuin se!

Kyseessä on kuten Wittgenstein - hieman samaan tapaan kuin Nietzsche - totesi, että väite mielen sijaitsemisesta aivoissa on (syvä-)kieliopin aiheuttama 'lumous' tai ikäänkuin 'hallusinaatio'.
*
G. H. von Wright kirjoitti, että tietoisuus on kykyä reagoida sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin, eikä sitä ei voi ilman vakavaa argumentatiivista virhettä käsittää pelkästään yhden perustason ilmiöksi.

Tietty metafyysinen dualismi (ja samalla konstruktivismi) on pakko hyväksyä, jotta mielestä voidaan puhua 'mielekkäästi' eikä vain jonain 'esineenä', jota ei oikeastaan ole olemassakaan kuin tuona esineenä.

Mutta mieli ei ole esine vaan kielen ja kulttuurin kehittymisen myötä emergoitumut tapa, jolla maailma hahmottuu meille.

Mieli on siis taipumus - dispositio - ei niinkään ominaisuus eikä varsinkaan empiiris-metafyysinen substanssi!
*
Tällaisesta konstruktivismista kuten reduktionismistakin seuraa kuitenkin vaikeita filosofisia ongelmia.

1) Jos mieli on konstruoitu, periaatteessa kielen (toki myös taiteen, joka sekin on eräänlaista kieltä) kautta artikuloituva kyky tai tapa, seuraa tästä, että mieli ja tietoisuus ovat kyllä käytännössä olemassa, mutta niillä ei ole (kuten yllä mainittiin) fundamentaalia metafyysis-tieteellistä statusta vaan pelkkä emergentti - siis palautumaton mutta ei-itsenäinen: toisin sanoen katoava olemassaolo.

Siten tietoisuus perinteisten metafyysisten jaottelujen merkityksessä on pelkkää harhaa!

2) Reduktionisti sen sijaan ajattelee ja luulee jopa todistaneensa, että mieli/mentaalisuus/tietoisuus ovat perustoiltaan reaalisia (materiaalisia ja todellisia) sekä paikallisia (lokalisoitavissa) - siis esineellistettävissä, mutta näin väittäessään hän siis puolestaan olettaa, että mentaalinen on kyllä todella olemassa, mutta itse asiassa vain ei-mentaalisessa perustassaan (reduktio)!
Herää kysymys, mistä hän lopulta oikein puhuu käyttäessään käsitettä mieli tai tietoisuus.

Myös tässä tapauksessa voidaan väittää, että mieli/tietoisuus on harhaa (ei kuitenkaan kielellis-kulttuurinen konstruktio vaan eräänlainen redundantti epifenomeeni eli ikäänkuin jotain aisti-ilmiöihin verrattuna ylimääräistä ja ikäänkuin tarpeeton oletus), jolla on ainoastaan perusta mutta ei itsenäistä ontologista statusta.
*
Husserlin fenomenologinen reduktio puolestaan pyrkii löytämään mielen perusrakenteitten mallin arkikokemuksen takaa. Mieli on noemaattinen ja se ilmaisee - kunhan tarkoin tutkimme eli redusoimme ja sulkeistamme pois 'häritsevät' kokemusvaikutteet - havaitun objektin aidon olemuksen (noema).

Mutta havainnosta ei voida löytää havaitun aitoa ja objektiivista olemusta, mikäli ei tehdä samalla oletusta transsendentaalisesta egosta, joka toimii kielen universaalien rakenteitten (tämä on kantilainen projekti) ja kielessä vaikuttavien ymmärryksen muotojen kokoavana tietoisuuden perustana.

Entä miten transsendentaalinen ego voidaan olettaa uskottavaksi perustaksi kaikelle kommunikaatiolle?

Husserlin oppilas Heidegger ei uskonut, että fenomenologinen reduktio on mahdollista suorittaa 100%:sti, koska yhtenäistä egoa ei hänen mielestään ollut olemassa kuin kielellisenä konstruktiona, mikä tietysti pudottaa radikaalisti pohjan pois Husserlin tieteellisyyden vaatimuksesta metodinsa perusteiden suhteen.

Tässä kohtaa päädymme jälleen vetoamaan kehämäiseen transsendentaaliargumenttiin, johon voidaan uskoa pikemminkin retoris-heuristisesti ja intuitiivisesti kuin tieteellis-argumentatiivisesti.

Kommentointia blogikommenteista

Kommentteja kommentoijille (mm.) päreessäni "Nettiyhteisöjen/-keskusteluryhmien yhteiskuntakritiikin mahdollisuuksista ja umpikujista.
(Lisäyksiä klo: 08:20)

*
Kiitos Catulux

Olen kyllä havainnut kohdallasi (kuten kai moni muukin) tunne-elämän voimakasta mutta myös syvällistä ailahtelevuutta, minkä ilman muuta koen sukulaissieluisuudeksi.
Kommenttisi ovat aina tervetulleita kuten toki kaikkien muittenkin.

*
Veli A-K. H on monessa liemessä keitetty journalisti, ja hänen intentioittensa oivaltamiseen ei aina riitä pelkkä lukutaito - kuten ei Catuluxenkaan kohdalla.

Teitä on opittava lukemaan 'dramaturgeina' eikä pelkästään antihumanistisina strukturalisteina a la Louis Althusser - tai Ronald Barthes tai osittain jopa nuorempi Foucault.

(Tämä kommentti/kysymys suuntautuu epäsuorasti myös Leevi Lehdolle - Suomen Althusser-spesialistille.
Oheinen osuvasti tiivistävä Niin&Näin 2/95:ssä julkaistu artikkeli, joka perustuu filosofian historian dosentin Vesa Oittisen lectio praecursorialle, joka luettiin Oulussa 10. syyskuuta 1994, oli minulle melkoisen valaiseva toisella lukemalla - http://www.netn.fi/295/netn_295_oitti.html.

Samoin tämä lyhyt polemiikki Deleuzen 'ohjelmallista huijausta' kohtaan - http://www.helsinki.fi/~jtakala/oittinen.1996.html).

*
Varsinkin Catuluxen suhteen tarvitaan intuitiivisesti oivaltavaa ja siksi (epäanalyyttisuudessaan) kovin 'hämäränoloista' kykyä kirjoittajan persoonallisuuden motivaatioiden ja intentioiden tajuamiseen hänen ylläpitämänsä persoonan eli naamion läpi.

Tällainen 'pehmeitten eli yksilöllisyyttä painottavien metodien ja arvojen' perspektiivi ilmentää strukturalistit contra eksistentialismi ja fenomenologia-asetelmaa, jota strukturalistit pitävät pelkkänä subjektifilosofian luomana romanttiskantilaisena harha-askeleena.

Etenkin Derridan ja Deleuzen poststrukturalismia ilmentävä dekonstruktionismi ja nomadinen differenssi- eli erojen filosofia (myös Foucault'n siirtymä arkeologisesta genealogiseen (nietzscheläiseen) tukimuspositioon ei palaa enää eksistentialismin/fenomenologian subjektikeskeisyyteen vaan pikemminkin kyseenalaistaa entisestään yhteiskunnallisten/todellisuuden struktuurien metafyysisesti perustavan merkityksen.

Derrida de- ja rekonstruoi tulkitsevat ja tulkittavat rakenteet, Deleuze puolestaan perustaa filosofiansa eroihin ja riippumattomaan nomadiin väittäen, että kyseinen riippumattomuus ilmentäisi spinozalaisia moodeja.

Tässä Deleuze ei vakuuta, koska moodit (fysiologisten ja mentaalisten attribuuttien aksidentaaliset piirteet (esim. ajatukset!) ovat aina! yhteen substanssiin sidottuja sekä siitä lähteviä - miten ne siis voisivat olla metafyysisesti ( ja muka nietzscheläisittäin?!) ontologisesti riippumattomia alkuperästään?

Tästä seuraa muitakin pahoja ongelmia etenkin Spinozan passio-ja conatusopin suhteen verrattuna Nietzschen 'itsensä luovaan/itsensä valitsevaan yli-ihmiseen', joka ei kuitenkaan ole enää mikään metafyysinen perusta (kuten Kantilla sekä mutatis mutandis Hobbesilla ja Lockella), mutta joka kuitenkin yhä vielä jää - ikäänkuin 'virtuaalinomaisesti' Nietzschen ainoaksi psykologiseksi 'päämaaliksi' - olkoonpa tuo päämaali sitten enää vaikka vain pelkkä pseudometafyysinen FIKTIO, eräänlainen paroni munchausenmainen nomadi (älä sekoita Leibnizin monadiin - ainakaan tässä yhteydessä), joka vetää itse itsensä ylös juuri sen metafysiikan suosta, joka on 'nielaissut' metafyysisen cogiton (tietoisuus, autonominen subjekti, vapaa tahto) ja ylipäätään koko subjektifilosofian lopullisen epäuskottavuuden ja lopullisen unohduksen syvyyksiin.

*
Viittaan edellisellä, varsin komplisoidulla vastauksella hyvin epäsuorasti myös Leonooran tähän kohtaan sopivaan 'Syksykesän aamussa' esittämäänsä' pohdintaan persoonan eli naamion yhteisöllisestä merkityksestä ja huom! - pohdintaan ainakin sen hetkittäisestä merkityksettömyydestä, kun yritetään kohdata ennekaikkea oma surunsa, kaipuunsa tai rakkautensa.

Strukturalisteja voi perustellusti, joskaan ei tietysti yksi yhteen, pitää mannermaisen filosofian positivisteina ja reduktionisteina.
(Esim. Foucault - ranskalaisen sosiaalisen (re- ja de-) konstruktivismin Darwin, Marx ja Nietzsche (samassa persoonassa) kutsuu itseään positiviksiksi ja nominalistiksi!)

*
Kiitos myös Jussille. Olet varsin kokeileva kommentaattori, etkä kaikesta anarkistisuudestasi ja tunteitten 'vuoristoradoistasi' huolimatta ole vielä koskaan kirjoittanut täysin sekavaa juttua, josta ei olisi löydettävissä ainakin tietyn perspektiivin muodossa 'punaista lankaa.'

*
Ripsan ja kafkaesquen 'maailmankuvaa' luulen jo pikkuhiljaa oppineeni oivaltamaan auttavasti. Enempää en 'paljasta'.

*
Ja on hienoa, että Pälli näyttää taas palanneen kuvioihin mukaan. Saas nähdä milloin lyömme Pällin kanssa 'kovat päämme' yhteen etenkin teologisista kysymyksistä.
Oletan kyllä pikkasen edenneeni siitä, kun viimeksi (yli vuosi sitten?) väittelimme niistä...En tosin väitä, että suunta olisi 'parempi'...

*
Toivon tietysti, että etappisika intoutuisi tekemään lisää 'pika-analyyseja' tässä pikakulttuurissamme ennenkaikkea 'pikatoimeksiantoja silmälläpitäen...(meinasin kirjoittaa 'pikateloituksia ajatellen..;).

*
Kiitos myös niille, joita en nyt maininnut. Mutta kaikilla on paikkansa kommentaattoreina, vaikka ihan vilpittömästi toivoisin joihinkin kommentteihin kirjattavan muutakin kuin ne pari kolme 'maagista hieroglyfiä', joita tuskin pystyy ymmärtämään ilman pientä sananselityksen kaltaista lisäselvitystä...

*
Kemppiselle suosittelisin vähintäin kuukauden mittaista täydellistä taukoa blogijuttujen kirjoittamisessa.
Tekisi psykkisesti että journalistisesti oikein hyvää vaieta yli kuukaudeksi..;) - ja ihan vain kokeeksi...
Sen jälkeen voisi keskittyä täysillä sekä omiin että muiden reaktioihin ja ratkaisuihin 'Kemppisettömän elämän' kestämiseksi.

Puhelinvastaajansa toistaisi toistamisen perään: 'En juuri nyt bloggaa vaan vedän henkeä eli sikarinsavua ja happea - vuorotellen - eli lataan pattereitani'...

Tosin Kemppisen patterit eivät taida lopahtaa edes haudassa...Ne kun toimivat maasäteilyllä.

*
Samanlainen kokeilu saattaisi päteä samantyyppisin perustein myös minuun itseeni. Tulisi nollattua kertakaikkisesti koko bloggaamiskäytäntö. Olen varma, että se osoittautuisi 'puhdistavaksi' elämykseksi...

Kun oleminen/havaittu uhkaa minuuden eli havaitsijan havainnon ehtoja/rajoja

Kirjoitettu kommentiksi catuluxen kommenttiin päreessäni "Tiukan linjan marxisti ja Camus`n katumuksentekijä-tuomari kohtaavat 50 vuoden eron jälkeen.

catulux

Jaa-a. Olen lukenut Camus`n Sivullisen ja Putoamisen idän viisaitten miesten (?) Rasasen ja Kemppisen suosituksesta ja totean tässä ja nyt, että ko. kirjat ovat vain lisänneet masennustani ja eksistentiaalista ahdistustani. Eli Rauno-hyvä, kiitän !!

Öisin herään usein pää tuskanhiessä märkänä ja mietin sitä, oliko katumuksentekijätuomari onellinen ja tasapainoinen, ENNEN sillalla kuulmeensa molskahdusta vai oliko kyseinen, jäytävä syyllisyys ollut osa hänen persoonaansa jo ennen hänen syntymistään???

Onnellinen kuolema katsoo jo tuossa vierellä, mutta pelkään kyseisen kirjan johdattavan minut vuoden 1984 tunnelmiin ja Ison veljen fiilikseen , kuten Camus`n edelliset kirjat johdattivat..

RR

Mä annan sulle lisää yöhikoilua aiheuttavaa eksistentialismia ja fenomenologiaa: Jean Paul Sartre: "Inho" - ellet jo ole lukenut sitä.

Ei ehkä kaunokirjallisesti yhtä mukaansatempaava kuin Sivullinen ja Putoaminen, joiden pääteema on sekin ontologinen mutta lähinnä eettiseltä kannalta tarkasteltuna.

Joka tapauksessa "Inho" on pirullisen "kipeä" fenomenologinen kuvaus siitä, kun ihminen alkaa tutkia olemassaoloa löytääkseen siitä olemisen.
Lopulta tuo oleminen suorastaan kuvotusta aiheuttaen hyökyy jokaisesta yksityiskohdasta tutkijan tajuntaan.

(Tää nyt oli aikamoinen yleistys a`la Räsänen kyseisen kirjan herättämistä muistoista, mutta olkoon...)
*
Kommenttini Kemppiselle (päreessä "Yksikamariset aivot"), jonka siirsin myös blogiini otsikolla "Unta, näytelmää vai totta? - kahtia jakautuneen minuuden ongelma", on saanut inspiraationsa mm. sekä "Inhosta" että etenkin Ronald Laingin tutkimuksesta "The Divided Self: An Existential Study in Sanity and Madness."
Luin suomennoksen, mutten muista enää sen tarkkaa nimeä. Taitaa muuten olla Laingin väitöskirja.

Kannattaa lukea kuten myös Laingin "Kokemisen politiikka ja Paratiisin lintu". Kyseessä on fenomenologisen mielenterveystutkimuksen/-filosofian (näitä kahta ei voi tässä erottaa toisistaan - seikka, jota empiirisemmät/reduktionistisemmat tutkijat ovat jyrkästikin kritisoineet).

Mutta jos haluaa todella kattavan ja filosofisesti systemaattisen ja syvällisen luotauksen aiheeseen kannattaa lukea etenkin Lauri Rauhalan kirjat "Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa" (-74) ja "Filosofinen orientoitumimen psykosomatiikan ongelmaan" (-76).

Jälkimmäinen on - kuten Rauhala itsekin sanoo - avain koko hänen fenomenologis-hermeuneuttiseen teoriaansa ja sen sovellutuksiin, jossa Heideggerin vaikutus on merkittävä.
Omakustanteena sitä tuskin löytää enää muualta kuin joistain kirjastoista ja antikvariaateista.

*
Tähän koulukuntaan enemmän tai vähemmän väljästi liittyen voisi suositella Gaetano Benedettin "Kliininen psykoterapia"(-78) ja Tutkielmia skisofreniasta (-79), joiden lähtökohdat löytyvät osaltaan myös jungilaisesta psykoterapiasta.