Muutoksia 21.8 klo: 06.55.
*
Niinkuin Kemppinen on kirjoittanut (ja mikäli olen oikein ymmärtänyt - mistä ei ole takeita), hän lienee oikeassa.
Pitääkö tulkita juridisesti vai lääketieteellisesti: fuck it! - ei kiinnosta - se ei ratkaise yhtään mitään, kun lakia luetaan.
Myönnän siis: hän on oikeassa: juridisesti.Tähän mielipiteeseen vaikuttavat asiat, joista en puhu sen enempää - kuten eivät puhu monet muutkaan - ei hän itsekään.
Mutta periaatteessa on näin - kuten kirjoitus menee:
Miksi tekijänoikeuden perinyt poika haluaa tutustua käsikirjoitukseen? Kun isä on toinen tekijä, hänellä on myös vastuu teoksesta.
Juuri näin. Sitäpaitsi pojalla (Heikillä) on isän lupa sekä toivomus (missä? - no eiköhän se lupa löydy, ellei joku sitä piilottele tai ole muka hävittänyt...)
Toisin sanoen: 'se on siinä.' Otavan 'Hymy-lehti-pellet' voivat vedota 'vain' lain kirjaimeen - ja sen he kyllä tulevat tekemäänkin - - - oikeus voittaa taas - mutta kenen oikeus - - .
*
Kuka arvostaa Mauno Saaren journalistista objektiivisuutta? Otavan ostava yleisö (kuolaava massa) - eli 'kaikki mulle heti nyt-periaate'. - - Tämä asiaintila takaa totuuden ja laadun - ?.
Mauno Saari sisällyttää Haavikon repliikkeihin yksityisiksi luettavia asioita, jotka sisäpiirit tietävät, mutta joita he eivät haluaisi levitellä, koska ne ovat heidän omia asioitaan. Enhän minäkään levittele omalla nimelläni omia seksiasioitani, ellei joku - lakiin vetoava - sika mene niitä vastoin tahtoani julki tuomaan! (ja hänet minä tapan!).
Sosiaaliporno myy! Pikku pikku pikku ihmiset ostavat tätä pikku pikku pikku sosiaalipaljastuspornoa kuin pikku pikku pikku idiootit...
Ja niinpä sillä ON merkitystä mainostajien ja huorajournalistien kannnalta. Skribenttihuora on ihminen, joka myy vaikka toisen alushousut (tai omansa), mikäli saa kaupasta helppoa rahaa! Hän ei toimi mielihyvästä ja nautinnosta vaan rahasta...
Entä onko Saarella oikeus tähän? Korkein ja tarkkanäköisin (sitähän oikeus on ;] laki ratkaisee. Mutta jos ratkaisu on positiivinen (= saa myydä tietoja, joiden julkistamisen vainaja on lopullisena tahtonaan kieltänyt), ei törky siitä puhdistu - päinvastoin.
Tällä tavoin Haavikosta tullee kai pelkkä 'mielenkiintoinen paska', jota saatetaan arvostaa juuri tuona paskana.
Muiden maine meni kuitenkin samalla myös sen siliän tien. - - Aika - ja vain aika unohtaa - - joskus 15-20 vuoden kuluttua...liian myöhään...Mutta Otava ja Mauno Saari saivat rahansa...(hahhah - myydään heille kaupan päälle vaikka Linnanmäki!).
18 comments:
Mutta Kemppinenhän on paljastanut jo kaiken kirjassaan Elämän varjo.
Kaiken?
Sieltä minä luin sen, miksi Kemppinen on asianosainen - niin kuin Helsingin Sanomissa eilen sanottiin.
Minä tiedän hieman enemmän, mutta en sano.
Haavikkohan se ensinnä paljasti muistelmissaan, vanha juttu.
anonymous
Jes - - vanha juttu.
No eihän näillä kirjoilla ollut vuottakaan ikäeroa. Kemppisen kirja on vuodelta 96 ja Haavikon 95. Kirjoja kirjoitettiin luultavasti limittäin, toisesta ehkä tietämättä tai - yhteisestä sopimuksesta.
Iiiines,
yhteisestä sopimuksesta..?
Tämä on kiinnostava katsantokanta.
Joka tapauksessa kiistan kohde kuoli 1995-96 (muistaakseni; - ehkä hän kuoli molempina vuosina).
Joten päättele siitä. Ja lue Hitchcockia ..(nam)
Kohde kuoli ehkä jo pikkuista ennen ennen, sillä kirjan kattama aika, kun se vuonna 96 julkaistiin, on kai ollut enemmän kuin suruvuosi. Kirja on minulla nyt mökillä, mutta vilkaisen sitä huomenna käydessäni.
Tunnen asiaa ko. kirjan ulkopuolelta...erään tahon kautta...
Aamun Helsingin Sanomissa on aika tiukka selvitys siitä, että teos on pelkästään Saaren kirjoittama. Näin ollen muiden tahojen halu vaikuttaa kirjan julkaisemiseen tuntuu kyllä ennakkosensuurilta.
Minustta tällainen halu puuttua teokseen tuntuu oudolta.
Haavikko on tabu. Paradoksaalista sinänsä.
Kun laukoo 'totuuksia' (olivatpa ne sitä tai ei) muuttuu sellaiseksi. H. itsehän ei juuri tabuja kunnioittanut. - Feedback on kuitenkin yleensä aina tällaista valtakunnan kriitikoiden kohdalla; - - esim. Arno Laitisen tuleva 'ruumis' tullaan vielä kalvamaan moneen kertaan - jos vaikka pari palaa jostain yhä löytyisi.
Tiedän myös, että jos joku joskus käy läpi minun tällä hetkellä noin 2300 postaustani, se hyvässä lykyssä pahaa tahtoaan(?), sensaatiohakuisuudessaan ja 7-päivää-lehti etiikallaan, tekee luultavasti sanoin.
Mikäli löytää siihen aihetta. - - Tuskin.
Olen itse - tietoisesti ja henkilökohtaisesti - farssi (enemmän kuin minua suunnattomasti lahjakkaampi Big H.) eikä farssi käy (tai tule) mmärrettäväksi julkisuuden kautta (koska julkisuus on itsessään farssia tai muuttuu sellaiseksi) - ei ainakaan sellaisesta julkisuudesta, josta löytyisi skandaali - - koska farssi tekee sen (siis) jo itse(!)
Toistettakoon: julkisuus itsessään on farssi - Daseinin perversoitunut kanssaolemisen tapa ihmismassojen idioottimaisen käsittelyn paskaisissa - siis meidän kaikkien käsissä.
Mikä sinusta on Haavikon suurin ansio, ts. miksi hän sinusta on niin suuri?
Iines,
vastaan kysymykseesi poiketen ajoittain melkoisesti itse asiasta eli Haavikosta:
Pakko kuitenkin tunnustaa, etten tarkkaan ottaen osaa sanoa, mitä Haavikossa lopulta arvostan, ja mikä on hänen suuruuttaan omasta mielestäni. En tunne Haavikon teoksia kovin hyvin - jotain sentään.
Mutta kaiketi merkittävä ansio(?) on se, että Haavikko osasi sanoa asioita täysin tarkoituksellisesti (se oli ikäänkuin hänen modernistinen eli metodinen periaatteensa) sekä äärimmäisen epäselvästi ja arvoituksellisesti että suoraan töksäytellen, niin että jopa ilmaisun arkisen kyyninen, itsestään selvä banaalisuus muuttui sekin hänellä lähes käsittämättömäksi (tyyliin: ruusu on ruusu on ruusu). - - Tällaista ratkaisua kutsutaan monesti persoonalliseksi..;/]
Haavikko on mystifikaation taikuri, joka yritti puhua vain totta - ja onnistui. Toisin sanoen: kukaan tuskin ymmärsi häntä.
(Hehheh. Tämä taisi olla melkein yhtä kimurantti vastaus kuin jotkut Haavikon tekstit...)
Kuitenkin muun muassa 20 ja yksi on mainio uudelleentulkinta Sammon (Haavikolla rahantekokone) ryöstöstä. - - No mitäpä näitä luettelemaan. Kuten sanottu - minä en ole Haavikko-tuntija.
Haavikon kyynisyyden ja pessimismin olen kyllä kokenut läheiseksi, vaikka periaatteessa yritänkin taistella sitä vastaan, koska se hävittää kaikki positiiviset perspektiivit tulevaisuudesta (vrt. Linkola, jota H. arvosti).
*
Kyseinen arviointini pätee myös postmoderniin nihilismiin - sen sisäiseen, jo Nietzschen formuloimaan, ontologiseen ristiriitaan: kielen kaiken kattava autonomia ('totuus on metaforien liikkuva armeija') vie nimittäin pohjan sosiaalipsykologiasta kumpuavilta arvoilta (joita pelkästään vain kieli itsessään ei synnytä, vaan 'dogmatisoi=kivettää' ne muka kielen sisäisiksi totuuksiksi!).
Silti 'postmodernin' autonomisen kielikäsityksen sisällä on epätoivoisesti yritetty uudistaa arvoja kumoamalla vanhojen arvojen (metanarratiivien) legitimaatio.
Mutta mistä muualta ne arvot otetaan kuin todellisuudesta - vielä kerran: ei kieli niitä synnytä tuosta vain sormea napsauttamalla. Ja jos muka synnyttää, kyse ei ole arvoista vaan hetkellisistä sopimuksista - leikistä, jonka säänöt muuttuvat jo ehkä vielä tänään! - - Mitä merkitystä sellaisilla 'arvoilla' (?) voi olla. Yhtä hyvin voisimme puhua valheista (Nietzsche tiedosti myös tämän) - - (Derrida oli toki sen verran fiksu, että tunnusti ajautuneensa ratkaisemattoman eteen - -)
Tosin viime aikoina on herännyt uusi, vahva tarve suuren 'ateistis-protestanttis-ideologis-psykologis-sosiologis-uskonnollis- (ja varauksin) kristillisen' metanarratiivin luomiseksi - esim. John Milbank ja Slavoj Zizek.
*
Yritän vastustaa postmoderneja umpikujia (joihin olen usein ajautunut), koska loogiseen äärimmäisyyteen vietynä ne lamaannuttavat ajattelun pisteeseen, jossa olisi - ollakseen loppuun asti rehellinen itselleen - ammuttava kuula kalloonsa.
Mutta siihen minulla ei ole kylliksi rohkeutta - ja ehkei lopultakaan edes 'aatteellista' perustelua ja tarvetta kuten edeltä ehkä jo kävi ilmi!
Silti koen aina joskus olevani petturi kyynisyyteni, pessimismini ja nihilismini suhteen. Ajattelen toisin kuin, mitä ratkaisuja ajatteluni edellyttäisi elämäni ja eksistenssini mielekkyyden kokemisen suhteen.
*
Toistettakoon alussa todettu: kieltämättä Haavikko kykeni ainakin väliaikaisesti ratkaisemaan nihilistisen dilemmansa kirjoittamalla siis ajoittain täysin 'outoa' runoa ja proosaa - jossa pyrki sanomaan vain totuuden (varsin omintakeinen tapa käyttää vieraannuttamisefektiä).
Hänen yrityshistoriateoksiaan en kommentoi edes sitä vähää kuin runoja tai näytelmiä. Kirjoitan näköjään pikemminkin myytistä ja mielipidevaikuttajasta nimeltä Haavikko kuin kirjailijasta.
Ehkä olisi pitänyt vaieta koko tyypistä kokonaan...
joo paavolla on herkullinen tapa sanoa pienia lauseita, vaikka kaukaisuus, on juuri sita samaa kun kaikkialla suomessa..
kavin hanen kotonaan aina silloin kun mies ei ollut siella.. valittu vaimo, ei heikin aiti..ja kirjallisuutta koko elama
Haavikko on siitä merkillinen tapaus, että kun puhutaan Haavikosta, puhutaan aina kiertäen ja viitaten eri asioihin, vaan ei Haavikkoon itseensä, siis hänen sanaansa.
Kellään ei taida olla mitään persoonallista sanottavaa Haavikosta, joka on suurista suurin.
PS Missäs Rauno luuraa?
Iines kysyi:
'Missäs Rauno luuraa?'
Tällä hetkellä se lukee. Muun muassa näytelmiä 'Pitkän päivän matka yöhön' (O'Neill) ja Schillerin 'Rosvot'.
Katsoi eilen Anna Kareninan elokuvaversion (NL, -67, ohj. Zarkhi), joka oli kirjaan verrattuna hieman köyhä ja hengetön, mutta kuulemma yhä silti paras elokuva ko. suurteoksesta.
Katson vielä uusimman filmin Madame Bovarysta ja sitten alan vakavasti koota vertailua näistä kahdesta naisesta, joiden kohtalossa on paljon samaa.
Vertaan ja pohdin tuota kohtaloa suhteessa Nastasja Filippovna Baraskovaan ja hänen tempoilevaan persoonaansa, joka on lähes kontrolloimaton sekoitus häpeää, ylpeyttä, mustasukkaisuutta, rakkauden kieltämistä - jopa hulluutta.
Nastasja joutui hyvin varhaisessa vaiheessa häntä paljon iäkkäämmän Totskin holhoukseen ja myöhemmin ikäänkuin tämän jalkavaimon rooliin muutaman vuoden ajaksi: - häpeällinen riippuvuussuhde, jota vastaan N. epätoivoisesti kapinoi koko loppuikänsä kaikissa miessuhteissaan.
'Liian' kaunis Nastasja on ruhtinas Myskinin ja Rogozinin välisen vastakkaisuuden sekä samalla toisiaan täydentävän vuorovaikutuksen primus motor ja hyvä/paha hengetär.
("Such a beauty is a terrible force," he [Myskin] said, "Is she good?)
Nastasja ei mielestäni etsi (vaikka kyllä provosoi Myskiniä ja Rogozinia emotionaalisesti!) ikuista, aitoa ja todellista rakkautta, koska ei kykene vastaanottamaan saatikka antamaan sitä; - sitäpaitsi Myskin ja Rogozin ovat yksilöinä vääriä (persooniltaan liian yksipuolisia) miehiä hänelle.
Mies, jossa Myskinin ja Rogozinin luonteet - vilpittömyys, jopa naivin totuudellinen avoimmuus ja lähes säälivä myötätunto sekä groteski intohimoisuus (aina 'tyhmyyteen' asti), kovuus ja häikäilemättömyys - yhdistyvät (mahdotonta?!), voisi ehkä pelastaa Nastasjan häpeän ja suoranaisen itsehalveksunnan (myös hänen (näin oletan) miesten halveksuntansa?) ja narsistisen kovan (mutta sisimmältään hauraan) ylpeyden tiedostamattomalta toisiinsa kietoutumiselta/limittymiseltä ja siten identiteetin kohtalokkaalta epävakaudelta.
*
'Teologian uudet suuntaukset' tuli luettua myös. - - Kirjallisuustieteen perusteet (filosofiselta kannalta katsottuna) taitaa kohtapuoleen olla hanskassa.
Jotain pientä johdantoa ja referaatteja Hegelin teoksiin; ei siis mitään perusteellista. Hegelin oma teksti on varsin hankalaa historianfilosofian luentoja ehkä lukuunottamatta.
*
Olen kuunnellut kolme ensimmäistä 50 minuutin jaksoa 21-osaisesta 'Täällä Pohjantähden alla' kuunnelmasarjasta, joka alkoi kolme viikkoa sitten radiossa.
Ym. Ym. - - Koluan netistä ties mitä informaatiota - myös aikuisviihteellistä 'informaatiota' ;/]. - - Ei puutu enää kuin sykemikttari - haha...
Post a Comment